Takaisku

Enkä edes saanut ensimmäistä palkkapäiväkirjaa, koska olen kipeä enkä jaksanut lähteä hengaamaan kirjakaupoille. Joku toinen päivä sitten, lupaan.

Ei mitään uutta

Elän nykyään Thai-cube-pakasteaterioilla. Ne voi syödä suoraan pahvitörpöstä, ettei tule tiskiä, kun kipeänä ei jaksa kuitenkaan tiskata. Lähdin taas töistä kesken pois, tämä uusi kurkkukipua+lämpöä-tauti alkoi puskea päälle toden teolla. Huomenna menen lääkäriin - taas vaihteeksi. Hohhoijaa. Loppuviikoksi olisi ollut ihan kivoja suunnitelmia, mutta ne menevät varmaan uusiksi - tuntuu vähän siltä, että flunssa aikoo asettua taloksi. Huomenna olisi kiropraktikko ja sinne haluan kyllä mennä, hartiatilanne on sen verran paha, etten uskalla lykätä enää. Päässä ei liiku mitään. Niin kuin huomaatte. Taidan mennä ottamaan Thai-cubeni mikrosta ja syödä. Henkinen kooma.

Intuitiolla

Meilasin Ratsastuskaverille valokuvia ja äkkiä hän meilasi takaisin, että hänen miestään kiinnostaa hirveästi, että mistä minä oikein kirjoitan. Ratsastuskaveri kertoi sanoneensa miehelleen, että ei hän tiedä, ei ole kerrottu, ja iso hymiö perään. Minäkin hymyilin ja annoin äkkiä vaihtoehtoja makupaloille: vanha nainen, vanha mies, kännykkä, koirat, nuori pari... Ratsastuskaveri meilasi, että mies halusi lukea ainakin sen novellin, jonka koodinimi oli kännykkä. Liitin liitetiedostoja, selasin, nämäkö?, bonuksena vielä Rho.

Lukijoiden valitseminen keskeneräisille tai "valmiille" teksteille on tarkkaa puuhaa. Tuntemattomat eivät haittaa, mutta kun tutuista ihmisistä pitää valita ne, joille annan luettavaa, ongelma on paljon isompi. Minulla siihen vaikuttaa kaikki: millainen on ystävyyssuhde, missä tilassa se on sillä hetkellä, mikä on intuitio. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että intuitiota pitää kuunnella, kun valitsee lukijoita. Samaa taitavat korostaa Cameron ja Goldbergkin, mutta sen tajuaa konkreettisesti vasta sitten, kun kerran tai pari antaa tekstejään luettavaksi (rakkaille) ihmisille, joille niitä ei olisi pitänyt antaa. Kannattaa kuunnella intuitiota. Ja tällä kertaa intuitio sanoi, että Ratsastuskaverin miehen silmien alla Kreikkalaiset ovat ihan turvassa. Ja saa, Ratsastuskaverikin saa ne neljä lähetettyä lukea ;).

Sitäpaitsi minäkin sain jotain tässä kaupassa: luin Omegan pitkästä aikaa, vieraammin silmin, ja tajusin heti, mitä sille pitää tehdä: väljentää. Tekstissä ei ole sinänsä mitään vikaa, se on vain liian täynnä - jokainen sana on merkityksellinen ja jos yksikin jää rekisteröimättä, ajatuskulku lipeää. Liian liukas polku. Pitää vähän leventää pientareita, antaa tekstin kulkea huohottamatta. Siitä minulle seuraava etappi.

Hitaus

Olen ollut koko päivän vilkas, aika hyväntuulinen ja energinen, vaikka kurkku onkin kipeä (EIKÖ tämä tautiputki VOI jo loppua??). Puoli kahdeksan aikaan tulin kotiin, lämmitin ruokaa ja söin. Nyt olen ihan naatti. Poissa on energia, poissa on tomeruus. En jaksaisi enää tormentautua, vaikka olisi pakko. Onneksi ei ole. Istun kirjoituspöydän ääressä silmät puolitangossa ja lupsahtelen. Unohdan sanojen merkityksen, nielen vaivalloisesti. Laskevan auringon valo on kovin kaunis, vaikka ulkona on kylmä. Minulla on huopatöpökkäät jalassa, varpaita palelee silti. Sänky on petaamatta, en katso sitä. Pitäisi laittaa peitto lakanan sisään, kesä on loppu.

Tiu tau tiu tau tili tali tittan

Päivän kirjoitussaldo on Tau. Männäviikollahan kirjoitin siihen raakatekstinä uuden lopun, tänään kirjoitin raakatekstit vihosta koneelle ja yhdistin Tauhun. Loppua piti viilata, kappaleita siirrellä sinne tai tänne, osa piti deletoida ja uutta piti vähän muokata, mutta nyt Taussa on se kohtaaminen, joka siitä puuttui. Pitää jättää se nyt lepäilemään hetkeksi ja miettiä, onko uudessa lopussa tarpeeksi tavaraa vai vieläkö sitä pitäisi syventää. Katsotaan, katsotaan. Tässä uudistuksen tuoksinassa sain Tauhun sivun verran lisää tekstiä, mikä on aika jees asia sekin. Novellinihan eivät ole kovin pitkiä mikään, mutta koska osa on ja tulee olemaan tosi lyhyitä, on kiva, että on vähän pidempiäkin joukossa.

Ensi viikolle pitää muistaa varata kalenteriin taas omaa aikaa. En varmaan uskalla tautieni jäljiltä lähteä urheilemaan ainakaan alkuviikosta, joten voin hyvin käyttää aikaa hyväkseni kirjoittamalla. Mikäli olen oikeasti tervehtymässä, kurkku nimittäin tuntuu vähän kipeältä... Otin yliannostuksen vitamiineja ja toivon, että tunnen harhoja ja että huomenna olo on normaali.


ps. tämä on kuudessadas ensimmäinen postaus - oho!

Designsunnuntai

Tänään on ollut hieno sunnuntai. Ihan ensin poikettiin Design Forum Finlandissa ja sitten mentiin Designmuseoon. Designmuseossa on menossa Oiva Toikka -näyttely vielä 19.9. asti ja suosittelen sitä sylin täydeltä. Menin näyttelyyn sillä asenteella, että ookoo, mennään nyt ja onhan ne linnut ihan hauskoja, vaikka Toikka onkin vähän sellainen last-season ja vanhojen ihmisten juttu. Huh, onneksi menin näyttelyyn ja päivitin ajatukseni Toikasta! Ihan mahtavia töitä, valtavan monipuolinen taiteilija ja tehnyt niin paljon muutakin kuin linnut. Ihania taideteoksia, joita ei himmentänyt edes se, että näyttely oli rakennettu aivan surkeasti: sekava, hankala seurata, selitystekstit to-del-la omituisissa paikoissa jne. Onneksi ihanat esineet korvasivat kaiken. Ja Oiva Toikka itse, dokumenttipätkässä, joka pyöri hölmössä kohdassa yhdessä näyttelyhuoneista, kolme tuolia katsojille ei riittänyt mihinkään ja seisovat katselijat tukkivat kulkuväylän, mutta voi juku, miten symppis mies. Siis: suosittelen, suosittelen, suosittelen!

Designmuseon jälkeen oli hiukopalan aika ja suuntasimme siskon kanssa Aschan Cafe Jugendiin. Uusi tuttavuus, vaikka onkin seisonut Pohjois-Espalla jo hetken Aschanina ja sitä ennen Cafe Jugendina. Tila on aivan ihana, entinen pankkisali, ja jugend vain on niin hieno tyylisuunta, ettei voi mitään. Kahvilan sisustus oli ihan jees ja - ihanuuksien ihanuus! - siellä oli Tonfisk Designin kahvi- ja teekupit. En ole koskaan päässyt juomaan ko. kupeista, mutta olen kuolannut niitä jo vuosia. Tuollainen iso teekuppi sopisi niin hyvin kirjoituspöydän kulmalle... Miljöö, kupit ja ilmainen teesantsi olivatkin sitten Aschanin parhaat jutut. Ei tarvitse mennä toiste. Palvelu heikkoa, vain yhtä laatua teetä tarjolla (tavan earl greytä, ei erityisen hyvää, naapuripöydän asiakkaille oli tosin esitelty muitakin vaihtoehtoja, näemmä!), ei teelistaa näkyvillä, vitriinit puolityhjinä, likaisia astioita ei kerätty pöydistä pois... Harmin paikka, sillä puitteet ovat kyllä tyylikkäät.

