Siunattu krapulapäivä

Tänään minua on siunattu kaikenlaisella. Ensinnäkin krapulalla. En kyllä tiedä, onko se kummoinenkaan siunaus, mutta mukana tuo nyt kuitenkin kulkee. Se krapulassani on siunattua, että olen siitä huolimatta pystynyt tänään puuhaamaan jonkun verran ja lisäksi sain pitkästä aikaa kunnon euforiakrapulakohtauksen. Tarkoittaa sitä, että krapula vaikuttaa joskus pääkoppaani niin, että jonkun hetken tai tunninkin ajan kaikki tuntuu valtavan ihanalta. Elämä on mahdollisuuksia täynnä ja minä olen mahdollisuuksien lempilapsi. Se on miellyttävää. Menee kyllä aina ohi ja taittuu tavalliseen, mutta en pistä koskaan pahakseni näitä tällaisia krapulapäiviä - harmi vain, että näitä on prosentuaalisesti todella vähän krapuloitten joukossa.

Toisekseen minua on siunattu Hakaniemen hallin suutarilla. Ihana setä otti saapikkaani ja fiksasi korkolaput uusiksi sillä aikaa kun kävin ostamassa alakerrasta kinkkua ja kuolasin lihatiskien äärellä. Kun menin hakemaan kenkäni, ne olivat sievät kuin uutena! Poissa olivat repaleiset korkolaput ja kolhiintuneet kannat - en tiedä, miten suutarisetä sen teki, mutta hyvin teki. Kertoi vielä laittaneensa aavistuksen kovemmat korkolaput tällä kertaa: ei niin kovat, että olisivat liukkaat, mutta sen verran kovemmat, etteivät kulu heti puhki. Kiitos elämä ystävällisistä suutareista, joilta saa hyvää palvelua ja hiukan jutustelua kaupan päälle!

Kolmanneksi minua siunattiin pitkään jatkuvalla hyvällä tuulella tuon suutarikäynnin johdosta. Neljäs siunaus oli mukava pikku shoppailuhetki, jonka aikana tein pari hyvää ostosta. Aion pukeutua niihin heti maanantaina. Viides asia, joka lasketaan siunaukseksi, voisi olla tämä rauhallinen ja hiljainen lauantai. Kuinka miellyttävää. Kuinka rauhaisaa. Kuinka ylellistä syödä kanankoipensa ja riisinsä ja salaattinsa valkosipulisen kermaviilikastikkeen kera. Kuinka ylellistä lukea Hilja Valtosen Vaimoketta noin sadatta kertaa, ihan vain olla ja lepuuttaa. Kuinka siunattua, että krapula lähtee pois, ettei se koskaan ole pysyvä olotila.

Päivän kuudes siunaus oli se, kun tajusin kaupasta tullessani kirpakassa pakkassäässä, että ihan oikeasti - minä voin ottaa itselleni vapaapäivän vaikka heti ensi viikolla. Voin mennä pomon luokse ja ilmoittaa, että hei, mä pidän huomenna noita plussatunteja pois, enkä tule töihin. Oli ilmestys tajuta se yksinkertainen asia, että pystyn ottamaan itselleni kokonaisen päivän kirjoittaakseni Omegaa. Omegaa, jonka työstäminen tulee todennäköisesti olemaan raskasta ja syvälle uppoavaa. Ajatus siitä, että voin keskittyä siihen yhden ikioman päivän verran, hymyilyttää. Tuntuu ihan kuin minulla olisi jotain sananvaltaa omaan elämääni.

Kynttilät palavat pöydällä ja minä sykerryn sohvalle lukemaan. Yhtä mukavaa lauantai-iltaa teillekin!

Zen ja Omega

Toivon, että te näkisitte minut nyt, kun olen kaunis. Kasvojen lihakset ovat rennot, minussa asuu pieni, lempeä hymy. Silmissä asti.

Tänään toivoin ääneen, että saisin jostain zeniä, saisin mielenrauhani takaisin. En tiedä sainko sitä, mutta sain jotain muuta. Sain Phin. Taun jälkeen kreikkalaisissa aakkosissa tulee Ypsilon, tiedän, mutta se on liian lähellä Epsilonia, joka on jo ollut. Phinkin kanssa kyllä epäröin - Phi on aika samanlainen kuin Pii, mutta Phin jälkeen tulevat Khii ja Psii, jotka taas sekoittuvat helposti Ksiihin, joka on myös jo olemassa. Ja niiden jälkeen onkin jäljellä vain Omega. Entä jos nimeän tämän tänään syntyneen Omegaksi, viimeiseksi kreikkalaiseksi kirjaimeksi? Ehkä nimeänkin, kyllä. Uusia tulokkaita varten on sitten vielä varalla Ypsilon, Phi, Khii, Psii ja aiemmin ylihypätty Omikron. Jos uusia tulokkaita tulee, kreikkalaisia. Luulen nimittäin, että kreikkalaiseni alkavat olla tässä. Siis kokoelmaa varten. Muutama niistä ei tule mukaan, muutama on kiikun kaakun, mutta silti minulla on kokonaisuus. Olisi ollut jo ennen Omegaa, mutta jos se kypsyy tuosta ensimmäisestä raakatekstiversiosta novelliksi, niin tulkoot mukaan, sillä jos se kypsyy, niin siitä tulee hyvä.

Tulin kotiin seitsemän jälkeen. Laitoin teevettä kiehumaan ja sitten tekstiä vain - vain tuli. Kirjoitin ensin yhden lauseen kirjoitusvihkoon, mutta tajusin heti, etten voi jättää sitä siihen. Onnistuin hakemaan jossain välissä teekuppini ja hörpin sen kirjoittaessani tyhjäksi, mutta muuten istuin ja kirjoitin, mahdollisimman pian kaiken ulos. Kahdeksan sivua raakatekstiä sikisi suoraan ei-mistään. Ei siitä vielä zeniä saada, novellinraakileesta, mutta jospa minä pääsisin hiukan lähemmäs zeniäni kuitenkin. Lähemmäs itseäni, joka on ollut enemmän kuin hukassa koko alkuvuoden - epäilyksen alla. Jospa se tästä, kuitenkin, minä.

(Ja salaa ajattelen, että kunpa joku joskus näkisi minut kirjoittamisen jälkeen. Sillä hetkellä, kun lasken kynän, sieppaan sen takaisin käteen ja kirjoitan vielä yhden tai kaksi lausetta, ja sitten päästän irti. Näkisi minut, sillä hetkellä, parhaimmillani.)

Suuria odotuksia

Aion taltuttaa tämän kiukkuisen, lyijyllä täytetyn hartian tänään. Siihen ei ole auttanut urheilu, ei fysioterapeuttien otteet (vielä). Yhdelle relaksantille hartia on lähinnä nauranut, hytkytellyt itsensä vielä tiukempaan solmuun. Äsken otin lääkärin ohjeen mukaan kaksi, "yöksi, koska ne väsyttävät". Nyt odotan sitä, että jostain tulee iso väsymys ja kaataa minut sänkyyn, silittää hartian yöllä pehmeä(mmä)ksi ja säryttömäksi ja näyttää nättejä ja pähkähulluja unia monen monta tuntia putkeen.

Seinästä seinään

Tänään on ollut vähän hankala päivä viikon alun kunniaksi. Hormonit heittelevät minua minne sattuu. Tai itse asiassa vain yhteen suuntaan. Ikävä kyllä siinä suunnassa sattuu olemaan seinä. Auts. Auts. Auts. Niin, ne hormonit. Tai sitten se olen minä, tällainen, ihan oikeasti. Oli mitä oli, seinä on ja pysyy kovana, eikä siitä pääse läpi. Hohhoijakkaa. Joskus tuntuu siltä, että oli elämänalue ja suunta mikä hyvänsä, niin seiniä joka puolella. Työssä, kirjoittamisessa, muussa elämässä. Olisi kiva, että joskus, jossain asiassa, se seinä katoaisi, tai löytyisi ainakin kiertotie sen toiselle puolelle. Eikä se haittaa, että tulee uusia seiniä, kunhan ne vain vaihtuvat. Pään hakkaaminen yhteen ja samaan seinään koko elämäni - pelkkä ajatuskin pistää miettimään, mitä järkeä tässä kaikessa on.

Ajatuksia siis pyörii päässä. Yritän päästä niistä eroon korvaamalla ne toisilla ajatuksilla. Illan ohjelmassa kirjoittamista, pyykinpesua ja tiskausta. Toivottavasti ne auttavat minut takaisin tähän todellisuuteen, sillä jos tätä seiniä päin sinkoilua kestää vielä pitkään, heräämisen hetki tulee tekemään tosi kipeää.

