Rooibos kirjoittaa

Havuja

2012-01-30T20:43:00.000+02:00

Uuden Piin ensimmäinen versio on kirjoitettu. En tiedä, tuleeko siitä mitään vai olenko kohta taas nollatilanteessa. Epäröin. Saatoin mennä siitä, mistä aita on matala. -lin. Intuitio ja näkemys ovat muuttaneet Thaimaahan. Eivät tule ehkä koskaan kotiin; siellä on lämmintä ja kirkasta ja ei minua.

Olen kateellinen kaikille niille, jotka ovat julkaisseet esikoisensa. Kärsivällisyyteni on toistaiseksi telakalla ja minäkin haluaisin, mieluiten kaikkitännehetinyt. Itkupotkuraivari. Synkkää tuijotusta.

Minulla on tavoitteita. En tiedä, onko minulla aikaa saavuttaa omat deadlineni. Ehkä suunnitelmani ovat syntyneet ilman siipiä. Raajarikkoja. Virheellisiä. Täynnä letaaleja mutaatioita.

Kirjoitan vielä vähän.

Vapaa viikonloppu

2012-01-29T21:31:00.000+02:00

Vietin vapaan viikonlopun muissa maisemissa. Ei kirjoittamista. Sukua, saunomista, lumihangessa pyörimistä, pakkasta, reippailua pakkasessa, rutiineja. Ajattelin kirjoittamista kyllä. Muutaman kerran vihlaisi ikävästi kun ajattelin viimeviikkoista hylsyä. Lakkasin ajattelemasta. Tein kaikkea sitä, mitä aina teen kun olen noissa maisemissa. Ajattelin silti kirjoittamista, aina välillä hiukan. Piitä. Kuinka yritän kirjoittaa siitä sen uuden version tällä viikolla, vaikka vapaata aikaa ei juuri olekaan. Kuinka tykkään siitä versiosta, joka minulla on jo, siitä vanhasta Piistä. Ja kuinka olen huomannut uutta Piitä kirjoittaessani sen, miten helposti työnnän niitä pilkkuja jokaiseen lauseeseen ja kuinka lauseet eivät pysy niin yksinkertaisina kuin voisivat. Ymmärrän jo vähän, mitä saamani palaute tarkoittaa tyylin osalta. Yritän tehdä uudesta Piistä erilaisen. Katsotaan, mitä tulee.

Viikonloppuna olen nukkunut yhdeksän tuntia yössä, eikä se riitä mihinkään. Yhtäkkiä tarvitsisin taas kaksitoista tuntia unta yössä. En tiedä miksi. Ehkä aivojen pitäisi saada enemmän breikkiä. Ehkä se on tämä kylmä ja olen karhujen sukua ja elimistöni haluaisi hibernoida. Yritän mennä ajoissa nukkumaan tänään. Huomenna kirjoitan ja tiskaan ja pidän pakkasta.

Darlingin on kuoltava

2012-01-26T21:28:00.000+02:00

Kaikista Kreikkalaisten novelleista Pii on ollut minusta aina se ihanin.Paino nimenomaan sanalla "ihanin". Pateettinen ja outorytminen ja hulmuava ja jotenkin mystinen. Kaikki eivät ole pitäneet siitä. Oikeastaan aika harva on pitänyt siitä varauksetta, yleensä se on ollut keskikastia, kun olen saanut kommentteja Kreikkalaisista. Pateettisuudesta on varoiteltu. Samoin päähenkilöstä. Eilen illalla totesin, että jotain pitää kai sillekin tehdä. En voi pitää Piistä ikuisesti kiinni, tuollaisena ainakaan.

Tänään aloin kirjoittaa Piitä uudelleen ennen kuin lähdin urheilemaan. Ehdin puolikkaan sivun verran. Sitten urheilua, sitten ruokaa, sitten takaisin Piin kimppuun. Nyt uutta Piitä on vähän reilut kolme sivua ja minusta tuntuu etten ole kuin alussa vasta. Sen lisäksi, että tyyli on aivan eri (hei hei, rakas patetia!), tein täyskäännöksen päähenkilön suhteen. Piissä on kaksi varsinaista henkilöhahmoa (sellaisia, jotka ovat novellissa fyysisesti paikalla) ja päätin tänään vaihtaa minä-kertojaksi sen toisen. Luulen, että homma voi toimia näinkin. En tiedä, toimiiko tämä uusi yksittäisenä novellina sen paremmin kuin aikaisempikaan versio (joka toimi nimenomaan yksittäisenä novellina), mutta nyt ei katsotakaan yksittäisiä novelleja enää. Nyt katsotaan kokoelmaa, ja luulen, että Kreikkalaiset tarvitsevat enemmän tätä uutta Piitä kuin vanhaa Piitä. Pitää vain saada tyyli hanskaan uuden Piin kanssa. Olen yrittänyt välttää maneerejani jo tällä ensimmäisellä kirjoituskerralla, jotta valmis teksti olisi tyylillisesti oikeasti erilaista kuin ennen, eikä vain entisenlaista tyyliä, josta on miinustettu pahimmat maneerit. Katsotaan, mitä tulee. En tiedä vielä, enkä viitsi vielä arvioidakaan. Sitten vasta, kun on olemassa koko novelli.

On tämä hullua hommaa. Rakentaa tekstiä; rakentaa, rakentaa, muokata ja rakentaa vain repiäkseen alas ja aloittaakseen rakentamisen uudestaan. Ja sitä en käsitä, että mistä tämä draivi ja päättäväisyys nyt oikein tulevat. Minunhan pitäisi periaatteessa vielä nieleksiä vaisuna tuota toissapäivänä saamaani palautetta ja harkita, että voisin ehkä kirjoittaa varovasti jotain ensi viikolla tai sitä seuraavalla, kun ajatukset ovat kypsyneet. Hiljaiselon sijaan olen tehnyt pienempiä muutoksia kuuteen novelliin ja nyt laitan Piitä uuteen uskoon. Sananlasku sanoo jotain vanhoista koirista, mutta ilmeisesti minä en ole vielä sellainen.

Umpihangessa

2012-01-25T21:43:00.000+02:00

Umpihankea eteenpäin. Korjaan Kreikkalaisista nyt ne asiat, jotka osaan ja pystyn ja kykenen ja sitten lähtee käsikirjoitus taas matkaan.

Kuten huomaatte, eilisen rypeminen pohjamudissa on toennut taas puurtamistasolle. En voi väittää, että olo olisi toiveikas, mutta kyllähän sitä voi tehdä hommia ilmankin. Sitäpaitsi Alfan uusi loppu on ihan ookoo. Fiksasin myös Myyn loppua hiukan. Ja muutin yhden suomalaisen presidentin vaimon toiseksi. Ihan vielä en ole päässyt siihen vaiheeseen, että kuutonen silmään ja täysi rähinä päälle, mutta kyllä se siitä. Tyyliseikat voivat olla kyllä kova pala nieltäväksi ja aionkin miettiä lähiaikoina sitä, että pitääkö Piistä tosiaan riisua vähän sitä patetiaa pois. Tässä uudessa hylsyssä ei kiinnitetty Piihin erityisesti huomiota, mutta aikaisemmin on kiinnitetty - se jakaa mielipiteitä -, ja kyllä tämän uuden hylsyn jotkut tyyliin liittyvät kommentit voi yhdistää myös Piihin, vaikkei sitä nimeltä mainitakaan. En tiedä - ehkä jos Pii olisi muuten simppeli, mutta sitten siellä olisi joukossa ne muutamat kohdat, jotka saisivat olla ihan niin pateettisia ja ylilyöviä kuin vain haluavat... nousisivat sitten paremmin esiin... se saattaisi toimiakin... tätä täytyy miettiä.

Umpihankea ja jäätä sen alla. Ei se mitään. Laitetaan nastat kenkien pohjiin, niin ei lipsu. Ja umpihankitreenin pitäisi olla tosi tehokasta lihaksille. Varmaan myös kirjoituslihaksille?

Paino

2012-01-24T20:50:00.000+02:00

Jos Kreikkalaiset eivät kerran kelpaa, minun on kirjoitettava ne paremmiksi. En tiedä, onko tämä ilta hyvä hetki tehdä mitään, mutta ei voi mitään. Avasin tiedostot ja kirjoitin Alfaan uuden lopun. Ihan päinvastaisen kuin ennen. Varmasti se on liian sisäsiisti novelli vieläkin. Voin korjata sitä lisää muina päivinä. Ei se kauaa ottanut, se Alfan uusi loppu. Puoli tuntia ja sivun verran tekstiä.

Päässä on pumpulia, silmät ovat raskaat, pallea painaa. Kuinka nopeasti pystyn muokkaamaan ongelmakohdat? Kuinka nopeasti pystyn karsimaan sen asian, jota tämänpäiväisessä erään kustantamon palautteessa sanotaan tyylilliseksi maneeriksi ja josta en itse tajua, että mikä sen saa aikaan? Miten voin korjata sen? Entä se sisäsiisteys - Alfan hännän repiminen auki ei vielä riitä. Kuinka nopeasti ehdin sotkea pakkaa? Te kysytte, että mihin minulla on kiire. Kaikkialle. Olen antanut aikaa ja se ei ole auttanut. Ehkä tällä kertaa pitää toimia nopeasti kun ei ole vielä ehtinyt selittää palautetta itselleen parhain päin. Ehkä tällä kertaa pitää toimia nopeasti, antaa tekstin repsahtaa. Mitä minulla on hävittävääkään?

Miljoonan valovuoden päässä

2012-01-24T17:21:00.000+02:00

Nyt tuli sitten se hylsy, joka laittoi minut polvilleni. Liian pitkään onkin ollut niin, että kun tulee hylsy, olen voinut kirkkain silmin sanoa, että "ei se mitään - harmin paikka, mutta ei se mitään". Nyt mietin ensimmäistä kertaa Kreikkalaisten kohdalla ihan tosissani, että tuleeko niistä oikeasti ikinä kirjaa. Tätä ennen on aina ollut jossain pohjalla se varmuus, että kyllä se vielä siitä. Juuri tällä hetkellä kaikelta varmuudelta on pohja pois. Ja minulta myös. Yritän sanoa itselleni, että älä viitsi Rooibos, että se, julkaistaanko Kreikkalaisia vai ei, ei tee minusta sen parempaa tai huonompaa tai epäonnistuneempaa ihmistä - ettei julkaiseminen liity lainkaan siihen, miten minä olen minä. En onnistu vakuutteluissani kauhean hyvin. Kyllähän täältä suosta vielä noustaan, en minä sillä, mutta juuri tällä hetkellä en ole vielä päässyt selvyyteen, että miten ihmeessä se tapahtuu.

Hyvä hylsy, ei sillä, perustelut ja kaikki. Minulle on varmasti hirveän paljon hyötyä kokoelman saamasta palautteesta ja perusteluista, kunhan tästä tokenen. Paha vaan, että se on nimenomaan se palaute, joka potkaisee minut pois tasapainosta. Varmasti hyvä niin; ei voi kehittyä, jos koko ajan seisoo samoilla jalansijoillaan. Mutta voi apua, silti. Suoria sanoja arvostamastani kustantamosta. En ole ollenkaan varma, pystynkö korjaamaan sen kaiken, mikä Kreikkalaisissa on vialla. Ja jos tähän mennessä olen vääntänyt Kreikkalaisia neljä ja puoli vuotta, niin jotenkin nuo palautteessa mainitut puutteet tuntuvat tällä hetkellä niin perustavanlaatuisilta, että pelkään niiden korjaamisen vievän seuraavat neljä ja puoli vuotta, vähintäänkin, tai koko loppuiän. Hiukan halvaannuttava ajatus. Ja taas palautetta sellaisista asioista, joista kukaan koskaan tätä ennen ei ole sanonut mitään. Sekin vetää hiljaiseksi - aina löytyy uusia, pahoja puutteita ja vikoja - joskin niitä vanhoja tuttuja myös. Tuntuu siltä, etten edisty lainkaan. Pystynkö minä tähän? Eikö olisi parempi - - - niin mitä? Mitä olisi parempi tehdä kirjoittamisen suhteen? En pysty lyömään hanskoja tiskiin, enkä tiedä, mistä taikoisin toisaalta lisää voimia tähän hätään. Huh. Tuntuu niin turhalta. Minä siis.

Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut näin lähellä. Ja että tämä ei ole maailmanloppu, ollenkaan, että mikään ei ole vielä ohi ja mahdollisuuksia on, paljon. Kai. Ehkä. Voi luoja - toivottavasti.

Eikä voi kuin sanoa, että ihmisten mielipiteet ovat sitten erilaisia. Uskomattoman erilaisia. Tässä hylsyssä delete-listalle joutuivat Myy, Ypsilon, Alfa ja Phi, kun taas Kustantamo E:n palautteessa näistä yksikään ei ollut huonoimpien listalla, päin vastoin Phi kuului E:n mielestä parhaimmistoon. Parhaiden lista on suunnilleen sama molemmilla ja samoin kässärin lukeneilla kanssakirjoittajilla: Ksii, Tau, Omega molemmilla kustantamoilla, kun taas Sigma jakaa mielipiteet rajusti: toisen kustantamon sekä kanssakirjoittajien mielestä ehdotonta kärkeä, toisen kustantamon mielestä kuolettavan tylsä.

En tiedä. En tosiaan tiedä. Ironista kyllä, tämänpäiväisessä hylsyssä moititaan Kreikkalaisten onnellisia loppuja. Eli ääripäästä toiseen - pari vuotta sitten Kreikkalaiset olivat ihan "ranteet auki" -kamaa parin ammattilaislukijan mielestä, ja nyt tulee jo sitä kommenttia, että liian onnellista. Se taas ei ole muuttunut mihinkään, että liian kesyä, sidottua, sisäsiistiä. Jollen pysty tekemään sille asialle mitään seuraavassa versiossa, olen tyhmä, niin kauan olen saanut siitä palautetta. Tai sitten olen tyhmä jo nyt. Hyvin mahdollista. Erittäin todennäköistä.

Nykyään näen öisin unia, joissa tapahtuu ihania asioita. Mikään niistä ei koskaan toteudu. Joinain päivinä tuntuu hyvältä, että edes unissa tapahtuu se, mitä toivon. Monina päivinä toivon, etten näkisi sellaisia unia. Niistä on kamala herätä. Todellisuus on ihan tarpeeksi rajua näinkin.

Jep

2012-01-23T23:21:00.002+02:00

"Mutta Emilialla oli hetkiä, jolloin hän haltioituneena oli tietoinen omasta luovasta kyvystään, tunsi sen palavan sisimmässään ikuisen liekin lailla. " Lucky her.

4/17

2012-01-21T18:24:00.000+02:00

Aloin käydä Kreikkalaisia läpi männä päivänä. Neljä hoidettu, kolmetoista jäljellä. Versio 2.6. Luin äsken Rhon ja viilasin sitä. Sitä kaikkein vähiten kai tähänastisista. Se toimii, enkä voi korjata ehjää. Tuli vähän varmempi olo, vaikka tajuanhan minä, että hyvä ei riitä. Pitää olla erikoinen, erilainen, uusi tai ainakin hätkähdyttävän hyvä. En tiedä onko Kreikkalaiset tarpeeksi. Aika näyttää ja siihen asti en voi muuta kuin jatkaa kirjoittamista.

Toivomusluu

2012-01-19T19:39:00.000+02:00

Tänään vein viime vuonna lainattuja kirjoja kirjastoon. En ollut lukenut niitä kaikkia, en vain ehtinyt, enkä jaksanut enää uusiakaan lainoja. On niin paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, ja niin vähän aikaa siihen. Ja sitten kun väsyttää ja aivot ovat täynnä, ei jaksa aina lukea jotain uutta, vaan on pakko lukea jotain jo kertaalleen luettua, etteivät aivot ylikuumene. No mutta siis, vein kirjoja kirjastoon ja vaikken ollut ehtinyt lukea kaikkia palauttamiani, lainasin uusia. Logiikka? No kun nuo ovat eri kirjoja.... jospa lukisin ne, jospa aika venyisi sopivaksi ja lukemiskarma ja kaikki sellainen?

Se, mitä kirjastosta tarttui mukaan, oli Lisa Genovan Edelleen Alice sekä Katherine Mansfieldin novellikokoelma Kanarialintu. Olen halunnut lukea Mansfieldia siitä asti, kun kävin vuosi sitten hänen synnyinkotiinsa tehdyssä museossa Uuden-Seelannin Wellingtonissa. Museo oli pieni ja jotenkin herttainen, ei kovin kummoinen, ja ainoa henkilökunta oli kuuttakymmentä käyvä täti, joka innostui kovasti, kun kuuli minun olevan Suomesta. "Kaunis maa, olen ollut siellä kerran, Helsingissä, ja haluaisin uudestaan! Talvella! Voi, minä haluaisin nähdä miltä näyttää, kun meri on jäässä - se on varmaan ihmeellistä!" No, nyt sitten tapasin Mansfieldin kirjaston hyllyssä ja kannoin kotiini ja ajattelin sitä museon tätiä ja museon hoitamatonta puutarhaa ja sitä, kuinka kuuma päivä oli ja kuinka minua janotti.

Ajateltuani Mansfieldiä ja Uutta-Seelantia ja sitä käsittämätöntä tosiasiaa, että joskus ja jossain on ollut ja on kesä - että valoa voi olla kaikkialla niin että se häikäisee silmiä, kuinka voi - menin ruokakauppaan ja matkalla ruokakaupasta kotiin ajattelin Kreikkalaisia. Laitoin männäpäivänä sähköpostia kustantamoihin G ja I, kysyin, että ovatko sattumalta lukeneet (G vastasi, että palaavat asiaan (ha! sen kun näkisi!), I ei vastannut mitään, yllätys yllätys). Jostain syystä minulla on ihan hirveä hinku saada kaikki Kreikkalaisten hylsyt pois kustantamoista nyt. Ja kun ajattelin Kreikkalaisia ja hylsyjä, ajattelin myös kirjoittamista. Että ehkä voisin jo tänään korjata Kreikkalaisista ne pienet ja ilmeiset virheet ja korjausta vaativat kohdat - ehkä siinä työtä tehdessä ajatukset hautoisivat niitä isompiakin ongelmia. Eiväthän ne isommat ongelmat yhdessä illassa ratkea, mutta jospa pää tekisi hiukan pohjatyötä? Saahan sitä aina toivoa.

Unessa

2012-01-17T22:31:00.003+02:00

Unessa ajoin pienellä punaisella avoautolla. Se muuttui hevokseksi, jolla ratsastin. Hevonen oli ruunikko tai rautias tamma, "tavallisenvärinen", niin kuin jotkut sanovat, ja pieni. Meitä vastaan tuli paljon suurempi, tumma ja vihainen hevonen, joka halusi hyökätä kimppuumme. Vain vaivoin sain patistettua hevoseni pois tilanteesta, se olisi halunnut pysähtyä, se pukitti ja potki taaksepäin, yritti antaa selkään sille isolle rumilukselle. Lopulta sain sen laukkaamaan pois, turvallisempaan paikkaan.

Myöhemmin unessa minä seisoin valkoisen hevosen kanssa vastakkain. Rapsutin sitä päästä, ajattelin, että ei se taaskaan rauhoitu käteni alle, mutta se rauhoittui kuitenkin, laski päänsä olalleni ja oli ihan hiljaa ja nautti. Muistan olleeni hämmästynyt, siitä että kerrankin kelpasin, ja otettu, iloinen ja tyytyväinen.

En ole viime aikoina tuntenut itseäni pieneksi, punaiseksi avoautoksi tai ärhäkäksi, ruskeaksi tammaksi. Valkoisesta hevosesta sen sijaan tuli hyvä mieli. Tuntui kuin olisin saanut jotain, mitä olin jo pitkään toivonut, kun se laski päänsä olalleni ja lepuutti siinä, silmät kiinni. Vaikken uskokaan enneuniin tai muuhun vastaavaan, joskus on mukava ajatella unistaan, että ne ennakoivat tai lupaavat hyvää, sillä joskus katteeton ja järjenvastainen toivo on juuri sitä, mitä tarvitsee.

Kylmiä unelmia

2012-01-16T19:16:00.000+02:00

Menin taas töiden jälkeen lähikuppilaan kirjoittamaan. Lopputuloksena oli yhdeksän sivua raakatekstiä ja hyvä olo. Sellainen olo, että hymyilytti, kun kävelin kotiin. Ei kauhean huono tapa aloittaa viikko.

Viime aikoina olen ajatellut kirjoittamista ehkä keskimääräistä enemmän. Sitä, mitä se tekee minulle ja mitä sen puute tekee minulle. Miten olisi hyvä, että kirjoittaisin loppuun tai ainakin pitemmälle joitain hassuja juttuja, jotka ovat raakatekstinä kirjoitusvihkojen sivuilla. Eivät ne ole pitkiä tai erityisen lupaavia, mutta yleensä jotain erilaista kuin mitä on työn alla. Aiheeltaan tai tyyliltään tai muulta olemiseltaan erilaisia. Sellaisten tekstien kirjoittaminen, niihin keskittyminen edes pariksi tunniksi tekisi hyvää. Ehkä se avaisi uusia reittejä päässä, sellaisia, joiden kautta ajatukset eivät normaalisti kulje.

Eilenkö se oli, kun Hesarissa esiteltiin tulevan kevään kirjasato? Luin taas erityisen tarkasti kotimaisen kaunon listan ja vielä tarkemmin esikoisten osuuden. Tällä kertaa esikoislistalla ei ollut ketään tuttua, mutta pari tutuntuttua kyllä, sellaisia, että osaan sanoa, kenen tuntemani ihmisen kavereita he ovat. Katselin hiukan listaa, mietin, miltä oma nimi näyttää kirjoitettuna, katselin mihin kohtaan aakkostettua listaa oma nimi solahtaisi, jos solahtaisi. Jos olisin maailman onnellisin. Ajatukset mietiskelivät ihan omiaan, laskeskelivat todennäköisyyttä sille, että oma nimi ja Kreikkalaisten oikea nimi olisivat listalla vielä joskus. Jos olisin oikein onnekas, ennättäisikö se syksyn listalle vai menisikö väistämättä vuoden päähän ja miltä se sitten tuntuisi nähdä oma nimi siinä esikoislistassa Hesarin sivulla. Ja miten monta onnellista ihmistä; lista oli aika pitkä, jokainen esikoiskirja varmasti odotettu. Ajatella, miten monta onnellista ihmistä.

Kirjoitusvihko lojuu tuossa koneen vieressä. Sormet ovat kylmät ja muutenkin palelee - tuli kylmä kun söin, ja ulkona on ollut ensimmäinen näin kylmä päivä tänä talvena, ainakin niin, että minä olisin ollut täällä sitä kokemassa. Aamulla -13, illalla enää -6, mutta sekä aamulla että illalla kylmä tuntui ikävimmältä polvitaipeissa. Hame ja takki loppuivat molemmat polveen ja vaikka polvien etupuoliakin kylmäsi, ne ovat lähinnä luuta, mutta kun polvitaipeiden ohut iho kylmyi, tuntui kuin lähellä ihoa olevien verisuonten kuljettama veri olisi levittänyt polvitaipeista kylmää mukanaan kaikkialle jalkoihin.

Ei silti, en valita, pidän pakkasesta. Aina voi pukeutua lämpimämmin. Tänä iltana taidan ottaa lämmikkeeksi vähän puhtaaksikirjoitusta.