Tankkauksen jälkeen siirryimme Espaa pitkin Stokkalle päin, kävimme Iittalan kaupassa ihastelemassa lisää Oiva Toikkaa (hervottoman kalliita kaikki ne hienot, niin kuin lasiset vuosikuutiot) ja muuta kaunista. Sitten Stokkan herkun kautta kotiin. Erittäin onnistunut sunnuntaipäivä, etenkin kun olo ei ole vielä ihan terve ja tuon enempää urheilua ei olisi jaksanutkaan.

Designmuseossa kierrellessä tuli mieleen myös ne muut museot, joissa haluaisin käydä; Emmassa en ole käynyt pitkään aikaan, Amos Andersonissa kiinnostaisi käydä myös... Täytyy ottaa ohjelmaan.

Puun takaa

Mistä ihmeestä tuli tämä katteettomalta tuntuva kirjoitusoptimismi kesken tiskauksen ja pyykinpesun? Ihmisaivot ovat omituinen laite. Tiskaus (kuten monta kertaa aikaisemminkin) herätti jotain nukkuneita aivosoluja ja yhtäkkiä muistin yhden Kreikkalaisista, uudemman novellin, josta en edes muista onko sillä kreikkalaista kirjainta nimenä, vai onko se niin uusi, ettei sille riittänyt ennen kässärin lähettämistä kirjainta nimeksi. Samalla kun pesin ruokalautasiani muistin novellin ja sen tapahtumat ja totesin, että ei ihmekään - sehän on aika onneton esitys. Ja samalla tieto siitä, että novellille pitää tehdä jotain. Joko jätän sen kokonaan pois Kreikkalaisten uusintakierrokselta tai sitten yritän kirjoittaa sen uudestaan (ja silti se saattaa jäädä pois kokonaisuudesta). Jos se jää pois, sen tilalle tulee yksi vielä uudemmista teksteistä, jonka työnimi on Alkoholi.

Samalla kun mietin tuota yhtä tekstiä, minusta alkoi tuntua, että kyllä ne Kreikkalaiset siitä. Ettei uudelleenkirjoittaminen ole ajallisesti niin suuri juttu, miltä se tuntuu. Että sen saisi puserrettua yllättävän vähissä viikoissa läpi, jos voisi keskittyä kirjoittamiseen kokonaan. Koska ei voi, työ jakaantuu pakostakin pidemmälle aikavälille, mutta silti: ei sitä ole hervottomasti. Ja mitä sitten vaikka olisikin; minä tykkään siitä. Siitä, että Kreikkalaiset kansoittavat alitajuntani ja kuiskivat minulle kun tiskaan ja siiventynkiäni kihelmöi. Siitä, että tiedän, mitä olen tekemässä niiden kanssa. Siitä, etten tiedä, mitä tekisin joillekin novelleille. Tykkään siitäkin, että kun olen ihan naatti työpäivän jälkeen, aloitan hampaita kiristellen työn Kreikkalaisten parissa, vaikkei se sillä hetkellä huvita yhtään.

Väsyttää, mutta ihan hyvällä tavalla. Ja olo on rauhallisen odottavan optimistinen. Nautin siitä niin kauan kuin sitä kestää.

Kirjoja kaupassa

Hortoillessani tänään Akateemisessa kirjakaupassa tein päätöksen että jokaisena palkkapäivänä ostan kirjan. Mieluiten uuden ja ajankohtaisen, mikä tarkoittaa, että täydellä hinnalla. Siksi siis palkkapäivä-sääntö. Akateemisessa oli niin paljon kirjoja, ihan hirveästi sellaisia kirjoja, joista tuli olo, että tuo pitäisi lukea. Ja tuo ja tuo. Koska se kolmekymppiä, jonka melkein kaikki kirjat maksavat, kuluu joka tapauksessa johonkin (todennäköisesti turhuuteen), voin ihan yhtä hyvin ostaa sillä rahalla kirjan kerran kuussa. Ja tämä sääntöhän ei liity mitenkään muihin kirjahankintoihin, joita ehkä tulee tehtyä ;).

Päätettyäni ostaa seuraavana palkkapäivänä kirjan, aloin heti miettiä, että minkä. Vaikeaa, sillä kaupassa oli niin paljon kaikkea, mitä haluaisin. Oli Onkelin Kutsumus, Stottin Korallivaras, Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Snellmanin Parvekejumalat, Supisen Apatosauruksen maa... Eikä se tuohon lopu, tuo lista, ja sitten ovat vielä kaikki ne kirjat, jotka tulevat pian ulos, niin kuin esimerkiksi Jääskeläisen Harjukaupaungin salakäytävät. Tästä taitaa tulla vaikeaa.

Tykkään kirjakauppojen kiireettömästä tunnelmasta. Poikkeuksen tekee Helsingissä Kampin keskuksen Suomalainen. Jotenkin se lasiseinien ulkopuolella vilistävä ihmismassa tekee kaupasta levottoman, vaikka toisaalta se tuntuukin ihanalta lepohetkeltä kaiken vilinän keskellä. Ja silti ihmismassat siinä ihan lähellä häiritsevät kirjojen rauhaa, jotenkin. Yleensä käyn Kampin keskuksen Suomalaisessa ostamassa kaikkea muuta kuin kirjoja: kyniä ja postikortteja lähinnä. Siksi se tuntuu vähemmän kirjakaupalta kuin muut kirjakaupat. Keskustan Akateeminen on minulle the kirjakauppa tunnelmansa ja valikoimansa vuoksi, vaikka Stokkaa vastapäätä oleva Suomalainen on sekin ihan kiva.

Suomessa kirjakaupat ovat vain niin kaavoihinsa kangistuneita esimerkiksi Iso-Britanniaan verrattuna. Briteissä kirjakaupat ovat ihania - jokaisessa on vähintään yksi kahvila, kaupat ovat ihanan sokkeloisia ja kodikkaita ja kaikkialla on nojatuoleja, sohvia, ikkunasyvennyksiin tehtyjä penkkejä. Ja kun jostain syystä monien ulkolaisten kirjojen kannet ovat tosi paljon houkuttelevampia kuin suomalaisten (sori, mutta niin se vaan on), niin ilmankos Briteissä käydessä kirjakaupoissa menee aikaa. Etenkin jos Suomessa menee Helsingin ydinkeskustan ulkopuolelle, niin kirjakaupat ovat tylsiä ja vähän niin kuin mcdonaldseja: kaikki samanlaisia. Toisaalta, ei pitäisi kai valittaa: kotopuolen kirjakauppaan on ilmestynyt kahvikone ja pieni pöytä, jonka ääressä voi muovimukikahvinsa juoda samalla kun selailee kirjaesitteitä. Että kyllähän ne yrittävät - minkä kauppiaat sille voivat, että Suomessa liiketilat nyt vain ovat uusia, kuution mallisia ja tylsiä - eivät minkään.

Taitaa tulla sade kun näin kamalasti lonkkaa kolottaa...

Tänään on ollut the ultimate pahin murjotuspäivä tämän taudin osalta. Hermo alkaa olla aika kireällä. En ole edes saanut selvää auttavatko antibiootit, sillä olo on ollut ihan hanurista koko päivän. Kroppani toteuttaa "ei kahta ilman neljättä" -sääntöä, joten olen saanut nauttia kaikesta mahdollisesta tänään. On ollut kymmenes päivä tätä perustautia (mikä se ikinä onkaan), ystäväni maailman jumittunein hartia on viihdyttänyt minua koko päivän (en edes viitsi laskea montako buranaa olen laittanut antibioottien kiusaamaan mahaani...) ja lisäksi olen saanut nauttia menkkakivuista. Ei ehkä ihme, että hermo palaa. Olen valittanut muille puhelimitse (sori ystävät, sori äiti!), olen murjottanut yksinäni, olen kiukutellut kuin kakara. No can do, tosi paskamainen päivä. Juuri nyt viimeisin burana kasisatanen avittaa sen verran, että nousin tuolta sohvan pohjalta koneelle vähän paremmissa tunnelmissa.

Hiukkasen valoa tunnelin päähän tuo se, että olen onnistunut hankkimaan maanantaiksi fysioterapia-ajan, keskiviikoksi kiropraktikon ja seuraavalle viikolle hierojan. Vielä kun saan toiselle hierojalle ajan ja sovittua lisää tapaamisia fysioterapeutin kanssa, niin luulisi hartian rauhoittuvan. Mahakivutkin tokenevat aikanaan eli jäljelle jää enää tämä mystinen kuumetauti. Jospa sekin joskus hellittäisi?

Huomannette, etten ole ihan järkyttävän hirveän huonolla tuulella (tai en ainakaan pura sitä blogiini?) juuri nyt? Asiaa auttaa se, että olen saanut pitkin päivää ja pitkin eilistä päivää ihania kommentteja eiliseen valituspostaukseeni. Kiitos kaikille! Kommenttinne ovat oikeasti piristäneet onnettomia päiviäni, iso halaus kaikille!

Huomiseksi minulla on suunnitelmia. Suuuuria suunnitelmia. Aion lähteä kaupungille. Pitäähän sitä testata, että kuinka pahasti väsähdän siitä, että ajan ratikalla keskustaan ja hengailen siellä hetken. Huomenna on siis luvassa aktiviteettia ja tämän päivän ohjelmaan (murjotusta, päiväunet ja telkkaria) verrattuna huominen tuntuu ihan tosi valoisalta päivältä. Tuskin maltan odottaa!

Huomisen ja tämän päivän väliin pitää kuitenkin nukkua yö ja siitä tulee varmaan taas mielenkiintoinen... Aina kun olen pitempään kipeä, eikä aivoilla ole tekemistä virikkeistä puhumattakaan, alan nähdä unia. Omituisia unia. Kun niihin omituisiin uniin liitetään se, että tänä iltana on kai pakko turvautua Sirdalud-pakettiin (relaksanttia hartialle), tulossa on vielä parempaa. Sirdalud ei väsytä minua, päinvastoin, mutta uniin se antaa kyllä oman särmänsä. Hyvin ahdistavan särmän. Koko alkuviikon, kun nappailin iltaisin relaksanttia naamaan (lääkärin käskystä), unet olivat valtavan omituisia ja ihan yhtä ahdistavia. Että hyviä unia sitten vaan... toivottavasti en ensi yönä aja rusinaksi ratsastuskaverini autoa. Tai menetä hampaitani. Tai eksy. Parempia unia teille!

Rooibos pahoittelee

Nimittäin sitä, ettei tämä blogi ole aikoihin totellut annettua otsikkoaan. Tuntuu, että blogin nimi pitäisi olla Rooibos valittaa tai Rooibos sairastaa, kirjoittamisesta kun ei ole tietoakaan.

Jatkan valitsemallani harhapolulla, mutta lupaan, että piakkoin palaan taas oikeaan asiaan. Nimittäin heti, kun tämä halvatun tauti irrottaa otteensa. Tänään olen jo toiveikas. Mieli on paljon parempi, kun pms hellitti ja toisekseen poskiontelojani jomottaa. Laitan kaiken toivoni poskionteloihin, koska jos tämä kaikki kurjuus johtuu mystisestä poskiontelopöpöstä, niin silloin tänään aloittamani antibioottikuuri kaiken järjen mukaan auttaa ja minä paranen. Pian. Loistava ja mieltäylentävä päättelyketju. Pidän peukkuja.

Toivon, että olo paranee äkkiä niin paljon, että jaksan viimeistään viikonloppuna keskittyä keskeneräisten kirjojen lukemiseen. The Sound on the Page on vähän kuin piikki lihassa, se on ollut niin kauan sivulla 27... Joten ehkä tästä pikku hiljaa pääsisi käsiksi johonkin muuhunkin lukemiseen kuin noihin Viisikoihin, joita olen kahlannut viimeiset päivät. Lohtulukemista.

Sitten kun jaksan lukea kunnollisia kirjoja, jaksan pian kirjoittaakin. Sitten voin taas palata myös siihen, mitä varten aloin alun perin kirjoittaa tätä blogia: kirjoittamisesta kirjoittamiseen. Ja uskokaa tai älkää, minä odotan sitä hetkeä vielä enemmän kuin te :).

Matalalentoa

Tiedätte varmaan, että kipeänä sitä murjottaa usein ihan vain siksi, kun olo on kurja ja vituttaa olla sairaana? Mhm. Niin minäkin. Murjotan siis. Nyt. Tai en ehkä murjota, mutta valopilkut tuntuvat olevan aika kaukana tästä arjesta. Tosin aurinko paistaa kaihtimien raosta suoraan vasempaan silmään, mutta se ei ihan ole sitä, mitä kaipaisin.

Olin tänään töissä. Kunnes lähdin iltapäivällä pois. Kirottu tauti. Mihinkään tämä ei etene, tein mitä tahansa, mutta tekeminen vaikuttaa kyllä siihen, että onko minulla siedettävä vai tosi ankea olo. Joten kotiin. Makaamaan sänkyyn. Lukemaan Viisikoita (älkää kysykö...) ja murjottamaan. Huomenna lääkäriin, taas.

Mitä minä siis murjotan? Voin parannella rauhassa (paitsi ettei tämä parane, pysyy vain samanlaisena), jääkaapissa on ruokaa (ei tee mieli) ja Viisikoita löytyy hyllystä (ymh). Niin kai. Mutta kun. Pitäisi päästä liikkumaan ja pitäisi kirjoittaa. Juuri kun sain viime viikolla aloitettua Kreikkalaisten viilaamisen, niin eikö tämä inha tauti iskenut heti sen jälkeen. Tulee huono omatunto kun en kirjoita. Tuttu tunne, mutta sitä ei ole ollut pitkään aikaan; ei koko kesänä, koska kesällä annan itselleni paljon enemmän nuoraa. Ja oliko minulla huonoa omaatuntoa keväälläkään, kun olin virkavapaalla? En muista, siitä on niin pitkä aika.

En pidä huonosta kirjoitusomatunnosta, se ei ole hedelmällinen kaveri. Se ei edistä asioita eikä siitä tule hyvä mieli. Eikä se ymmärrä sitä, että jos ainoa aivotoiminta, johon tautisena kykenen, on Viisikoiden lukeminen, ei minun tosiaan tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa siitä, etten kirjoita. Yritän sanoa itselleni, että heti kun olen terve, menen jumppaan ja juoksemaan ja sitten kirjoitan koko loppuillan. Heti kun olen terve, niin, kahdeksas päivä tautia menossa, eikä mitään muutosta olotilaan. Paitsi lisääntyneet omantunnontuskat. Hohhoijakkaa. Tuntuu, että hukkaan aikaa, ja samalla tiedän, että se tauti tässä puhuu, en minä. Minä annan itseni parantua ja kirjoitan sitten, kun olen terve. Tauti vain sanoo kaikkea ikävää siihen päälle.

Odottelen huomenna tai ylihuomenna taas yhtä hylsyä tippuvaksi postilaatikosta - eikö se sopisi tähän murjotuskuvioon hyvin?

Lokki epä-Joonatan

Yritin ottaa päiväunet, mutta en oikein saanut unta. Ehkä kohta onnistaisi paremmin. Väsyttää. Huomenna töihin. Pilvet ovat kirjoneet taivaan ja lokit harrastavat ikkunan takana taitolentoa, vaikka Lokki Joonatanista aikanaan opin, etteivät ne tee niin. Ehkä nämä kaupunkilaislokit ovat eri asia.

Väsyttää väsyttää. Sängyllä odottaa torkkupeitto ja kirja. Se peitto varmaan riittää.

Olisikohan kivaa olla lokki? Liitää siipiä räpyttämättä kokonainen ympyrä. Katsoa ihmisiä, jotka kävelevät talojen välisissä kuiluissa, eivätkä pääse sieltä ylös. Lentää puiston puiden yllä, nähdä kaikki ihan eri tavalla. Penkoa roskiksia, syödä jätteitä. Ehkä en haluaisi olla kuitenkaan lokki.

Tämä epämääräinen tauti saa aikaan lapsellisen olon. En ole järkevä, en asiallinen, en kärsivällinen. Ehkä päiväunet kasvattavat minut taas vähän aikuisemmaksi takaisin.

Sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki

Katselin joku päivä kirjoituspöytääni ja mietin, millaisia tavaroita muiden kirjoituspöydillä on. Siksipä aion blogata nyt omastani ja toivon, että joku teistä kanssamatkustajista liittyy joukkoon ja kertoo, millaisten tavaroiden keskellä kirjoittaa, meilaa, surffaa netissä. Mainitsen vielä sen, että minä käytän kirjoituspöydän ääressä nimenomaan tietokonetta ja käsin kirjoittaminen tapahtuu kotioloissa ruokapöydän ääressä. Enivei - tadaa! Kirjoituspöytäni, olkaa hyvät.

Kirjoituspöydälläni on tietysti uskollinen (kop kop) läppärini, Fujitsu Siemensin Amilo. Koneen vasemmalta puolelta löytyy hiiri (en ole vasuri, vaan oikea käsi ei kestä hiirtä). Sitten. Vasen alakulma: Päiväkirja. Kirjoitan päiväkirjaa harvoin, mutta nyt se on tuossa tyrkyllä. Päiväkirjan päällä on rannekello, jonka otan useimmiten pois kädesta kun kirjoitan, sillä se kilkattaa muuten näppiksen rannetukea vasten.

Päiväkirjasta ylöspäin on epämääräinen kasa. Alimmaisena kaksi vanhaa, täyttä kirjoitusvihkoa, niiden päällä hieno, nahkakantinen, Firenzestä ostettu muistikirjani ja sen päällä poikittain vielä yksi kirjoitusvihko. Päälimmäisen kirjoitusvihon päällä on taitettu runoprintti, johon Kontakti teki keväällä merkintöjä kun näytin hänelle runojani. Runoprintin päällä on Hillokuningattarelta saatu seinäkalenteri, johon hän on ottanut itse valokuvat. Sen päällä majailee poikkeuksellisesti puoliksisyöty levy Tukholman Hötorgetin kauppahallista ostettua Valrhonan Manjari Orange -nimistä tummaa suklaata (64%). Poikkeuksellisesti siksi, että normaalisti suklaa majailee koneen oikealla puolella. Nykyään minulla on kirjoituspöydällä aina avattu levy tummaa suklaata. Pala päivässä riittää. Yleensä suklaa on nimenomaan appelsiinilla maustettua.

Vasen yläkulma on lukemattomien kirjojen jemmapaikka. Pinossa ovat (alhaalta päin) Markku Pääskysen Tämän maailman tärkeimmät asiat, Anne Ricen Interview with a Vampire, Väinö Kirstinän Kirjailijan tiet, Arto Lapin suomentama runokokoelma Kevätsateiden aika, Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita ja Ben Yagodan The Sound on the Page. Pinon päällä on ruma, punainen kilon käsipaino. Kirjapinon oikealla puolella seisoo vielä kolme kirjaa: Suvi Aholan Sivumakuja kirjallisesta keittiöstäni, Reetta Niemelän Makkarapiruetti ja Pieni suuri maailma, suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Näitä kolmea pitää pystyssä se toinen käsipaino.

Suoraan läppärin takana on puoliksi kuolemaa tekevä perhosorkidea, jonka sain lahjaksi kun täytin 30 ja joka lakkasi dramaattisesti kukkimasta vähän ennen kuin täytin 33. Merkki jostain? Koneen takaa löytyy myös visa-lasku.

Pöydän oikeassa yläkulmassa on kynälokerikko. Siellä on nettikameran lisäksi aski Mynthoneita ja näemmä kymmenen kynää. Lokerikkoa vasten nojaa kaksi postikorttia. Toinen on saatu Hillokuningattarelta ja toinen siskolta. Niiden edessä on viime viikolla postista tullut Arja Mäkisen kirja Meidän kesken, joka käsittelee naisten ystävyyssuhteita. Puoliksi kirjan alla on muistilappulehtiö, muistilappuna käytetty, kahtia taitettu aanelonen, lauantain U2-konsertin lippu ja sen päällä kuumemittari. Näiden epämääräisten tavaroiden vieressä hengailee Kaukomatkaajalta saatu hieno pinni.

Oikeassa alakulmassa on tämänhetkinen kirjoitusvihko, pala sinitarraa, yksi puhdas ja yksi likainen nenäliina sekä tämän hetken suosikkikynä.

Ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, niin kyllä, minulla on tylsää ;). Tulin taas tänään puolen päivän aikaan töistä pois, tällä kertaa lääkärin määräyksellä, ja pysyn huomisenkin kotona taltuttamassa tautia. Kuudes päivä menossa, eikä edelleenkään muuta kuin lämpöä ja vetämätön olo. Nukuin tuossa kolmen tunnin päikkärit, joiden pituus antoi ymmärtää, että en tosiaan ole ihan terve, vaikken ihan sairaskaan.

Odottelenkin teidän kirjoituspöytäraporttejanne päiviäni piristämään :). Mitä pöydällä on? Puuttuuko siitä jotain, mitä sillä normaalisti majailee? Mitä haluaisit sillä olevan? Ai mitäkö minä haluaisin pöydälleni? Kustannussopimuksen ;).

Carpe diem!

Eilen tein huomion sukupolvien välisestä kuilusta. Tällä kertaa kyse on minua noin 10 vuotta nuoremmista ihmisistä, jotka ovat eläneet nuoresta asti sosiaalisen median läpitunkemaa elämää. Heille on tärkeintä dokumentoida kaikki ympäröivä ja raportoida siitä reaaliajassa eri medioihin. He eivät ehdi nauttia elämästä, sillä heillä on kiire ottaa kaikki talteen.

Eilisellä U2:n keikalla olin kentällä seisomapaikoilla. Odotin paitsi hyvää keikkaa, myös hyvää tunnelmaa yleisön joukossa, niin kuin hyvillä keikoilla yleensä on. Tunnelmaa ei syntynyt. Ympärilläni seisovilla ihmisillä oli liian kiire ottaa digikuvia lavarakennelmasta, lieriön muotoisesta jättiscreenistä ja yhtyeestä, jotta he olisivat ehtineet nauttia keikasta. Ihan oikeasti: digikamerat ja kännykät ojossa porukka kuvasi keikkaa. Taukoamatta. Vähän väliä kuvaaminen piti keskeyttää ja katsoa, millaista saalista oli tullut, ja jos käytettiin kännykän kameraa, kuvat ladattiin heti raporttien kera Facebookiin. Jos Bono käski, käsiä taputettiin yhteen noin kymmenen sekunnin ajan ja sitten lopetettiin, sillä pitihän siitäkin hetkestä saada kuva. Koska yleisöllä oli kiire kuvata, he eivät ehtineet eläytyä keikkaan ja ne väliajat, kun ihmiset eivät kuvanneet, he seisoivat kertakäyttösadetakeissaan tumput suorina. Kentällä. U2:n konsertissa. Hiljaa paikallaan. Lanne ei liikkunut, jalka ei naputtanut tahtia. U2 vyörytti hittiä toisen perään ja mitä teki Suomen nuoriso? Ei mitään. Sellainenkin maailman loistokkain kappale kuin With or Without You sai aikaan ainoastaan pientä huojahtelua jalalta toiselle. Me siskon kanssa kyllä pidimme hauskaa (emme mitenkään suurieleisesti, mutta taputimme, huusimme, heilutimme kättä ilmassa) ja huvittavaa kyllä, sisko sai tämän johdosta jopa ärtyneitä mulkaisuja osakseen. Voi apua.