Olen yrittänyt miettiä Gammaa. Se lienee seuraavaksi ohjelmassa.

Hidasta etenemistä

Ulkoliikuntaa. Hiukan Tauta ja Gammaa.

Kultaa ja multaa

Olin tänään urheilukilpailuissa. Oli hienoa, kyseessä nimittäin oli taitoluistelun EM:t ja Laura Lepistön kulta, Susanna Pöykiön pronssi ja Kiira Korven upea tsemppaus. Suomen naiset luistelivat ihan mielettömän hienosti ja tunnelma Areenalla oli mahtava. Kivaa, että kun kerran elämässä menee tuollaiseen tapahtumaan, niin suomalaiset pärjäävät. Hieno kokemus!

Omassa elämässä ei olekaan sen enempää raportoitavaa. Koko päivä meni jotenkin noissa luistelutouhuissa ja niiden kylkiäisissä, ja yhtäkkiä kello on puoli kymmenen. Huomenna ohjelmassa ulkourheilua ja toivottavasti illalla omaa aikaa, jotta voin kirjoittaa. Yritän mennä ajoissa nukkumaan; tänä aamuna, kun kello pirahti 10 tunnin unien jälkeen, tuntui tasan siltä, kuin olisi ollut keskiyö ja takana erittäin vajaat unet. Paljonko ihminen oikein tarvitsee unta?

En ikinä tissuttele yksin kotona. Nyt naukkailen portviiniä ja uneksin kahdesta asiasta: kirjoittamisesta ja nukkumisesta. Tai joo, kolmannesta asiasta myös, mutta en kerro, mikä se on.

Järki ja tunteet

Olen yrittänyt kirjoittaa joka päivä raakatekstiä. Edes suunnilleen joka päivä. Kolme sivua on se määrä, jolla yritän pitää itseni käynnissä. En ole lukenut tai uudelleenkirjoittanut kreikkalaisia, vaikka pitäisi. Yritän tänä viikonloppuna, yritän.

Välillä onnistun vajoamaan onnelliseen ajattelemattomuuden tilaan, jossa kirjoitan ne kolme sivuani, enkä ajattele mitään sen syvällisemmin. Monina päivinä kuitenkin pääni sisällä istuu joku, joka kysyy, onko tämä tärkeää. Tiedän, että on. Tiedän, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Pahoina päivinä en kuitenkaan tunne sitä lainkaan. Tiedän, mutta en tunne. Tiedän myös, että tulen tuntemaan, kunhan tämä jäytävä epäilys jättää minut rauhaan. Vaikka tiedänkin, että järkiinnyn tästä varmasti pian ja muistan taas munaskuissa asti, mikä on tärkeää, nämä ajatukset kauhistuttavat. Se, että tajuan kykeneväni ajattelemaan näin, ja muka aivan vakavissani. Varmuuden hetket ovat niin lyhyitä, todellisuus niin kaukana. En saa otetta.

Pelosta tekee vielä suuremman se, että kaikki mitä voi ajatella, voi toteutua. Siis jos puhutaan negatiivisista asioista. Kaikki voi toteutua. Ajatuskin kammottaa - että voisin oikeasti unohtaa tärkeät asiat - että voisin unohtaa minut.

Positiivisten asioitten kohdalla homma menee juuri toisin päin: jos fantasioin pitkään jostain asiasta, jos visioin kaikki mahdolliset tavat kuinka se voi tapahtua, se ei tapahdu, koska mikään ei tapahdu niin kuin olet sen kuvitellut tapahtuvan. Kun kaikki tavat on kuviteltu ja vaihtoehtoja ei ole enää jäljellä, asiat jäävät tapahtumatta.

Tässä keskellä minä, yritän olla ihan hiljaa, kirjoittaa ne kolme sivuani, edes, toivoen ettei paha ajatus huomaa minua.

Koskaan tämä ei ole kestänyt näin pitkään, tuntunut näin vaaralliselta.

Olisi ihanaa

Olisi ihanaa, jos rakkaitaan voisi suojella kaikelta pahalta. Tai edes niiltä pahimmilta pahoilta. Kuinka voimattomaksi sitä tunteekaan itsensä, kun elämä mättää läheisiä ihmisiä päin näköä, eikä voi kuin vierestä katsoa, yrittää pitää kädestä kiinni ja sanoa, että kestä vielä vähän aikaa. Että ei voi kuin sanoa noin, vaikkei ole mitään takeita, että ikävien asioiden jälkeen seuraisi hyviä asioita.

Joskus elämä on kamalan epäreilua.

Lokerossa

Joskus se, että ihmiset lokeroivat sinut, on ihan valtavan raivostuttavaa. Niin kuin esimerkiksi luokkakokouksessa, jossa sinut lokeroidaan samaan laatikkoon, jossa olet ollut joskus silloin kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten, ja johon et enää mahdu ilman että polvet ja päälaki kolhiutuvat lootan reunoihin kivuliaasti.

Eilen minua lokeroitiin. Lokeroin myös itse itseäni. Olin taas se humanisti, joka olen aina siinä porukassa ollut. Kesken kaiken ylleni tulvahti turvallinen ja rauhallinen olo. Oli ihan taivaallista olla siinä omassa lokerossa, tietää, mikä on. Tuntea, mikä on. Äkkiä muistin taas kaiken, mikä merkitsee, ja halusin sitä niin, että kipeää teki. Se tuntui hyvältä kaiken alkuvuoden kärvistelyn jälkeen. On ollut kerettiläisiä oloja ja ajatuksia, en ole osannut haluta sitä, mitä tiedän haluavani. Ja sitten, eilen, ihan tuosta noin vain ja jotenkin yllättävässä seurassa solahdin siihen omaan laatikkooni, itseni muotoiseen. Toivon kovasti, että nämä tunteet eivät lähde pois, vaan ovat osa ajatusten parantumista. Nyt ainakin tuntuu siltä, että kuljen oikeaan suuntaan: muistan taas, mitä haluan. Tai muistanut olen kyllä koko ajan, mutta nyt alan myös tuntea sen.

Merkityksestä

Vuosi 2009 on alkanut merkitysten pohtimisella. Sitä oli tarjolla taas tällä viikolla. Töissä oli iso juttu, joka vaati panostusta. Panostin toissapäivänä 15 tuntia ja eilen 12,5 tuntia. Kun eilen illalla pääsin ihmisten aikaan (?) kotiin (kahdeksan jälkeen), soitin yhden puhelun, katselin telkkaria ja menin liian myöhään nukkumaan. Sen verran ehdin kuitenkin herätä horroksestani siinä illalla, että mietin taas kerran, että niin, mikä tässä elämässä olikaan tärkeää ja millaisen elämän haluan.

Olen pohtinut kovasti seuraavaa virkavapaata tässä alkuvuonna. Miettinyt, että saanko sitä sellaisena kuin haluan tai saanko sitä ylipäätään. Olen miettinyt, että jos olisin esimies, en ilahtuisi lainkaan virkavapaaehdotuksestani. Olen miettinyt vaihtoehtoja. Tänään palasin taas omaan itseeni: mikä tässä elämässä olikaan tärkeää? Niinpä.

Ulkona pakastaa. Poltan kynttilöitä. Viikonlopun ajan minulla on käytössäni oma elämäni ja aion elää sitä myös ensi viikolla joka päivä normaalin työajan jälkeen.

Se, mikä merkitsee, on ulottuvillani. Siihen pitää tarttua, ei pakoilla sitä, ei asettaa muita, vähemmän tärkeitä asioita sen edelle. Mielenkiinnolla odotan, mikä on vuoden seuraava oppitunti tällä saralla.

Kuningatarhyytelö

En ollut aikonut blogata tänään, mutta telkkarissa oli tukka-ainemainos. Vaikuttavana aineena mömmöissä oli kuningatarhyytelö. Piti katsoa silmä kovana, että kuulinko väärin, mutta en. Kuningatarhyytelö. Meillä päin kuningatarhillo, -hyytelö ja muut kuningatar-alkuiset ruoka-aineisiin vihjaavat jutut on tehty marjoista. Sisältö on vattua ja mustikkaa, jotkut laittavat mukaan myös mansikkaa, mutta minusta se ei kuulu asiaan. Tukka-aineissa ei kuitenkaan tarkoitettu lainkaan kuningatarhyytelöä, vaan, no, kuningatarhyytelöä. Hyytelöä kuvaamassa oli kullanvärisiä kuusikulmioita, jotka muistaakseni lilluivat kuvassa. Missään ei viitattu marjoihin, ei sanoissa, värimaailmassa eikä tekstissä - paitsi tietysti sanalla kuningatarhyytelö.

Pistää miettimään, että a)miksi ihmeessä Queen Jellyä ei ole suomennettu jollain muulla tavalla kuin kuningatarhyytelöksi, b)pitäisikö sanan "kuningatarhyytelö" synnyttää positiivisia mielikuvia (prinssihyytelö? kuningashyytelö? mitä hittoa?) ja c)pitäisikö minun mennä nukkumaan.

Varovaisesti

Telkkarissa on alaskalaisia hirviä. Ensin on talvi ja lumituisku kinostuu hirven nenälle, sitten lumi sulaa, virtaa puroina ja hirvet syövät kirkkaanvihreitä lehtiä. Luontodokumentit ovat turvallisia. Lukija on tuttuääninen mies, kuvat ovat kauniita, valo siivilöityy.

Kirjoitin tänään puhtaaksi viime maanantaisen raakatekstin. Tallensin sen nimellä Tau. Yritän olla ajattelematta kirjoittamista kovin syvällisesti juuri nyt. Mennyt viikko on ollut tosi huono. Tuntuu siltä, että normaali tila saattaisi olla hiipimässä lähemmäs, enkä halua säikyttää sitä.

Uunissa ruoka, kohta syön.

Epä-

On ollut pahoja päiviä. Olen uponnut Twilightiin ja sen jatko-osiin, kadottanut kaiken merkityksen elämästä. Kurkussa on pala, aivan sama kuin viime vuonna tähän aikaan, joululomalta töihin palattua. Työt ne siellä pyrkivät mahasta ylös. Yritän palata kaurapuuroon ja laimeisiin ruokiin. Ei tee mieli.

En tiedä onko ikinä ollut tälläistä näin pitkää aikaa. Merkityksettömyyttä. Uskottomuutta. Syvää epäluottamusta. Yritän hengittää kevyesti ettei vene keiku.

Ehkä

Tänään virta vei. Raakateksti sujui. Kirjoitin siitä pitkähkön postauksen jo päivällä, mutta nyt poistin sen. Sanon vain, että ehkä.

Pakkaspäivä

Pakkasta ei ole kuin -8 ja ajattelen kateellisena niitä, joiden mittari näyttää -18 tai -28. -38 olisi jo ihan liian hienoa, siitä ei voisi olla edes kateellinen, ihailla vain. Kävin ulkona kävelemässä ja vaikka pakkasta ei ollut kuin se kahdeksan astetta, Helsingin vakioviima teki tehtävänsä ja ilma tuntui kylmemmältä kuin olikaan. Töölönlahti oli enemmän kuin yksiöisessä jäässä, samoin Eläintarhanlahti. Jää näytti kivalta. Se oli sileää ja tasaista ja olisin halunnut katsoa sen läpi. Jäätyneessä Töölönlahdessa oli metallin sävy.

Aamulla nukuin pitkään. Aamiaisen ja Hesarin jälkeen korjauskirjoitin Sigmaa. Se käyttäytyi niin kuin sen pitikin. Tuli paremmaksi ja toi hyvää mieltä. Seuraavaksi aion korjauskirjoittaa Iotaa. Joko ihan kohta, tai sitten kun olen syönyt. Eilen tehty makaronilaatikko lämpenee uunissa. Sen kanssa on kaalisalaattia ja herkkukurkkua. Jos minulla ei olisi ollut ruokaa jo valmiina, olisin himoinnut paistettua jauhelihaa, pelkältään.

Aurinko laskee. Sen valo on punaista osuessaan talojen päätyihin. Ilmatieteen laitos lupaa huomiseksi hiukan kylmempää, tiistaiksi plussaa ja sitten taas miinusta. Minulle kelpaisi pelkkä miinus. Mitä enemmän miinusta, sitä parempi. Huomenaamulla menen hierojalle ja päivällä vakiokuppilaan kirjoittamaan. Nautin jo nyt siitä, että saan laittaa talvisaapikkaat jalkaani ja lämpimät vaatteet ylle. Pakkanen nipistelee posket ja nenän punaiseksi ja yrittää vaatteiden läpi. Ihanaa.

Tänä iltana poltan kynttilöitä. Kirjoitan Iotaa, kirjoitan.

On ilmoja pidellyt

Tänään kirjoitin aamusivut (3 kpl) ja sen jälkeen toikkaroin ulos pakkaseen. Pian huomasin istuvani vakiokuppilassa kirjoittamassa sillä aikaa kun odotin ystävää, jonka kanssa meidän oli määrä mennä erääseen toiseen kahvilaan päiväkahville. Siinä kun sitten istuin kaakaoni kanssa, niin tapahtui pienesti se, mitä olen odottanut jo monta päivää - tekstiä tuli, purona. Ei vuolaana virtana, mutta purona kuitenkin, ilman että tiristin jokaista sanaa erikseen irti kynänpäästä. Ehkäpä se vielä siitä, ehkäpä. Toivottavasti.

Luottamus on ollut viime päivinä kortilla. Minulla oli sitä rutkasti ennen lomaa, ennen kuin pääsin kirjoittamaan. Eikä voi kuitenkaan sanoa, että möyrisin jossain murheen alhoissa, ei. On vain vähän - vähän tyhjää. Pientä uskonpuutetta. Juuri nyt en näe sitä, että edistystä tapahtuisi. On vain kirjoittamista, hiukkasen vaikeaa, hiukkasen tahmeaa. Ei hirveästi intoa, uskoa siihen, että kyllä se siitä - ei, vaikka kreikkalaisten kanssa olen kuitenkin hyvin varma. Mutta riittääkö sekään, riittävätkö kreikkalaiset? Riitänkö minä?

Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin saadaan vastaus ennen pitkää. Harmi vaan, että minä en jaksaisi odottaa.

Harjoittelua

Edellisen postauksen jälkeen palasin siis sorvin ääreen. Muokkasin Eetaa ja lopulta myös Ksiitä muistiinpanojeni ja suunnitelmieni mukaan. Teen nimittäin mielelläni merkintöjä novelleista otettuihin printteihin: poistan sanoja, lisään sanoja, vaihdan sanajärjestystä, merkitsen epäselviä kohtia jne, mutta kun pitäisi siirtää nuo merkinnät koneelle, muokata ne epäselvät kohdat jne, niin homma tuntuu äkkiä tosi tylsältä. Joskus ihmettelen itsekin, että miksen tee korjauksia suoraan koneelle, mutta muistan heti perään, että en tee niin, koska koko homman pointti on nimenomaan siinä, että otetaan printti ja luetaan paperilta. Olen vielä niin vanhanaikainen, että joskus printti toimii paremmin kuin näytöltä luettu teksti. Ja kääntäen - joskus en vain osaa tehdä hiomista tai lisäpätkien kirjoittamista käsin, vaan se pitää nimenomaan saada tehdä suoraan koneelle.

Päivän saldo on 14 sivua raakatekstiä ja luulen, että se saa riittää tälle päivälle. Lisäksi siis muokattu Gammaa, Eetaa ja Ksiitä. Ksiissä piti puuttua aika paljon aikamuotoihin, samoin Gammassa jonkun verran. Eetassa oli toisenlaista viilausta, pienten juttujen lisäilyä lähinnä.

Gamma tuntuu tosi hankalalta. Tai siis. Luulen, että siitä pitäisi saada palautetta jonkun luottolukijan taholta, jos homma ei tuosta etene. Osa ongelmaa on varmaan siinä, että tiedän itse Gammasta niin paljon enemmän kuin lukija - olihan se alunperin romaanikässäri, ja kun sellaisen puristaa alle kymmeneen sivuun, teksti kuitenkin muuttuu aika olennaisesti. Toinen osa ongelmaa lienee siinä, että minä tasapainoilen uudella ja vanhalla Gammalla kuin kasakka kahden hevosen selässä, mutta koska ne kulkevat eri suuntiin, joudun ikävään tilanteeseen ja roikun lopulta ilmassa niiden välissä.

Yritän nyt keskittyä siihen, etten painosta itseäni liikaa. Totta kai haluan saada kirjoitettua mahdollisimman paljon tämän lyhyen lomani aikana, mutta hei kamoon, maltti on valttia, ja kaikki kirjoittaminen, myös laaduton, on hyödyllistä.

Harjoituksen puutetta

Täytyy myöntää, että vaikka kirjoittaminen on sujunut joskus paljon huonomminkin, niin usein se on sujunut myös paljon paremmin. Olen äheltänyt tänään Gamman kimpussa ja saanut vain vähän aikaan. Taidan seuraavaksi katsoa Eetaa, ihan vain siksi, että tiedän ehkä kaksi juttua, mitkä siitä pitää korjata, joten saan ainakin sen verran aikaiseksi. Gammankin kanssa tiedän suunnilleen, mitä teksti kaipaa, mutta minulla ei ole mitään ideaa siitä, miten kyseinen efekti saataisiin aikaiseksi. Tässä kohtaa olisi varmaankin tärkeää keskittyä luottamaan itseensä ja tekstiin. Siihen, että kyllä se ratkaiseva juttu vielä tulee ja kirjoittuu. Luottamus vaan ei ole just nyt parhaita puoliani...

Kirjoittajan luottamus omaan itseensä on kummallinen asia. Välillä sitä on vaikka toisille jakaa ja välillä sen poissaolo tekee kaiken tosi hankalaksi. Olen kirjoittanut raakatekstiä yhdeksisen sivua tänään, mutta en saa sitäkään oikein luistamaan. Tahmeaa on. Toisaalta, kun nyt ajattelen joulun aikaa ja joulukuuta ylipäätään, niin tottahan se on, etten ole aikoihin kirjoittanut mitään. Joulun tienoilla meni helposti pari viikkoa, etten tarttunut kynään ja kirjoitusvihkoon lainkaan ja sitä ennenkin shoppailu ja muut riennot täyttivät ajan tehokkaasti. Olenkohan minä ns. kesäterässä?

Ei tässä varmaan auta kuin jatkaa tiristämistä. Muokkaan tuota Eetaa nyt sen minkä kykenen ja kirjoitan sitten lisää raakatekstiä. Jospa se siitä.

Tavoitteita

En lupaa tälle vuodelle mitään, koska lupaukset ovat ahdistavia - ja onko kukaan kuullut kenestäkään, joka olisi pystynyt pitämään uudenvuodenlupauksensa? En halua liittyä lupauksenrikkojien pitkään ketjuun, joten tavoittelen vain ja hiukkasen toivon.

Arkitavoitteet
Ensimmäinen tavoitteeni vuodelle 2009 on se, että opettelen ostamaan sen verran ruokaa kuin sitä syön. Tarkoituksena vähentää biojätteen määrää ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en tykkää heittää ruokaa roskiin. Eikä se ole ympäristöystävällistäkään.

Toinen tavoitteeni on hyvä kunto. Tai jos ei hyvä, niin parempi. Jahka pääsen yskimästä keuhkojani pihalle, alan välittömästi kohottaa kuntoani. Myös hyötyliikunnalla: työpaikalla uusi työhuoneeni löytyy talon seitsemännestä kerroksesta ja tavoite on kiivetä portaat ylös vähintään yhden kerran päivässä, mieluummin kaikki kerrat päivässä.

Muut tavoitteet/toiveet
Kolmas tavoitteeni on a) kirjoittaa kreikkalaiset lähetyskuntoon ja b) saada kustannussopimus (tämä menee enemmän toive-kategoriaan, koska tähän vaikuttavat muutkin ihmiset kuin minä).

Neljäs tavoitteeni on pitää virkavapaata syyskuun puolivälistä ensi vuoden tammikuun puoliväliin. Tämäkin on toive, koska en lainkaan tiedä, onnistuuko tämä, siis työnantajan puolelta. Jos ei onnistu, niin jonkunlainen virkavapaa onnistunee silti, vaihtoehtoja on jo mietitty.

Viides tavoitteeni on olla itselleni armollisempi. Jälleen kerran. Ei se tarkoita luovuttamista tai lässytystä, vaan tosiasioiden tunnustamista ja turhan itseruoskinnan vähentämistä.

*

Siinäpä ne taisivat olla. Huomasitte varmaan, että en kirjannut tavoitteekseni sitä, että kirjoittaisin paljon. Olen niin optimisti, että ajattelen paljon kirjoittamisen peruskauraksi, jota ei tarvitse erikseen tavoitella tai toivoa. Toivon, että optimismini on perusteltua.

*

Kävin tänään tassuttelemassa raittiissa ilmassa. Aurinko oli juuri laskenut, valaisi taivaan. Töölönlahti oli ohuessa jäässä.