Nolla

Ei mitään sanottavaa. Työpäivä oli melko pitkälti omituinen ja järkyttävä.

Sikainfluenssarokotus, jonka sain 36 tuntia sitten, alkaa juimia päätä.

Otin pari särkylääkettä. Toivottavasti ne auttavat sekä päänsärkyyn että päänsärkyyn. Huomisesta tulee raskas päivä, sillä joudun taistelemaan harvinaisen isoja tuulimyllyjä vastaan. Kirjoittaminen? - älä viitsi, hyvä jos tolpillani pysyn.

007 ja lupa saada kaikki

Levoton olo. Se voi johtua pienestä krapulasta, jonka hankkimiseen käytin eilen ja viime yönä antaumuksellisia tuntikausia. Krapulan hankkimiseksi tehdyt toimet olivat hervottomia, hauskoja ja levottomilla ajatuksilla kuorrutettuja ja ehkä siitä johtuu se, että olen tänään levoton. Toisaalta on ihanaa, että voin keskittyä loppuviikonlopun itseeni: kirjoittamiseen, pyykkäämiseen, kirjoittamisesta puhumiseen, ruoanlaittoon. Sitten taas toisaalta tuntuu siltä, että eilen oli tosi hauskaa ja tänään ei ole elämää; että enkö voisi tänäänkin saada tehdä kaikkea jännää koko illan ja yön - toikkaroida katoilla ja katsella melkein näkymättömiä lumihiutaleita ja puhua merkityksillä ja huutaa ja nauraa - vaikka en oikeasti jaksaisikaan.

Kirjoittaminen odottaa ja minä odotan sitä. Ehkä hiukan pelonsekaisin ajatuksin. On ollut nyt niin paljon kaikkea muutakin, että olen päästänyt kirjoittamisen hiukan liian kauas. Aloittaminen arveluttaa, kun rutiini on päässyt rakoilemaan. Kyllähän minä tiedän, että sanat tulevat taas kun niiden antaa tulla, mutta rutiinin puute on rutiinin puutetta.

Paitsi että haluaisin sekä kirjoittaa että sosialiseerata ja juhlia täysin palkein, olen huomannut ympärilläni myös muutamia salskeita nuoria(?) miehiä, jotka eivät jätä minua aivan kylmäksi ja jotka eivät edesauta sitä ajatusta, että jäisin tyytyväisenä kotiin lauantai-illaksi. Hohhoijakkaa.

Tiedän kyllä, että kunhan loihdin jotain pientä murkinaa jääkaapista suuhuni, laitan kylpyveden valumaan ja varustaudun kylpyyn kirjojen, musiikin ja kynttilöiden kera, alan olla taas aika tyytyväinen siihen, että voin viettää hiukan laatuaikaa itseni kanssa. Sen lisäksi kuitenkin haluaisin tänään kaikkea muutakin - hyvää seuraa, hauskat juhlat, mielenkiintoisia ihmisiä jne. Kaikkitännehetinyt. Karkkiipurkkaajätskiisipsiilimppaa. Juu kyllä kiitos! Mieluiten gratinoituna ja pihvin kera. Ja hiukan lakritsikastiketta myös.

Joskus mietin, onko aikuistumista se, kun ymmärtää, ettei voi saada kaikkea haluamaansa. Kaipa minäkin sen ymmärrän, jotenkin, mutta oikeasti en vain halua ymmärtää, että miksen voisi oikeasti saada kaikkia vaihtoehtoja. Mitenniin en voi? Miksen muka? Jos ne kaikki vaihtoehdot ovat kuitenkin olemassa?

(ps. Sain tänään pienen valaistuksen dialogin kirjoittamisen kanssa, kiitos Kontaktin erään kommentin, johon palasin tuossa alkuillan tunteina. Täytyypä työstää soveliaissa Kreikkalaisissa sitä yksityiskohtaa, että dialogilla voisi virittää tunnelmaa ja jännitteitä sanomalla repliikissä päinvastaista tai enemmän kuin muu teksti antaa ymmärtää. Ettei repliikillä tarvitse toistaa mitään. Ihan ilmiselvä asiahan tuo on, mutta joskus asiat osuvat ja uppoavat vasta sitten, kun joku sanoo ne oikeilla sanoilla.)

Rooiboksella täytetty neulatyyny

Akupunktiossa käynti tarkoittaa lempeää meininkiä loppuillaksi. Ei voi mennä salille rasittamaan neulojen pistelemiä käsiä, tekee mieli pitää itsensä lämpimänä ja hemmotella itseään.

Neulottamisen jälkeen makoilin sohvalla puolihorteessa tunnin ajan. Lopulta viritin ruokaa uuniin, pyykit koneeseen ja itseni takaisin sohvalle. Minä, torkkupeitto, pari tyynyä, kuppi rooibosta ja kirja. Syötyäni ripustin pyykit, keitin lisää rooibosta ja luin vielä muutaman sivun. Huuhtelin ne pari käsipyykkiä, jotka olin jättänyt likoamaan ämpäriinsä. Nyt vessassa haisee kodikkaasti pyykinpesuaine ja ilma on kostea. Istun lattialla rooiboskupillisen vieressä.

Olen lukenut Lamottin Bird by birdiä, joka on komeillut keskeneräisten kirjojen listalla jo jonkin aikaa. Luin sitä alkuunsa pääasiassa iltaisin sängyssä, enkä oikein päässyt kiinni. Tylsä kirja, jo moneen kertaan luettuja ajatuksia, blääh. Tänään, kun olen lukenut Bird by birdiä enemmän kuin sivun kerrallaan, olen alkanut muuttaa mieltäni. Ei se ole tylsä. Ei siinä ole kyllä ensimmäisen puolikkaan aikana ollut mitään maatamullistavan uutta, mutta nuo tutut asiat on kerrottu miellyttävästi. Bird by bird on saanut minut ajattelemaan tänään kirjoittamista, ja se on hyvä asia. Olen lukemisen lomassa miettinyt uudelleenkirjoittamista. Ajatukseni ovat hipaisseet Kreikkalaisia. Sitä, että niidenkin kanssa on varmasti edessä vielä paljonkin uudelleenkirjoitusta sen jälkeen, kun saan ne valmiiksi. Ei se haittaa. Se on kirjoittamista.

Tänään töissä, kun tein itselleni rooiboskupillista kahvihuoneessa (siis kuinka paljon olen juonut rooibosta tänään?), ajattelin virkavapaata. Sitä, kuinka kaukaiselta se tuntuu. Sitä, miltä tuntuisi olla kokonaisia päiviä vapaalla, omissa töissä, sellaisissa, jotka eivät sodi itseäni vastaan. Hetken murto-osan ajan sain mieleeni kuvan siitä, millaista keväällä tulee olemaan. Hymyilin. Oli lämmin olo, rauhallinen. Sitten hetki oli ohi, enkä pystynyt enää kuvittelemaan virkavapaata, joka tuntui olevan järkyttävän kaukana. Olkoon kaukana tai ei, se tulee silti, joka päivä lähemmäs. Liian hyvää ollakseen totta?

Ajattelin jatkaa Bird by birdin lukemista. Ajattelin oikolukea vähän Rakennegurulle. Voisin ottaa vielä kupin rooibosta ja hiukan tyrnimehua c-vitamiiniksi. Voisin lukea kirjoittamisesta ja antaa Kreikkalaisten hautua tänään hiljaisella tulella.

Puhdasta pyykkiä ja mieltä

Eilen kirjoitin yhden unisivun. Tänään voisin tehdä saman. Olen aikaisen nukkumaanmenon vireessä. Tai sanottaisiinko, että asialliseen aikaan tapahtuvan nukkumaanmenon vireessä. En ole kirjoittanut vielä tänään, siksi unisivut tuntuvat hyvältä idealta. Tämän päivän iltatyöt ovat sisältäneet oikolukemista Rakennegurulle - ajattelin jatkaa sitä sen aikaa kun pyykit peseentyvät loppuun. Pyykkien lisäksi kävin uudenlaisessa jumpassa. Tiesin, että tykkäisin siitä ja niin kävi. Harmi, että sitä on vain kerran viikossa. Ensi maanantaina sitten taas.

Juttelin eilen kirjoittamisestani Kontaktin kanssa. Kreikkalaisista ja siitä, miten niistä tulee kokoelma, joka julkaistaan. Sain hyviä neuvoja. Sain boostausta. Kontakti totesi virkavapaastani, että no niin, hyvä juttu, kirjoitat keväällä kokoelman loppuun, eihän tässä mikään kiire ole. Minä hymyilin onnea ja yhtä aikaa irvistin. Kiire - juuri se minulla on, haluan kustannussopimuksen nyt heti, haluan niin pian kuin mahdollista niin paljon kuin mahdollista! Ja samaan aikaan rauhallinen tunne siitä, että eihän tässä tosiaan mikään kiire ole. Jos olen odottanut koko tähänastisen elämäni, niin mitä yksi puoli vuotta tai vuosi siinä enää merkitsee? Tunne siitä, että matkasta määränpäähän tulee nautinnollinen, on vahva, ja tajuan, etten halua menettää siitä yhtään - kirjoittavasta elämästä, joka minua odottaa keväällä.