Olen onnellinen, että minusta ei tule ikinä ihmistä, jonka täytyy dokumentoida taukoamatta, jotta voi myöhemmin muistella asioita, joita on kokenut, mutta joita ei muista, koska on dokumentoinut taukoamatta.

Hetkessä eläminen ja olemisesta nauttiminen on elämän kulmakiviä. Tuntuu siltä, että kokonainen sukupolvi on missannut sen taidon täysin.

U2

Istun kotona koneen äärellä kaikki ikkunat auki ja kuuntelen U2:sta. Jopa osa Bonon spiikeistä erottuu. Nyt soi Bloody Sunday, yksi lemppareistani. Joskus arvostan kotini sijaintia vielä enemmän kuin muina päivinä :). Ja huomenna kuulen saman stadionilla. Ei paha :).

Se tavallinen tarina

Eilen oli hyvänä ajatuksena tarttua lukemattomiin kirjoihin tämän kummallisen taudin kyytipojaksi. Tänään jäin kotiin, en mennyt töihin. Enkä tarttunut lukemattomien kasaan, vaan Viisikoihin... Paha tapani on lukea miljoonaan kertaan luettuja lastenkirjoja. Viisikot, Britta-sarja, satunnaiset muut kirjat. Rentouttavaa, ei väsytä liikaa, ennalta-arvattavaa, aivotontakin. Olen siis loikoillut ja lueskellut Viisikoita.

Tauti ei etene mihinkään. Olin eilen illalla jo sitä mieltä, että flunssa tästä tulee, mutta nyt en ole enää varma. Mitään muuta ongelmaa ei ole kuin pientä kuumetta ja siitä johtuvaa nuutunutta ja väsynyttä oloa. Todennäköisestihän tässä käy niin, että kuume pysyy joko a) muutaman päivän ja muuttuu sitten perinteiseksi räkätaudiksi tai b) kaksi viikkoa ja häipyy sitten kolmannella viikolla kaikessa hiljaisuudessa ja itsestään numeroa tekemättä. En toivo kumpaakaan vaihtoehtoa, vaan vaihtoehtoa c) kuume häipyy itsestään parissa päivässä ja sitten olen taas terve, mutta yleensä tautini eivät noudata vaihtoehtoa c), vaan jompaa kumpaa edellisistä vaihtoehdoista. Eikä tässä oikein voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja miettiä, että jos tauti ei etene suuntaan eikä toiseen, mitä teen huomisen työpäivän kanssa.

Nyt palaan kuitenkin vällyjen väliin ja luen hiukan postiluukusta kolahtanutta Hevoset ja ratsastus -lehteä. Ja ehkä vähän Viisikkoakin ennen kuin otan päiväunet.

Hot hot hot

Luin eilen illalla loppuun Amanda Aizpurieten valituista runoista koostuvan kokoelman Vihreäsilmäinen yö. Oli hyvä. Runokuvat kautta kokoelman tosi hienoja ja synnyttivät uusia siltoja aivosolujen välille. Suosittelen. Tuota loisto-opusta sai ainakin vielä kesemmällä Sammakon kirjakaupan alesta parilla eurolla.

Minulla oli ajatuksena, että olisin voinut kirjoittaa tänään, mutta kroppa on eri mieltä. Aamulla kun menin töihin, onnistuin tekemään jotain hartialleni (en tiedä mitä, se on jumissa muutenkin) ja ihan yhtäkkiä alkoi helvetillinen särky, joka ylettyi lapaluun, hartian lihasten ja olkavarren kautta oikean käden sormiin asti. Ihan yhtäkkiä ja tosi lujaa. Niin lujaa, että alkoi oksettaa. Hillokuningatar oli niin maailman ihanin ihminen, kun lähti hakemaan minulle lähiapteekista troppia. Sen ajan lojuin työtuolissani ja yritin olla tuhertamatta itkua. Kaksi buranacapsia myöhemmin särky oli laantunut jomotukseksi, joka on nyt jatkunut eri vahvuisena koko päivän. Tämän lisäksi iltapäivällä alkoi olla pumpulinen olo ja poskia kuumotti. Lämpöä. Puoli kolmelta lähdin kotiin todettuani, etten pysty enää keskittymään. Nyt olen sitten torkkunut (huonosti) sängyn pohjalla ja manannut lämpöä pois. Ei taida auttaa. En tiedä mikä iski ja onko hartiaongelmalla ja lämmöllä mitään yhteyttä toisiinsa, mutta sen tiedän, että sairaana ei tarvitse kirjoittaa.

Enää ei nukuta, joten voisin linnoittautua sohvalle jonkun lukemattoman kirjan kanssa. Pinosta löytyisi hyvä valikoima Sammakon kirjoja jo mainitun kesäalen takia, niistä sopii valita.

Ratsupoliiseja, smalltalkia ja lillukanvarsia

Ratsupoliisit kulkivat raudikoillaan ikkunoitteni ali. Koti on hämyisä, vaikka valot ovat päällä. Olin tänään sosiaalinen, smalltalkasin ja mietin, miksei kukaan muu tee mitään, miksi vieruskaveri istuu hiljaa ja sitten lopetin, en jaksanut enää. Hiljaisuudet venyivät, hermoni eivät, ja aloin taas rupatella. Ainoa johtopäätös, mihin voin tästä tulla, on se, että kykenen smalltalkiin ventovieraiden kanssa. Kai tuokin on hyvä tiedostaa, vaikka tiedostamisen hinta oli tuskaisasti ylläpidetty keskustelu, ähellys ja yrittäminen.

En ole kirjoittanut tänään, mutta olen ajatellut Tauta ja sitä, mitä kirjoitin siihen eilen raakatekstinä. Tai en siis kirjoittanut Taun tiedostoon, vaan vihkoon, josta teksti pitää vielä kirjoittaa puhtaaksi Tauhin. Nykyisestä lopusta pitää poistaa pari kappaletta ja lisätä nuo eilen hahmottelemani ja kirjoittaa sitten vielä lisää.

Jännää, miten suhtautuminen eri teksteihin vaihtelee. Jossain vaiheessa en hirveästi tykännyt Tausta, lähinnä siksi, että sen päähenkilö ei ole erityisen mukava ihminen. Ei mikään inhottavakaan, mutta tavallisen kitkerä, pikkumainen, sellainen kuin aika monet ihmiset ovat. Nykyään Tau on yksi lemppareistani. Lempparius riippuu tietysti siitäkin, että minkä tekstin kimpussa olen. Kun Tau on kirjoitettu uusiksi ja olen siirtynyt johonkin toiseen tekstiin, Tau alkaa tuntua vähäpätöiseltä ja työn alla oleva kivalta. Ainakin joskus tai yleensä noin käy. Ihan hyvä niin.

Tänään on lepopäivä. En tiskaa, en pese pyykkiä, en kirjoita. Smalltalkasin ja se saa riittää. Kiperryn sohvalle, katson telkkaria, yritän tuhannen kerran päästä ajoissa sänkyyn, sillä huomenna on oltava töissä ennen kahdeksaa.

Pennissä on miljoonan alku

Minä tein sen. Ehdin tehdä. Luin Taun läpi, korjasin hiukan, lisäsin adjektiivin, lisäsin lauseen, muutin verbiä. Kummastelin, että tällainenko tämä oli, näinkö minä olin tämän tehnyt, ja tämäkin lisäys, niinpä tietysti.

Otin kynän käteen ja huonossa asennossa kirjoituspöydän kulmalla kirjoitin raakatekstiä kolme sivua, Tauhin. Jatkoa, sillä sitä se kaipaa, kohtaamista, jota viritetään, mutta jonka vain annettiin ymmärtää tulevan. Nyt se tulee.

Nyt on sellainen olo, että olen ollut tänään hyödyksi.

Kalenteriin merkittyjä haaveita

Tänään kirjoittaisin mielelläni. Kreikkalaisten Tau pyörii mielessä, siitä varmaan aloitan, siihen pitää kirjoittaa paljon uutta. Kirjoittaisin. Niin. Kello on yli yhdeksän ja pitäisi myös silittää huomiseksi työvaatteita. Ykkösenä listalla on mennä ajoissa nukkumaan, koska se ei onnistunut eilen, taaskaan. Eli yhdeltätoista sängyssä? Hmm. Tunti ja viisikymmentäkolme minuuttia aikaa silittää ja kirjoittaa ja hoitaa iltapesut ja kirjoittaa tämä postaus loppuun. Hmm x 2.

Aion huomenna tehdä vanhanaikaiset. Varata kalenteristani aikaa kirjoittamiselle. Myös ensi viikolle, sillä tämä viikko on äkkiä aika buukatun oloinen. Ja ehkä varaan kirjoitusaikaa seuraavallekin viikolle. Ei mikään huono idea.

Luin äsken lauantain Hesarin kulttuurisivut (samalla kun söin), Hesareitakin oli rästissä. Jos rästejä on, luen yleensä vain kulttuurin ja mahdolliset erityissivut, niin kuin ruokatorstain ja sunnuntailiitteen. Lauantain Hesarin kulttuurisivujen etusivulla oli hervottoman hauska ja mielenkiintoinen häkkyrä Suomen (Helsingin) kirjallisuuspiirien vaikuttajista. Tavasin sitä pitkään samalla kun söin dijon-sinapilla maustettua kanapastaani (dijonia pitää laittaa yllättävän paljon, ja ruokakermaa liemeksi), tosi mielenkiintoinen kuvio. Harmi, ettei siihen ollut mahtunut muuta Suomea kustantamoineen, Porvoolaista Särö-lehteä kirjoittajahautomoineen, kansanopistorintamaa (Orivesi etunenässä!), Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaa, Tampereen yliopiston kirjallisuuden ainejärjestön Tiiliskivi-palkintoa, Savonia-palkintoa... Ymmärsitte varmaan yskän? Ja kyllä minäkin ymmärrän, että olisi tullut hiukkasenpaljon liian iso häkkyrä ja suoranainen soppa tuollaisesta koko Suomen kattavasta kaaviosta. Mielenkiintoinen kylläkin!

Tunti ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jäljellä. Taidan ruveta silittämään ja arvioida sitten tilanteen uudestaan, kun minulla on päällepantavaa loppuviikoksi. Jospa sitten, edes hiukan raakatekstiä tai pienen ruman runon?

Suo, kuokka ja ampiainen

Vessanpytty, tuo lemmikkieläinten uskollinen hautuumaa, joka kyynelehtien nielaisee vainajat, kurisee hiljaisen muistovirren ja vaikenee sitten kuten on vaiennut vainaakin.

Ei, en haudannut kuollutta kultakalaa, enkä oikeastaan lemmikkiä lainkaan. Teurastin hengiltä lehmän kokoisen ampiaisen ja kiikutin sen vessanpyttyyn. Vaistoni käski minua olemaan laittamatta sitä roskikseen. "Entä jos se on vain taintunut - " (ei sen mätkäisyn jälkeen! toim.huom.) " - ja yön pimeinä tunteina se ryömii siivet rytyssä ulos roskiksesta, taivaltaa hullunkiilto silmissään aamuyön tunnit yli parketin loputtoman aavikon ja lopulta, keltamusta takaruumis pahaenteisesti sykkien se kiipeää ylös sängynjalkaani liikaten yhtä, vahingoittunutta keltaista jalkaansa, ja lopulta häälyy tyynylläni kuin keltamusta tuhon enkeli, tuntosarvet kehystäen kostonhimoista ilmettä, kunnes pistää piikkinsä kaulavaltimooni".

Hautasin sen siis vessanpönttöön. Tarkistin vieläpä, että se oli huuhtoutunut veden mukana alas, eikä jäänyt kellumaan pyörteeseen.

Tullessani pois vessasta pohdin kahden metrin matkan muita asioita, joita voi vetää alas vessasta. Kultakaloja tietysti, mutta muita, ehkä vähän kuvaannollisempiakin juttuja. Aikaa esimerkiksi. Mietin myös sitä, miten siihen vessasta vedettyyn aikaan suhtautuu.

Minä voisin esimerkiksi alkaa syyllistää itseäni siitä, etten a) ole kirjoittanut koko kesänä Kreikkalaisia, b) ole alkanut muokata niitä heti kun loma loppui sekä c) ole selkeästikään yrittänyt kaikkeani (sanapari, joka kieroutuneessa mielessäni tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin liiskatun ampiaisen öinen, pakkomielteinen vaellus jalkapatikassa poikki lattian kirkkaamman kruunun toivossa). En kuitenkaan suostu ajattelemaan, että olisin kesällä vetänyt kirjoittamiseen tarkoitettua aikaa vessasta alas. Ja vaikka olisinkin, niin mitä sitten? Ihmisen pitää levätä ja tankata itseään ja rauhoittua. Enkä ole koskaan saanut pahemmin aikaiseksi kesällä, joten ei tässä ole mitään uutta. Joten itseruoskinnan sijaan aion keskittyä positiiviseen ja tasapainoiseen lähestymistapaan: nyt minulle on paljon enemmän hyötyä itsestäni kuin jos olisin raahautunut halki kesän kököttäen sisällä koneen ääressä ahdistumassa siitä, että pitäisi kirjoittaa ja pitäisi myös olla ulkona auringossa tekemässä kaikkea sitä, mitä lopulta tänä kesänä tein.

Hmm. Joko olen menettämässä otteeni tai sitten olen tasapainottumassa. Veikataan jälkimmäistä :). Ja sori ampiainen, mutta tämä asunto on liian pieni meille kahdelle.

Yyh...

...nyt tuntuu, että kaikki muut kirjoittaa ja minä en. Että minä olen laiska paska, joka ei ikinä ansaitsekaan onnistua, koska ei edes yritä. Ei yritä kaikkeaan, ei edes lähelle sitä. Enkä silti ota kynää käteen. Menen nukkumaan ja murjotan sängyssä.

Sitenniin

Sain tänään kirjeen neljännestä kustantamosta. Nyt on kasassa kolme perushylsyä ja yksi lausunto siitä ekasta kustantamosta. Tuo hylsyn lähettänyt kustantamo oli kyllä niitä, joiden varaan en laskenut, mutta kyllä se tympäisi silti hiukan. Onneksi ruoka auttoi. Tein munakkaan, söin ja kas, perspektiivi oli taas vähän erilainen. Nyt on saamatta vastaus vielä kolmelta kustantamolta, ja jokainen niistä on sellainen, josta toivon kovasti lausuntoa. Yhdestä ei varmasti tule sitä, mutta ne kaksi muuta, jommasta kummasta tulee lausunto ihan pakosti, näin olen päättänyt.

En ole kirjoittanut edelleenkään. Ensi viikolla. Se maaginen hokema. Ensi viikolla. Ensi viikolla. Sitten kun... Sitten kun... Mutta oikeasti en ole ehtinyt. Enkä jaksanutkaan, muuta kuin ne vähät raakatekstit männäpäivinä, ne, mistä tänne suurieleisesti raportoin.

Ai mitenniin en ole ehtinyt kirjoittaa, kysyy joku. No sitenniin. Tänään töiden jälkeen suoraan salille spinningiin, sieltä kotiin, sitten ruokaa ja samalla kun söin, luin Hesarin. Sitten odotti pari tärkeää privaattimeiliä vastausta ja nyt bloggaan hylsykirjeen innoittamana ja kello on suunnilleen kymmentä vaille yhdeksän. Sitenniin. Ja tiedän kyllä, että kunhan tästä päästään vauhtiin, tällaisia ne ovat kaikki illat ja tässä vaiheessa alkaa kirjoittaminen ihan mukisematta. Mutta nyt mukisen. Eka viikko töissä loman jälkeen ja sen tuntee. Myös fyysisesti - lomalla lekotellut hiirikäsi on ärtynyt töihinpaluusta niin paljon, että tämä näppäimistön käyttäminenkin tuntuu huolestuttavasti kädessä. Lohdutan itseäni sillä, että tällaista se on aina loman jälkeen. Käsi kiukuttelee, mutta alistuu sitten osaansa. On sitäpaitsi hyvä muistutus siitä, että pitääkin ottaa käsien taukojumppa rutiiniksi tästä eteenpäin.

Joten sitenniin. Ensi viikolla sitten, kun viikonloppuvelvollisuudet kotopuolessa on hoidettu ja arki alkaa taas.

Pellolla ja metsässä

Blogissa Minusta tulee kirjailija on käyty varsin mielenkiintoisia keskusteluja tänään ja viime aikoina. Hyvin mielenkiintoisia. Mukava lukea, kiitos keskustelijoille niistä, etenkin kun tuntuu että näin ekan työviikon kunniaksi (siis loman jälkeen), omassa päässä ei liiku tasan mitään. Taisin minä pari rumaa runoa kirjoittaa männä iltana sängyssä, mutta seuraavana päivänä puhtaaksi kirjoitettaessa ne eivät vaikuttaneet ihan niin maailmankirjallisuuden helmiltä kuin silloin, kun niitä unenpöpperössä pusasin.

En ole kirjoittanut siis todellakaan. Onneksi olen tehnyt muuta hyödyllistä: kävin ratsastamassa pitkästä aikaa, islanninhevosmaastoreissulla (mikä yhdyssana!). Hyödyllistä se oli siksi, että pää tyhjeni ihan jumalaisella tavalla kaikesta muusta kuin kyseisestä hetkestä ja olen nyt yksinkertaisesti ottanut asenteen, että kaikki, mikä on minusta oikeasti kivaa, on minulle hyödyllistä. Ja oli kivaa. Poskilihakset kipeät hymyilemisestä, niin kivaa minulla oli Tandrin selässä sänkipelloilla ja synkissä metsissä. Paluumatkalla autossa puhuttiin tyttöjen kesken suu vaahdossa ja sekin oli kivaa. Onnistunut ilta siis :).

Huomenissa voisin yrittää edes vähän raakatekstiä. Jos nyt ikinä herään huomenna, kello tulee yksitoista ja minä kukun vielä täydessä vauhdissa: tätä menoa en herää huomenna iltaan mennessäkään. Fyysisesti saatan olla silmät auki ja töissä, mutta henkinen herääminen onkin sitten eri asia... Vähän on tekemistä tuon unirytmin ja vähempään uneen tottumisen kanssa näin loman jälkeen.

Sanoja

Luin viime yönä loppuun Juha Itkosen Huolimattomia unelmia. Olin jemmannut novellikokoelmaa pöydänkulmalla yli vuoden. Silloin kun vääntö omien novellien kanssa oli pahimmillaan, en uskaltanut lukea Itkosta siinä pelossa, että saisin alemmuuskompleksin. Ja sitten toisina hetkinä ei tuntunut Itkoselta. No, nyt se on luettu. Jotkut novellit jäivät ulkokohtaisiksi, jotkut olivat hyviä. Sellaisia lukunovelleja, jos saa sanoa. Eniten kosketti loppupuolen novelli Hetki minun jälkeeni. Mutta joo, nyt on luettu ja seuraavaksi taidan palata Mary Swannin pariin. Ja jostain nettikirjakaupasta pitäisi ostaa korvikekappale junaan ja sille tielleen jääneen Canavanin Priestess of the White -kirjan tilalle, luulen. Kirja jäi kesken, sen lisäksi että oli siskon.

Tänään oli ensimmäinen lomanjälkeinen työpäivä. Kompensoin sitä kirjoittamalla viisi sivua raakatekstiä. Olo on hiukkasen amputoitu, mutta kyllä siihen taas tottuu, työläiselämään siis.

Lisäksi olo on levoton. Pitäisi kovasti puuhata kaikkea. Tuttu tunne - vapaa-ajalla pitäisi suorittaa kun sitä on niin vähän. Tähänkin tottuu. Enkä ole suorittanut. Olen yrittänyt olla, rauhoittua, palata perusasioiden äärelle. Ulkona tuulee ja katselen aina välillä puita. Lehdet väpättävät, oksat heilahtelevat äkkiarvaamatta puuskien mukana. Ehkä tänään ei kuitenkaan saada ukkosta niin kuin eilen. Ehkä viileä ilma, jota tuulenpuuskat painavat tuuletusikkunoista sisään, riittää.

Huomenna menen jumppaan tai juoksemaan.

Siloinen ja pehmeä ilta

Jos iltapäivä oli hämmentävän harmaa kaikkien tuntemusten osalta, oli sitä seurannut ilta siloinen ja pehmeä. Ja lämmin. Keskieurooppalainen. Hellivä. Hengittävä. Aivan mahtava.

Istuskelua veden äärellä terassilla, toppi päällä, käsivarsilla illan sormet lämpiminä ja pehmeinä. Harvakseltaan juteltuja asioita, ystäviä, iloisia, rauhallisia yllätyksiä. Pimeää, valoja, tumma elokuun ilta, lämmin, sellainen, joista aina puhutaan, kun puhutaan elokuun illoista.

Keinuttavan lämmin iho vasten yön ihoa. Yön hengitys musta ja kaunis. Miten voikin olla tällaista lämpöä. Ei päällekäyvää, ei hikistä, vaan yhtä luonnollista kuin oman ihon lämpö.

Harmaa iltapäivä

Tänään otin pienet torkut meren rannalla. Torkkujen aikana aurinko vaihtui pilviin, joiden takaa siilautui harmaa valo. Heräsin horteestani, istuin hetken, menin uimaan, vaikka ei ollut kuuma. Kaikki oli harmaata. Valo rannan yllä, taivas, hiekka, meri. Kun kahlasin mereen, tunsin jalkojeni alla merenpohjan harmaan sameuden. Meren lämpötila oli harmaa - kaikki samaa, ilma, meri, tuuli. Oli hidasta ja epätodellista. Kotimatkaa polkiessa sain muutaman suuren vesipisaran iholleni, sitten se loppui ja ilma oli leppeä, väritön.

Ehkä kuitenkin, ajattelen. Ehkä kuitenkin jaksan nauttia lämmöstä vielä huomisen. Nyt istun hetken, sitten otan taas pyöränavaimen, menen alas pihalle, avaan lukon, sujuttelen haaleanlämpimän ilman halki iltarullailulle.

Huomenaamulla herään hiestä tahmeana, lakana kiertyneenä köydeksi, menen lenkille, sitten sen jälkeen bikinit päälle ja sukellan viimeiseen päivään. Kellun, ajattomana, irrallisena, pelkkää ihoa.

Multitasking

Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin teen kaikki kotityöt limittäin. Pyykkikone, käsipyykki, tiskit, kirjoittaminen, pyykkien ripustus, tiskit, kirjoittaminen, käsipyykki, kirjoittaminen. Aina hetken kutakin. Samalla ajattelen, haalin lisää haluja, lisää asioita, joita haluaisin tehdä tässä samassa sykerössä. Neulominen. Meilaaminen. Lukeminen. Silittäminen. Sitten menen taas, tiskaan altaallisen, huuhtelen, laitan seuraavat likoon. Sitten kirjoitan taas sivullisen raakatekstiä. Paljon tiskauskirjoittamista ja multitaskingia - sen siitä saa, kun ei pese tiskejä kuukauteen. Paitsi ne astiat, joita kipeimmin tarvitsee. Itse asiassa olen yllättynyt, kuinka pitkään sitä selviääkään tiskaamatta. Ja odotan jo sitä hetkeä, kun viimeinenkin kippo on tiskattu ja saan hinkata tiskipöydän karhunkielellä kiiltäväksi. Voi - minun pieni puhdas keittiöni! Miten minulla onkaan ollut ikävä sinua!

Lämmintä ilmaa sisällä ja ulkona. Uskoin jo, että tähän se loppui, hellekesä, ainakin sen verran että asunnon lämpötila laskisi pysyvästi 26:een tai jopa 25:een asteeseen. Ei kuulemma. Nyt on lämmintä jo, ja viikonlopuksi luvataan hellettä. Kaihtimet pysyvät kiinni, tuuletusikkunat auki.

Kirjoja on niin paljon kesken. Muutama sivu enää Riku Korhosen runoista, Mary Swannista vajaa puolet, Itkosen novelleista ehkä pari kolme. Ja kaikkea muutakin - työnnän suuhun ison, kitkerän palan Maestranin 72%:sta tummaa suklaata, luomua. En varsinaisesti ole suklaan ystävä, mutta nykyään kirjoituspöydän vakioasukkaisiin kuuluu levy tummaa. Se sopii väriin, sitä otetaan yksi pala ja tullaan tyytyväisiksi siitä. Ei tarvetta enempään. Seuraavaksi nousen tästä, tiskaan liossa olleet ruokalautaset (ja yhden syvän) ja kirjoitan raakatekstiini ruokalautaset (ja yhden syvän).

Katseen tarkennusta

Loma lähenee loppuaan. Kyllä, voisin jatkaa sitä, mutta keväisen virkavapaan jäljiltä on vielä voimia jäljellä, eikä kesäloma ole ollut niin pakottava, kuolemanvakava asia tänä vuonna. Sitä paitsi odotan jo syksyä. Syksy on aina merkinnyt minulle uuden alkua, juontaa kai kouluvuosista. Syksyllä aloitetaan kaikkea. Harrastuksia, opiskeluja, terveitä elämäntapoja ja niin pois päin. Lisäksi syksyllä tulee arki. Kesä on erityisaikaa. Ihanaa kyllä, täynnä mahdollisuuksia, mutta silti, kesä ei ole pysyvä olotila, eikä se ole arkea. Ja minä tuppaan olemaan niin tylsä ihminen, että saan siitä arjesta kiksejä, tavallaan.

Mitä sitten odotan syksyarjelta? Sitä, että vapaa-ajan rytmittää kirjoittaminen, opiskelu (ajattelin harrastaa vähän avointa yliopistoa), liikunta, koti ja ystävät. Kirjoittamista odotan erityisesti. En koskaan saa mitään järjestäytynyttä aikaiseksi kesällä, joten syksyn tullen kerätään kesän palaset, katsotaan, saako niistä mitään ja jatketaan vanhojen ja uusien tekstien parissa. Tänä syksynä palaan Kreikkalaisten pariin. Lisäksi muutama uusi novelli pitää katsoa loppuun asti, niistä joku päätyy ehkä Kreikkalaisten osaksi, sopisivat hyvin.

Syksyltä odotan myös liikunnan säännöllisyyttä. Jumppaa ja salia. Lisäksi juoksin viime viikolla kaksi kertaa ja tässä kohtaa kaikkien kuuluu lentää selälleen hämmästyksestä. Minä nimittäin en juokse. En. Koskaan. Ole ikinä. En juokse. Edes. Yrittänyt. Enkä yritä. Juokseminen ja minä, me emme sovi yhteen. Siinä hengästyy niin että tulee veren maku suuhun. Alkaa koskea hämmentäviin paikkoihin. Nivelet kipeytyvät ja tulee rasitusvammoja. Kaikesta tästä huolimatta lipesin viime viikolla ja kokeilin. Maailma laajeni. Herranjestas. Jaksoin juosta. Ihan oikeasti. Juoksin molemmilla kerroilla ainakin kaksi kilometriä, ja enemmänkin olisin jaksanut, mutta koska tuostakin tuli lihakset ihan tarpeeksi kipeiksi, kävelin loppumatkan. Tiedän, ettei kaksi kilometriä ole mitään, mutta toisaalta, en ole ikinä koskaan elämässäni juossut niin pitkästi, vielä vähemmän hyvävoimaisena. Joten minusta tuntuu, että tänä syksynä lisään liikuntarepertuaariini satunnaisen lenkkeilyn. Itseni voittamisen.

Tänään siivosin. Tai no, osa on vielä siivoamatta, keittiö ja vessa, mutta hyvä alku. Huomenna sitten loput. Seuraavaksi syön. Uunissa muhii kanankoipia (juu, idioottimaista tehdä uuniruokaa juuri kun sain kodin viilennettyä vain +26 asteeseen - ei muuten ole enää +26...) ja niiden viereen ajattelin vihanneksia. Niiden lisäksi voisin vähän lukea. Ruokapöydässä, tietysti.

Siivoaminen nosti esiin kaikenlaisia tavaroita, jotka olivat hautautuneet kesän aikana röykkiöihin. Niin kuin tuon printin, jossa on Kontaktin kynäkorjaamia runojani. Tosiaan, olin unohtanut sen, että voisin alkaa muokata joitain runojani, ihan vain opettelun vuoksi. Siivoaminen kohdisti katseen myös neulomuksiin. Alkaa olla hinku, kolmiohuivit eivät ole edenneet moneen kuukauteen. Katsotaan vaan, miten ranne kestää neulomisen.

Oma koti on ihana asia, etenkin siistinä. Tuntuu, että olen valmis asettautumaan taas pesäksi. Sekä kotiin että kirjoittamiseen.

Eleanor Rigby

Lupasin männäaikoina Kesäminkille, että kerron, mitä tykkäsin Douglas Couplandin Eleanor Rigbystä. Nyt kun pikaisesti googlasin Couplandin, huomasin, että Eleanor on hänen tieskuinkamones kirjansa. Niin, olisi pitänyt huomata, ettei kirjailija ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Lukuelämys oli nimittäin hämmentävä. Hieno, perusteellisesti omituinen, hiukan riemastuttava ja hervoton, hiukan hämmentävä ja suositeltava. En sano, että Eleanor Rigby kuuluisi tästä lähin top5:eeni (älkää kysykö, en pysty kertomaan top5:sta), ei missään nimessä, mutta kirja oli silti hieno. Hyvä. Tykkäsin siitä kovasti. Etenkin lopusta. Spoilaankohan, jos sanon, että loppu oli yllättävä. Että tykkäsin lopussa siitä, ettei se ollut se oletettu kuvio. Siitä, että niin sanottu onnellinen loppu ei ollut ollenkaan siirappinen, vaan se, mitä ei osannut arvata, tuntui äkkiä ainoalta mahdolliselta loppuratkaisulta. Lisäksi kertojanäänen lakonisuus - se iski. Asioita todettiin. Pidän toteamisesta, sillä monesti totean itsekin, ihan elävässä elämässä, etenkin kirjoittaessani. Kirjoittaessani asiat eivät ole hyviä, huonoja, traagisia, kauniita, mitään sellaista. Ne vain ovat. Asioita tapahtuu päähenkilöilleni ilman, että pysähdyn arvottamaan niitä. Couplandin päähenkilö suhtautui elämään jollain tapaa samalla lailla. Se vain tapahtui hänelle.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Hetken tässä

Olen hionut, petsannut, hionut, lakannut, hionut ja lakannut. Olen käynyt aamu-, päivä-, ilta- ja yöuinneilla. Olen syönyt. Olen autoillut. Olen nähnyt lehmiä ja trombituhoja. Olen kuokkinut rantabileissä. Olen lukenut riippumatossa. Olen päivitellyt helteitä. Olen seisonut vyötäisiä myöten järvessä myöhään illalla, kun kaikki ympärillä on teräksenharmaata ja salamat kirjovat taivaan. Olen syönyt liikaa herneitä. Syönyt mustaviinimarjoja pensaasta. Olen katkonut tomaateista varkaita. Olen kellunut. Olen pessyt auton ja heitellyt palloa järvessä. Olen saunonut. Olen sukuloinut. Olen juhlinut. Olen vieraillut. Olen junaillut. Olen nähnyt tuttuja. Olen syönyt Sotkun munkin ja kesäkeittoa. Olen ottanut aurinkoa ja ale-shoppaillut. Olen ostanut lennot.

Nyt olen kotona hetken, ensi yön verran. Pakkaan tavaroita matkalaukkuun, jonka juuri purin. Huomenaamulla lennähdän viimeiselle lomamatkalle, viikon puolivälissä jo takaisin. Huomenna alkava viikko on se viimeinen tälle lomalle, tälle kesälle. En ajattele sen viimeisyyttä, ajattelen vain sitä, mitä tapahtuu.