Plan B ja plan c

2012-01-15T20:18:00.000+02:00

Olen jostain syystä ajatellut tänään viimevuotista Uuden-Seelannin reissua. Siitä on melkein vuosi, kun lähdin matkaan. Pitäisi melkein kaivaa vanhoja kirjoitusvihkoja esiin, katsoa, että mitä kirjoitin ollessani maapallon toisella puolella. Tiedän, että siellä on muutama käyttökelpoinen pätkä, pystyn todennäköisesti käyttämään niitä ainakin osittain Plan B:ssä. Olen nimittäin avannut tänään Plan B:n tiedoston ja lukenut sen läpi, kirjoitellut laiskasti lisäyksiä lauseitten väliin, yrittänyt hakea tunnelmaa ja tyyliä. Kummastakaan en ole ollenkaan varma ja lisäksi Plan B tuntuu vaativalta ja leveältä ja kapealta yhtä aikaa. En tiedä, mikä siitä tulee, enkä tiedä, milloin ehdin kirjoittaa sitä ihan toden teolla. Ehkä koko ajan, pienissä paloissa. Muutaman raakatekstisivun lisäksi teki kuitenkin hyvää ottaa Plan B esille ja katsoa, että mitä se on syönyt. Itse asiassa tiedostossa oli enemmän kamaa kuin muistinkaan, ja silti minusta tuntuu, että vanhoissa kirjoitusvihoissa on vielä pätkiä, joita en ole kirjoittanut puhtaaksi. Hassua, kun käsissä on jotain ihan uutta, jonka kanssa on ihan ulalla. Kreikkalaisten kanssa olen tietysti ollut ulalla monta kertaa, mutta ne eivät ole pitkään aikaan olleet uusia.

Olen ajatellut Kreikkalaisiakin tänään. Tällä hetkellä olen vähän käymistilassa niiden kanssa. Pitäisi tehdä niille asioita, mutta keksin kysyttäessä paljon syitä, miksi pitää odottaa vielä. Iso ongelma on se, että Kreikkalaisissa on ilmeisesti muutamia murheenkryynejä, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten korjaisin tilanteen. Plus että elämäni muuttui joulun alla tietyiltä osin, enkä ole vielä tottunut muuttuneisiin asioihin, arki on vähän hakemista ja elämänmuutos vie kovasti energiaa juuri siksi, ettei siihen ole tottunut vielä. Kuulostaapa selittelyltä ja tekosyiltä, mutta juuri nyt, vielä muutaman päivän ajan minun on ihan pakko antaa aikaa itselleni, jotta saan arjen taas kasaan ja rullaamaan ja energiatasot normaaleiksi, koska sitä ennen minusta ei ole mitään hyötyä Kreikkalaisille. Olen yrittänyt kirjoitella viime aikoina raakatekstiä ja virittäytyä sen avulla tunnelmaan ja avannut ääntä ja lämmitellyt lihaksia, että voisin kohta aloittaa työt Kreikkalaisten kanssa. Samaa tuo minun tämänpäiväinen Plan B:n tonkimisenikin on ollut; mielen virittämistä oikealle taajuudelle, jotta kuulisin, mitä minä haluan sanoa.

Että

2012-01-15T12:07:00.000+02:00

Kello on kaksitoista sunnuntaina 15.1.2012. Ulkona on lunta ja pakkasta, kumpaakin vähän. Aamiaisleivät ja mustikkakeitto odottavat ruokapöydällä eilisen ja tämänpäiväisen Hesarin kanssa. Oliverin Deliriumista olisi vielä hiukan lukematta ja se polttelee. Taivas on harmaa tai valkoinen, riippuu mitä siitä ajattelee. Puut ovat mustia lunta vasten, vaikka kun katsoo tarkasti, näkee kellanruskeaa, sammaleenvihreää ja punaviolettia niiden oksissa.

Uneksin siitä, että selaan Hesarit, että ripustan koneessa hyrisevät pyykit kuivumaan, että kirjoitan eilisen raakatekstin puhtaaksi, että luen Deliriumin loppuun, että jatkan Hytti nro 6:tta, että menen ulos ja pakkanen kylmettää kasvot, että menen kahvilaan ja kirjoitan raakatekstiä ja minussa asuu hiljaisuus ja tyyneys, että keitän lihakeittoa, että tiskaan ja keittiö on puhdas ja kiiltävä, että näen miten naakat lentävät taivaan yli, että kuulen sorsien narinan sulakohdassa, että hymyilen, olen raukea, että ehdin vain istua ja katsella ulos, että menen aikaisin nukkumaan. Että ehdin tämän kaiken tänään ennen kuin on jo liian myöhä ja väsynyt olo.

Pitänee aloitella.

Lohikäärmeenhäntä

2012-01-14T16:38:00.000+02:00

Ah, mikä onni naputella taas irtonäppikseni näppäimiä! Patterinvaihto tekee terää! Tuntuu suorastaan luksukselta, kun saa istua niin kuin pitääkin, eikä tarvitse kurotella pöydällä olevan läppärin näppäimistölle.

Tämä päivä tuntuu muutenkin mukavalta kuin vain uusittujen näppäimistön patterien verran. Auringonlasku on kaunis, ikkunassa on muutama sievä jääkukka, taivaalla lentävän lentokoneen vilkkuvalot näkyvät himmeästi pienen pilvenriekaleen läpi ja lämpölaitoksen piipusta tupruava savu tekee auringonlaskun värittämän taivaan eteen violetin, toisesta päästään haihtuvan, ilmassa kiemurtelevan lohikäärmeenhännän. Sitäpaitsi olen ostanut tänään kummallisen leikkokukan ystäville vietäväksi, olen ostanut jääkaapin täyteen juureksia ja ottanut huomisen lihakeiton lihaisat luut sulamaan pakastimesta jääkaapin puolelle. Niin ja kylllä, se kaikkein ilmeisin: olen kirjoittanut. Kävin kahvilassa ja kirjoittelin seitsemän sivua raakatekstiä ja osa siitä oli sellaista, minkä aion kirjoittaa puhtaaksi. En tiedä, mihin käytän sitä vai käytänkö mihinkään, sillää se on vain kolme sivua käsinkirjoitettua raakatekstiä, mutta minulle jäi kirjoittamisen jälkeen sellainen olo, että se ansaitsisi päästä mukaan johonkin. Edes puhtaaksikirjoitetuksi, ettei se hautaudu kirjoitusvihkon uumeniin ikuisiksi ajoiksi.

Seuraavaksi tiedossa on lukutauko. Voisin toki tiskata tai imuroida tai tehdä jotain muuta elämänhallinnallista, mutta aion ottaa Oliverin Deliriumin ja viltin ja asettautua sohvalle.

Kolme sivua myöhemmin

2012-01-12T20:53:00.000+02:00

Kyllä, muistin oikein. En kiukutellut turhaan. Tai siis totta kai kiukuttelin turhaan, mutta kuten tiesin jo etukäteen, on takapuoleni puutunut ja selkää kolottaa. En tajua, kuinka pystyin vuosikaudet kirjoittamaan näin: selkä sänkyä tai sohvaa vasten nojaten, jalat suorina, läppäri sylissä reisien päällä. Ranteillehan tämä asento on aika hyvä, mutta kaikki muut ruumiinosat kyllä kärsivät. Nuorena sitä ehkä kykeni, mutta en kykenisi enää.

Sen verran kuitenkin kykenin, että tosiaan, kirjoitin. Kolme sivua. Jotain ihan omituista. Kai se on laskettavissa lyhyeksi novelliksi, tai siis sellaisen ensimmäiseksi versioksi, mutta se on myös normaalista poikkeavaa tekstiä. Hyvä niin. Tekee hyvää poiketa mukavuusalueeltaan ja pitää välillä venytellä niitä rajoja, joita asettaa itselleen ihan vahingossa kirjoittamisen suhteen. Venyttelystä puheen ollen: pitää tosiaankin venytellä. Seuraavaksi kömmin ylös täältä lattialta, puran leirini ja ojentelen ruotoani. Sade napsuttaa ikkunalautaa hyvin epätammikuumaisesti, mutta viikonlopulle taidettiin luvata pikkupakkasta. Pidetään peukkuja, ettei kukaan meistä liukastu ja kolhi itseään, kun tuo kaikki vesisade tuosta jäätyy.

Arjen draamaa

2012-01-12T19:40:00.001+02:00

En koskaan muista laittaa langatonta näppäimistöäni pois päältä siksi aikaa kun en käytä konetta, ja tässä sitä nyt (taas) ollaan. Patterit loppu. Ihan kokonaan. Ei auttanut, vaikka kopauttelin näppistä hiukan pöydänreunaa vasten. Se auttaa joskus, oikeasti. En tiedä millä logiikalla, mutta auttaa se silti joskus. Ei nyt. Ja niin kuin minä olin varma, että paristojen kätköpaikassa on vielä pistämätön paketti AAA-kokoisia pikkuystäviä. Ei muuten ollut. Menin jopa niin pitkälle, että kävin läpi kaikki kodin vempeleet, mutta ei auttanut, ne ainoat kaksi AAA-kokoista paristoa, jotka löysin kaukosäätimestä, vetelevät yhtä viimeisiään kuin näppiksenikin patterit. Ja se sentään syö neljä patteria, joten ei niillä kahdella olisi muutenkaan pitkälle pötkinyt. Auuugh.

Ai että millä kirjoitan tätä nyt? Läppärin omalla näppiksellä, jolla en voi kirjoittaa kovin pitkään, jollen istu lattialle ja ota läppäriä syliin, koska hartiat ja ranteet alkavat heti valittaa, jos käytän pöydällä olevaa konetta. Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin istua lattialle (ei tahdo!) ja ottaa läppäri syliin (ei tahdo!). Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin kun minulla ei ollut vielä kirjoituspöytää. Ei maailman miellyttävin kirjoitusasento, se lattiaversio (en tahdo! epämukavaa! kylmä! takapuoli puutuu!). Tykkään paljon enemmän istua oman pöytäni ääressä, mutta pitää kai lopettaa tämä murjottaminen ja virittää kone lattialle (niin ja ei, läppärini ei toimi, jos irrotan virtajohdon pistorasiasta). Ärrinmurrin. Ja minä kun vain halusin kirjoittaa nopeasti raakaversion siitä yhdestä ideasta, joka ui mieleen, kun olin töiden jälkeen vakiokuppilassa kirjoittamassa raakatekstiä. Hmph.

Alentaudun nyt tuonne maanrajaan. Arvatkaa kuka ostaa huomenna tosi monta pakettia AAA-kokoisia paristoja, että löytyy sitten varmasti, kun näppäimistö hylkää minut seuraavalla kerralla? Eipähän tarvitse enää uudestaan repiä kriisiä siitä, että patterit loppuvat ;).

Koti

2012-01-07T15:42:00.001+02:00

Minä olen löytänyt taas sen osan itseäni, joka pitää minua koossa. Olen muistanut taas sen, että en kuitenkaan kirjoita vain julkaistakseni. Kirjoitan myös siksi, että pysyn minuna. Siksi, että se tekee hyvää. Hengelle ja ruumiille, rentouttaa, irrottaa kireästä ja kiireestä, tuntuu hyvältä, ankkuroi minut siihen, mikä on tärkeää. Ja tärkeää on, mutta eri asiat kuin stressaantuneena kuvittelee. Siitä asti, kun aloin syksyllä 2007 kirjoittaa niin kuin nyt kirjoitan (paljon raakatekstiä), olen oppinut ihan hirveän paljon sekä kirjoittamisesta että itsestäni. Siitä, minkälainen ihminen olen, minkälaiset asiat minuun vaikuttavat mitenkin ja miten kirjoittaminen korjaa minua. Miten aina, kun tuntuu siltä, ettei jaksa, ettei kykene, ettei ehdi, että on osissa ympäriinsä, ettei ole tässä ja nyt ja omassa itsessä, miten silloin kannattaa kirjoittaa. Kuulostan jo amerikkalaiselta self help -oppaalta, mutta ei voi mitään. Kirjoittaminen tekee minulle hyvää. Jos muistan sen tänä vuonna, muistan, että se ilmeisin keino on se toimivin (kirjoita! kirjoita!) olen tyytyväinen vuoden saldoon.

Sitten proosallisempaan asiaan: vuoden ensimmäiset kirjaostokset on tehty. Löytyi naurettavan halvalla Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit ja tuskin maltan odottaa, että pääsen sen(kin) kimppuun. Eniten polttelee kuitenkin kesken oleva Lauren Oliverin Delirium. Valitin siskolle, että nyt tarvitsisin jotain mukaansatempaavaa ja koukuttavaa ja sellaista, mikä vie ajatukset pois arjesta. Sain häneltä Deliriumin lainaan ja vaikka olen vasta sivulla 36, kirja tuntuu olevan juuri sitä, mitä juuri nyt tarvitsen. Niin joo, ostin Keltaisten tyyppien lisäksi myös ruokakirjan: Rita Koppin Auringonpaistetta kielellä. Yrtit Välimeren keittiössä. Vaikuttaa hyvältä, ideoita sellaisiin yhdistelmiin, joita ei tule kokeilleeksi. Aloin heti suunnitella illaistujaisia ja hyvää ruokaa.

On satanut lunta ja kaupunki on ihana. Voi melkein kuvitella, että tästä alkaa talvi, ihan oikeasti.

Jotenkin maanantai, vaikka on tiistai

2012-01-03T20:19:00.000+02:00

Blogistanian Finlandia on jaettu eilen. Sallan lukupäiväkirjassa kerrotaan asiasta tarkemmin, mutta tässä sijoitukset: 1. Katja Kettu: Kätilö 2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis 3. Katja Kaukonen: Odelma 4. Miika Nousiainen: Metsäjätti 5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet 6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Näistä Kätilö on kesken ja Kaukosen Odelman olen lukenut. Sanoisin, että yllättävän hyvä tulos, melkein 2/6 ;). Ja yllättävän hyvä siksi, että en mitenkään ehdi lukea kaikkea, mitä haluaisin. En alkuunkaan. Joten hauska yllätys, että olen lukenut voittajista edes jotain. Ja kyseinen lista oli hyvin mielenkiintoinen, kiitos BF:n järjestämisestä Sallalle! Toivottavasti saadaan taas ensi talvena tietää, mikä tämän vuoden kirjasadossa on ollut eniten kirjabloggaajien mieleen :).

Minun mieleeni olisi se, jos ehtisin hiukan kirjoittaa, mutta proosallinen elämä on asettunut proosan kirjoittamisen tielle - ja myös lyriikan, ei sen puoleen, vaikka en sitä kyllä kirjoitakaan ;). Pyykit, pieni oikolukutehtävä, ruokailu, kodinhoidolliset jutut... sitä tavallista siis. Toivon, että arki asettuu pian uomiinsa ja pääsen rauhoittamaan hiukan aikaa sanoille. Ehkä ehdin tänäänkin vielä, kymmenen minuuttia edes, katsotaan nyt. Perjantai on vapaata (loppiainen on sitten mukava asia!), joten edessä pitkä viikonloppu. Toivottavasti saan silloin viimeistään kirjottua sanoja paperille vähän enemmän kuin vain muutaman rivin verran.

Vanhan kertausta

2012-01-02T20:52:00.000+02:00

En ollut juurikaan koneen äärellä vuoden viimeisinä päivinä, vaan lumen äärellä. Raitis ilma on ihana asia. Olisin voinut jatkaa sen yliannostusta vaikka seuraavat kaksi viikkoa. Toisaalta, oma koti on hyvä asia myöskin. Koska olin huitelemassa lomalla, en blogannut vuoden viimeisinä päivinä perinteisiä "näin meni vuosi 2011"-postausta. Olen kyllä miettinyt itsekseni, että mistä muistan viime vuoden, mutta koska aika ajoi sen bloggauksen ohi, säästän teidät jälkijunassa tapahtuvalta kertaukselta ja jaarittelulta. Yhteenvetona sanon vain, että vuonna 2011 tapahtui lopultakin aika paljon. Enemmän kuin arvasin alkuvuodesta, vaikka silloinkin oli jo actionia Uuden-Seelannin reissun muodossa. Enkä ole koskaan tehnyt vuoden aikana niin monta ulkomaanmatkaa kuin viime vuonna. Kirsikkana puurossa (tai jotain) oli vielä tuo viime viikon loma - lunta, pikkupakkasta, raitista ilmaa, liikuntaa - en ollut tajunnutkaan, kuinka paljon voi nauttia siitä, että saa mennä ihan joka paikkaan toppahousut jalassa :). Ihana joululoma :).

Joululomasta saankin sitten loistokkaan aasinsillan joululahjoihin tai siis joululahjakirjoihin. Lahjakirjani on helppo päätellä tuosta sivupalkin "luettavana"-osiosta. Kyllä, Katja Ketun Kätilö ja Rosa Liksomin Hytti nro 6 tulivat joulupaketeista, mutta niin tuli myös Jyrki Vainosen uusin eli Swiftin ovella. Kunhan luen nuo muut pois alta, keskityn Vainoseen kaikessa rauhassa. Kirjojen lisäksi joulupaketeista tuli taas kirjadesignia, tai miten sitä nyt kutsuisi. Joku ehkä muistaa viime jouluna saamani järisyttävän ihanat kirjatuet ja tänä jouluna sain niiden henkisen ystävän eli linnunpöntön. Tai siis. Kirjatelineen. Tai siis yöpöydänkorvikkeen. Tai kirjanpidikkeen. Tai kirjanpidike-hyllyn. Tai katsokaapa itse alla olevasta kuvasta, sillä ei kai tuolle jutulle ole mitään oikeaa nimeä. Kiva se joka tapauksessa on ja sitä voi pitää pöydällä tai lattialla tai ripustaa seinälle.

Lomaterveiset

2011-12-29T21:34:00.000+02:00

Terveisiä lomalta! Olen lomaillut sen verran onnistuneesti, että stressikin on sen huomannut ja korvannut itsensä pienoisella flunssalla. Ei mitään uutta, ainahan minä olen kipeänä lomalla ;). Olen kuitenkin tehnyt paljon muutakin kuin flunssinut. On ollut raikasta pakkasilmaa, lunta, liikuntaa, hämärää, poroja, saunomista. Olen myös lukenut joululahjakirjoista Katja Ketun Kätilöä. Sopivaa lukemista tänne napapiirin pohjoispuolelle. Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut vähän. Äänenavausta, pientä kirjallista mutinaa. Huomasin, että kirjoitusvihko mahtuu ulkoilutakin sisätaskuun - olen kulkenut kahvilaan kirjoittamaan kirjoitusvihko ja kynä takkini alla kylkeä vasten lämmittämässä.

Iltapäivisin, kun aurinko on jo laskenut, on sinistä ja hämärää ja taivas on lauhkean värinen. Tähän talveen voisi jäädä pidemmäksikin aikaa.

Taas toivotus hyvän joulun...

2011-12-22T20:19:00.000+02:00

Enää yksi yö ja yksi päivä ja sitten alkaa joululoma. Tällä hetkellä olen väsynyt, poikki, puhki ja nuutunut. Vielä on paljon tekemistä, joten ei muuta kuin hommiin. Toivon pääseväni huomenna valkeaan jouluun, edes hiukkasen verran pakkaseen ja jäähileeseen, edes niin, että illalla pihassa taskulampun valossa puut kimmeltäisivät.

Tänään on vuoden pimein päivä ja olen aina pitänyt talvipäivänseisauksesta. Se on lämmin, pimeä, turvallinen kehto. Eikä huomenna tai ylihuomennakaan onneksi huomaa vielä, että päivä pitenee - jostain syystä en ole saanut tämän talven pimeysannostustani vielä täyteen, mutta kaipa tässä on aikaa ennen kuin päivä alkaa venyä ja voi helpottuneena huokaista, että vihdoinkin.

Täältä viimeisten joulupuuhieni keskeltä toivotan teille kaikille

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta! Rooibos kiittää!

Joulujotain

2011-12-21T20:25:00.000+02:00

Joulunalustohinassa yltä päältä. Kotihommien ajan kuuntelin Jouluradiota ja pohdiskelin siinä tiskaamisen ja pyykinripustamisen lomassa, että miksi, oi miksi niin moni joululaulu (ainakin ne, joita Jouluradiosta tulee) on jollotusta pahimmasta päästä ja mahdollisimman korkealta vieläpä? Riipii korvia, vaikka tarkoitus oli vain kuunnella rauhallisia joululauluja. Hmm. No, en valita, sillä kyllähän tuo joululaulujen kuunteleminen aiheuttaa joulutunnelmaa, jollotuksia tai ei.

Vielä pitäisi puuhastella yhtä sun toista ja työpäiviäkin on jäljellä kaksi tälle viikolle, vaikka minä elän jo viikon kolmatta torstaita tai perjantaita. No, pari päivää ja sitten joulunviettoon. Ja joululomalla aion ihan oikeasti kirjoittaa, sitä odotan melkein yhtä paljon kuin joulua :).

En toivota vielä hyvää joulua, sillä toivon, että ehdin tehdä sen myöhemmin, mutta toivon kaikille mahdollisimman epästressaavia joulunaluspäiviä ja paljon pieniä salaisuuksia!

Sadetta

2011-12-20T20:59:00.000+02:00

Kiirettä pitää, ei ehdi edes blogata. Tai, korjaus: ei ehdi tehdä mitään bloggaamisen arvoista. Sitä normiarkea vain, ei kirjoittamista (joku ilta kirjoitin raakatekstiä vähän, mutta ei sitä lasketa), mutta sen sijaan juoksemista pää kolmantena jalkana ympäri kaupunkia. Joululahjat. Tapaamiset ystävien kanssa. Vähän liikuntaa. Ja huomenna pitää muistaa palauttaa kirjastokirjoja, ehdottomasti. Olen pysynyt niin hyvin ruodussa lainakirjojen kanssa, että nyt sitä ei saa sössiä...

Kummun Manian luin sentään loppuun. Se ei herättänyt ollenkaan yhtä suuria tunteita kuin Karhun kuolema, mutta Karhun kuolema olikin niin hyvä. Toivoin joululahjaksi kirjoja, tietenkin, joten niiden kimppuun varmaan seuraavaksi. Omien lukemattomien pinossa houkuttaa tällä hetkellä eniten Tero Liukkosen Toivomuspuu ja Maarit Verrosen Normaalia elämää, jospa niihinkin pääsisi jossain vaiheessa kiinni. Joululoma (kyllä, minulla on sellainen, mitä luksusta!) menee varmaan lahjakirjojen kanssa, mutta ehkä sitten ensi vuoden alussa pääsee taas tuohon vanhaan lukemattomien pinoon käsiksi. Eniten haluaisin lukea Gail Carrigerin Timelessin, mutta sitä ei ole vielä Akateemisessa, liekö ilmestynytkään vielä, joten joudun odottamaan.

Sade ropisee ikkunalautaan unettavasti. Aamuisin kun herätyskello soi, tajuan ensimmäiseksi, että sataa taas. Tai edelleen, ihan miten sen ottaa. En voi olla miettimättä, että entä jos lämmintä olisi viisi astetta vähemmän ja tuo kaikki sade tulisi lumena... olisi ihanaa. Nyt pitää tyytyä vesisateeseen. Toivottavasti talvi tulee tammikuussa, sillä alan olla ihan lopen kyllästynyt tuohon sateeseen. Pimeä ei haittaa, otan sitä vaikka vähän ylimääräistäkin, jos tuo ikuinen vesisade vain loppuisi...

Joulutunenlmaa ei saa säätilasta, mutta jostain syystä sekä eilen että tänään on tuntunut perjantailta. Ehkä sen voi laskea joulutunnelmaksi? Ajatuksen siitä, että kohta joululoma alkaa. Ja ehkä siellä, missä vietän jouluni, on lunta. Ainahan voi toivoa.

Unennäköä

2011-12-15T17:29:00.000+02:00

Tänä aamuna havahduin herätyskelloon onnellisena. Kumman onnellisena. Torkuttelin ja ajelehdin valveen ja unen rajamaastossa, yhä onnellisena. Uni oli ihana. Unessa olin juuri saanut kustannussopimuksen. Se oli niin tuore, että unessa mietin, että onko tämä nyt oikeasti totta ja että joko nyt saa kuuluttaa tämän asian koko maailmalle. Olin niin onnellinen. Uneen liittyi myös hajanaista juhlimista rakkaiden kanssa ja keskusteluja kustantamon väen kanssa. Ja ihmetystä, suurta ja puhdasta ihmetystä siitä, että se tapahtui vihdoin.

Olen ennenkin nähnyt unta kustannussopimuksesta. Harvoin, mutta olen kuitenkin. Kerran, vuosia sitten, melkein itkin herätessäni, sillä niin pettynyt olin, ettei uni ollutkaan totta. Aina on ollut heräämisen hetkellä pettymyksen tunne, kun olen tajunnut, että se oli vain unta. Ei tänään. Tänään oli vain hyvä olla, ja se hyvä olo seurasi minua koko päivän, ja tuli taas vahvana nyt illalla, kun muistin unen uudestaan. Tiedättehän te, kuinka uni, hyvä tai huono, voi jättää jälkensä koko seuraavaan päivään, tai muutamaankin seuraavaan päivään? Tämä oli juuri sellainen uni. Ja minä tietenkin toivon hartaasti, että kerran elämässäni näin enneunen ;).

Joulu tulla jollottaa

2011-12-13T22:10:00.000+02:00

...Ainakin jos on uskominen perinteitä. Tänään oli perinteinen Kilven Kuoron joulukonsertti Uspenskin katedraalissa ja kuten aina ennenkin, kuoro lauloi ihanasti, kirkko oli kaunis ja tunnelmallinen ja teki hyvää istua tunti aloillaan ja vain kuunnella. Sitä vain toivon, että olisi kylmempi. Jos viimeisen viikon aikana olisi ollut pakkasta, meillä olisi ehkä jo metri lunta. Vähintään. Kaksi. Viisi. Kymmenen. Ihan sama minulle, kunhan on lunta ja mieluummin paljon. Ja ei, en harrasta yksityisautoilua enkä joudu tekemään lumitöitä ja sen kyllä huomaa näistä toiveistani!

Kirjoittaminen on jäänyt tänään, palaan siihen huomenna. Kirjastovelvollisuuksia hoidin, palautin pari kirjaa ja ihan ajallaan - Rooibos proudly presents: Asiallinen kirjastonkäyttäjä. Starring: Rooibos and books

Mitä muuta? Ei muuta tälle päivälle. Paitsi hymyjä ja pientä hiljaista kikatusta.

Maanantai

2011-12-12T20:15:00.000+02:00

Hiukkasen Plan B -henkistä raakatekstiä. Hiukkasen raakatekstiä muuten vaan. Miten kirjoittaminen voikin olla niin koti? Teki hyvää. Edes tuon verran joka päivä, niin olisi hienoa, mikä ettei, ei se paljon vaadi. Ja jos ei ihan joka päivä, niin tarpeeksi usein kuitenkin, että pysyy vireessä.

Tiskit likoamassa. Sormessa haava terävästä keittiöveitsestä. Painoin sormen ihan itse veitsen terän takakulmaa vasten tajuamatta, että se oli ihan yhtä terävä kuin terä muualtakin. Terävissä veitsissä on se hyvä puoli, etteivät ne satu yhtään.

Pitkästä aikaa rauhallinen koti-ilta. Otan silitysraudan pois kaapista ja laitan kuumenemaan; se tuhisee kuin siili ja minulla on sellainen olo, että kuuntelen mielelläni sen juttelua.

Sunnuntairauha

2011-12-11T19:04:00.000+02:00

Nyt alkaa tuntua joulukuiselta. Aamupäivällä söin ihanan brunssin ihanien naisten seurassa, sitten hengasin kaupungilla järkyttävän monta tuntia. Pientä joululahjashoppailua ja myös joululahjojen tai siis tarpeellisten juttujen ostamista itsellekin... Erityisesti ilahduin itseltäni saamastani sormuksesta. Se on hopeaa ja kuuluu kuulemma valmistajan pikarijäkäläsarjaan ja pikarijäkälän näköisiä torvia siinä onkin. Ja mitäkö pikarijäkälästä tulee heti mieleen? Tietenkin Helvi Juvosen runo Pikarijäkälä:

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Tuo runo kulkee nyt jotenkin mukana tässä sormuksessa ja se on hyvä.

Olen ajatellut tänään kirjoittamista: Piitä, miettinyt, että miksi se on joidenkin mielestä tylsä ja toisten mielestä ihan mahtava. Voisikohan ensinmainittuja lukijoita auttaa se, että tekstiin tulisi jotain konkreettista liikettä? Nyt siinä ollaan kovin paikallaan ja suljetussa tilassa, ja vain ajatuksissa muualla. Hmm. Pitää miettiä. Olen ajatellut tänään myös Plan B:tä, sitä seuraavaa, jota yritän vähän suunnitella etukäteen; sitä josta en vielä tiedä, tuleeko siitä pitkä novelli vai jotain muuta. Haluaisin kirjoittaa sitä jo. Plan B:n haluan kirjoittaa aivan eri tyylillä kuin Kreikkalaiset ja mieli hapuilee jo sinne suuntaan. Katsotaan nyt, että missä välissä.

Asiasta kymmenenteen: olen löytänyt sellaisen suklaan, joka on minusta oikeasti syömisen väärti. En ole suklaaihminen, syön kyllä, mutta salmiakki sytyttää minut paljon paremmin. Tämä sveitsiläinen Freyn Dark Lemon&Pepper on kuitenkin jotain oikeasti nautinnollista. Ei sitä voi syödä montaa palaa kerralla, mutta maku on aika täydellinen.

Realiteetit ja perhoset

2011-12-10T18:20:00.000+02:00

Olen uppiniskainen ihminen. Jääräpää. Joskus ehkä jopa ikävän lapsellisella tavalla. Sen lisäksi haluan, että asiat menevät oikein ja kaikki on reilua. Aika kasvaa aikuiseksi, Rooibos! Juttelin tänään erään tutun kanssa elämästä ja muistin taas jotenkin kouriintuntuvasti sen, että vaikka joskus matka on tärkeämpää kuin perillepääsy, joissain asioissa homma on päinvastoin. Päämäärä on tärkein. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tarkoitus pyhittää keinot. Ja niin edelleen. Kliseitä, joiden kanssa ei voi olla täysin samaa mieltä, mutta joissa on silti rippunen tottakin. Päämäärä on tärkein. Matka sinne ei välttämättä ole mukava, kaunis, ei mene niin kuin on suunniteltu, ei ole mieltäylentävä, aiheuttaa itkua ja parkua, mutta silti. Lopputulos. Vähät siitä, mitä sitä ennen tapahtuu. Vaikka se olisi odottamatonta. Vaikka mitä. Lopputulos on tärkein. Ihan sama kuinka jääräpäinen olen luonteeltani, mutta siitä ei pääse mihinkään, että lopputulos on joskus tärkein, eikä sillä ole väliä, miten lopputulokseen päästään.

Tämän yleismaailmallisen horinan jälkeen voin sanoa, että huomenna on sunnuntai. Ihanaa, että huomenna on sunnuntai. Aion tiskata. Ehkä imuroida. Hoitaa sosiaalisia suhteita. Ja toivottavasti, toivottavasti kirjoittaa vähäsen. Sanat kutittelevat jo takaraivoa vasten. Niillä on kevyet siivet, joilla ne lepattavat. Yökköjä, päiväperhoja, ihan kumpia tahansa. Ne ovat kuoriutuneet koteloistaan ja kuivattelevat juuri siipiään, näkevät unia lentämisestä. Minä jaan niiden unet omieni lisäksi.

Aaltoilua

2011-12-06T18:31:00.000+02:00

Tänään olen ollut väsynyt ja yrittänyt ajatella. Ei hyvä yhdistelmä. Haluaisin nukkua kuusitoista tuntia, herätä tasaisena ja onnellisena, vaaleanharmaana. Sen unohtaneena, etten osaa kirjoittaa. Viime päivät ovat olleet yksi iso narukerä, sotkuuntunut sellainen. Paljon asioita, vähän rauhoittumista. Nyt pitäisi selvittää solmut. Kreikkalaisten ajatteleminen ei auta asiaa. Tosiasioiksi naamioituvat ajatukset ovat rumia ja tönivät minua epätasapainoon. Naru ei aukene nykimällä, solmu vain kiristyy.

Tuntuu, että olen niin kaukana. Kreikkalaisten kanssa siis. Valovuosien päässä. Turnausväsymystä? Siviilipuolella, tämän blogin ulkopuolella, tapahtuu kaikenlaista, sekä hyvää että hankalaa, ja sekin väsyttää. Ja Kreikkalaiset. Ne, joista on niin helppo osoittaa virheitä ja huonouksia.

Olisi pehmeä peitto ja paljon tyynyjä, niin ettei sängyn pohjaa tunne lainkaan. Olisi kelluntaa kevyessä vedessä, leijailua lumen päällä. Olisi pehmeä pimeä, hiljainen hyväksyntä. Olisi, vaan ei ole. Lepuutan vähän ja sitten jatketaan.

Tämä

2011-12-06T12:41:00.000+02:00

Eilen Kustantamo E:stä saamani palaute on auki koneella. Vilkaisen sitä aina välillä ja mietiskelen vähän. Kreikkalaisia, kirjoittamista, elämää, harmaan villavaa taivasta. Sitä, että oikeastaan on aika hyvin. Sitä, että väsyttää. Sitä, etten tajua, miksi Pii jakaa mielipiteitä, kaikista Kreikkalaisten novelleista juuri se. Sitä, kuinka lokit liitävät kuin leijat tuulta vasten, näen niiden siipien ääret, niiden hennot kirjaimet ja äkkiä tuuli pyyhkii taivaan puhtaaksi kirjoituksesta. Kaikki on samaa harmaata ja liikkuu samaan suuntaan; tuuli, pilvet, tangoissa liehuvat liput, kaupunki.

Palautetta

2011-12-05T18:04:00.000+02:00

Tänään sain meiliä Kustantamo E:stä, ne kommentit joita kesällä novelleista lupailivat. Mielenkiintoista oli lukea kommentteja ja varsinkin peilata niiden ajatuksia Kreikkalaisten uuteen versioon. Kommenteissa ehdotettiin viiden novellin deletointia tai radikaalia muuttamista. Minähän päädyin deletoimaan uudesta versiosta Khiin, Lambdan ja Kapan, ja kaikki olivat myös Kustantamo E:n deletelistalla. Harvinaisen yksimielistä, mutta ei sinänsä mitenkään yllättävää, koska nuo novellit olivat selkeästi kokoelman huonoimpia. Yleisten ehdotusten ja kommenttien lisäksi sain palautetta jokaisesta novellista erikseen. Joidenkin huomioiden kanssa olen täysin samaa mieltä ja toisissa taas on tosi hyödyllisiä pointteja, ne osoittavat sellaisia pieniä typeriä loogisuusvirheitä, joita ei itse huomaa omasta tekstistään. Ja sitten oli sellaisia kommentteja, joita pitää vähän miettiä, että mitä mieltä olenkaan niiden esiin nostamista asioista itse.

Kustantamo E:n kommentit ja päivällä lähikuppilassa pitämäni raakatekstisessio (lopputulos edelleen ihan tosi luokatonta, mutta eipä sillä kai väliä) antoivat kummasti tähän päivään potkua. Sellainen olo, että ollaan taas asiassa kiinni. Back on track, voisi kai sanoa. Olennaisen äärellä. Nyt minun pitää vain hetken aikaa pohdiskella saamaani palautetta ennen kuin rupean taas hommiin. Mutta joka tapauksessa tuntuu siltä, että muutaman viikon kirjoittamattoman umpimetsähaahuilun jälkeen alan löytää takaisin polulle.

Haparointia

2011-12-04T14:27:00.000+02:00

Joulukuun neljäs päivä. Ei tunnu siltä. Hain tuntumaa kirjoittamalla joulukortteja (niitä pitää ostaa vielä lisää) ja sitten raakatekstiä. Kokonaista kolme sivua. Takkuista ja töksähtelevää - kyllä huomaa, etten ole kirjoittanut aikoihin. Ei se mitään, kyllä se siitä, taas. Vähitellen. Tuntui hyvältä kirjoittaa, mutta huomasin myös, että pitää mennä kynäostoksille - löysin ainakin viisi kynää, jotka eivät toimi enää, ja ikävä kyllä siihen joukkoon kuuluivat myös lempikynäni. Ei sen puoleen, ei ole tullut ostettua kyniä pitkään aikaan, joten ehkä on aikakin.

Ihmeellinen sää. Aamulla vettä taivaan täydeltä ja tuulta taivaan laidalta asti. Sitten heti aurinkoa ja harmaankellertävää valoa, nyt taas tummansinisiä pilviä ja pyörteileviä lintuja. Kunpa ehtisin käydä ulkona ennen kuin alkaa taas sataa.

Päivitys

2011-12-02T18:17:00.000+02:00

Kiirettä, siksi hiljaista täälläkin. Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut kirjoitusrintamalla. Itse asiassa kirjoitusrintamalla ei ole tapahtunut yhtään mitään, en ole kirjoittanut viime perjantain jälkeen sanaakaan. Lukenut olen. Vein tänään ison pinon luettuja kirjastokirjoja kirjastoon (ajallaan!) ja otin muutaman niiden tilalle. Katsotaan, miten lukeminen edistyy - selvästi olen jo hidastanut tahtia. Juuri nyt kesken Leikaksen Melominen.

Joulukuu. Vettä sataa. Ei kovin jouluisaa. Eilen avasin sentään glögikauden.

Sanat ovat aika vähissä. Näin vähissä tällä kertaa. Jospa ehtisin kirjoittaa jossain välissä vähän, kertoisin siitä sitten teille. Että on kirjoitettu. Nyt ei ole, luettu vain, ja liehuttu paikasta toiseen ja tunteesta toiseen. Tällaistakin välillä.

Äsken ja nyt

2011-11-28T21:11:00.000+02:00

Viikonloppuna oli rapeaa, kylmää pakkasilmaa, höyryävää glühweinia, hansikoituja käsiä, kikatusta, punaviiniä, schnitzeleitä, joulumarkkinoita, talvista aurinkoa, sääriä vasten painautuvaa kylmää, paahdettujen manteleiden sokerinen tuoksu, satoja eri värisiä kynttilöitä, yksitoista tuntia unta, kuohuviiniaamiainen, hyppelyä pelkästä innosta, vanhoja autoja, upeaa arkkitehtuuria, jouluvaloja, joulukuusia, joulukoristeita, makkaraa ja sipsejä yöllä baarista tultua, kuusenhavuja, rentoutta, samppanjaa lentokoneessa, hymyilystä pakottavat posket, suklaamansikoita, kylmiä sormia, paluumatkalla kova myötätuuli ja röykkyinen laskeutuminen puoli tuntia etuajassa.

Tänään minulla oli elokuvareissu, telkkaria, kylmät varpaat, arki, sänky joka kuiskii olkani takaa suloisia lupauksia. Tuuli, joka ravistelee talon nurkkaa, kohisee ilmastointiventtiileissä, huohottaa kaihtimien takana kuin suuri ja ahnas eläin. Peiton alle se ei pääse, peiton alla olen minä.

Iltahymy

2011-11-22T22:44:00.000+02:00

Aina välillä tulee niin yllättäviä ja lämpimiä kirjoittamiseen liittyviä kannustuksia ns. puskan takaa, että sitä ihan hämmentyy ja liikuttuu. Toistan taas kerran, etten olisi bloggausta aloittaessani uskonut, millaisen vertaistukiverkoston olen täältä saanut. Hämmentävää ja hienoa. Ja tulee jotenkin nöyrä olo siitä, kuinka ihmiset jaksavat lukea näitä horinoita ja tsempata ja kulkea rinnalla - etenkin kun bloggaukseni eivät useimmiten ole millään tapaa valmisteltuja tai ajateltuja kokonaisuuksia, ennemminkin vain roiskaisuja ja tunteita. Kiitos siis kaikille lukijoille, you make my day :).

Niin

2011-11-21T21:07:00.000+02:00

Ei omia sanoja, vain muiden. Diana Wynne Jones on niin ihana, Stiefvaterin Häivähdys herätti aggressioita (pitääkö joidenkin yksityiskohtien olla niin suoria kopioita Twilighteista) mutta onneksi ne hälvenivät loppua kohden. Ja Annie Proulx - olen lukenut vasta ensimmäisen novellin Näin on hyvä -kokoelmasta, mutta se oli niin hyvä.

Tänään onnistuin sanojen lisäksi hankkimaan vasemmanpuoleisen hartiani niin jumiin, että pää ei kääntynyt vasemmalle. Nyt se jo kääntyy, vähän, ja olen kokeillut, että kuinka pitkälle se kääntyy. Ei käänny kovin pitkälle. Eikä se edes johdu pelkästään kivusta, ettenkö voisi sen takia kääntää - pää ei vaan käänny, vaikka mitä tekisi. Se ei vaan käänny. Niin hämmentävää.

Keskiviikko

2011-11-16T18:33:00.000+02:00

En mennyt juoksulenkille tänään, vaikka alun perin niin ajattelinkin. Sen sijaan menin suoraan töistä lähikuppilaan kirjoittamaan raakatekstiä. Tuntui siltä kuin olisi ollut joulukuu ja joulu lähellä. Kai se on se aikainen pimeys ja tieto siitä, että olisi voinut ostaa glögiä.

Pienen päänrentoutuskirjoitushetken jälkeen kirjastoon hakemaan varauksia ja koska nyt on pientä breikkiä Kreikkalaisten suhteen, niin otin herätelainana myös muita kirjoja mukaan. Nyt on vain se ongelma, että minkä luen ensin: Maggie Stiefvaterin Häivähdyksen, Diana Wynne Jonesin Merlin-salaliiton, Maria Peuran Vedenaliset, Annie Proulxin Näin on hyvän vai Antti Leikaksen Melomisen. Luulen, että aloitan noista nuortenkirjoista ja aikuistun vasta niiden jälkeen.

Tiskit likoavat. Kirja odottaa. Se on hei tältä erää.

Syntyjä syviä

2011-11-15T22:06:00.000+02:00

Eilen illalla luin sängyssä Tammen kultaisiin kirjoihin kuuluvan, Richard Scarryn kirjan Nikke Nokkaeläin. Kirjan alkukielinen nimi on hämäävästi Rabbit and his Friends ja tämä pikku yksityiskohta asettaa koko teoksen ihan uuteen valoon. Että tarina onkin kanista ystävineen - onhan se nyt ihan eri asia kuin se, että tarina kertoisi nimenomaan Nikke Nokkaeläimestä. Pidän ehkä suomenkielisestä nimestä enemmän. Se nostaa Niken keskiöön ja antaa areenan hänelle. Kani ja hänen ystävänsä kuulostaa kirjalta, jossa kerrotaan, että "tässä on Kaniini ja tässä hänen ystävänsä Orava ja hänen toinen ystävänsä Siiseli". Kun kuitenkin kyse on siitä, että Nikke Nokkaeläin kuoriutuu ja etsii itseään ja identiteettiään (toiset auttavat, eivät kovin menestyksekkäästi), eikä suinkaan eläinjoukon yhteisestä seikkailusta tai edes eri eläinten esittelystä. Siksikin olisin halunnut tarinan päätähden esiintyvän kirjan alkuperäisessä nimessä, että englanniksi nokkaeläin on platypus, ja sana platypus on niin hassu.

Google sivisti minua niinkin paljon, että nyt tiedän, että minun painoksessani Niken tarinasta on jätetty ensimmäinen aukeama kokonaan pois - hämmentävää. Ehkä se ei kuljeta tarinaa sinällään, mutta on se silti kumma, että kuvakirjasta puuttuu aukeama. Ehkä sivumäärä piti saada painoteknisistä syistä neljällä jaolliseksi, ken tietää (kyllä, Nikessäni on 24 sivua). Google kertoi minulle senkin, että alkukielisessä teoksessa Niken nimi on ihan vain Platypus. Ei etunimeä. Mikäs siinä, kun pelkkä Platypuskin on niin hieno nimi.

Mitähän lukisin sängyssä tänä iltana?

Kreikkalaiset 3.0

2011-11-14T20:48:00.000+02:00

Kreikkalaisten kolmas versio on valmis. Kakkosversiossa oli 118 sivua, nyt sivuja on 112. Kreikkalaiset on nyt kolme novellia lyhyempi ja nuo kolme novellia veivät mukanaan yhteensä 12 sivua. Yksi uusi novelli on liittynyt joukkoon, joten tekstien kokonaismäärä väheni vain kahdella ja uuden novellin myötä kokonaisuudesta lähti vain kuusi sivua. Niminovelli vaihtui, mutta Kreikkalaisten virallinen työnimi pysyi samana kuin ennenkin. Ai että miten se on mahdollista? No sillä tavalla, että se juttu, josta kokoelma sai työnimensä, on yksityiskohta eräästä novellista. Ja kun aikaisempi "niminovelli" joutui leikkuriin, niin tajusin, että tuo yksityiskohta istuu vallan mainiosti erääseen toiseen novelliin. Rooibos leikkaa & liimaa, osa 38.

Satakaksitoista sivua. Kuusitoista novellia. Aika monta, tiedän. Nyt en vain enää tiedä, että minkä niistä voisi hävittää, jos haluaisi vähentää novellien määrää. Ei mitään minun mielestäni.

Kreikkalaiset, kolmas versio. Neljä vuotta työtä. En oikein osaa ajatella mitään. Huomenna menen töiden jälkeen salille ja hikoilen itseni väsyksiin. Toivon, että kirjastosta varaamani kirjat tulevat pian, jotta voin upota niihin ja olla ajattelematta hetkeen mitään.

Ai että otsikko vai?

2011-11-10T19:00:00.000+02:00

Ei, en voi väittää että säntäisin tänään innosta kiljuen Kreikkalaisten kimppuun. Sori vaan Kreikkalaiset. Ajatus kirjoittamisesta on kyllä hyvä, mutta voisiko ensin nukkua 12 tuntia ja käydä juoksulenkillä auringonpaisteessa? Ai että en? Niin minä vähän ajattelinkin. Eihän ulkona edes paista aurinko, vaan on aika pitkälti pilkkopimeää. Sänky kyllä houkuttelee ja jos nyt menisi nukkumaan, ehtisi melkein nukkua kaksitoista tuntia ennen kuin pitää herätä. Ai että ei sitäkään? Ei kai sitten. Niin siis word auki ja Betan kimppuun? Joo, niin se kai on tehtävä. Ehtiihän sitä nukkua myöhemmin. Ja ehkä nuo silmäpussitkin tuosta laskevat sitten myöhemmin, sitten joskus, varmaan, ehkä. Ainahan voi toivoa. Ja jos eivät laske, niin onhan se kätevää, kun on eväspussit naamassa omasta takaa, eikö?

Lahjoja

2011-11-09T21:51:00.002+02:00

Tänään sain voimaa Karenina Unskan kauniista sanoista. Tällaista ei osaa arvata, puskan takaa tulevaa rohkaisua blogiystävältä. Karenina Unskan sanat antoivat yllättävän paljon voimia. Tuntui hyvältä. Kiitos, kiltti Karenina! Äkkiä en ollutkaan niin väsynyt, ettenkö olisi jaksanut aloittaa kolmannen kässäriversion viimeistelykierrosta. Luin Alfan läpi ja viilasin hiukan. Se tuntuu lähtövalmiilta nyt. Huomenna jatkan Betasta.

Illat pimenevät aikaisin, mutta minä kaipaan aamuihinkin sinistä pimeyttä. Iltaisin kun lähtee töistä, näkee ihania auringonlaskuja, jos on ollut kirkas päivä. Tänään oli. Taivas oli oranssi ja pinkki ja ulkona oli kylmempää kuin vielä kertaakaan. Sekin tuntui lahjalta. Toivottavasti huomenaamulla näkyy auringonnousu. Ne ovat aina jotenkin juhlallisia.

Riviin järjesty!

2011-11-08T19:55:00.002+02:00

Tänään korjasin vähän Iotaa muutaman rivin matkalta. Tajusin töiden jälkeen liikennevaloissa, että se tarvitsee pientä viilausta. Sen jälkeen olen yrittänyt kehittää kokoelman novelleille uutta järjestystä. Ihan järjettömän vaikeaa.

Haluaisin sijoittaa kaikki novellit järjestysnumeroiksi 2-7, en mitään niistä ykköseksi ja tosiaan kaikki siihen heti kässärin alkuun. Hohhoijaa. Yritin ties mitä keinoja järjestää tekstit. Kirjoitin niiden nimet ruutupaperille ja sitten pohdittiin järjestystä niin päähenkilön sukupuolen, iän kuin onnellisuuden/onnettomuuden suhteen. Yritin löytää teksteistä pareja, jotka ovat mahdollisimman vähän toistensa näköisiä. Yritin löytää tasapainoa sen suhteen, onko novellissa onnellinen, neutraali vai onneton loppu. Ei tullut mitään. Sakset käteen, novellit kukin omalle lapulleen ja sitten pelaamaan pasianssia. Sain aikaan jonkunlaisen järjestyksen ihan silkan intuition avulla. Intuitioni vaan tuppaa ohjaamaan minua ihan hakoteille näissä tällaisissa valinnoissa. No, tällä mennään. Tau saa aloittaa ja Iota lopettaa. Siinä välissä sitten kaikki muut sikinsokin.

Nyt kun vielä malttaisin käydä tekstit kertaalleen läpi. Lukea ja viilata ja höylätä ja nuolla ja kiillottaa, jotta ne ovat viimeisteltyjä ja uskottavia sitten kustannushenkilön pöydälle päästessään. Jakausten ei kuitenkaan tarvitse olla suorassa, mieluiten ei jakauksia lainkaan, ettei tule liian sisäsiisti vaikutelma.

Jaa, että ovat toivottavasti parhaimillaan sitten joskus kun pääsevät vihdoin kustannushenkilön pöydälle? Malttaminen ei ole koskaan ollut yksi hyveistäni. Mieluummin jättäisin vaikka ompelematta pari pudonnutta nappia noiden lasteni vaatteista, kunhan saisin ne pois käsistäni äkkiä...

Lähempänä kuin arvaankaan

2011-11-07T18:54:00.000+02:00

Olen käynyt kaikki Kreikkalaisten novellit nyt kertaalleen läpi. Joitain viilannut kevyellä kädellä, sanan tai kaksi lisäten tai poistaen, lisännyt pilkkuja, vaihtanut pisteitä pilkkujen paikalle ja isoja kirjaimia seuraavaan aloitukseen, kappaleenvaihtoja. Joitain olen kirjoittanut enemmän, sivuja lisää, merkityksiä, selvennystä, aukikirjoitusta, liiallisen alleviivauksen poistoja, uusia kohtauksia.

Olin laittanut itselleni deadlinen kahdenteenkymmenenteen päivään. Juuri nyt tällä hetkellä olen ihan valmis lähettämään Kreikkalaiset matkaan vaikka heti. Tällainen minä näköjään olen, alan aina hätäillä ja edistää, en kestä tätä viime silauksen huolehtimista. En lähetä Kreikkalaisia vielä, vaikka mieli tekisi. Odotetaan nyt, luetaan eniten muokatut novellit vielä uudestaan huomenna tai ylihuomenna. Panikoidaan vielä viimeiset paniikit (entä jos se ei olekaan tarpeeksi hyvä? entä jos en osaa kirjoittaa? entä jos novellit ovat ihan onnettomia ja olen poistanut parhaat ja muokannut muut huonoiksi?) ja yritetään miettiä tekstejä jotenkin ulkopuolelta ennen lähettämistä.

Sitäpaitsi pitää päättää uusi järjestyskin. Muinoinen lukijaraati oli yhtä mieltä siitä, että Omega ei ole hyvä avausnovelli. En tiedä mikä sitten olisi. Ksii ehkä? Ei, en usko. Ypsilon tai Epsilon? Vahvoja ehdokkaita, luulen. Tau, josta kaikki pitävät kovasti? En tiedä, ehkä. Phi, niminovelli? Ei, en halua Phitä ensimmäiseksi ainakaan itse päättäen - Phi voi olla alkupuolella, mutta ensimmäisenä se ei halua olla. En tykkää novellien järjestyksen miettimisestä, etenkin kun aina sanotaan, että laita parhaat alkuun kun olet lähettämässä kokoelmaa kustantamoon. Kaikki tekstit tuntuvat vahvoilta, huonot on heitetty romukoppaan - teenkö arvonnan vai kuinka minä nuo ryhmittelen?

Viime kevät oli muuten tunnetiloiltaan ihan samanlainen, kun viimeistelin Kreikkalaisten kakkosversiota: ensin kiukuttelin, sitten rupesin hommiin ja päädyin lähettämään paketin matkaan ennen kuin itselleni asettamani deadline oli umpeutunut. Joko olen pessimistinen deadlineja suunnitellessani, tai sitten hätiköin käsikirjoituksen lähettämisen kanssa?

Ja nyt jo tuli hämmennys: jos lähetän Kreikkalaiset matkaan nyt tai kohta tai kahden viikon päästä, niin mitä sitten? Mitä minä teen, kun ei tarvitse koko ajan ajatella sitä, että pitäisi kirjoittaa? Mitä minä teen, kun ei tarvitse kirjoittaa? Minustahan tulee ihan orpo, kun Kreikkalaiset lähtevät taas matkaan. Ihan orpo. Ehkä voisin keskittyä hetkeksi vaikka lukemiseen ja liikuntaan?

Katsotaan nyt, kuinka kauan pysyn nahoissani. Seuraavaksi käyn eniten muutetut novellit vielä kerran läpi. Tarkastan tulokset, viilaan vähän. Sitten, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tulen huonotuuliseksi ja siitä huonosta tuulesta selviän vain lähettämällä Kreikkalaiset eteenpäin.

Miten ihmeessä voi olla yhtä aikaa näin varma teksteistään ja samalla ihan paniikissa, etteivät ne ole tarpeeksi hyviä? Taas kerran.

Time-out, time-out, kahvia ja pullaa!

2011-11-07T14:55:00.000+02:00

Gimme a break! Olen kirjoittanut kuin pieni, raivotautinen orava ja juuri nyt olen aika nääntynyt. Sydän hakkaa, liikaa mustaa teetä, luulen, se kostautuu vielä, voin tuntea mahan kääntävän kylkeä pahantuulisena, mutta mitä siitä, sillä minä olen kirjoittanut.

Olen käynyt Sigman läpi, täsmentänyt, terästänyt, hionut, todennut, että olen tyytyväinen siihen. Olen lisännyt Phihin sen yksityiskohdan, jonka päätin säästää Khiistä ja joka on erinomaisen olennainen koko kokoelman kannalta. Olen kirjoittanut Rhota lähikuppilassa ja puhtaaksi kotona, korjannut, avannut, kirjoittanut sivun verran lisää, ei se ole vielä valmis mutta valmiimpi. Olen tehnyt töitä tuntikaupalla, oikeasti; en ole käyttänyt tuntikaupalla aikaa siihen, että olisin kirjoittanut raakatekstiä siksi, että haluaisin vältellä kirjoittamista. Olen ollut kovasti onnellinen ja olen kovasti väsynyt ja ulkona on ihana sumuisentahmea ilma. Olen pyörällä päästäni ja Rhota pitäisi vielä, enkä tiedä jatkaisinko nyt, tällä samalla väsymyksellä, vai lepuuttaisinko hetken, sillä vaikka olen hirveän väsynyt, olen myös aika hyvässä vireessä, enkä jaksa ajatella kovin järjestelmällisesti.

Olen myös aika optimistinen. Tänään on tuntunut siltä, että tottakai tämä kirjoituskierros on iso muutos Kreikkalaisille. Kolme novellia jää kokonaan pois; monet ovat saaneet lisää massaa, etenkin lyhimmät ja pisimmät; kryptisimmät ovat saaneet selvennystä, sillä ei ole tarkoitus että ne ovat palapelejä tai arvoituksia; niminovelli on vaihtunut - etteivätkö nuo olisi muutoksia?

Kirjoitan vielä vähän - kaikki se musta tee, jota lipitin lähikuppilassa, oksettaa nyt. Menen kohta keittämään rooibosta, jospa se tyynnyttäisi vatsani.

3. versio, ensimmäinen kierros, 10/16

2011-11-06T14:07:00.000+02:00

Helpotus tuntuu lämpimältä kylpyvedeltä tai siltä kuin olisi ollut juuri hieronnassa ja nousee istumaan ja lihakset ovat lämpimät ja rennot. Lihakseni eivät ole oikeasti lämpimät ja rennot vaan aika jumissa, mutta ei se haittaa. Kirjoitin ensin Piitä hiukan lisää, sitten ajattelin tarttua Sigmaan. Mielessä kulki ajatus siitä, että voisin käyttää yhtä kirjoitusharjoituksena tekemääni yöaiheista pätkää hyväkseni johonkin novelliin ja juuri kun olin ottanut Sigman printin käteeni, tajusin, että se yöhön liittyvä teksti olisi hyvä Iotassa. Ei muuta kuin suunnanmuutos ja hetki raakatekstiä ja sitten koneelle ja Iotaa kirjoittamaan. Sigma sai odottaa. Lisäsin Iotaan ensin uuden kohtauksen ja puolisen sivua sitä öistä tekstiä, tietysti hiukan muokaten. Sitten luin muistikirjasta millaista palautetta olen saanut Iotasta viimeksi ja mietin hetken ja sitten kirjoitin puoli sivua lisää, taas kokonaan uuden kohtauksen, ja siirtelin paria kappaletta eessuntaas.

Suomennettuna: olen saanut kirjoitettua. Helpotuksen huokaus. Palleaa viime päivät kiristänyt ahdistus on löystynyt. Kyllä se tästä, kyllä se tästä. Kreikkalaiset eivät ole niin onnettomia ja mitäänsanomattomia kuin minusta on tuntunut viime päivinä. Eikä niiden muokkaus ole ihan niin paljon haahuilua pimeässä ilman karttaa, kompassia ja taskulamppua kuin minusta on tuntunut viime päivinä. Sitäpaitsi olen jo voiton puolella tätä kolmannen version uudelleenkirjoittamisen ensimmäistä kierrosta. Kymmenen novellia kuudestatoista käyty läpi. Vielä jäljelläolevat kuusi ja sitten aloitan kierroksen alusta ainakin useimpien tekstien kohdalla. Muokkaan, viilaan, höylään, lisään ehkä jotain, rakennan pienen parvekkeen siihen missä oli ennen vain ikkuna, laudoitan umpeen pari pohjoisen puoleista ikkunaa, joista vetää aina talvisin, maalaan ikkunanpielet. Deadlineen on vielä viisitoista päivää aikaa. Kaksi viikkoa. Siinä ajassa ehtii maalata ne ikkunapielet uudestaankin, ja vaikka eri värillä.

Sigma odottaa, mutta olen yhä Iotan tunnelmissa. Tunnustelen vähän tässä, että mitä seuraavaksi. Ehkä pari rumaa runoa, ihan vain omaksi iloksi?

Mahdollinen tokeneminen

2011-11-04T21:09:00.000+02:00

Viikonloppu. Hain kirjastosta kolme varaamaani kirjaa (Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ja Diana Wynne Jonesin kaksi ensimmäistä kirjaa Chrestomancin maailmat -sarjasta - Rannelan Scarlettin puvussa -romaania joudun odottelemaan vielä vähän aikaa), ostin viisi kapeaa iiristä koska tuli äkillinen tarve saada kotiin leikkokukkia ja kävin ruokakaupassa. Erinäisten illanviettotapojen jälkeen kävin kylvyssä ja luin lohtukirjaa, jotta pääsisin ajatuksia myöten viikonloppumoodiin. Lohtukirjana toimi tällä kertaa Meyerin Eclipse. Sopivaa päännollaukseen.

Yllämainittujen asioiden lisäksi olen jutellut tänään lyhyesti kirjoittamiseni tilanteesta yhden tutun kanssa. Avauduin hänelle hiukkasen siitä, että ei ole nyt ihan helppoa hahmottaa sitä, mihin suuntaan menen Kreikkalaisten kanssa. Puhuin muutaman minuutin samasta aiheesta myös siskolleni tänään. Näiden puheiden jälkeen buustaannuin ja ajattelin, että ei tule mitään - teen tästä amatööriydestäni ja ilman karttaa haahuilusta itselleni kohta jotenkin jättimäisen asian, kun jauhan sitä koko ajan. Päätin, että en kiinnitä enää huomiota siihen, että olen joidenkin Kreikkalaisten novellien kanssa vähän ulalla, vaan kirjoitain vain. Katsotaan sitten jälkeenpäin, että menikö syteen vai saveen, mutta lakataan vinisemästä ja vinkumasta, kuinka hankalaa muka on. Jos kirjoittaisi sen sijaan. Sunnuntai ja maanantai varattu sitä varten. Jorma Uotisen sanoin: ei huono.

Oikealle, vasemmalle, eteen, taakse, ylös vai alas? Koilliseen? Kaakkoon? Missä kompassi?

2011-11-03T19:20:00.000+02:00

Radiohiljaisuutta alkuviikko. Ei johdu siitä, että olisin uppoutunut kirjoittamiseen niin korviani myöten, etten olisi ehtinyt blogata; enemmänkin siitä, ettei ole ollut mitään sanottavaa. Kirjoitellut olen. Paino sanan loppuosalla: kirjoitellut. Ihan vähän jotain uutta Piihin, mutta edelleen joidenkin tekstien kohdalla se kuuluisa näkemys on aika hukassa.

Tänään tuli eräältä ystävältä vähän buustausta kässärin suhteen: olen kiemurrellut parin novellin kanssa, koska niistä männäsunnuntaina saamani palaute oli mielestäni omituista. Kerroin palautteen pähkinänkuoressa ystävälleni, joka ei todellakaan ole eilisen teeren poika näissä asioissa. Hän oli samaa mieltä kuin minä. Se helpotti, koska olin jo ehtinyt miettiä epävarmuudenpuuskassani, että olenko ymmärtänyt jotain perusteellisesti väärin. En ollut tehnyt noille kahdelle novellille mitään palautteen jälkeen ja olin päättänyt etten teekään. Ystävältä sain buustia siihen, että olen ihan oikeassa siinä kohtaa.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Tai sen tietäminen, meneekö väärään suuntaan vai meneenkö mihinkään suuntaan ollenkaan. Viittaan edelleen amatööriyskirjoitukseeni. Samat ongelmat edelleen siis. Kyllähän minä voin kirjoittaa, mutta kun pelkään, että teen sen jotenkin liian vähäisesti, liikaa samaan suuntaan jossa olen jo, ja menetän niin tekemällä kaiken kiinnostuksen kustantamoiden taholta. Ja juu juu, kirjoitan tietenkin kirjoittamisen vuoksi, mutta kun Kreikkalaiset nyt vain kertakaikkiaan ovat siinä pisteessä että todellakin kirjoitan julkaisemisen vuoksi. Mutta joo, epävarmuutta ilmassa. Maanantaina pidän taas vapaapäivän (lomapäivät alkaa olla lomittu sen jälkeen) kirjoittamiselle ja toivon, että saan aikaan ja mielellään myös jotain laatua. Tai näkemystä. Vähän on sellaista sokkona ilman karttaa pimeässä -meininkiä ilmassa. Ilmeisesti se pitää vain kestää ja jotenkin rämpiä siitä yli, jos aikoo saada homman etenemään johonkin suuntaan.

3/3, olen vuoristorata

2011-10-30T16:01:00.000+02:00

Amatööri tai ei, mutta edellisen bloggauksen jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja tallustelin kahvilaan kirjoittamaan. Ensin pakenin raakatekstiin (mikä ihana tapa vältellä kirjoittamista, kirjoittaa ;) - tarkoittaen sitä, että diipadaapa on aina helpompaa kuin työnteko), mutta sitten otin Alfan printin esille ja aloin hommiin. Ja kiitos kaikille kirjoittamisen tai alitajunnan jumalille, mitä ovatkaan, sillä kynä kirjoitteli mielellään ja sain paljon (?) mielestäni hyvää matskua Alfaan. Myös sitä, mitä tarvitsin ;). Tämän illan tavoite on sitten siirtää raakatekstistä ne hyvät pätkät ja ideat Alfan tiedostoon. Kun lähdin kahvilasta, oli autuas olo. Aikaansaanut olo. Sitäpaitsi maassa oli paljon keltaisia lehtiä ja potkiskelin niitä. Hyräilin ääneen. Potkiskelin vähän lisää lehtiä. Hymyilin.

Minun kolmen päivän kirjoitusputkeni on nyt loppumassa. Tämän jälkeen käytettävissä on vain ilta-aikoja, ei kokonaisia päiviä. Onneksi sain jotain aikaankin, vaikka eilen olin skeptinen sen suhteen. Mutta sain kuitenkin - tuntuu, että nyt Kreikkalaisten uudelleenkirjoitus on päässyt jo jotenkin vauhtiin. Tätä hyvää mieltä, joka nyt on, häiritsee tietenkin se pieni ääni takaraivossa, joka sanoo, että niin niin, mutta oletko tehnyt riittävästi muutoksia novelleihin. Että ei se paljon auta, jos hinkkaat niitä vain vielä enemmän sellaisiksi kuin ne ovat jo nyt, pitäisi muuttaa, pitäisi olla paljon rohkeampi. Hiljaa takarivissä. Juuri nyt on ihan oikeutettua olla vähän tyytyväinen Alfan eteen tehtyyn työhön. Piste.

Amatööri

2011-10-30T13:25:00.000+02:00

Joinain päivinä kiroan sitä, että olen niin amatööri. Sitä, että välillä tuntuu kuin määräävin piirteeni kirjoittajana olisi se, etten tiedä, mitä olen tekemässä. Kirjoitan toki, vien tekstiä johonkin suuntaan joskus ihan suunnitelman kera ja joskus intuition kanssa, mutta silti. Välillä epäilen, että onko minulla näkemystä, mihin suuntaan olen tuuppimassa Kreikkalaisia. Johtuuko se siitä, että minulla ei oikeastikaan ole näkemystä vai siitä, että luulen, että sen näkemyksen pitäisi olla jotain hienoa ja älykästä, enkä tunnista omaa näkemystäni koska etsin jotain liian suureellista?

Sitäpaitsi minun on hirveän vaikea löytää joskus omista teksteistä niiden teemoja. Johtuuko se siitä, että ne ovat niin lähellä, vai onko se harjoituksen puutetta (kun kukaan ei pakota etsimään teemaa tekstistäni, en vapaaehtoisesti tee sitä) ja enkö vain kykene?

Miksi amatööriyteni haittaa minua? Siksi, että epäilen, että jos en olisi näin amatööri, niin minun olisi helpompi hioa Kreikkalaiset niin hyviksi, että ne julkaistaisiin. Ei sillä, eihän kaiken pidä aina olla helppoa, mutta...

Olen tosi tyytyväinen, että sain viime viikonloppuna palautetta Kreikkalaisista ja vieläpä monelta kirjoittajalta. Rakentavaa palautetta. Eikä minua häiritse se, että joidenkin novellien kohdalla eri ihmiset olivat aivan eri mieltä. Niin kuin vaikka Taun kohdalla - ei se haittaa yhtään, koska Taun kohdalla tiedän, että se on hyvä, eikä se tarvitse perustavanlaatuisia muutoksia. Mutta sitten on joitain tekstejä, joita minun mielestäni pitäisi muokata, ja joiden lukijat jakautuivat kahteen leiriin: "tylsä, monotoninen, lisää potkua, liian vähän tapahtumia" vs. "kaunis ja muuten tasapainoinen, mutta tapahtumia liikaa". Ei siinä mitään, mutta kun välillä en yhtään tiedä, että mitä mieltä minä olen. Onko niitä tapahtumia liikaa vai liian vähän? Mistä minä tiedän? Tuntuu, että kumpikin vaihtoehto on periaatteessa ihan ok, ehkä. Ei ole selkeää kuvaa siitä, mihin pitäisi mennä. En tiedä. Ehkä se on vain tunne, ja kun tarttuu työhön, se häviää ja muodostan kirjoittaessa sen oman näkemykseni tekstistä. En tiedä. Sen tiedän, että ei minulla ole rutiinia tähän hommaan, siis novellikokoelman kolmannen version hiomiseen, joten paikoin mennään hakuammunnalla. Tai intuitiolla. Eihän siinä mitään, jos intuitio sanoisikin jotain, mutta jos se on hiljaa, niin homma menee hankalaksi.

Aamulla aamusivuja, sitten kävin lenkillä, nyt pyykit koneessa ja pitäisi tehdä töitä sen sijaan, että valittaisin amatöörimäisesti amatöörimäisyyttäni blogissa. Selailin välipalaa syödessäni Cameronin Tyhjän paperin nautintoa taas kerran ja ensimmäinen lause, jonka kirjasta luin (avasin sen summamutikassa ja aloin lukea) oli "Kirjoittamisen ei tarvitse olla siistiä." (sivu 122 minun laitoksessani). En voi sanoa muuta kuin että niinpä, että mikä se onkaan minun helmasyntini - sisäsiisteys, kyllä. Yrittikö maailmankaikkeus vihjata minulle jotain? Toivottavasti se korottaa ääntään, sillä epäilen, ettei kuiskaus mene jakeluun, kun ei ole tähänkään asti mennyt. Ja jos nyt sitten alkaisi hommiin.

2/3, saldo

2011-10-29T19:06:00.000+03:00

Phihin taas yksi uusi kappale, nyt siinä on yhteensä sivun verran uutta. Siirsin sen syrjään odottamaan. Gammaan hiukan lisää, deletoin loppulauseen, lisäsin tekstiä myös loppupuolelle. Taun siirsin kolmosversion tiedostokansioon melkein sellaisenaan, muutin vain loppulauseen.

Ei mikään tuottoisa päivä tunneissa mitattuna, mutta jotain olen sentään tehnyt. Muokattuja novelleja tällä hetkellä 7/16. Huomenna ehkä Alfa.

2/3, ei etene

2011-10-29T17:05:00.000+03:00

Tämä päivä ei ole ollut ollenkaan niin tehokas kuin eilinen. Ainakaan vielä. Kunhan ruoka on valmis ja olen saanut syötyä, aion ihan oikeasti kirjoittaa sitä Phitä lisää ja orientoitua jonkun toisenkin novellin korjailuihin. Tähän asti tänään olen saanut aikaan Phihin epämääräistä raakatekstiä ja sitten muutenvaan vielä epämääräisempää raakatekstiä. Ei siis kovin hyvältä näytä.

Deadline lähestyy uhkaavaa tahtia. Jotenkin koko ajan ajattelen, että onhan sitä aikaa ja hyvinhän tässä ehtii, mutta tilanne ei ole ihan niin onnellinen - tulevat viikonloput on buukattu aika pitkälti, joten tämän viikonlopun jälkeen kirjoittamiseen on käytettävissä vain arki-iltoja. Ensi viikoksi olen buukannut kalenteriinin jo kolme "omaa iltaa" ihan vain siksi, etten epähuomiossa (?) buukkaisi joka illalle jotain aktiviteettia ja kavereiden tapaamista. Nyt on pakko priorisoida rankalla kädellä: liikunta ja kirjoittaminen ok, muita menoja karsitaan. Ja jos vaikka käytettäisiin tämä viikonloppu hyväksi, eikä vain keksittäisi kaikkea muuta kivaa tekemistä. Kiitos.

1/3, jälkimmäinen puolikas

2011-10-28T15:27:00.001+03:00

...tai ainakin osa siitä. Kirjoitan varmasti vielä tänään, mutta enin energia on jo kulutettu. Se lienee merkki siitä, että pitäisi vain jatkaa kirjoittamista, työntää itseään rajan yli, syvemmälle. Katsotaan, miten jaksetaan.

Kävin lähikuppilassa kirjoittamassa. Reilu pari tuntia. Pohdiskelin Omegan vastavänkäelementtiä puolelta jos toiselta ja kirjoittelin siihen liittyen raakatekstiä ja erilaisia pätkiä, kunnes sitten luovutin hetkeksi ja kirjoitin hetken ihan muuta raakatekstiä. Ja tietenkin siinä kävi niin, että siinä ihan muussa raakatekstissä saattaa olla siemen, jonka ehkä istutan Omegaan. Saa nähdä, pitää maistella vielä vähän ja kuunnella mitä intuitio sanoo tästä asiasta.

Sorkittuani ajatuksiani Omegan suhteen siirryin Phin seuraan. Siihen sain käyttökelpoista tavaraa aikaiseksi ja kirjoitin ne äsken Phihin mukaan - reilut puoli sivua lisää, hyvä homma. Vieläkin on parannettavaa ja lihotettavaa, mutta kyllä se siitä. Phissä on selkeä, tunnistettava, omanlaisensa tyyli, johon minun on helppo solahtaa sekaan ja ehkä juuri siksi en ole ollenkaan huolissani siitä. Mitä useampi ihminen sen on lukenut, sitä useammanlaisia tulkintoja olen saanut siitä, eikä sekään häiritse yhtään. Jokainen tuntuu tulkitsevan sen eri tavalla ja paljon syvemmältä kuin minä itse. Kun minulta kysytään Phin yksityiskohtia, että "mitä sä ajattelit että tää asia tässä edustaa", niin minä vain hymyilen ja totean, että ei se mitään edusta, mutta tosi kiva, jos se merkitsee sinulle jotain. Phi on minulle hassu - se alkoi kepeästä, vähän sisällöttömästä leikistä, enkä uskonut, että siitä voisi tulla mitään sen kummempaa.

Oli tosi kiva olla lähikuppilassa kirjoittamassa pitkästä aikaa. Itse asiassa lähti vähän lapasesta ja kirjoitin ties mitä ihan tiloissa ;). Olipa jotenkin puhdistavaa. Kun lähdin sieltä, oli lempeä olo koko maailmaa kohtaan. Kirjoittaminen tekee minut joskus naiiviksi, helpoksi ja lempeäksi, eikä se ole minusta ollenkaan huono asia näinä kyynisyyden ja sarkasmin aikoina.

Nyt kupissani on appelsiini-omena-inkivääri-rooibosta ja kuppini on puolitäysi. Vesilasi sen vieressä on kokonaan täysi. Ulkona vaahterat riisuvat vaatteitaan ja lehmukset erottaa siitä, että ne hidastelevat. Olo on jotenkin ravittu ja jaksan uskoa taas hetken ajan kässäriini.

1/3, ensimmäinen puolikas

2011-10-28T11:55:00.001+03:00

Lomapäivä kirjoittamista varten. Otsikon 1/3 viittaa siihen, että samaan tarkoitukseen on käytettävissä/käytettävä vielä huominen ja ylihuominen.

Tähän mennessä tapahtunutta: Herääminen. Loikoilua sängyssä. Pari aamusivua. Suihku, aamiainen, Hesari, kone auki, pyykkikone päälle. Tositoimiin: Omega. Vaihdettu Omegasta omenat kirsikoiksi. Pieni mietintätauko. Vaihdettu kirsikat luumuiksi Wordin etsi ja korvaa -toiminnolla. Pieni mietintätauko. Vaihdettu luumut takaisin kirsikoiksi ja vaihdettu syksy loppukesäksi. Pieni mietintätauko. Kirjoitettu pari sivua raakatekstiä Omegaan liittyen: yritän etsiä jotain juttua Omegaan, joka vetäisi eri suuntaan kuin muu teksti. Toisin sanoen etsitty vastavänkää. Ei löydetty sitä. Raapustettu muistiin, että kokoelmassa on nyt liikaa luumuja, joko Sigmasta tai Myystä pitää poistaa luumuviittaus tai korvata se muulla. Samoin muistutettu mieleen, että koska Omegassa on tummansininen takki, Sigmassa esiintyvä takki pitää muuttaa toisen väriseksi, etteivät ole molemmat tummansinisiä. Ripustettu pyykit. Syöty lounasta Hesarin Nyt-liitteen kera.

Seuraavaksi lähden lähikuppilaan. Etsin sieltä sitä vastavänkää Omegaan ja luulen, että kirjoitan myös raakatekstiä yhteen novelliin. Kyseisellä novellilla ei ole kreikkalaista kirjainta koska se tuli kokoelmaan puun takaa viime keväänä, mutta kutsutaan sitä vaikka Phiksi. Phi hyötyisi lisämassasta ja sitä ajattelin hakea raakatekstin avulla. Toivottavasti tärppää. Ja toivottavasti löydän Omegaan jotain vastavänkää. Tai jos en yhtä selkeää vastavänkää, niin sitten monta pientä yksityiskohtaa, jotka eivät osoita samaan suuntaan kuin Omegan muu kuvasto - sain Omegasta palautetta, että se on liiankin hiottu, liian suunnitelmallinen, langat on solmittu liian siististi yhteen, eikä tekstissä ole mitään löysää tai kiemurtelevaa, mikä tekee siitä ilmeisen kliinisen. Yritän siis levittää Omegaa vähän.

Nyt hommiin.

Ruusuja ja suunnitelmia

2011-10-27T22:22:00.000+03:00

Kirjamessuilta on kantautunut tänään hyviä uutisia. Onnea paljon Morrelle, Jessicalle, Hannalle, Sallalle ja Penjamille! Tosi hieno homma!

Olen itse ajatellut jättää kirjamessut tänä vuonna väliin. Ei mistään erityisestä syystä, muttei myöskään ole mitään erityistä syytä mennä sinne. En tiedä, voihan se olla, että teen jonkun herätetempauksen ja lähden käymään messuilla kuitenkin. Minulla on vain se ongelma, että siellä tungoksessa ja kaikkien tuupittavana kärsivällisyyteni herpaantuu helposti, enkä jaksa keskittyä kirjailijahaastatteluihin kovinkaan hyvin ja istumaan ei koskaan mahdu ja sitten pitää seisoa jossain käytävän reunalla ohikulkevien kyynärpäät kylkiluissa... En tiedä. Onhan kirjamessuilla kivaa, ei sillä, mutta luulen vahvasti, että keskityn tänä viikonloppuna kirjamessuilun sijasta siihen, että kirjoitan omaa kässäriäni.

Kässäristä tuli mieleen se, että huomenna on vapaapäivä. Se kangastelee mielessä pienenä ihmeenä - kirjoitusaikaa itselle, eikä edes valtavaa tiskivuorta tai imuroinnin tarvetta. Pyykkiä pitää pestä, mutta se on kotitöistä se helpoin kun kone tekee homman. Tarkoitus on ruveta heti aamusta hommiin. En tiedä vielä, että mitä novellia alan ensimmäiseksi rukata - ehkä Sigmaa, ehkä Omegaa tai Piitä. Katsotaan. Joka tapauksessa aion herätä ajoissa (mutta en liian ajoissa) ja yrittää olla kynän varressa viimeistään yhdeksältä. Katsotaan miten käy. En ruoski itseäni, jos aloitus lipeää aikataulusta vähän. Minulla on kolme päivää aikaa: perjantai, lauantai, sunnuntai. Siinä ehtii jo vaikka ja mitä. (Sanon nyt, toivorikkaana.)

Hylsy nro 7

2011-10-26T21:44:00.000+03:00

Tänään oli aamusta asti tahmea, ärsyttävä, matalamielinen päivä. Eipä olekaan ollut sellaista vähään aikaan. Tänään tuli myös hylsy Kustantamo B:stä. Olivat kuulemma tutustuneet kässäriin "perusteellisesti" mutta "ei sovi kustannusohjelmaamme". Sen perään lisäsivät vielä, että jos minulla on jatkossa kirjaideoita, niin ottavat mieluusti kässäreitäni vastaan, koska "hyviä kirjoittajia ei ole koskaan liikaa". Mitähän tuostakin pitäisi ajatella? En ajatellut varmuuden vuoksi oikeastaan mitään.

Nyt on enää kaksi kustantamoa reagoimatta, nimittäin kustantamot G ja I. Aika hyvin, kun ottaa huomioon, että Kreikkalaiset lähti kahdeksaan kustantamoon viime pääsiäisenä ja yhteen jälkilähetyksenä heinäkuussa. Sillä "aika hyvin" tarkoitan siis sitä, että yllättävän nopeasti noita vastauksia on tippunut verrattuna aikaisempiin vuosiin.

Tänään en ole kirjoittanut. Huomenna yritän ehtiä. Perjantaina käytän siihen koko päivän.

Saldo

2011-10-25T21:27:00.000+03:00

- Käynti hierojalla.
- Tapaaminen Kirjoittajakaverin kanssa.
- Kaksi sivua puutaheinää raakatekstiä.
- Betan tyylin hiomista 20 minuuttia.

Onneksi perjantai on vapaapäivä.

Leipää, ei sirkushuveja

2011-10-24T19:15:00.000+03:00

Juuri nyt en voi väittää pyöriväni missään mahtavassa luovuuden rapakossa. Korjasin Thetan ja Betan. Thetan osalta homma oli helppoa, parilla lauseella saa ihmeitä aikaan (toivottavasti ainakin!). Betan kanssa jouduin palaamaan viimeistä edelliseen versioon, mutta onneksi se löytyi helposti sähköpostin uumenista.

Tiivistin Betaa ja kirjoittelin sinne tänne muutaman lauseen lisää. En tiedä lähtikö pituutta lopultakaan paljon, siis puoli sivua vai kuusi riviä, mutta toivottavasti tokeni edes vähän. Luulen niin. Beta on kyllä yksi murheenkryyni, on aina ollut. Sen kanssa lähestytään varmasti jo kymmentä uudelleenkirjoituskertaa. Olen vaihtanut kertojaa kai kahdesti, aikamuotoa imperfektistä preesensiin ja takaisin, deletoinut yhden kuoleman ja paljon samaa toistavia juttuja. Joidenkin tekstien kanssa flow vaan on aika kaukana. Enkä siis tosiaan ole satavarma kertojasta vieläkään. Tai siis siitä olen varma, että tuollaisen kertojan haluan, mutta se toteutus... Eilisessä palautesessiossa Beta sai vähän ryöpytystä kerrontaratkaisun teknisen toteutuksen osalta, enkä ole ihan varma, että mitä ajattelen asiasta itse. Annan sen olla nyt noin, mutta on tietysti mahdollista, että jossain vaiheessa minä-kertoja muuttuu vielä kerran ulkopuoliseksi kertojaksi. Ehkä. En tiedä.

Tällä hetkellä uudelleenkirjoitus on siinä vaiheessa, että neljä novellia on kasassa. Koska Lambda ja Khii joutuvat roskakoriin, tilanne on 4/17. Jos hankkiudun eroon myös Kapasta, tilanne on 4/16 eli neljäsosa hommasta tehty. Ei sen puoleen, sitten kun olen käynyt kaikki novellit kertaalleen läpi, pitää varmasti miettiä vielä kokonaisuutta ja muutamaa tekstiä vielä uudelleen, että eipä nyt olla niin optimistisia, että neljännes urakasta olisi takanapäin. Vaikka se on kyllä totta, että jotkut novellit hoituvat kyllä aika pienillä muutoksilla. No, tämä kaksi novellia per ilta -vauhti ei kyllä tule jatkumaan, se on selvä. Etenkin kun minulla on taipumus aloittaa siitä helposta päästä ja jättää ne vaikeammat viimeisiksi.

En tiedä, kuusitoista novellia kuulostaa vieläkin aika paljolta. No, ehkä noiden kolmen karsiminen auttaa jo sen verran, että kokoelma saa vähän ilmaa. Onkohan se tarpeeksi? En tiedä. Jatkan töitä.

Väistelyä

2011-10-24T17:47:00.000+03:00

Nyt, juuri nyt on se hetki kun puhe loppuu ja alkaa toiminta. Kirjoittaminen.

Ei huvita. Tekisin mitä tahansa muuta mieluummin. Siksi laitoin tiskitkin likoamaan. Jotenkin arveluttaa, pelottaa. Mitä jos seuraavasta versiosta ei tule tarpeeksi hyvä? Mitä jos en onnistu vieläkään? Tällä hetkellä kaikki on vielä mahdollista, kokoelman kolmannen version kirjoittaminen voi viedä ne mahdollisuudet pois tai kauemmas. Ei huvita, tässä välitilassa on turvallisempaa.

Nyt. Suu suppuun ja hommiin.

Palautesessio

2011-10-23T17:08:00.000+03:00

Kiireinen viikonloppu, joka huipentui siihen, että sain tänään palautetta Kreikkalaisista kymmeneltä kanssakirjoittajalta. Palautesessio oli pitkä ja intensiivinen ja sen jälkeen olen ollut sekä helpottunut että väsynyt. Tulin kotiin, tein ruokaa ja söin ja nyt on pieni kooma päällä.

Palaute teki hyvää ja sitä oli paljon. Sain palautetta sekä yksittäisiin novelleihin että kokonaisuuteen ja ehkä tyytyväisin olin siitä, että porukka oli yhtä mieltä siitä, että Kreikkalaisten yleissävy on toiveikas. Pitkäänhän koko setin lukeneet ihmiset sanoivat, että Kreikkalaiset olivat pahemmanlaatuista "ranteet auki" -kamaa, mutta ilmeisesti olen onnistunut valaisemaan tekstejä hiukan. Mitään super-siirappi-happy-end-kamaa ne eivät vieläkään ole, mutta hyvä kuulla, että lopputulema on ennemmin toiveikas kuin synkkä. Sain myös kiitosta siitä, että uskallan kirjoittaa synkkiä lopetuksia, mikä oli minusta hauska kommentti siinä mielessä, että minusta onnelliset loput vaativat paljon enemmän uskallusta ja pokkaa kuin surkeat loput.

Aion lueskella palautemuistiinpanoni tänään vielä läpi ja antaa niiden hautua yön yli. Huomenna ruvetaan hommiin. Jonkun verran olen saanut selvyyttä tulevaan jo tässä vaiheessa: Kyllä se kuitenkin on Lambda, joka saa väistyä kokoelmasta. Pystyisin kirjoittamaan sen uudestaan paremmaksi, mutta toisaalta sen teema on myös ongelma, sillä kokoelmassa on jo pari parempaa tekstiä, joita Lambdan ympäristö ja teema muistuttaa liikaa. Joten kun jätän Lambdan pois, pääsen siitäkin ongelmasta, että sen asetelma on ollut liian samanlainen parin muun tekstin kanssa. Lambdassa itse asiassa kiteytyy moni ongelma, joten sen deletointi helpottaa kyllä.

Toinen delete-uhkan alle joutunut teksti on yllättäen Khii. Tykkään siitä itse hirveästi ja Khii taitaa olla minulle se darling, jonka tehtävä on nyt jäädä kill your darlings -giljotiinin alle. Harmi, mutta Khii saattaa saada uuden elämän jossain muualla. Siinä on yksi yksityiskohta, jonka takia se on ollut kokoelman niminovelli, ja tuo yksityiskohta pitääkin nyt siirtää johonkin toiseen novelliin. Se ei kuitenkaan ole ongelma, kyse ei ole yksityiskohdasta, joka liittyisi elimellisesti nimenomaan Khiihin.

Kappaa ehdoteltiin myös poistettavaksi ja kyllä, se vasta darling onkin, mutta en tiedä... siinä on minusta puolensa, hyvinkin vahvasti. Pitää miettiä.

Yllättäen palautetta antanut ryhmä tykkäsi Myystä tosi paljon, samoin pintansa pitivät Epsilon ja Ypsilon, mutta siitä olin vähän hämmentynyt, että Pii ei saanut ollenkaan varauksetonta hyväksyntää. Sain siihen kommentteja, jotka pitää miettiä perusteellisesti. Jos hyvin käy, niin Pii pulskistuu vähän, mutta mietintää se tosiaan vaatii.

Kivaa oli se, että sain mietittyä ja perusteltua palautetta Kreikkalaisista. Ja buustausta kehujen muodossa. Jaksan taas uskoa hiukan itseeni kun sain hetken aikaa katsella Kreikkalaisia lukijoiden silmien läpi - omat silmät kun sokeutuvat tässä viilausvaiheessa niin helposti. Tuskin maltan odottaa, että pääsen hyvin nukutun yön jälkeen Kreikkalaisten kimppuun.

Oma NaNoWriMo

2011-10-20T19:17:00.000+03:00

Joku tarkkaavainen lukija on ehkä ihmetellyt, että miksei Rooibos kerro mitään kässärinsä tilanteesta, etenkin kun kesällä tuli niin lupaavia uutisia. Pienoiseen hiljaisuuteen on syynsäkin - ei nimittäin ole mitään kerrottavaa. Kustantamo E on kiireen kourissa ja se tarkoittaa, että minä odotan. Kärsivällisyysharjoitusta. Asian tekee hiukan hupaiseksi se, että päällä on tuplatilanne. On nimittäin olemassa myös Kustantamo F, joka esitti joku aika sitten kiinnostuksensa kässäriini ja lupasi kommentoida. Tårta på tårta, huomaattehan. Kustantamo F:n yhteydenotosta ei ole kulunut tosiaan vielä kauaa, mutta juuri tällä hetkellä odotan heitäkin, kieli pitkällä. Ja ensi viikolla, kunhan olen saanut sunnuntaina palautetta Kreikkalaisista kymmeneltä kanssakirjoittajalta, aloitan vakavamielisen työnteon. Siihen on aikaa vain rajatusti, sillä olen päättänyt irrottaa otteen Kreikkalaisten kolmannesta uudelleenkirjoitetusta versiosta ennen marraskuun loppua. Aloitan ennen lokakuun loppua ja lopetan ennen marraskuun loppua. Ikioma NaNoWriMoni omilla säännöilläni: kuukauden verran aikaa, mutta vähän väärässä kohdassa ja kyseessä on novellikokoelman uudelleenkirjoitus, eikä romaanin kirjoittaminen.

Äsken imuroin, seuraavaksi pyyhin pölyt. Pesukone on pysähtynyt. Imuroidessani ajattelin syntyjä syviä. Tuli puhdasta.

Tapas ja aperitiivi - ruokahalu kasvaa syödessä

2011-10-18T20:00:00.000+03:00

Otin tänään varaslähdön ensisunnuntaiseen palautesessioon: yksi kanssakirjoittaja antoi palautteensa muutamasta Kreikkalaisesta. Olin pyytänyt häneltä palautetta niihin huonoimpiin ja sain keskittynyttä ja hyvää kommenttia ihan tuutin täydeltä. Mikä parasta, nyt ei ole enää ihan niin epätoivoinen olo: pystyn keskittymään siihen ajatukseen, että minulla on ajatuksia Kreikkalaisten parantamiseksi sen sijaan että keskittyisin siihen, kuinka huonoja ne ovat. Parissa novellissa sain buustausta, että kyllä se siitä, ja tänään olen vaihteeksi sitä mieltä, että ehkä siitä Lambdastakin vielä kalu tulee, kunhan työstän sitä hiukan. Lambdaahan olen ollut heittämässä roskiin viime päivät ihan suorilta, mutta ehkä yritän vielä kerran...

Sen lisäksi, että palautteen saaminen on palautteen kannalta hyvä juttu, se pistää myös oman pään töihin. Kun lukija kysyi, että mikä tässä novellissa oli se ydinjuttu, tai kumpi näistä asioista on se, jonka haluat tuoda parhaiten esille, jouduin itsekin miettimään ja mikä tärkeintä, sanallistamaan sen, että niin, mikä se pointti olikaan. Mitä haluan sanoa Lambdalla ja mitä Gammalla. Joitain kommentteja kuuntelin helpottuneena: jos pointti on löydettävissä Betasta, niin sillä on toivoa, vaikka se onkin muuten vähän sekainen suttu. Ehkä pientä kuorintaa ja rajausta ja yhden sivuhenkilön muuttaminen toiseksi ja vähän tiivistystä, niin sitten aletaan jo puhua novellista.

Sunnuntaina saan lisää palautetta, usean ihmisen voimalla, ja sen jälkeen alan vasta kirjoittaa. Nyt vielä mietiskelen ja pohdin, katselen eri vaihtoehtoja ja maistelen eri suuntia. Ensi viikolle olen ottanut pitkästä aikaa lomapäivänkin ihan vain kirjoittamista varten. Yhden, kyllä, aika säälittävää, mutta sekin on parempi kuin ei yhtään. Ja aika monet noista tänään läpikäydyistä novelleista korjaantuvat helpostikin - siis määrällisesti helposti, ei välttämättä laadullisesti. Muutama lause, ehkä vain kaksi, ja se on siinä. Enää pitäisi keksiä, että mitkä ne kaksi lausetta ovat ;). Odotan jo innolla, että mitä kaikkia ideoita pääni alkaa versoa kun saan ensi sunnuntaina vielä lisää palautetta.

Suo

2011-10-16T14:06:00.000+03:00

Tänään minusta on tuntunut niin kuin en kuuluisi omaan elämääni. Yöllä näin unta ensi sunnuntaista. Silloin kymmenkunta kirjoittajaa kertoo minulle mielipiteensä Kreikkalaisista. Unessa he valittivat, että erään novellin päähenkilön syömässä salaatissa ei ollut tarpeeksi raaka-aineita, että salaatti, kurkku ja tomaatti eivät riitä, olisin laittanut mukaan vaikka vesimelonia. Johon minä hämmentyneenä, että olihan siellä sitä vesimelonia, katsokaa nyt, tuossakin monta palaa. Muut sanoivat siihen, että jaa, no niinpä näkyy, mutta eivät tajunneet, että olivat lukeneet novellit ihan huonosti kun eivät olleet huomanneet edes vesimelonia. Kaikki muukin palaute, mitä heiltä sain, meni hutiin, koska he eivät olleet lukeneet novelleja kunnolla. Taidan vähän jännittää palautteenantoa kun se tulee uniinkin?

Koska kirjoittaminen oli kaivertanut unessa mieltä, tartuin aamulla ensimmäiseksi Kreikkalaisten printtiin ja luin sen läpi. Huomasin muutaman asian: Lambdasta pitää päästä eroon. Sitäpaitsi kahdessa peräkkäisessä novellissa on tummansininen takki. Rakastan loskaa ja suojasäätä, koska sitä on tosi monessa tekstissä, ja ne ovat kaikki vielä peräkkäin kokoelmassa - joko säätä tai vuodenaikaa pitää muuttaa, ja tosi monesta tekstistä.

Lukiessani ymmärsin myös, miksi Epsilonia ja Ypsilonia on kehuttu. Ne toimivat. En ole nähnyt sitä aikaisemmin, mutta ne toimivat, eikä niissä ole minusta paljon hämmennettävää enää. Vahvoilta tuntuivat edelleen muutkin niistä teksteistä, jotka ovat olleet minusta vahvoja ennemminkin - ne kyllä vaativat pientä viilausta, Thetassa ja Rhossa pitää vain tasoittaa joitain siirtymiä, ettei tule liian isoja hyppäyksiä. Mutta vaikka luin kaikki Kreikkalaiset yhteen pötköön pitkästä aikaa, en oikein tiedä, mitä ajatella niistä. Ovatko ne tosiaan tarpeeksi hyviä? Beta on ainakin iso ongelma. Mutta ovatko ne tarpeeksi? Itseluottamus on jossain hyvin kaukana tänään, vaikka tuntuukin siltä, että osa teksteistä toimii. Ja vaikka osa teksteistä toimii, niin kaikki jää tällä hetkellä vähän pinnalliseksi, en pääse syvälle; Kreikkalaiset, pyykinpesu, syöty aamiainen, koti - kaikki on vain pintaa eikä maistu miltään.

Juuri nyt kaipaisin jotain ulkopuolelta tulevaa buustausta, jotain iloista rohkaisua, mutta ikävä kyllä elämä menee useimmiten niin, että silloin kun rohkaisua eniten tarvitsee, sitä ei saa, vaan ne suot ja pohjat ja aavikot pitää tarpoa ihan itse ja yksin, vaikka tuntuu että jalat eivät kanna. Sitten kun tarve ei ole niin suuri, saattaa tulla yllättävistäkin suunnista rohkaisua, joka on toki kivaa, mutta jota ei tosiaan olisi sillä hetkellä niin tarvinnut.

Olin ajatellut, että Kreikkalaisten lukeminen loksauttaisi ajatukseni ja oloni taas kohdilleen, mutta ei. Ei tämä kaikki tunnu minun arjeltani, ei tunnu minun viikonlopultani enkä osaa uskoa itseeni. Ärsyttävintä on, ettei mistään laskeudu deus ex machinaa ja laita mielialaa kohdilleen. Pitää vain toivoa, ettei henkisiin kahluusaappaisiin ilmesty reikiä, kun nyt kerran pitää kahlata täällä suossa polviaan myöten, koska muuten hukun.

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan

2011-10-12T22:48:00.000+03:00

En osaa, en kykene, en pysty -tunnelmissa edelleen. Juu, olen ehkä keskimääräistä ihmistä parempi kirjoittaja, mutta riittääkö se? Riittävätkö Kreikkalaiset? Riitänkö minä? Augh.

Sitäpaitsi olin kirjoittanut J.S. Meresmaan bloggaukseen pitkällisen kommentin, mutta se otti ja katosi. Joten pohdin sitten tässä vielä iltani ratoksi sitä, että elämässä tosiaan on asioita, joiden voi sanoa muuttaneen omaa kirjoittamista tai suhtautumista siihen. J.S. Meresmaalle se oli Oriveden Kohti mestaruutta -kurssi ja siitä tuli mieleen omat käännekohtani. Joskus olen niitä miettinytkin, ihan vain siksi, että minusta on ihan hyvä tunnistaa omaan kirjoittamiseen liittyvät käänteet ja sen, mitä silloin tapahtui.

Koska olen itsekeskeinen ihminen ja tämä blogi kertoo minusta ja kirjoittamisestani, joudutte seuraavaksi lukemaan listan siitä, mitkä tai ketkä ovat vaikuttaneet kirjoittamiseeni isoina käännekohtina.

1. Yläasteen äidinkielenopettaja. Ihan vain siksi, että hän kannusti, kannusti ja kannusti. Osoitti psykologista silmää rohkaisemalla, välillä varmaan ns. kritiikittömästikin tai ainakin hyvin hyvin varovaisella kädellä. Joskus on tehokkaampaa keskittyä siihen, mikä on hyvää, eikä siihen, mikä on huonoa.
2. Oriveden opiston vuosi. Tajuntaaräjäyttävä monellakin tavalla, mutta erityisesti kirjoittamisen suhteen. Kirjoittaminen muuttui aikuisemmaksi ja opin paljon siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Kirjoittaminen myös muuttui haaveesta konkreettiseksi tekemiseksi.
3. Eräs kirjallisuusalan ammattilainen, joka silkkaa ystävällisyyttään suostui lukemaan Gamman (silloin siis romaanikässäri) ihan omalla ajallaan ja osoitti minulle kärsivällisesti maneerini sekä sen, kuinka tärkeitä tiukat leikkaukset ovat. Kannusti ja potkaisi minut vauhtiin. Vähän sitä ennen olin herännyt transsista, jossa sanoin kirjoittavani, vaikken kirjoittanut, ja tuon palautteen avulla sain vielä isomman vaihteen silmään. Se avasi minulle myös uudet silmät, joilla tarkastella omaa tekstiä.
4. Ensimmäinen virkavapaani. Aloin kirjoittaa raakatekstiä sellaisessa muodossa kuin nyt. Opin kirjoittamaan kaikkialla. Kreikkalaiset saivat alkunsa ja minä palasin novelleihin ähellettyäni vuosikaudet romaanikässäreiden kanssa. Vaikea muistaa, että olen joskus kirjoittanut eri tavalla kuin nyt. Ensimmäinen virkavapaa oli iso käänne.
5. Jyrki Vainosen novellikurssi, jolla tajusin, että tekstini eivät ehkä olekaan ihan sutta.
6. Kriittinen korkeakoulu. Sen aikana opin paljon omien tekstien muokkaamisesta ja kasvatin itsevarmuutta.
7. - en tiedä, saas nähdä. Jotain varmasti tulee vielä, mutta en tiedä mitä. Hiukan mietin, että kuuluuko elokuinen kirjoituskurssi tähän listaan, sillä se oli todella erikoinen kokemus, mutta en tiedä, se on vielä liian lähellä. Jotain siellä opin itsestäni, mutta kuinka hyvin osaan hyödyntää sitä kirjoittaessani ja mitä se muuttaa, se on vielä kysymysmerkki.

Seuraavaksi menen sänkyyn ja kirjoitan pari sivua raakatekstiä kuten joka ilta tällä viikolla. Ehkä onnistun myös ajattelemaan kirjoittamista vähän aikaa ennen kuin uni tulee. Ruokapöydällä odottaa Kreikkalaisten printti ja se on seuraava ohjelmanumero. Ei tänään, mutta heti kun saan itselleni sellaisen kolon aikaa, että voin lukea koko kässärin läpi rauhassa ja kuulostella, että mitä novelleille ja koko kokoelmakässärille pitää tehdä. Muutaman tekstin olen kirjoittanut jo uusiksi, mutta turhan monta on vielä ihan koskemattomina.

Hyvää yötä.

Oli synkkä ja myrskyinen yö

2011-10-10T18:44:00.000+03:00

Tyypillisen synkeää sisällä ja ulkona. Ikkunan takana tuuli tyrkkii puita ja vesi napsuu ikkunapeltiin. Sisällä odottaa imuri, hellalla keitto kiehuu, hiljaisuus lyö korvalle ja kuuntelen Chisua. Sisällä tietokoneen vieressä ruutupaperille raapustettuna on Kreikkalaisten sisällysluettelo. Mulkoilen sitä happamana silmäkulmasta, en katso kunnolla päin. Tuollaisia. Noin kapeita, että mahtuvat silmäkulmaan ja ruutupaperille. Ylähuuleni nousisi murinaan jos olisin koira. Kaikki mitä olen kirjoittanut tuntuu pikkusievältä eikä koskaan tarpeeksi hyvältä. Tuollaisia, vaatimattomia, onnettomia, ankeita. Niin paljon vaivaa, niin paljon työtä ja aikaa ja tuollaisia niistä sitten on tullut.

Aion lappaa kupin täyteen keittoa ja syödä sen. Toivoa, että tapahtuisi ihme, niin kuin joskus kun syö. Että vettä räiskisi vain ikkunan takana, että tekisi mieli sytyttää kynttilät siivoamisen jälkeen. Että ei tuntuisi enää niin epätoivoiselta ja umpikaukaiselta ajatus siitä, että sanani kelpaisivat muille.

Jokaisella kirjoittamallani sanalla on varjonsa. Tänään, kun päivä on pimeä ja synkkä, varjojen ei tarvitse olla kummoisia löytääkseen sielunkumppaneita. Joskus mietin, miksi ihmeessä tämä on kirjoittaisen kanssa näin, vaikka yleensä minusta on maailman luonnollisinta, että kun tasapainoilee mustan ja valkoisen välissä, keikahtaa usein sinne mustan puolelle.

Viikonloppu

2011-10-09T21:22:00.000+03:00

Eilen opin, että järvivesi on tähän aikaan vuodesta ihan järjettömän kylmää. Koska oli myrskynnyt loppuviikosta, vesi oli vielä sitäkin kylmempää. Kun seisoin ennen uimaanmenoa laiturilla ja katsoin ylös pimeyteen, näin tähdenlennon. Toivoin. Sitten kahlasin jääkylmään järveen.

Saunan jälkeen laitoin kengät jalkaan ja takin päälle ja menin takaisin rantaan. Meitä oli siellä neljä, kaikki samaa sukua, tuijottamassa taivaalle. Fiksuin makasi laiturilla selällään, me muut tuijotimme niskat nurin taivaalle ja laskimme tähdenlentoja. Kaikilta kuudelta näkemältäni minä toivoin samaa asiaa.

Päivisin paistoi aurinko. Koivut hehkuivat, raikas ilma punasi posket. Kun kuljimme metsäpolkuja pitkin, tuoksui märkä sammal, mäntykangas ja monta erilaista mätänevien lehtien tuoksua. Taivas oli haaleanvaalea ja jokaiselle polulle olisi voinut poiketa.

Tänään

2011-10-04T20:44:00.000+03:00

Tänään kello 19.15 näin taivaalla nousua tekevän lentokoneen. Se oli tismalleen samaa siniharmaata sävyä kuin taustanaan olevat pilvet ja kun se nousi pilvitaustaltaan pimenevälle taivaalle, näytti kuin pala pilveä olisi ottanut tähdet siipiensä kärkiin ja paennut niiden kanssa jonnekin kauas viettääkseen paheellista elämää.

Tänään kello 16.50 istuin bussissa ja vasten tapojani kuuntelin musiikkia kuulokkeilla. Aurinko vilkkui pilvien lomasta, ensimmäistä kertaa koko tummanharmaan päivän aikana. Olo alkoi tuntua kumman toiveikkaailta.

Tänään kello 07.00 tyrkkäsin torkkunappulaa kolmannen kerran ja muistelin eilisen Hesarin juttua siitä, että torkuttelu ei ole hyvästä, mutta voi olla hyväksi loikoilla hetki hereillä sängyssä herätyskellon soimisen jälkeen. Siispä torkkunappula sai vielä pari kertaa kyytiä, vaikka olinkin jo oikeastaan melkein hereillä ja myöhemmin ihan kokonaan hereillä. En tuntenut itseäni erityisen virkeäksi kun nousin ylös sängystä.

Tänään kello 22.00 aion kirjoittaa sängyssä sivullisen tai kaksi raakatekstiä, sillä en tehnyt sitä eilen.

Vanhoja ja uusia sanoja

2011-10-03T21:26:00.001+03:00

Jostain kumman syystä blogiini on taas pitkästä aikaa tullut oikein ryöppy vierailijoita, jotka ovat löytäneet tänne googlaamalla kaksipäistä kissaa. Ymmärrän siis sen, miksi blogiini päätyy tuolla hakusanalla, mutta en sitä, miksi tuo päätyminen on niin satunnaista. Ensin ei yhtään kaksipäistä kissaa kuukausiin ja sitten muutaman päivän sisään kymmenen kaksipäistä kissaa. Onko niistä kissoista annettu joku kouluaine, vai mitä ihmettä? Niin ja ps. pikku vinkki, kaksipäinen on yhdyssana, sitä ei kirjoiteta kaksi päinen.

Viime aikoina on etsitty muutaman kerran myös hyvää kakkua ja saniaisen lehtiä. Kirjatukea on myös etsitty - toivottavasti etsijä arvosti osumaansa, sillä minun kirjatukenihan ovat ihanat.

Ei tämän kummempaa tällä kertaa. Huomenna on taas uusi päivä ja koska ostin tänään uusia kyniä, voisinkin korkata ne sängyssä kirjoitettavilla iltasivuilla ihan pian. Aika hyvänmakuinen ajatus.

Viikonloppu oli ja meni

2011-10-02T21:20:00.000+03:00

Viikonloppu kallistuu iltaansa. En ole suonut aikaa kirjallisille pyrinnöille muuten kuin yhden (1) raakatekstisivun verran koko viikonlopun aikana. Kirjoittamisen sijaan olen viettänyt sosiaalista elämää ja ottanut rennosti. Tällaisia viikonloppuja pitää aina välillä olla. Huomenna sitten arki ja normimeininki taas. Pitäisi poiketa Akateemisessa ostamassa kyniä, jotta voi kirjoitella ilman huolta siitä, että muste loppuu. Hiukan olen lueskellut, Adigan Valkoinen tiikeri on työn alla, mutta mieli kallistuu jo uusiin kirjoihin. Nyt olisi loistava sauma löytää jotain viihdyttävää, mukaansatempaavaa lukemista, joka ei vaadi valtavaa aivotyöskentelyä. Saa nähdä keksinkö jotain sellaista vai mennäänkö asiallisemmalla linjalla.

Perjantai oli kummallisen lämmin päivä ja loppuviikonloppu on ollut tavanomaisen puoliviileä. Kaipaan jo kunnon syksyä; kirpeitä aamuja ja sitä, että tarvitsee hansikkaita. Sitä, että pakkanen nipistää puista lehdet pois; tätä menoa koivut ovat lehdessä vielä joulunakin. Ehkä alkava viikko tuo muutosta.

Pehmeää villaa

2011-09-29T20:10:00.000+03:00

Kuntosalin saunassa istuin hiljaa neljän muun naisen kanssa. Vastakkaisella puolella kiukaan kohdalla istunut nainen löi löylyä. Laitoin silmät kiinni ja tunnustelin ja ainoa sanallinen ajatus, joka mieleeni tuli, oli se, että miten ihmeessä kuuma höyry voi tuntua niin jumalaisen ihanalta iholla. Miten se voi imeytyä ihosta mieleen ja sieluun ja tuntua niin kertakaikkisen hyvältä. Jopa kuntosalin saunassa.

Kaikkein mieluiten nukkuisin juuri nyt. En siis halua pestä hampaita ja tehdä muita iltapuuhia päästäkseni oikeasti nukkumaan, vaan tahtoisin ryömiä sänkyyn tai sohvalle näine hyvineni, vetää peiton päälle ja antaa olla. Antaa kaiken olla ja ajelehtia sitten edestakaisin unen ja valveen rajalla. Samalla tavalla kuin Atlantin aallot keriytyivät rantaa vasten, silloin vuosia sitten, ja huokasivat syvään joka hengenvedolla.

Kun laitan silmät kiinni, niskani pehmenee. Kuulen miten nikamat naksuvat, tuntuu lämpimämmältä kuin on. Ei mene päivääkään etten ajattele kirjoittamista, etten ajattele sitä kustannussopimusta jota minulla ei vielä ole, mutta toivottavasti jonain päivänä. Ei päivääkään mene, etten ajattele sanoja.

Väsymys painaa kädet litteiksi kuin paperinukella, osoittaa lihaksia, joita haluaa kolottavan ja niitä kolottaa. Istun tuolilla, joka on niin vanha, etten edes tiedä. Se on juuri oikean korkuinen, aivan kuin minulle tehty, vaikka se on tehty mummini kotitaloon. Kuin minua varten tehty. Sillä tuolilla minä istun ja kirjoitan ja ajattelen joka päivä.

Sanoja

2011-09-28T21:22:00.000+03:00

Osallistuin Leena Lumissa haasteeseen ja sain Leena Lumilta viisi sanaa, jotka Leenalle tulee mieleen minusta. Minun tehtäväni on kertoa, mitä niistä tulee minulle mieleen - olkaapa hyvät ja kiitos Leena!

1) Matka
Sademetsä ja kivikkoiset joenuomat ja meri ja kuumat lähteet ja muta ja valkoviini ja vieraat ihmiset ja englantilaiset tädit ja jäätiköt ja lentokoneet ja kostea ilma ja hobitit ja futon ja Air New Zealand ja tulivuoret ja avokadot ja aamujen valo ja sushi ja matka.

2) Menetys
Älä tule tänne, minä sanon menetykselle. En halua menettää. Menetys on isojen, tärkeiden asioiden tai ihmisten sana, sitä pelkää aina ja silti pitää olla keskittymättä siihen, että väistämättä, jonain päivänä - ja sitten laulellaan iloisia lauluja ettei hukattaisi tätä aikaa siihen, että murehditaan sitä, mikä tulee vielä joskus, denial.

3) Tarina
Satu. Epätosi. Pieni ja suuri. Joskus ajattelen, etten kirjoita tarinoita, kirjoitan tunteita ja kuvia ja niiden kehittymistä, olemista. Sitten jostain pulpahtaa täysiverinen tarina ja sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä, helpolta ja viihdyttävältä. Niin kuin toissapäiväinen raakateksti, joka on selvästi pitemmän tarinan alku.

4) Harrastus
Ratsastus. Ratsastaminen on ihanaa, vaikkakin pitkä tauko ja muinoinen tippuminen ja varmaan ikäkin ovat tuoneet siihen mukaan uusia sävyjä ja sellaista arkuutta, jota ei ennen ollut. Ratsastus on nykyään satunnainen maastoreissu islanninhevosen selässä; niiden kanssa en pelkää enkä arastele, ne hoitavat. Harrastus tuo mieleen myös sanan harrastajakirjoittaja. Vihaan sitä, jos (kun) se liitetään minuun.

5) Tavoite
Korkealla ja kirkas. Punainen tai oranssi. Sen värisenä minä näen sen nyt. Päiväunien kohde. Päiväunet ovat hopean värisiä. Ja kun jostain tulee toivoa, sekin on hopeaista, tai sellaista kuin valo ulkona kun on myöhäiskevät ja tulet ulos elokuvateatterista ja luulet että on pimeää, mutta kevät on pidemmällä kuin muistit ja ei olekaan vielä pimeää, vaan valo tulee tasaisesti joka suunnasta ja ilma on raikasta ja pehmeää.

Seireeni poikineen

2011-09-27T19:39:00.000+03:00

Aamulla tapasin ystävää, joka sai kaiken näyttämään juuri sellaiselta kuin se on: aika hyvältä. Töiden jälkeen menin hierojalle ja hierojan jälkeen löysin uusia asentoja raajoilleni. Jännittävää, ettei tarvitse käyttää lihaksia pitääkseen hartiat rentoina ;). Sitten ruoka. Miten ihanaa kyssäkaalia tähän aikaan vuodesta saakaan!

Nyt ilta himmenee, pyykkikone on karusellina pyykeille ja minä katselen ympärilleni vähän siihen malliin, että jaa-a, mihinhän tässä rupeaisi. Vastaus lienee, että tiski ja kirjoittaminen. Raakatekstiä nääs, ei mitään sen kummempaa. Eilen raapustelin neljä tai viisi sivua, ja tämän päivän tavoite on jotain samanlaista. Ihan vain siksi, että mieli pysyy hyvänä ja kynä liikkeessä. Lukisin mielelläni jotain hyvää, koukuttavaa kirjaa, mutta juuri nyt ei ole mitään sellaista kesken eikä ilmeisesti myöskään tarjolla. Novellikokoelmia löytyy lukemattomien pinosta tällä hetkellä kolme kipaletta, ja ne periaatteessa kiinnostaisivat eniten, mutta juuri nyt on Kreikkalaisten pohdinnoissa sellainen vaihe, etten uskalla lukea novelleja siinä pelossa, että saan mahtipontisen alemmuuskompleksin.

Jos Karhun kuolemani (siis se Essi Kummun ihana romaani) olisi kotona, lukisin sitä, mutta se on lainassa eräällä ystävällä ja unohdin ottaa sen mukaan kun kävin hänellä.

Tiskialtaasta kuuluu merenneitojen laulu. Krhm. Varsinaiset seireenit... Joo joo, tullaan tullaan!

Hengähdystauko

2011-09-25T18:56:00.000+03:00

Toimintasuunnitelma:
1. Printataan Kreikkalaiset
2. Luetaan printti
3. Tehdään toimintasuunnitelma

Alkuviikon tavoite on saada itselle kunnon mielikuva siitä, mitkä Kreikkalaisista tarvitsevat eniten uudistusta ja mitkä viilausta. Gammaa on jo viilattu, samoin Betaa. Betan kertojaratkaisusta en ole ihan varma vieläkään, mutta uskon, että tuo on oikea suunta ja että vastaus löytyy kunhan annan Betan olla hetken keskenään. Epäilen, että Piistä pitää ottaa pari lausetta pois. Ne kaikkein pateettisimmat, ikävä kyllä. Sellainen kutina on myös, että Lambda joutuu tulilinjalle, mutta katsotaan nyt - luetaan ensin ja hutkitaan sitten. Myös Alfa on kysymysmerkki, mutta voi olla, ettei ole lukemisen jälkeen. Homma lienee Alfan kohdalla joko - tai.

Olen yrittänyt levätä ja kerätä voimia, mutta myös ajatella Kreikkalaisia. Joukossa on sellaisia, joille en halua tehdä mitään radikaalia - minusta ne ovat juuri sellaisia kuin haluankin niiden olevan. Onneksi niitäkin on, sillä muuten alkaisin epäillä, että työtä on vielä ihan kohtuuttoman paljon. Omega, Tau, Ksii, Theta, Zeeta, Kappa, Iota, Ypsilon. Sitten löytyy myös kasa novelleja, joista en ole ihan varma - epävarmuus voi olla uskonpuutetta tai sitten sitä, että ne ovat käyneet läpi niin monta muodonmuutosta, että mielikuvani niistä ovat epäselviä. Se on kyllä jännää, kuinka nuo novellit kantavat kaikkia aiempia versioita henkisesti mukanaan - minulle siis. Muuthan niitä eivät näe, niitä yrityksiä, erehdyksiä, uudelleenkirjoituksia ja uudelleenkirjoituksia. (Tai jos näkevät, niin sitten on menty pahasti metsään...!) Pitää pyrkiä itsekin siihen tilaan kun luen Kreikkalaiset printistä, ja juuri siksi haluan lukea ne pitkästä aikaa printistä. Että lukisin niitä kuin vieras, enemmän ulkopuolelta.

Bra, bättre, bäst

2011-09-24T15:36:00.003+03:00

Kirjoittajien parissa liikkuu monenlaisia uskomuksia siitä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, jos haluaa kirjalleen kustannussopimuksen. Jos tapahtumat alkavat kesämökillä, kustantamossa laitetaan kässäri heti ei-kasaan, eikä sitä lueta loppuun, tai Mä oon kuullut, että kustantamoon lähetettävän kässsärin ei kannata olla liian valmis, mä en esimerkiksi aio tarkistaa oikeinkirjoitusta tai kielioppivirheitä lainkaan. Jotkut taas tuntuvat uskovan, että monisivuinen saatekirje, jossa kerrotaan kirjoittajan koko elämäntarina, auttaa sopimuksen saamista.

Minä kuulun vanhaan koulukuntaan ja hion kässärini niin valmiiksii ja kuntoon kuin osaan, ennen kuin lähetän sen kustantamokierrokselle. En jätä oikeinkirjoitusta hiomatta, en tee muitakaan tietoisia tekemättä jättämisiä. En halua hukata kenenkään arvokasta työaikaa tekstillä, jota en ole viilannut niin hyväksi kuin osaan. Enkä usko, että jos kirjan alussa on kesämökkikohtaus, se vaikuttaisi automaattisesti yhtään mihinkään. Olen myös niin suoraviivainen, että kaikkialle, mihin voi lähettää kässärin sähköisenä, lähetän sen sähköisenä. Muut saavat sitten paperiprintin. Tämä siksi, ettei minua kiinnosta printata kymmentä kappaletta kässäriäni. Ammattilukija kyllä huomaa hyvän tekstin, luki sitä sitten paperilta tai ruudulta. Ja saatekirje - no, siinä voisin varmaan petrata. Ei pituudessa niinkään, sillä luotan lyhyeen muotoon, mutta laadussa. On uskomatonta, kuinka kökköä tekstiä sitä voikaan saada aikaan, vaikka muuten kirjoittaa ihan sujuvasti ja hyvin ;).

Koska uskon siihen, että hyvä huomataan, alan seuraavaksi miettiä, kuinka saan pikku Kreikkalaiseni vielä paremmiksi. Siihen innostaa myös eilen Kustantamo F:stä saatu valtavan herttainen eikiitoställäkertaa-kirje. Joten ei muuta kuin hommiin!

Aamu

2011-09-24T11:04:00.000+03:00

Minuutti sitten ihailin kuivaa maisemaa, pilvien värejä, ne kun olivat tummia ja valkoisia vierekkäin. Nyt sataa vettä kaatamalla ja ihan eri suunnasta kuin olen tottunut. Maisemasta tuli yhtäkkiä sumuisen näköinen ja puiden kaukaisuuden ja läheisyyden erottaa siitä, kuinka paljon harmaata viherän edessä sutii.

Aamuni ei ole ollut ihan yhtä rivakka kuin luulin. Ajattelin, että ehtisin jotenkin kirjoittaa. Ei sillä, lauantaiaamut eivät ole kirjoitusaikoja. Nyt pitäisi vielä syödä aamiaista ja sitten ehkä kirjoitan muutaman sanan. Tai jos en kirjoita niin ainakin teen suunnitelman, että mitä kirjoitan seuraavaksi.

Tulipas tuon sateen kanssa hämärää. Tuntuu, että pitäisi sytyttää valot.

Tekisi mieli mennä kirjakauppaan, mutta pöydällä on paljon lukemattomia kirjoja ja toisekseen kirjahyllyssä ei ole tilaa entisillekään. En tajua mihin mahdutan kaikki kirjani. Jotenkin tuota kirjahyllyä pitää saada rymsteerattua niin, että tulee lisää tilaa, mutta kun en tiedä miten se tapahtuu.

Aikookohan tuo sataa pitkään? Taidan mennä syömään aamiaista.

Rauha maassa

2011-09-23T23:13:00.000+03:00

Lakanat on viikattu ja kieritetty tiukoiksi rulliksi. Pinoan ne kaappiin niin kuin halot, kylmän talven varalle. Syyspäivä tasaantuu tänään, ikkunan takana pimeä on niin musta, että tekee mieli ojentaa käsi avoimesta ikkunasta, kaapaista mustepullo täyteen ja kirjoittaa yön värillä valkoiselle paperille.

Olen hymyillyt tänään. Ruoaksi laitoin munakoisorullia, pakkasin ne tiukasti uunivuokaan, että mahtuivat kaikki. Oli hyvää. Kahdestakymmenestä kahdesta jäi jäljelle kolme. Ei, en syönyt niitä yhdeksäätoista yksin.

Sänky vetää puoleensa. Menen lakanoiden väliin ja makaan siellä koko yön. Kun sammutan valot, hymyilen kunnes nukahdan. Tänään on sellainen päivä, etten osaa sanoa mitään tämän kummempaa.

Veri

2011-09-22T22:27:00.001+03:00

Luin Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarinan. Söin liikaa kovia salmiakkeja, söin niitä kitalakeni auki isolta alueelta. Kun juon vettä, vesi maistuu puhtaalta, pyöreältä raudalta.

On hiljaista ja olen kapea. Kieli painuu koko ajan vasten haavoittunutta kitalakea. Väsymys on puhdas ja pyöreä rauta.

Harhailevia ajatuksia

2011-09-21T22:56:00.000+03:00

Lueskelin täältä blogistani huhtikuun 2010 kirjoituksiani ja mietiskelin vähän. On hyvä, että olen pitänyt blogia Kreikkalaisten kirjoittamisen aikana, sillä jälkikäteen on vaikea muistaa sitä mitä haluaisi: tehtyä työtä, tunnettuja tunteita, hankittuja huomioita. Tuli myös mieleen, että voisi tehdä hyvää listata taas novellit ja kirjoittaa jokaisen kohdalle se, mitä niille pitää tehdä vai pitääkö tehdä mitään. Se voisi selkiyttää ajatuksia.

Minulla on tulossa se onnellinen tilanne, että olen saanut erään porukan koekaniiniksi eli lukemaan Kreikkalaiset ja antamaan palautetta siitä. Nyt pitäisi lähettää kokoelma heille, jotta saavat lukea ja ruotia. Zeetalle pitäisi tosin keksiä nimi sitä ennen ja se on tosi vaikeaa taas kerran. En tajua miten se onkin aina niin vaikeaa. Enkä tajua, miten olen keksinyt Kreikkalaisille suht ok:n työnimen, jolla se kulkee maailmalla. Työnimi on minusta ihan ok, hyväkin, mutta olen myös tosi valmis muuttamaan sen, jos joku keksii paremman. Olen niin onneton noiden nimien kanssa. Kaikki mitä keksin, on latteaa ja mielikuvituksetonta tyyliin "Peruna". Ei ketään kiinnosta lukea perunoita. Huokaus...

Paitsi että Kreikkalaisia, löytyisi myös puhtaaksikirjoitettavaa: aina välillä olen kirjoitellut raakatekstinä pätkiä Plan B:hen, jo kuukausia sitten, ja ne pitäisi kirjoittaa kirjoitusvihoista koneelle. Yhteensä niitä on maksimissaan kolme sivua koneella, mutta kun ne ovat sikin sokin muun raakatekstin lomassa ilman kunnon alku- ja loppukohtaa puhumattakaan siitä, että olisin merkinnyt ne jotenkin... Joudun siis silmäilemään läpi pari kirjoitusvihkoa etsiessäni niitä. Ei se välttämättä ole ollenkaan huono asia, käydä vanhoja läpi, mutta kun se minun käsialani... Siitä näkee milloin kirjoittaminen on vienyt mukanaan ja silloin käsiala venähtää ja on hankalalukuista. No, tänä iltana en ainakaan rupea enää siihen puuhaan, mutta ehkä viikonloppuna.

Päässä pyörii hajanaisia ajatuksia kirjoittamisesta, niin kuin huomaatte. Samalla jokin pieni osa toisesta aivolohkosta pitää yllä utopistiselta tuntuvaa toivetta, että kokoelmasta tulisi totta jossain vaiheessa. Kaikkea sitä. Taidan mennä nukkumaan.

Kotitöitä

2011-09-21T19:21:00.000+03:00

Tänään on ollut haluton päivä. En halunnut kirjoittaa. Varma merkki siitä, että sitä kannattaisi tehdä. Tiskasin ja kirjoitin siis, lomittain. Ei mitään ihmeellistä kirjallisella saralla, tiskauksen saralla sentään parempaa tulosta; puhdas keittiö. Kirjoittelin muutaman sivun raakatekstiä ja totesin taas, että vaikka kirjoitettu teksti ei olisi ns mistään kotoisin, niin vähät siitä. Kirjoittaminen tekee minut rauhallisemmaksi ja vähemmän haluttomaksi - silloinkin kun mitään suuria tunteita ei ole mukana.

Seuraavaksi silitän pöytäliinan ja sitten taitaa olla aika lähteä tuonne sateeseen. Ei mikään huviretki, ei tuo sää houkuta siihen (sataa, sataa, sataa, sataa, koko illan), mutta sovittu meno, joka on varmasti ihan mukava. Lakritsiakin tekee mieli, jo toista tai kolmatta tai neljättä iltaa. Ehkä ostan sitä.

Huomaa, että vuosi alkaa taittua kohta talven puolelle. Aamuisin ei ole enää niin valoisaa kun herään. Haluaisin kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, herätä ainoastaan syödäkseni rasvaista kyljystä (vararavintoa talveksi) ja nukkua taas. Osansa tietysti voi olla silläkin, että en ole päässyt viime aikoina ajoissa nukkumaan iltaisin.

Kotityöt ovat siitä kivoja, että kun kädet ovat kiireiset, pää voi askarrella ihan huomaamatta kaikenlaista. Silittämään siis.

Harmajaa ja märkää

2011-09-19T18:34:00.001+03:00

Iltapäivällä sain vision siitä, kuinka menen tänä iltana lenkille. Kun lähdin töistä, tajusin, että taivaalta mätti vettä reilulla kädellä. Ulkona on synkkää ja harmaata. Tuulee, juuri sellaisia puuskia, jotka tuovat mieleen vanhoista puista repeytyvät oksat, joita näkee puistoissa aina tällaisen sään jälkeen. Sataa vinoon, edelleen. Vaahterat ovat kurjia ja märkiä, uitetut koirat. Tuonne lenkille? Järki sanoo, ettei mitään järkeä. Kastuisin nahkaa myöten vaikka laittaisin mitä päälle - sadetamineissa hikoilisin itseni märäksi ja muissa vaatteissa sade kastelisi. Mutta kun. Jos sittenkin? Ilmatieteen laitoksen nettisivujen sade-ennuste on vähän lohduton ja lupaa sadetta koko illaksi. Huomiseksi iltapäiväksi ja illaksi luvataan kyllä sateetonta. Voihan sitä kai aina vaihtaa liikunnan kirjoittamiseen? Hm.

Ehkä tänään on sellainen ilta, että luen Gamman vielä kertaalleen läpi ja viilaan sitten Zeetaa.

Vähän sivusta ja vähän keskeltä

2011-09-18T18:21:00.000+03:00

Olen tavannut tänään kanssakirjoittajia. Kyllä, kaivautunut ulos luolastani ja kömpinyt ihmisten ilmoille toisten kirjoittajien joukkoon. Juttelimme paljon; siitä millaisia projekteja itse kullakin on, palautteen saamisesta, keinoista hakea sanoja kun mitään ei irtoa. Pohdiskelin palautteita, joita olen saanut muinoin Kontaktilta (Kontakteilta, ollakseni täsmällinen) ja tajusin, että yksi parhaista palautteista, mitä ikinä olen saanut, oli seuraavanlainen: "kyllähän tää on ihan kiva, mutta kun mä tiedän, että sä pystyt paljon parempaankin". Hyvin yksinkertainen lause, joka ei sanonut paljonkaan kyseessä olevasta tekstistä, mutta joka antoi minulle silti tosi paljon buustausta. Antaa vieläkin buustausta, kun ajattelen, että kyseinen ihminen on uskonut minuun, on tiennyt, että pystyn parempaan. Se lämmitti. Lämmittää. Kissa kiitoksella elää, mutta palaute on hieno asia - tieto siitä, ettei kirjoita tyhjiöön, on tosi tärkeä.

Joskus on hyvä jutella kirjoittamisesta, kertoa ihan vieraille ihmisille että mistä novellikokoelmakässärissäni on kyse, mikä on teema, mikä kässärin historia on, missä vaiheessa olen nyt. Kun tilanteen kuulee ääneensanottuna, sen kuulee vähän ulkopuolisempana. Kuulee sen, miltä se oikeasti kuulostaa. Se laittaa ajattelemaan kokonaisuutta eri kantilta kuin normaalisti.

Halusta

2011-09-17T19:29:00.000+03:00

Joskus mietin, että onko se nyt niin tärkeää, että saa sen kustannussopimuksen ja kässäri muuttuu kirjaksi ja julkaistaan. Aina kun pohdin asiaa, tulen siihen tulokseen, että on se. En tiedä, miksi. Ajatukseen julkaisemisesta liittyy niin paljon. Kaapista ulos tuleminen (en toitota ympäristölleni, että kirjoitan - jotkut tietävät, jotkut eivät), julkinen hyväksyntä (siis se, että kirjoittaisin kylliksi hyvin, jotta kässärini julkaistaan), kirjan julkaisun tuoma oikeutus kirjoittamiseen (kirjoitan kyllä ilman sitäkin, mutta tietyllä tavalla kaipaan silti sitä oikeutusta; ettei tämä kaikki aika ole hukkaan heitettyä), siirtyminen uudelle tasolle... En ole koskaan osannut kauhean hyvin eritellä sitä, miksi haluan kirjoittaa nimenomaan julkaistavaksi, eikä pöytälaatikkokirjoittelu kelpaa yksistään. Minulla on muutama asia, joita toivon elämässä yli kaiken muun. Julkaiseminen on yksi niistä. Kun näen unta siitä, että kässäri menee läpi ja saan sopimuksen, herääminen ihan tavalliseen aamuun aiheuttaa sen, että itken pettymyksestä. Julkaiseminen on minulle tavoite, pakkomiellekin kai. Tiedän kyllä, ettei se todennäköisesti muuta yhtään mitään elämässäni. Muuta kuin sen, että olen julkaissut kirjoittaja. Että minulla on lupa asiaan, johon en tarvitse lupaa, mutta silti sen luvan saaminen on minulle tärkeää.

Ilta on haalea ja kylläinen yhtä aikaa. Pilvissä on hienoja auringonlaskun värejä, mutta ne eivät tule lähelle, vaan ovat tuolla jossain tavoittamattomissa. Vähän niin kuin muuttolinnut, jotka lentävät monipolvisessa aurassa poispäin.

Tule hyvä kakku

2011-09-13T20:10:00.000+03:00

Tänään tähän mennessä: työpäivä, kotiintulo, iltaruoka, tiski, pesukone, kirjoittaminen. Iltapäivällä tajusin, ettei ole montaa tuntia ennen kuin pääsen kirjoittamaan, ja tulin ihan höntön optimistiselle ja luottavaiselle mielelle sen tajuttuani. On jotenkin niin ihanaa olla taas työn touhussa edes hetken, edes vähän. On kiva kirjoittaa, kun tietää, mitä on tekemässä - tai siis että minulla on visio siitä, mihin suuntaan yritän tekstiä viedä. Sen enempää en tiedä, sanat tulevat sitten kirjoittaessa. Viilasin tänään lisää Gammaa ja sainkin siihen pari ihan hyvää juttua. Se alkaa näyttää jo novellilta. Eikä se ole musta, se on keltainen, mikä on hyvä asia.

En kirjoittanut ajallisesti pitkään, puolisen tuntia, eli aika vähän. Silti tuntuu kuin olisin saanut jotain aikaan. Minulla on Zeetan tiedosto tuossa auki ja ajattelin viilailla sitäkin hiukan vielä tänään. Ensin pitää kuitenkin ripustaa pyykit ja ajatella kaikenlaista. Hymyillä ehkä vähän sisäänpäin. Kirjoittaminen tekee minut optimistiseksi.

Satulassa taas!

2011-09-12T20:24:00.000+03:00

Kylläpä sitä mieli lepää kun pääsee oikeisiin hommiin :)! Ei Gamma ole vielä valmis, mutta nyt siinä on selkeä kuvio ja keskitytty asialliseen asiaan. Ehkä vähän värikynää vielä (siis sana sinne, toinen tänne, lause tuohon, tuo lause pois, tunnetilaa selvemmäksi, vähän konkretiaa jne) ja hyvä tulee! Helpottunut olo - että vihdoin kaiken sen tyhjänpuhumisen jälkeen ("alan kirjoittaa Kreikkalaisia uudestaan sitten kun...") pääsin vihdoinkin työhön. Täytyy myöntää, että eniten käytin kyllä delete-näppäintä, kun riisuin Gammasta turhat sotkut pois. Itse asiassa se turha oli niin näteissä nipuissa, että en tosiaankaan tajua, miksen huomannut tätä aikaisemmin. Turhuus tippui pois kuin kypsät omenat puusta - suokaa anteeksi onneton vertauskuva ;). Ei novelleihin tarvitse ympätä koko maailmaa, vaikka novelli olisikin kokonaisen romaanikässärin jäänne. Tässä kohtaa yksinkertainen on kaunista. Viilaustahan Gamma vielä vaatii, mutta silti - back on track ja iloinen siitä :).

Se pyörii sittenkin

2011-09-12T18:56:00.000+03:00

Viime yönä sängyssä kello 00.30. Olen juuri asettautunut nukkumaan. Pimeää, lämmintä, mukavaa. Sitten: pling! Peitto pois, valo päälle, kirjoituspöydän ääreen, paperia, kynä, sanojen sutimista. Takaisin sänkyyn, valo pois päältä, peiton asettelua. Ah, ihanaa, lämmintä, mukavaa, pimeää. Kymmenen sekuntia ja eikun alusta: pling! Peitto, valot, sängystä könyäminen, lisää paperia, koska edellinen lappu ei jostain syystä kelvannut, sanojen sutimista jne. Sen jälkeen sain sitten nukkua, ihme kyllä, sillä ne sanat, jotka tulivat pyytämättä ja yllättäen, yrittivät kyllä pitää minua hereillä.

Olen oppinut (?) sen, että jos mieleen tulee unta houkutellessa unen sijaan jotain nerokasta (?), se pitää heti kirjoittaa muistiin, tai muuten se on iäksi mennyttä. Onneksi nuo viimeöiset ajatukset eivät ole iäksi mennyttä. Ensin sain ratkaisun Gamma-ongelmaan. Olen pyöritellyt sitä ajatuksissani jo pitkään ja todennut, että ei, ei tule kalua. Olin jo heittämässä Gammaa roskikseen, kunnes mietin jossain vaiheessa, että ehkä minun pitää ottaa vain yksi osa mukaan ja heittää loput roskiin ja kehittää sitten kokonaan uusi novelli sen olemassaolevan osan ympärille. Minulla ei ollut mitään hajua, miten sen tekisin ja mitä ottaisin Gammasta mukaan. Nyt on. En tajua, miten en tajunnut sitä aikaisemmin - niin yksinkertaista. Sitäpaitsi, kunhan uudistan Gamman, niin se tuo Kreikkalaisiin vähän erilaisen näkökulman. Sivupotkun, ehkä. Saan pitää sen mukana, sillä siinä on paljon hyvää, ja saan ylimääräiset sotkut pois. Enää ei tarvitse kuin kirjoittaa se... Krhm.

Toinen ajatus, jonka sain sängyssä maatessani, liittyi Plan B:hen, siihen tekstiin, jota rupean työstämään kunhan pääsen Kreikkalaisista. Kiva, että sekin elää omaa elämäänsä päässäni. Melkein haluaisin jo Plan B:n kimppuun, mutta luulen, että pitää nyt keskittyä hoitamaan nuo Kreikkalaiset ensin kuntoon.

Viikonloppuna meilailin Kirjoittajakaverin kanssa. Olin lähettänyt hänelle luettavaksi pari uudempaa tekstiä ja sain häneltä paljon hyviä kommentteja. Ehkä tärkein juttu oli se, että sain pönkitystä omalle ajatukselleni siitä, että toinen noista uudemmista (se on kyllä vuoden vanha, ei mikään uusi-uusi) sopisi Kreikkalaisiin hyvin. Vähän kursailin ajatusta ensin itsekseni, mutta Kirjoittajakaveri oli sitä mieltä, että kyseinen novelli toisi sitä paljon kaivattua valoa ja väriä Kreikkalaisiin ja taidan olla samaa mieltä. Tuon tekstin (olkoon nyt sitten vaikka Zeeta!) sävy on kevyempi ja jollain tapaa iloisempi kuin monen muun Kreikkalaisen, sen teema sopii oikein hyvin kokoelmaan, eikä se ole synkkä (Kontakti sanoi reilu vuosi sitten yhdestä Kreikkalaisten versiosta, että "hirveetä ranteet auki -kamaa" ;) hehheh...), joten yritän ottaa Zeetan mukaan.

Minulla oli mielessäni vielä jotain kirjoittamiseen liittyvää, mutta en muista enää mitä, tuo Zeetan nimen etsiminen hukkasi ajatuksen. No, joka tapauksessa, oli kyse sitten Gammasta tai Zeetasta tai Myystä, niin kas, nyt ei tarvitse muuta kuin uudelleenkirjoittaa... Tuokaa kuumaa vettä, pyyhkeitä ja sakset - nyt se alkaa!

Hyvät aikeet

2011-09-07T12:17:00.000+03:00

En ole ollut blogihiljaa siksi, että elämässäni olisi tapahtunut jotain niin jännää, etten ehdi blogata. Päinvastoin: flunssatoipilaana vieläkin ja aika on kulunut lähinnä sängyssä ja sohvalla. En ole jaksanut lukea edes mitään järkevää, vanhoja Viisikoita vain (...) joten aivotoiminta on ollut aika nollassa. Alan olla tuhannen kyllästynyt valmisruokiin (en jaksa kokata, joten syön jotain valmista) ja näihin neljään seinään täällä kotona, mutta eipäs auta, pitää ottaa vielä rauhallisesti ja tervehtyä kunnolla. Sitten kun olen terve (viimeistään ensi maanantaina!) ja aivoissa liikkuu muutakin kuin räkää (suokaa anteeksi brutaaliuteni), lakkaan vain puhumasta kirjoittamisesta ja alan kirjoittaa. Alkaa tuntua siltä, että keksin tekosyitä tekosyyn perään, jotta voisin olla kirjoittamatta. Siltä se omissa korvissani kuulostaa, vaikka olen minä ihan oikeasti flunssassa... Mutta kun nämä bloggaukset ovat mitä ovat: "olen keksinyt mitä teen Betalle ja alan hommiin heti kun - - - !" Nii-in, heti kun.

Yllätys x 2

2011-09-04T13:09:00.000+03:00

Luulin, että olisin jo parantunut flunssastani, mutta ei, se vihulainen iski päälle uudestaan ja entistä kiukkuisempana. Meni sitten tämäkin viikonloppu ihan hyväntekeväisyyteen. Mitään en ole saanut aikaiseksi, en tiskausta, en imurointia, en tosiaankaan edes kirjoittamista. Lähinnä olen maannut sohvalla ja lukenut vanhoja, jo kertaalleen luettuja kirjoja, niin kuin melkein aina kipeänä. Lukulistalla ovat taas Viisikot, niissä on ihan tarpeeksi haastetta tukkoisille aivoilleni.

Eilen illalla tukkoiset aivoni kuitenkin yllättivät minut. En ole ikinä sairaana jaksanut ajatellakaan kirjoittamista tai suunnitellut keskeneräisiä projekteja tai tehnyt muuta kirjoittamiseen liittyvää ajatustyötä. Lähinnä varmaan vain kiukutellut sitä, etten jaksa ajatella edes kirjoittamista, ja se on ollut sitten siinä. Nyt olen koko ajan tiennyt, että kunhan olo tästä tokenee ja olen taas terve, on käytävä rivakasti Myyn kimppuun, mutta en ole ajatellut asiaa sen enempää. Mistä sitten johtui, että eilen illalla kesken hampaiden pesun tajusin, mitä Betan kertojanääni kaipaa? En ollut edes ajatellut Betaa. Tai ehkä kerran, joskus viikko sitten, ja silloinkin ajattelin vain sen verran, että Myyn lisäksi pitää varmaan kirjoittaa Beta uudestaan heti kärkeen. Eilen sitten tuli ajatus, ja luulen, että se on hyvä. Se ei muuta Betan kertojanäänen perusideaa, mutta antaa siihen lisää uskottavuutta. Hyvä hyvä - nyt ei vaan tarvitsisi muuta kuin kirjoittaa Betalle tuo uusi ääni... huoh - toivottavasti se onnistuu. No, kunhan tästä tokenen terveeksi, niin sitten töihin. Sairaana ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin levätä.

Monia unia

2011-08-31T22:19:00.001+03:00

Tähän päivään on liittynyt vähän kaikkea: epätoivoa ja toivoa, tuttuja ja vieraita, ruokaa ja juomaa, väsymystä ja energiaa, puhetta ja hiljaisuutta, hyvää tuulta ja menetettyjä hermoja, järkevää puhetta ja läpiä päähän, harkintaa ja tilitystä, rohkeutta ja pelkoa.

Ei tällaisen päivän jälkeen voi tehdä muuta kuin yrittää mennä ajoissa nukkumaan. Toivottavasti.

Kiitos Avain-kustantamolle syyskauden avajaispirskeistä, kiitos kaikille kirjabloggajille, joiden kanssa oli taas ihana jutella (mukana oli ainakin Morre, Maria, Karoliina, Sara, Katja ja Nora ja ja ja - nyt varmasti unohtui joku! Olen niin huono nimissä, apua...) ja kiitos sään jumalille, että se hervoton kaatosade loppui illaksi. Niin ja nyt kyllä tekisi mieli lukea Rasi-Koskisen Katariina ja pari muutakin kirjaa. Sen siitä saa, kun kuuntelee kirjapuhetta koko illan.

Ja nyt nukkumaan!

Epäajatuksia

2011-08-30T20:11:00.000+03:00

Kaikkeen tottuu, myös +26-asteiseen asuntoon. Tai siis lämpötilahan ei ole tässä lukaalissa laskenut alle +26:n kuin kerran sitten kesäkuun viidennen päivän. Kunnes sitten tänään. Olen pitänyt ikkunoita auki niin paljon kuin sielu sietää ja todennut sen, että kaikkeen tottuu. On tottunut. Jos +26 on normi ja siitä ylöspäin lämmintä, +24 voi tuntua aika kylmältä - ja tuntuukin. Varpaita palelee ja tekisi mieli vetää vilttiä niskaan.

Sade ropsuttelee ikkunalautoja. Kovin on harmaata. Olen parannellut tautiani kotona pari päivää, huomenna taas töihin. Tulee aika lyhyt työviikko. Kirjoittanut en ole. Tarkoitus oli aloittaa Myyn kanssa tänä viikonloppuna, mutta flunssa sekoitti suunnitelmat. Nyt tavoite on aloittaa Myyn kanssa ensi viikonloppuna, viimeistään. Toivottavasti saan loppuviikon aikana vielä jotain kuningasideoita siihen liittyen.

Olen aloittanut tässä sairastellessani kahtakin kirjaa, mutta olen myös tullut siihen tulokseen, etten halua lukea niitä. Ei huvita, ei kiinnosta, ei tunnu omalta. Juuri nyt tai ollenkaan. Saas nähdä, mitä lukemattomien pinolle tapahtuu tätä vauhtia. No, ehkä ihan hyvä, etten ole saanut mitään luettua, sillä kirjahyllyssä on edelleen/taas kriisitilanne. Tila loppuu. En tiedä, auttaako enää mikään rymsteeraus, jos tila yksinkertaisesti on loppu. Aika näyttää.

Flunssailun jälkimainingeissa olo on aika tyhjä. Aivot eivät ole saaneet juurikaan virikkeitä (lasketaanko päiväunet tai syöminen virikkeiksi?), joten ei yhtään ihmetyttäisi, vaikka ensi yönä viilettäisin taas pitkin ja poikin yksinhuoltaja-agenttina tai muuna vastaavana sankarittarena. Sitä odotellessa.

Epäsäkenöivät päivät

2011-08-28T20:14:00.000+03:00

Luen Michael Cunninghamin Säkenöiviä päiviä. Ostin sen alesta joskus viime kesänä hintaan 3 euroa ja se on lojunut luettavien pinossa siitä asti. Etten sitten aiemmin tarttunut siihen! Olen lukenut ehkä puolet ja olen ihan vaikuttunut. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen en kyennyt hetkeen kuin huohottamaan. Vau. Hieno kirja, ja lojunut kokonaisen vuoden kirjoituspöydälläni tyhjän panttina?! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä joku typerä loppukesän/alkusyksyn flunssanpoikanen on tullut vierailulle. Mokoma hyyryläinen, menisi jo matkoihinsa; tämä kroppa on liian pieni meille kahdelle. Vedän c-vitamiiniövereitä ja kurlaan suolavettä.

Olin ajatellut, että tänä viikonloppuna olisin päässyt Myyn kimppuun ihan toden teolla, mutta ei väkisin. Ehkä ensi viikolla sitten, kunhan tämä typerä flunssa hankkii menolipun johonkin muualle. Ajatuksia pyörii jo päässä, siis Myyn suhteen. En ole ihan varma toteutuksesta, mutta sen verran tiedän, että raakatekstiä pitää kirjoittaa. Jospa sieltä sitten löytyisi vastauksiakin. Männäiltana kirjoittamani raakatekstinovellintynkä ei innosta yhtään - kyllähän siitä varmasti teksti tulisi, kun jaksaisi rakentaa ja purkaa, maalata ja käyttää kirvestä. En ole ihan varma, haluanko sitä. Idea ei periaatteessa ole huono, mutta voi olla, että se toimii jossain toisessa ajassa ja tekstissä paremmin. Tai sitten kirjoitan tuosta olemassaolevasta sellaisella tyylillä, joka on minulle täysin vieras, ja otan sen harjoituksen kannalta.

Ilta on kaunis. Menen sohvalle Michaelin kanssa.

Linkki ja sen kaverit

2011-08-25T21:32:00.002+03:00

Blogiini ei yleensä tulla millään kummallisilla hakusanoilla. Viljelen varmaan liian vähän kummallisia sanoja blogiteksteissä ;). Sen sijaan tänään on käynyt toista kertaa blogini historiassa se, että joku on linkittänyt jonkun postaukseni Facebookiin. Se ensimmäinen linkitys oli ihan ymmärrettävä sinänsä, että kehuin siinä erästä kirjaa ja oletan, että joku on sitten halunnut jakaa mielipidettäni. Tänään Facebookista on tultu blogiini arviolta seitsemänkymmentä kertaa. Seitsemänkymmentä kertaa on pyörähdetty täällä siksi, että joku on linkannut johonkin tämän blogikirjoitukseni. Hämmentävää, että juuri tuon - eihän siinä ole yhtään mitään sisältöä? Ei, en valita, mutta hämmästelen, että miksi juuri tuo nimenomainen postaus.

Palatakseni vielä noihin hakusanoihin - suurin osa tulee tänne hakemalla sanaparia Rooibos kirjoittaa. Ihmiset googlaavat aika paljon myös kuningatarhyytelöä ja viimeksi tällä viikolla sain uuden kommentin jo iäisyyden vanhaan kuningatarhyytelöpostaukseen. Blogistani on haettu viime aikoina myös runoja toipumiseen - harmi, ettei niitä löydy täältä. Rumia runoja haetaan myös joskus, mutta vaikka myönnän kirjoittavani niitä, ei niitäkään löydy täältä. Ei sillä, runot ovat kyllä kivoja ja pitäisi varmaan ottaa osaa Jennin runohaasteeseen. Jonkun verran blogistani on myös haettu iltarauhaa ja kirjoituskaveria. Enkä voi olla mainitsematta aina ja ikuisesti listoilla keikkuvaa hakua Kärpästen herra tiivistelmä. Sanon niin kuin aina ennenkin: lukekaa itse, koululaiset! Tästä blogista ei tule löytymään edelleenkään tiivistelmää, juoniselostusta, analyysiä tai referaattia Goldingin Kärpästen herrasta, mutta minua ei lainkaan haittaa, että niitä haetaan täältä. Päin vastoin, toivon, että kaikki, jotka aikovat laistaa Kärpästen herran lukemisesta ja pahimmassa tapauksessa kopioida netistä osia kirjallisuusesseeseensä tai -esitelmäänsä, tulevat tänne, jotta saan sanoa yhä uudestaan: Lukekaa itse, se on hieno, jännittävä ja kaikkea muuta kuin tylsä kirja. Sen luettuasi et ole entiselläsi.

Ja kas näin aasinsiltaa pitkin Zadie Smithin Kauneudesta-romaaniin. Sillä jos Kärpästen herra ei todellakaan ole tylsä, niin ei voi mitään, minä en vain syty Kauneudesta. Kirja on hyvin kirjoitettu, kansi on ihana (ai mitenniin ulkokirjallinen kommentti), mutta ei... en vain kykene. Voi olla, että Kauneudesta jää yksinkertaisesti kesken. Ihan sama kuinka nero Zadie Smith on. Voi myös olla, että minun pitää hankkiutua eroon omasta kappaleestani juuri siksi. En tiedä, saa nähdä. Kun se kansi on kumminkin niin ihana.

Käskien laulava kukko

2011-08-24T22:12:00.000+03:00

Kyllähän se, kun saa itseään niskasta kiinni. Tunti ja kaksitoista sivua. Siis käsin raakatekstinä, mutta yhtä ja samaa tarinaa. Ihan normaali vauhti, vaikkei teksti mitenkään pulpunnut, se on aika tarkalti viisi minuuttia per sivu noilla kirjoitusvihoilla, joista tykkään eniten.

Olen ehkä vähän hämmästynyt. En mitenkään erityisen tyytyväinen tekstiin, mutta tyytyväinen siihen, että kirjoitin. Tekstiä voi ehkä käyttää johonkin, muokata novelliksi, luulen, ehkä. Tyyli ei ollut kovin kummoista tai innoittunutta, mutta teksissä on loppupuolella yksi kohta, jossa pystyisi ehkä vähän vyöryttämään ja tuomaan vaihtelua rytmiin. Ja tietenkin pitää kirjoittaa vielä paljon lisää matskua, jos tuosta aikoo jotain. Pääasia kuitenkin oli, että kirjoitin. Lähestyin asiaa tehtävän muodossa ja kirjoitin ensin lyhyen synopsiksen tapahtumista tai yksityiskohdista, joita tekstissä tulee olla ja sen jälkeen aloin kirjoittaa tämän tehtävänannon mukaisesti. Ihan toimiva konsepti, luulen. Yleensä en suunnittele etukäteen mitä kirjoitan, vaan menen sinne minne kynä näyttää, mutta viikonlopun kirjoituskurssilla tajusin, että kirjoittaminen voi olla kivaa ja jännittävää, vaikka tietäisikin, mihin suuntaan on menossa.

Joka tapauksessa pääasia on, että kirjoitin enkä antanut itselleni lupaa mennä kaikkien keksimieni tekosyiden taakse. Nyt pitäisi katsoa huomiset työvaatteet kuntoon ja sitten mennä nukkumaan. Kodinhoidolliset asiat joutuvat odottamaan huomiseen - taas kerran. Ei voi mitään.

Omaa lääkettä

2011-08-24T20:56:00.000+03:00

Jaa-a. Koska julistin eilen, että väsymys ja kaikki muut tekosyyt, joita kirjoittamisen eteen kasaa, ovat vain tekosyitä, niin ei kai siinä sitten auta muu kuin ruveta hommiin. Viikonloppuna leirillä ei tullut iltayhdeksältä mieleenkään, että olisi ollut liian myöhä tehdä yhtään mitään, kaikkein vähiten kirjoittaa. Täällä kotona keskittymistä häiritsevät pyykit, tiskivuori, imuroimista kaipaava huusholli, kirjoituspöydälle kasatut puhtaat sukat, jotka pitäisi parittaa ja niin edelleen. Ei edes mainita huomisten työvaatteiden silittämistä tai muita maallisia... Eikä käytetä bloggaustakaan tekosyynä viivytellä kynän varteen tarttumista.

Ei kai tässä muukaan auta. Että siitä vaan sitten kirjoittamaan. Aikaa tasan tunti, ennen kuin herätyskello soi ja saan lopettaa.

Oppia ikä kaikki

2011-08-23T20:37:00.004+03:00

Miten ihmeellistä ja erikoista, että vielä tänäänkin olen saanut vahvoja tunneflashbackeja kurssilta. En ole ollut yhtä pyörryksissä ja muissa maailmoissa kuin eilen, mutta välillä tunnelma iskee ja olen hetken ihan muualla. Jossain, missä tärkeät asiat saavat tarpeeksi tilaa ja jossa voi olla koko päivän se, joka on. Ja muuta yhtä pateettista :).

Olen miettinyt kurssia paljon. En varmaan vieläkään tajua kaikkea, mitä sieltä tarttui mukaan, mutta nyt jo tunnistan joitain asioita. Kivointa on, että viikonlopun anti tuntuu yltävän myös Kreikkalaisiin. Olen ollut niiden kanssa aika pihalla tässä viime aikoina ja sitten kun viime viikolla ryhdistäydyin ja päätin, että pitää aloittaa uusi kirjoituskierros, tuntui vähän niin kuin olisi ollut menossa sokkona eteenpäin. Ei ollut mitään hajua, mille novelleille pitäisi tehdä ja mitä. Jotenkin viikonlopun aikana sain kuitenkin eväitä siihenkin. Osoittaa, että joko aika oli oikea tai että pitäisi ajatella kirjoittamista normaalielämässäkin paljon enemmän... Joka tapauksessa minulla on nyt pieni aavistus, mihin suuntaan lähden Kreikkalaisten kanssa, ja pieni aavistus siitä, minkä tekstien kanssa alan ensin. En osaa vielä kauhean hyvin sanallistaa sitä, se on lähinnä vain tunne, mutta se riittää tällä hetkellä, ja koko ajan se selkiytyy lisää.

Mitä muuta voisin kertoa kurssista (tai leiristä) kuin että sain ajatuksia Kreikkalaisiin liittyen? Huomasin, miten hyvää tekee kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei tavallisesti kirjoita. Opin, että tajuton väsymys ei ole este kirjoittamiselle. Löysin uusia kirjoittavia ihmisiä. Opin, että joissain paikoissa joissain tilanteissa ihmisistä ja paikoista syntyy enemmän kuin osiensa summa, sillä mitenkään muuten en oikein osaa selittää sitä kurssin henkeä, joka lainehtii yli vieläkin.

Onnistuin kirjoittamaan kurssilla yhden hyvän tekstin erään harjoituksen lopputuloksena. Se oli oksennus paperille, purskahdus, ei mitenkään valmis, mutta se sai pulssin hakkaamaan ja mahan kipertymään kokoon. Tekstin ääneenlukeminen oli iso ponnistus, joka toi kirjoittamisen aikaiset tunteet takaisin ja kasvatti ja purki sellaisen latauksen, että mieluiten olisin heti lukemisen jälkeen itkenyt. Tuota minä toivoinkin kurssilta - että saisin avattua uusia polkuja sanoille. Toivottavasti polut pysyvät auki eivätkä kasva heti umpeen.

Lisäksi teen mental noten, että pitää päästä kirjoittamaan useammin johonkin vieraaseen paikkaan. Vaikka yksin, sekin kelpaa. Jos kenellä on ideoita paikoista, saa ehdottaa.

Nyt lopetan ja menen kirjoittamaan. Raakatekstiä vain, ei sen kummempaa, mutta kirjoittaminen onkin pääasia.

Sukellus mereen

2011-08-22T17:33:00.001+03:00

Viikonloppu meni kirjoituskurssilla. Olen yhtä aikaa ihan tyhjä ja aivan umpitäynnä ja kulkenut pienessä sumussa koko päivän. Leirillä sain aikaan harvinaisen vahvan tunnelatauksen etenkin erästä tekstiä kirjoittaessani, ja tuntuu, että sukelsin jonnekin, josta en ole vieläkään (luojan kiitos) noussut kokonaan pois. Haluan, että tämä kummallinen lumous jatkuu, tämä tunne, että on upoksissa, toisessa todellisuudessa. Ainahan kaikki tuontyyppiset kurssit, leirit ja ylipäätään ajat ovat intensiivisiä ja juuri siksi niin vaikuttavia, mutta tämä kokemus oli kyllä kärkipäätä niistäkin. Ja silti tuntuu kuin sukeltelisin vasta eteisessä - kuin ovi olisi avattu ja näkisin vilauksen siitä, millaista voi olla. En tiedä, sisälläni on varmaan liikahtanut jotain. En tiedä mitä, enkä tiedä onko sillä muuta vaikutusta kuin tämä tunne, että pääni sisältö on jossain muualla kuin minä itse, ja tavallaan se on ihan sama: pääasia on jotenkin se, miltä kurssilla ja sen jälkeen tuntui.

Viikonloppuna tapahtui paljon. Ei ehkä fyysisesti, mutta emotionaalisesti ja osa tapahtumista tuli pyytämättä, eikä ollut ihan miellyttävää. Kokonaisuus on kuitenkin isosti plussan puolella. Edes se ei haitannut mitään, että perjantaina vastaanotin meilitse hylsyn kustantamo D:ltä. Hetken se kirpaisi, koska hylsy oli ihan perustavallinen yksilö, mutta sitten hylsy jäi kaiken muun jalkoihin ja nyt siitä on jo ikuisuus, siitä hylsystä.

Kerron myöhemmin jotain lisää, ajatuksia kurssista ja muuta. Nyt olen kuitenkin turhan lähellä pintaa ja yritän päästä sukeltamaan takaisin päin edes ihan vähän matkaa. Tiedän, etten voi pysyä enkä pysy sukelluksissa loputtomasti, mutta en voi vielä päästää irtikään ja hukata tätä erikoista olotilaa.

Jaloin ja käsin ja kynin

2011-08-16T20:43:00.001+03:00

En suostu nilkuttamaan enää. Kuvaannollisesti siis. Jaloissa ei ole mitään vikaa. Tai vaikka olisikin, ei liity tähän. Joka tapauksessa nilkutus loppuu. Se, mitä olen itselleni tähän asti suonut.

Tällä viikolla on aika paljon siviilielämää, mutta siinä välissä aion ehtiä tehdä aivotyötä. Ensi viikolla sitten kirjoitustyöhön. Tänään avasin ääntä kolmella rumalla runolla. Kokeilen kynääni, käsieni uskallusta. Sanojen jalkoja.

Ei muuta

2011-08-15T20:18:00.000+03:00

Tänäkin vuonna listalla oli tuttuja nimiä. Onnea heille!

Tänä syksynä syksy tuntuu tulleen aikaisin. Tällaiset tihkusadepäivät kuin tänään ovat harvinaisia. Kävelin kotiin. Oli helppo hengittää.

En ole kirjoittanut, mitä nyt toissapäivänä kolme sivua raakatekstiä, ensimmäiset viikkoon. Pitäisi kirjoittaa, toki.

Kapeita nämä minun päivitykseni tätä nykyä. Ei vain ole mitään sanottavaa. Paitsi että Gallayn Tyrskyt oli aika ihana kirja. Juuri sopivan värinen.

Ei muuta.

Otsikoton sunnuntai

2011-08-14T18:57:00.000+03:00

En ollut aikaisemmin törmännyt sellaiseen kahvi- ja teekauppaan kuin Johan & Nyström. Netti opasti minua äsken, että kyse on ruotsalaisesta firmasta: kahvinpaahtaja ja teekauppias. En tiedä kauanko Johan & Nyströmin kahvila/myymälä on ollut Kanavaranta 7:ssä Helsingissä, samassa talossa kuin ravintola Nokka, mutta löysin sinne tänään. Kaunis sisustus, kiva tunnelma, ihana ympäristö. Ja teetä. Mukaan lähti tuoksun perusteella Earl of Organic -luomutee. En ole vielä maistanut, mutta tuoksun perusteella voin sanoa jo nyt, että luvassa on jumalaista Earl Greytä. Sellaista kuin sen pitääkin olla. Aion hauduttaa tänä iltana kupillisen.

Muutakin löysin tänään: penkit, joilla voi istua uudistetun Halkolaiturin altaan vierellä; lumpeita Kaisaniemen kasvitieteellisestä ja tuohituomen punakultaisena hohtavan rungon; laivoja; herttaista palvelua; päiväunet, joita en ottanut, sillä niiden sijasta luin Gallayn Tyrskyjä.

Kaikki pilvet ja cumulonimbus

2011-08-11T22:36:00.000+03:00

Tänä iltana taivaalla on kaikkia pilviä. Valkoisia, mustia, sinisiä. Ohuita, utuisia, suuria möhkäleitä, tasaista massaa, Cumuluksia kaikissa väreissä, toisaalla taivas on laveerattu.

Viime yönä kun katulamput sammuivat koko Helsingistä, minä nukuin enkä nähnyt pimeää.

En ole kirjoittanut, vaikka olemiseni riippuu kirjoittamisesta. En osaa, olo on levoton, mahaa kivistää. Silloinkin kun ei oikeasti, niin mielikuvaa mahasta.

Tämäkin päivä on jo ohi. Jäljellä sänky ja uni ja siinä välissä kirja, valkoinen sivu, mustat kirjaimet, jonkun toisen sanoja. Unohdan niihin omani. Väsyn.

Vyö

2011-08-09T21:13:00.000+03:00

Odotan. Öisin näen unia siitä, että odotus loppuu, päivisin yritän olla ajattelematta sitä tai yhtään mitään, joka liittyy kirjoittamiseen, ihan vain siksi, etten muistaisi ja odottaisi. Illat - niin, illat.

Odotus on kuin liian kireä vyö: housut kyllä pysyvät ylhäällä, mikä on tietysti hyvä, mutta olo on huono koko ajan. En voi sanoa, että mieliala pysyisi kovinkaan korkealla. Siksi juuri yritän olla ajattelematta. Etten alkaisi Epäilemään enempää kuin nyt jo teen. Siksi juuri ei ole oikein sanottavaa. Juon teetä ja mustikkakeittoa ja vähän leipää, syön siis, en juo. Katselen pilviä, luen kirjaa. Yritän olla ajattelematta yhtään mitään, jotta ajatus ei lipsahda väärille poluille.

Tiskejä. Ei enää tänään. Pyykkiä. Tehty jo. Hankalaa. Vaikka sitä kireää vyötä saisikin löysättyä hetkittäin, vatsaa kivistää silti.

Juon inkivääri-omena-appelsiinirooibosta. Tänään on ollut monta hetkeä, jotka ovat olleet aivan syksyn värisiä.

Oikeita kirjoja

2011-08-07T19:35:00.001+03:00

Eilen juttelin lyhyesti kirjoittamisesta sellaisen ihmisen kanssa, jonka en edes tiennyt tietävän, että kirjoitan. Kun hän kuuli, että novellikokoelmakäsikirjoitus on työn alla, hän kysyi, että "aiotko sä joskus kirjoittaa sellaisen oikean kirjan, niinkun kokonaisen tarinan?". Minä hymyilin ja sanoin vain, että saas nyt nähdä. Hymyilen edelleen. Jotenkin tosi herttainen kommentti - ja niin paljonpuhuva :).

Luen Carrigerin Heartlessia ja vanun. Sunnuntai. Kunhan Heartless on luettu, luen jotain lukemattomien pinosta. Jatkan loman lukemisputkea, vaikka loma ei jatkukaan. Lukeminen on tehnyt hyvää ja tähän päälle vielä tuo Heartless, jotenkin kirsikkana kakun päälle; ihanaa, hyvinkirjoitettua viihdettä vampyyrien ja ihmissusien kera. Täydellistä. Leppoisaa sunnuntaita teille kaikille!