Kun lähtee liikkeelle, mahdollisuuksia on joka suuntaan. Tekstin mies voi olla tulossa isänsä hautajaisista, tulossa rakastajansa luota, kävelyllä siksi että kotona vaimolla on raivokohtaus, menossa tapaamaan liiketuttaviaan, menossa hakemaan naapurin lasta junalta, koska naapurin mies on juonut itsensä sairaalakuntoon ja tämän vaimo ei uskalla poistua kotoa, ei ole poistunut viimeiseen kuuteen vuoteen. Mies voi seurata sisäistä ääntä, joka käskee hänen kävellä, kävellä, kävellä. Miehellä on ehkä ikävä koiraansa, jonka kanssa hän käveli usein sunnuntaisin ja joka kuoli syksyllä silloin kun näytti vielä, että syksyn jälkeen tulee talvi, silloin kun näytti siltä, ettei syksy voi jatkua pidempään kuin sen ajan, mitä sille on ennalta annettu. Ehkä mies on juuri jättänyt pitkäaikaisen naisystävänsä ja lähtenyt kävelylle, koska ei keksi muutakaan tekemistä, ja ihmettelee, miten ei tunnu miltään ja kuinka kaupunki ei ole koskaan näyttänyt tavallisemmalta.
Joinain päivinä raakatekstin kirjoittaminen on ihanaa juuri siksi, että kun päästää itsensä irti, mitä tahansa voi tapahtua. Tuntuu vapaalta. Joinain päivinä pilvet ovat matalalla ja valinnanvapaus tekee kirjoittamisesta raskasta; olisi helpompaa tietää etukäteen, mitä tekee, sen sijaan, että valuttaa tekstin suoraan aivoista paperille tietämättä, mikä on seuraava sana. Tänään koti on hiljainen ja menisin mielelläni kirjoittamaan lähikuppilaan, mutta on sunnuntai ja lähikuppila on kiinni. Ehkä hyvä niin? Ehkä hiljainen sunnuntaipäivä kotona on juuri se, mitä tarvitsen. Haluankin, mutta se tuntuu myös hankalalta. Pitää asettua paikoilleen, pitää tehdä töitä ja kirjoittaa sen sijaan, että fiilistelisi sillä, että voi kirjoittaa.
Aina minä vingun, että olisipa aikaa enemmän ja samaa toivon nytkin. Ettei olisi paineita käyttää tämä aika hyvin, ettei olisi kiire levätä, ettei olisi kiire olla rauhallinen ja luoda. Kirjoitin kuutisen sivua raakatekstiä. Kohta kirjoitan lisää. Ajattelin iltaa: ulkona pimeää, pöydällä kynttilöitä, minulla maha täynnä ruokaa ja lämmin olo. Istuisin sohvalla ja lukisin muistivihko kakkosta, vihdoin. Uskon, että raakatekstin kirjoittaminen on hyvästä, mutta uskon myös, että kannattaisi lukea kirjoittamaansa sitten jonkun ajan kuluttua. Se on jäänyt vähemmälle, sillä se on hidasta puuhaa - käsiala ei ole aina ihan parhainta kun kirjoitan raakatekstiä ja välillä pitää miettiä, että mitähän tuossakin lukee. Jospa tänään kuitenkin asettuisin sohvannurkkaan ja lukisin. Löytäisin ehkä lauseita, joita jatkaa, ajatuksia, joita kehitellä eteenpäin.
Eteenpäin. Jaksan jatkaa, jaksan kyllä - mitä muutakaan minä tekisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti