Paljastakaa se luopio, joka on karannut asemapaikaltaan ja joka lymyää takkinne helmoissa, arkenne harmaan seinän takana, väsyneitten katseitten tavoittamattomissa ja kaikkialla mahdollisimman kaukana. Paljastakaa se ja palauttakaa se minulle, vaikka väkisin, elävänä tai kuolleena, aivan sama kunhan se tulee pitämään minusta huolta.
Mikäkö on hukassa? Se pieni osa aivoista, joka kääntää ihmisparan pään kotivaihteelle töiden jälkeen. Se luopio häipyi heti kun arvasi joutuvansa tekemään töitä ja jätti minut yksin Keskustelijan kanssa. Keskustelija on pirullinen. Keskustelija on varma, että elämä on parempaa, jos käyn läpi kaikki mahdolliset variaatiot kaikista mahdollisista keskusteluista, joihin voin joutua huomenna tietyssä palaverissa. Koska Keskustelija ei tietenkään voi ikinä ottaa kaikkea huomioon, sen työ on tuhoon tuomittua ja tämä fakta yllyttää sitä yhä vain suurempiin ponnisteluihin.
Olen puolentoista tunnin ajan käynyt monologia päässäni siitä, mitä huomisessa palaverissa puhutaan, mitä siellä pitäisi puhua, miksi nyt on sanottu näin ja kuinka jo sanottuihin asioihin voi reagoida. Pääni pohtii taukoamatta sitä, että kun henkilö X haluaa puhua asiasta Y, niin millaisia repliikkejä hän voi lausua ja mitä minun tulee vastata näihin kuviteltuihin repliikkeihin. Varmuuden vuoksi pääni pohtii kolme tai neljä erilaista mahdollista vastausvaihtoehtoa tyypin X kuviteltuihin repliikkeihin sekä tietysti myös ne pari kolme vaihtoehtoa, jotka oikeasti haluaisin sanoa, mutta jotka ovat hyvien tapojen vastaisia.
Argh. Noin niin kuin sivistyneesti ilmaistakseni. Yritän ajatella muuta, tolkuttaa itselleni, että tämä aika päivästä on omaa aikaani ja että minulle ei makseta siitä, että mietin illat työasioita. Että en voi ikinä valmistautua kaikkeen, mitä naamalleni saan. Yritän ajatella, että varmasti pärjään, varmasti osaan sanoa oikeat sanat, varmasti varmasti varmasti se kommentoi noin ja sitten minun pitää sanoa näin... Kehältä on vaikea siirtyä illaksi sivuun seisomaan, kääntää sille selkä ja katsoa kaikkea kaunista unohtaen että selän takana edes on jotain. Eli jos löydätte sen päästäni puuttuvan osasen, niin kiltit, tuokaa se takaisin, tarvitsen sitä kipeästi!
Ajattelin valittaa tähän jatkoksi taas, että kirjoita nyt sitten tässä kun ylläoleva sirkus pyörii päässä, mutta tajusin, että ehkä kirjoitankin. Ehkä kirjoittaminen oikeasti on paitsi intohimo, unelmatyö, koti, kunnianhimoni kohde ja ties mitä muuta, mutta myös se, mitä tarvitsen samalla tavalla kuin ratsastustuntejani. Vaikeus taitaakin olla siinä, että jaksanko, löytyykö siihen paukkuja vielä silloin kun tuntuu tältä?
Jos joku tietää hyvän keinon nollata pää pahan työpäivän jälkeen (muuta kuin viinaa tai huumeita ;) kiitos), niin kaikki neuvot otetaan kiitollisina vastaan kommenttilootassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti