May the Force be with you

perjantai 30. elokuuta 2013

Lehmä laitumelle

Nyt. Se on tässä. Kirjoitusvapaani alkoi tänään sillä hetkellä, kun työpaikan ovi loksahti selän takana kiinni. Olo on jotenkin hämmentynyt. Missä rummunpärinä ja autuas virne kasvoilta? Täh? Nytkö se jo alkaa? Nyt? Se odotettu? Olen vähän pihalla, niin kuin laitumelle laskettu lehmä, joka vain seisoo, eikä ihan vielä tajua, että on ulkona ja laidun aukeaa edessä ja että kukaan tai mikään ei pitele kiinni. Hämmentävää. Ehkä osansa antaa myös pieni kurkun karheus - on jo viikon verran ollut joka toinen päivä sellaista tunnelmaa, että olisiko flunssa tulossa. Toivottavasti se ei tule vieläkään, vaan menee kokonaan pois. En halua tuhlata vapaatani flunssailuun.

Niin. Neljä viikkoa ihan itseä varten. En aio kirjoittaa tänään. Aion totutella tilanteeseen ja levätä. Viikonloppuna pitää siivota, ettei ole sitten ensi viikolla sitä tekosyytä kirjoittamattomuuteen.

Tiedän tavallaan, mikä on se asia, mistä aloitan kirjoittamisen nyt vapaalla. Olen tiennyt sen jo monta kuukautta. Vähän rimakauhua havaittavissa, mutta aion selättää sen raakatekstin kirjoittamisella ja kutittaa sitä mahasta niin kauan, että se melkein tikahtuu nauruunsa.

Hämmennys. Nytkö se tosiaan alkaa. Outoa. Ja vain neljä viikkoa. Hmm. Neljä viikkoa on aika vähän. En tiedä, kuinka paljon pystyn neljässä viikossa suoltamaan. En ole varsinaisesti kokeillut koskaan. Ja se, minkä verran päivitän blogia kun varsinainen kirjoittaminen alkaa, on mysteeri vielä itsellenikin. Voi olla, että blogi jää vähemmälle. Voi olla että ei jää. Aika näyttää.


torstai 29. elokuuta 2013

10+10

Sain haasteen Helmi-Maarialta, kiitos siitä! Haasteessa pitää kertoa 10 hyvää ja 10 huonoa kesämuistoa tai asiaa tältä kesältä. Ja melkein kai tämä kesä alkaa olla ohi, ehkä tässä kohtaa voi jo varovasti käyttää sanaa alkusyksy? Tai ainakin loppukesä. Iltaisin tarvitsee pitkähihaista ja ehkä vilttiäkin, kun istuu ulkosalla, ja tuulessa on selkeästi kylmä kulma silloinkin kun se tuntuu lämpimältä. No, jokatapauksessa, 10+10.

Aloitan hyvistä:  
Viisi ensimmäistä hyvää

1. Aurinko. Vuosi sitten kesälomani oli sitä, että oli 12 astetta lämmintä ja satoi vettä, joka ikinen päivä. Nyt ei tosiaankaan ole ollut sitä ongelmaa! Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että olen kulkenut kolme päivää putkeen pelkissä bikineissä ja ettei se ole itsestäänselvyys, että niin voi jatkua. Ja jatkui kuitenkin.

2. Päiväunet mökkiaitan kuistilla. Kuisti ja puiden lomasta paistavat aurinkoläikät. Pelkkä räsymatto pehmikkeenä, tuulenvire kasvoilla ja kuistin reunan yli kurottavat kukkapenkin kukat: unikkoja, ruusuja, belliksiä, akileijoja... Ehkä kesän parhaat unet.

3. Uudet lajit. Härkälintu sinä päivänä kun pesimme isovanhempien matot. Jonain toisena päivänä käki lennossa - noinko se lentää, lekuttaen epävarmasti ja vaappuen, eikä ollenkaan suoraviivaisesti. Töyhtöhyyppäparvi pellolla alkuyöstä.

5. Patikointi Italiassa. Kuuman kuuma päivä, kun kävelimme yhä vain ylemmäs ja ylemmäs. Merenpinnan tasosta kuuteensataan metriin ja sitten alas rantaan minimaaliseen luostarin hallitsemaan kylään, johon ei pääse muuten kuin kävellen tai veneellä. Fyysisen rasituksen tuottama ihana väsymys, joka paikattiin pestoon hukutetulla tuorepastalla.

Tähän väliin ne pahat ja rumat, jotta voidaan lisätä loppuun taas niitä hyviä.
Kymmenen huonoa

1. Olisin ehkä kaivannut sitä, että edes parin päivän ajan olisin maannut äksänä liikauttamatta eväänikään. Ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. No, ei toteutunut. Ehkä joskus toiste.

2. Kesän nikkarointi/puutyöprojektini jäi kesken. Yhyy.

3. Epäsäännöllinen liikunta on ihan selkeä huonous kuluneessa kesässä. Kävin kyllä juoksulenkeillä ja patikoin siellä Italiassa, mutta kaikki oli kovin epäsäännöllistä ja harvaa. Toivon, että syksy paikkaa tämän.

4. Liian vähän aikaa. Niin aina. Vaikka kesäloma (ensimmäistä kertaa neljä viikkoa) tuntui ihanan pitkältä, niin silti, en ehtinyt tehdä kaikkea mitä suunnittelin, mukaan lukien kohta 1 eli pelkkä makaaminen jäi myös puuttumaan.

5. Huonot kesälomakirjat. Oikeasti, epäonnistuneet kesälomakirjavalinnat. Mikä pettymys! Berliininpoppelit ei ollut ollenkaan sellainen kuin olisin halunnut ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille makaa yhä mökillä aitan hyllyllä ja odottaa parempia aikoja.

6. Pienet harmit, joita oli tasaiseen tahtiin ja jotka häiritsivät täydellistä rentoutumista.

7. Minun piti tehdä taustatyöjuttu kässäriprojektia varten, mutta en ehtinyt. Se vähän harmittaa. Tiedän, että ehdin tehdä sen nyt syksyllä, mutta silti, olisin halunnut tehdä sen kesälomalla.

8. Kuuma koti. Tämä on jokakesäinen riesa ja vaikuttaa moneen asiaan. Esimerkiksi siihen, kuinka paljon pystyn laittamaan ruokaa kotona. Kesällä on kaikkea ihanaa torit pullollaan, mutta jos asunnossa on +30 lämmintä, vaikka ikkunat olisivat auki 24/7, niin siinä ei paljon perunoita keitellä tai kasviksia paahdeta.

9. Nyt alkaa olla kauhean vaikea keksiä näitä miinuspuolia. Ihan mahdotonta suorastaan.

10. Viimeiseksi sanotaan se aika kesästä, kun itse ei ole vielä kesälomalla ja muut ovat: ystävät ovat karanneet kaupungista kuka mihinkin päin, ja sen lisäksi, että joutuu olemaan töissä, vaikka kesä on kukkeimmillaan, niin  yksikään ystävistä ei ole kaupungissa ja tulee ihan hyljätty olo.

Ja takaisin kivoihin juttuihin, joita on paljon helpompi keksiä!
Vielä toiset viisi hyvää kesäasiaa:

6. Sightseeing-risteily Helsingin edustalla aurinkoisena päivänä ja yllättäen Herttoniemen kohdilla hyökännyt merisumu. Erikoinen kokemus olla ensin lämpimässä auringonpaisteessa ja sitten seuraavassa sekunnissa keskellä väritöntä, paksua, kylmää sumua. Ja sitten taas aurinkoon käsivarsien ihokarvat pörhöllään ja iho kananlihalla. Päivään liittyi myös paljon muuta kivaa, piknikkiä ja hyvää seuraa ja hyvää ruokaa.

7. Juhannuksen nyhtöpossuburgerit.

8. Uudet, valloitetut alueet ympäri pääkaupunkiseutua. Tekee hyvää käydä tässä lähistöllä katsomassa kaikkia ihania paikkoja, joita varsinkin rannikolle on kätketty. Sellaisia, jotka ovat täällä kasvaneille ehkä itsestäänselvyyksiä, mutta itselle uusia ja ihmeellisiä.

9. Ystävien lapset. Kesään mahtui pari sellaista tapaamista ystävien ja heidän jälkikasvujensa kanssa, että niitä ajattelee mielellään, olivat ne sitten kirjan lukemista ääneen nojatuolissa kun naperot punkevat syliin, tai päivä Korkeasaaressa kummipojan ja perheensä kanssa. Sitäpaitsi Korkeasaaressa kuulin kun tiikeri karjui!

10. Ja hei, kirjoittaminen. Olen kuitenkin kirjoittanut tänä kesänä. En paljon (mutta en koskaan kesällä paljon), mutta kuitenkin. Se on hyvä. Se on aina hyvä.

Bonus:
11. Kesässä on ollut ihanaa kaikki se aika, jota on vietetty rakkaiden ihmisten kanssa.

Heitän pallon edelleen Marialle Sinisen linnan kirjastoon, Päiville Päiviin ja Lukuhoukalle. Jos innostutte, niin napatkaa kiinni!

perjantai 23. elokuuta 2013

Muistilista editoinnin varalle

Tänään kirjoitin itselleni 27-kohtaisen muistilistan editoinnin varalle otsikolla "ajattele enemmän kun editoit". Otsikko liittyy menneen kesän ja tulevaisuuden kirjoitusmottooni: "ajattele vähemmän kun kirjoitat ja enemmän kun editoit". Sinänsä huvittavaa, että kirjoitan itselleni editointiohjeita, vaikka tällä hetkellä ei ole tarkoitus editoida lainkaan, vaan kirjoittaa uutta. Alla valitut palat listastani.

5. Eroon kliseistä.
7. Kyseenalaista kohtausten pituus tai lyhyys.
12. Laiskat kohdat pois.
13. Leikkaukset teräviksi.
16. Jos voisit kirjoittaa tekstin uudestaan ihan minkälaiseksi tahansa, ilman oletuksia, vaatimuksia ja logiikkaa, millaiseksi sen kirjoittaisit? Kirjoita se sellaiseksi.

Ja tietenkin myös numerot 23 ja 24:
23. Go boldly where no man has gone before.
24. May the force be with you.

torstai 22. elokuuta 2013

Matterhorn ja sininen hämärä

Kävin Kallion kirjastossa kuuntelemassa, kun ihana Ranya Paasonen haastatteli ihanaa Helmi-Maariaa kirjoista ja kirjoittamisesta. Oli mukava kuunnella ja monet Helmi-Maarian ajatuksista ja kokemuksista olivat sellaisia, että minä nyökyttelin vimmaisesti (ainakin henkisesti, jos pää ei heilunutkaan oikeasti). Sitäpaitsi Helmi-Maaria oli kamalan herttainen ja hänellä on hymykuopat, jollaisia ei näe ihmisillä enää.

Sain puhelimitse palautetta yhdestä novellistani. Kreikkalaisten Ksiistä. En ole palannut Kreikkalaisten pariin, älkää pelätkö, tätä yhtä vain viilailen, jos saisin sen julkaistua jossain. Puhelinpalautteen jälkeen olin päättäväinen ja tarmokas ja innostunut. Mietin kaikkia niitä asioita, joita pitäisi pitää mielessä kun editoi (kliseet, kaava, selkeys, tapatoisto, korostukset, teema, tunne, täsmällisyys ja niin edelleen, sanoja, joista osa ei sano muille kuin minulle paljonkaan mitään) ja ajattelin, että niistä pitäisi tehdä lista, että muistaa ne aina. Se lista pitäisi ottaa esille editoidessa ja opetella se ulkoa.

Palautteen antaja kommentoi kirjoittamistani sanomalla, että kirjoitan hänen mielestään nimenomaan juonivetoisia tekstejä. Se toi vahvasti mieleen sen, kun pari kolme vuotta sitten sain kuulla olevani vahva tarinankertoja. Molemmat luonnehdinnat naurattavat ja hämmentävät minua. Ilmeisesti en tunne lainkaan omaa kirjoittajanlaatuani. Juonivetoinen. Hienoa, koska omasta mielestäni teksteissäni ei juuri ole juonia tai ne ovat niin onnettomia, ettei niitä voi sanoa juoniksi. On mielenkiintoista kuulla luonnehdintoja itsestäni kirjoittajana. Opettavaista, mutta joskus outoa.

Kirjastolla näin tuttuja kirjoittajia ja yhden vanhan kirjoitusopettajani. Hän kysyi, miten Kreikkalaisten kanssa menee. Kerroin, ettei mene, että uutta kässäriä teen, mutta että pitää antaa Kreikkalaisten nyt hautua. Hän irvisti ja varmisti, etten vain ole luopunut yrittämästä Kreikkalaisten suhteen, etenkin kun olen ollut niiden kanssa niin lähellä, niin lähellä. Sanoin, että en ole luopunut, mutta että pitää antaa hautua, että tällä hetkellä en pysty olemaan niille hyödyksi. Samalla tunsin, kuinka kaukana olen tavoitteistani. Olen ollut niin kovin lähellä Kreikkalaisten kanssa. Olen aivan järjettömän kaukana nyt ja edelleen ja aina. Niin kuin olisin kiivennyt vuorelle, ja kun jäljellä oli kaksikymmentä metriä huipulle, minut palautettiin taas vuoren juurelle. Vuori näyttää jyrkemmältä nyt kuin aikaisemmin.

Koko viikkoa leimannut siniharmaus pitelee minua kädestä kiinni. Pitäisi syödä, niin tulisi parempi mieli. Edes hiukan. Siis syödä.

En tiedä, mitä ajattelen tai tunnen tänään. Kirjoittaminen polttaa nahan alla itkettämiseen asti, mutta kun väsyttää niin kamalan paljon. Ja tähdet ja kuu? Ne ovat kaukana. Kun nostaa käsivarren suorana eteensä, kämmen peittää puolet taivaasta ja kuun myös. Tavoittele niitä sitten.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Väritön ilta

Voisin nukkua kellon ja sängyn ympäri. Sama meininki joka päivä tällä viikolla. Sitä ne huolet teettävät. Minä en (kiitos siitä!) menetä helposti unenlahjojani. Unen saanti voi olla vähän tiukassa, niin kuin eilen, mutta sitten kun nukahdan, niin voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään. En ole vielä kertaakaan tässä elämässä herännyt aamuyöllä pohtimaan huolia tai stressinaiheita. Olen ymmärtänyt, että se on aika iso siunaus. Toivon, että tilanne pysyy tällaisena ja että reagoin mieluummin ylimääräisellä nukkumisella kuin ylenmääräisellä valveillaololla.

En ole kirjoittanut tänään.

On tyhjää tilaa. Päässäni. Sellaista, joka ei näköjään halua tulla täytetyksi. On aavistuksia ja alistumista ja tyhjyyden kumisemista ja kaipausta ja pieniä pettymyksiä ja erikokoisia pelkoja ja turtumusta. Haluaisin, että kaikki olisi taas kepeää ja lupauksia täynnä. Siis arkea. Se tuntuisi kepeältä ja lupaustentäyteiseltä, jos se tulisi nyt, ihan tavallisena.

Minä menen nukkumaan.

tiistai 20. elokuuta 2013

Terapiassa

Minulla oli suunnitelmia tälle elokuun loppupuolelle ja ajalle ennen syyskuun kirjoitusvapaata. Eivät ole toteutuneet eivätkä toteudu, ne suunnitelmat. No, teen ne hommat sitten syyskuussa. Nyt on ollut tärkeämpää tekemistä ja keskittymisvaikeuksia sen verran, ettei ole pystynyt. Tänään kävin kirjoittamassa kirjoituskahvilassa. Tunnin verran kirjoitin ennen kuin kahvila meni kiinni ja minä tulin kotiin. Kirjoitin aika paljon ja lähinnä terapiakirjoitusta, hyvin vähän muuta. Terapiakirjoittaminenkin on tärkeää, sen muun kirjoittamisen ohella. Se, että saa jollain tavalla ulos systeemistä tai edes vähän työstettyä mieltä painavia asioita. Eihän niitä kirjoittamisella muuteta, niitä mieltä painavia asioita, mutta joskus kirjoittaminen on hiukan sama kuin se, että kertoisi murheistaan jollekulle. Ei tietenkään ihan samanlaista, mutta sukua sille kuitenkin. Kirjoittaminen on koti.

On asioita, jotka vetävät minua eri suuntiin ja asioita, jotka peittävät nuo muut asiat kokonaan alleen ja saavat suuruudessaan  muut asiat kutistumaan huomaamattoman pieniksi. Yritän ehkä tiskata ja venytellä vähän ja loppuillan luen steampunkia. Onneksi on kesken kirja, joka tarjoaa hyvän pakopaikan todellisuudesta. Terapiaa kai sekin tavallaan.

maanantai 19. elokuuta 2013

Nälkä

Luin viikonloppuna Hannele Mikaela Taivassalon romaanin Nälkä, jossa kerrottiin Jorunn Omakoston tarina ja vähän muutakin. Pidin. Pidin romaanin kielestä ja huohotuksesta. Joittenkin henkilöhahmojen puolesta pelkäsin. Tarinan kuvio ei onneksi ollut ihan niin yksinkertainen kuin ensin luulin. Pidin kaupungeista, joissa kuljettiin. Verta riitti. Pidin myös tekstin teknisestä toteutuksesta - siitä, miten leikkaukset oli toteutettu, siitä, miten kertojaäänet vaihtelivat tiheästi mutta ei lainkaan häiritsevästi ja millainen rakenne kirjaan oli toteutettu. En rakastanut Nälkää, mutta se on taitavasti kirjoitettu. Hyvä kirja. Suosittelen.

Sitäpaitsi oli hyvä, että viikonloppuna oli jotain aivan erilaista luettavaa.

torstai 15. elokuuta 2013

Kaikkea ja heräteostoksia

Tänään olen nauranut, itkenyt ja turhautunut ja tuntenut toivoa. Pieni itku tuli, kun lähdin lounaalta takaisin työmaalle. Lounastin yhdessä rakkaan ystäväni Kaukomatkaajan kanssa, joka palaa kesälomaltaan takaisin kotiin (maapallon toiselle puolelle) tänään. Pienen itkun lisäksi olen kuitenkin nauranut, olen kävellyt kevyin kantapäin ja ollut toiveikas. Ihan vain siksi, koska sade vaihtui auringoksi ja on torstai ja kaikenlaista hiukkasen jännittävää on tiedossa. Niin kuin vaikka esimerkiksi kaikki luettavat kirjat. Kävin kirjakaupassa ja ihan vahingossa silmäilin uutuuksien pinoa ja vaikka minulla on yksi, kaksi, kolme... kolmetoista kirjaa odottamassa lukemista ja kai viisi kirjaa kesken, niin piti sitten ostaa vielä yksi kirja lisää. Krhm. En vain voinut ohittaa Hannele Mikaela Taivassalon Nälkä-romaania kun sen kansi osui silmiini. Ja hei - kerrankin takakansiteksti osuu ja uppoaa: "Kerran hän oli räätälin tytär Jorunn Larsdotter. Nyt hän on Jorunn Omakosto." Kyllä, kuulostaa hyvältä :). Luulin lukeneeni Taivassalolta jo aikoja sitten jotain, mutta en näemmä oli lukenut, joten Nälästä on siis hyvä aloittaa. Kurkkasin kirjan loppuun ja sieltä löytyvien kiitosten jäljessä oleva loppukaneetti osuu sitäpaitsi minun huumoriini sekin, joten hyvin toiveikkaana odotan, että ehdin avata kirjan. Nyt en nimittäin ehdi - pitää taas lentää.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kirjallinen ilta ja kyllä se siitä

Tänä iltana olen ollut WSOYn syksyn kirjallisessa illassa, jossa esiteltiin syksyn uutuuskirjoja. Olen eräiden onnekkaiden, muinoisten sattumuksien vuoksi ja kohtalon ohjaamana päätynyt sähköpostijakeluun, joka poiki minulle kutsun Korkeavuorenkadulle täksi illaksi. Suuria odotuksia minulla ei ollut, mutta sittenpä olikin kiva yllättyä iloisesti. Ensinnäkin tapasin paikan päällä kirjabloggaajia, joiden kanssa oli kiva jutella ja toisekseen tutustuin moneen uuteen kirjaan, jotka olisivat muuten jääneet pois lukulistalta. Seuraavassa lyhyt ja erittäin puolueellinen sekä subjektiivinen otanta illan annista.

Karo Hämäläinen esiintyi jotenkin niin valloittavasti, että hänen trillerinsä Ilta on julma paukahti heti "haluan lukea" -listalle, vaikka en voi väittää olevani kokenut trilleri/dekkari/jännityskirjojen lukija. Erityisesti jäi mieleen, että Karo Hämäläinen kehui kirjansa tuntua - siis että kansi tuntuu hyvältä käteen ja sitä on ihana hipelöidä ;). Niin, heti tuli tietenkin hirveä hinku päästä koskettelemaan kyseistä kirjaa.  Hämäläisen haastattelusta sain napattua muistiin sen, että Hämäläinen toivoo, että hänen kirjansa jää vaivaamaan lukijaa. Ei mikään huono toive. Täytyy sanoa, että sitä minä itsekin tavoittelen kirjoittajana. Jospa joskus onnistuisin siinä.

Marissa Mehrin esikoinen Veristen varjojen ooppera kuulosti kiinnostavalta ja kun sen sai vieläpä mukaansa WSOYltä lähtiessä, niin ihan mahtavaa. Seuraavaksi lukuun!

Kolmas, ja ihan puskista tullut yllättäjä mielenkiintoisten kirjojen listalla oli Hannu Rinteen tietokirja Perinnemestarin klapikirja. Nii-in. Luettehan nyt naista, joka on ennenvanhaan omistanut sievän, kauniin kirveen ja käyttänyt sitä monesti. Moottorisahaa en enää osaisi, vaikka äiti opetti minulle senkin. Mutta kyllä, Klapikirja vetoaa minussa siihen samaan osaan, joka rakastaa intohimoisesti kirvestä ja hakkuupölliä.

Annukka Salaman Piraijakuiskaajaa esiteltiin trailerin verran ja faunoidisarja onkin ollut lukulistallani jo pitkään. Pitänee tsekata, mikä on kirjaston varaustilanne.

Ja jostain syystä kaksikin eri kirjailijaa mainitsi haastatteluissaan tilanteen, jonka lopputuloksena oli vatsahaava (hieman humoristisessa valossa - tai sitten ei) ja nämä kirjailijat keräsivät minulta erityisiä sympatia- ja kiinnostusirtopisteitä (nimimerkillä Vatsallastressaaja).

Että sellainen ilta. Oli kiva. Ja ihan eri ajatusympyröissä kuin arki. Kirjoja. Kirjallisuutta. Kirjabloggaajia. Kun kävelin sateessa ratikalta kotiin, en viitsinyt avata sateenvarjoa. Kipitin tihkusateessa ja käänsin kasvoni sille. Ajattelin positiivisia ajatuksia kirjoittamisesta. Että kyllä minä pystyn ja osaan ja ehdin ja että hyvä siitä tulee. Että positiivisten ajatusten voima on suuri. Että vielä joskus minäkin olen tuolla, samassa tilanteessa kuin Marissa Mehr tänään - kustantamon tilaisuudessa esikoiskirjailijana. Olen, ihan varmasti olen. Ei ole muita vaihtoehtoja. Kyllä se tästä. Siitä. Mistä tahansa. Kyllä se. Eikö niin. Kyllä se.

tiistai 13. elokuuta 2013

Juoksu

Töistä. Juoksulenkki. Kirjoitusajattelua juostessa. Suihku. Ruoka ja vähän kirjoittamista lautasen vieressä ja ajatusten muhittelua. Seuraavaksi kengät jalkaan ja menoksi, on menoa. Reidet ja selkä ovat tukkoiset, ajatukset sohivat uuden projektin mahdollisia sivuhenkilöitä ja heidän mahdollisia kohtaloitaan. Tänään liikennevaloissa tajusin, kuinka vähän olen saanut seitsemässä kuukaudessa aikaan. Onhan tässä vielä vuoden loppuun ja tiedänhän minä, että tavoite on optimistinen, että edes jonkinlainen ensimmäinen versio valmis vuoden lopussa, että tapahtumat olisivat kasassa, mutta että näin vähän tähän mennessä. Reidet ovat tukkoiset ja väsyneet. Aion harrastaa loppuvuoden maratonia. Kynän kanssa. Valmistaudun jo sen alkuun. Ennen syyskuuta kirjoitan vanhat raakatekstit puhtaaksi. Sitten tiedän, missä menen ja mistä alan ja sitten toivottavasti tiedän mitä sivuhenkilöt puuhaavat. Pitää tästä jo kiiruhtaa.

maanantai 12. elokuuta 2013

Arkeen

Kirjoitin äsken sen verran, että muokkasin erään novellin ongelmakohdat saamani palautteen perusteella. Nyt väsyttää taas tai edelleen - totuin lomalla niihin minulle normaaleihin yhdeksän tunnin yöuniin ja paluu arkeen eli seitsemän tunnin yöuniin ei ollut kauhean menestyksekäs. Yritän kyllä työarkena nukkua sen kahdeksan tuntia yössä, mutta useinhan se jää pelkäksi kauniiksi aikomukseksi.

Kirjoitin, niin. Teksti oli yksi vanha tuttu ja kun sain sen ongelmista palautetta, tiesin heti ne suuntaviivat, joiden mukaan tulisin tekstiä muokkaamaan. Toivottavasti tuo riitti, että asia tuli selväksi, mutta ilman alleviivausta.

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Neljätoista työpäivää jäljellä ennen kuin on syyskuu ja minä pois töistä. Kuukausi on kuitenkin aika lyhyt aika kirjoittamiselle. Olisi suunnitelmiakin. Toiveita ja haluja myös. Yritän pitää itseni aisoissa, etten kuvittele saavani maailmaa valmiiksi yhdessä kuukaudessa.

Novellin muokkaus oli ensimmäinen iltapuhteiden to do -listalla ja se toinen oli palautteen antaminen erään kanssakirjoittajan novellista. Molemmat on jo tehty. Reipas tyttö. Jäljellä on sitä tavanomaista: pyykin ripustamista, vaatteiden silittämistä, ulkoilua. Huomenna on taas ilta.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Loman loppu

Kesäloma on ohi. Minä hemmottelen itseäni istumalla sohvannurkassa, syömällä herkkuja ja lukemalla uudestaan The Girl in the Steel Corsetia. Juon kesälomalla keitettyä sekamehua. Lattiat on pesty ja puhtaista matoista irtoaa ilmaan pieni mäntysuovan tuoksu. Sängyssä on puhtaat lakanat odottamassa.

Loma on ohi ja huomenna paluu töihin ja loman loppu on yhtä hapan asia kuin aina. Onneksi syyskuu on kirjoitusvapaata, eikä siihen ole pitkälti. Pääsen arkeen kiinni tässä välissä, kaiken lomailun jälkeen.

En kirjoittanut lomalla. Paitsi niinä neljänä päivänä, jotka olin jo perinteisellä kirjoituskurssilla. Silloin kirjoitin itseni auki. Ja perinteisesti kurssi oli taas jotain aivan käsittämätöntä. Kaikki oli kuin juuri minua varten suunniteltua. Päähän aukesi uusia ikkunoita, tai ehkä ennemmin pariovia, jotka avautuvat suureen metsäiseen puistoon. Asiat löysivät yhteyksiä. Ymmärsin yksityiskohtia ja suuria linjoja kirjoittamisesta ja etenkin omasta kirjoittamisestani. Luulen, että pureskelen osaa asioista vielä. Kestää hetken, ennen kuin ne muuttuvat hämmentyneestä tajuamisesta osaksi lihaksia ja luita.

Loma on ohi. Kirjoituskurssin lopussa tein lupauksen lakata olemasta laiska. Puhun nyt henkisestä laiskuudesta. Fyysinen laiskuuskin saa vetäytyä arjen myötä ja rutiinit auttavat siihen. Laiskuutta vastaan siis. Mutta nyt menen vielä hetkekesi sohvalle, nostan jalat koukkuun ja otan tyynyn lukualustaksi, mehulasin käden ulottuville ja lakritsat samoin.