Tyyni, odottava olo. Päivisin siitä ei ole tietoakaan töiden kurimuksessa, mutta on ihanaa, että voin tavoittaa sen helman liepeen edes joinain iltoina kun istun näin, kone sylissä, sade ikkunan takana, pesukone kehräten vessassa. Kynttilöitä ja pimeää iltaa - piripintaan, kiitos. Ehkä minä tämän muistolla jaksan huomisen päivän ennen kuin tulee taas ilta ja minä itse.

Väsynyt käpälä

On ollut kiireinen viikonloppu, vieraita ja menoa sinne sun tänne. Nyt on sunnuntai-ilta, jalkani ovat väsyneet kirjamessuilla vaeltelusta ja mieli väsynyt muuten vaan. Tekisi mieli nukkua sohvalla kirjavan viltin alla, juoda rooibosta, saada päänsilitystä. Eipä taida onnistua. Koko viikonloppu on mennyt muihin puuhiin, nyt velvollisuus kutsuu. Velvollisuus ja halu.

Töissä on ollut viimeiset viikot tavallista aktiivisempaa tietokoneen ja etenkin hiiren kanssa. Hiirikiirettä tulee jatkumaan heti huomenna ja koko vuoden loppuun asti - pelkäänpä, että virkavapaaseeni asti. Ranteeni ei pidä hiirikiireestä. Huomenna on tilattava akupunktioaika. Ja toinen. Ja kolmas. Tähän ei auta kuin neulotuskuuri ja lepo, tiedän katkerasta kokemuksesta. Lepoa tuskin saan, joten pitää hankkia ne neulat ja keskittyä kiusaamaan vasenta rannetta, pitämään oikea lämpimänä ja toimettomana edes välillä. Sekin auttaa, etten kirjoita koneella vaan käsin.

Ranteen takia tämä bloggauskin jää lyhyeksi; kirjoitan Ksiitä vielä tänään ja tarvitsen rannetta siihen.

Aisteja

Sain kiertopalkinnon tai tunnustuksen Tirlittanilta.



Tunnustukseen kuuluu haaste ja se kuuluu näin:

1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Tässä siis aistejani:

Näkö
Näen. Luen. Hymyilen näkemälleni. En haluaisi olla ilman; jokapäiväinen riippumattomuus riippuu näöstä.

Kuulo
Ei priimakunnossa. Toivon, että saan pitää hänet vielä pitkään. Korvatulpat tarvittaessa ja hyvin vähän keikkoja. Kova melu saa minut huolestuneeksi ja olo tuntuu epämiellyttävältä.

Tunto
Iho. Kosketus. Kipu. Nautinto. Havunneulaset jalkapohjien alla, rantakivikko. Lumen viiltävä kosketus saunakuumalla alastomalla iholla. Hierojan lämpimät kädet. Toisen ihmisen iho omaa vasten. Tätä me kaikki tarvitsemme.

Haju
Minulle on tärkeää, että uudessa kodissani haisee vain koti, eikä sisällä polttavien naapureiden rööki. Että terveisiä vaan sinne entiseen kämppääni Haisulle - ei ole ikävä!

Maku
Tällä hetkellä maistuu salmiakki. Sitä ennen maistui tee ja marjapiirakka, sitä ennen kanawokki. Hyvät maut ovat tosi tärkeitä. Erityisesti salmiakin, teen, voin, lihan ja kasvisten maut - ne pitää olla kohdallaan, huonoa en syö (paitsi salmiakkia, etenkään teetä). Kunnon keitetty peruna, aaah! Yksinkertainen on hyvää. Myös makujen vaihtelu on tärkeää. Syön paljon enemmän, jos lautasella on monta eri ruokaa kuin jos siinä on kasa yhtä ruokaa. Paitsi jos se ainut ruoka on tosi hyvää. Ravintolaruokaa arvioidessa tärkeä kriteeri on se, tekisinkö itse parempaa. Jos en tekisi, annos alkaa olla melko mallikas. Tulen ruoanlaittajaperheestä.

Kirjoittaminen
Tällä aistilla määritän itseni suhteessa ympäristööni. Tällä aistilla teen kodin.

Koska en ikinä tottele näitä haasteita orjallisesti, haastan mukaan vain muutaman bloggaajan. Kesiksen, koska hän kirjoittaa terävästi. Viljonkan, jonka toivon vastaavan kuvin. Minnin, jonka kommenttiloota hylkii kommenttejani.

Silmiä kirvelee

Olen paistanut ja syönyt blinejä, olen juonut hiukan viiniä, olen puhunut ja kuunnellut. Olen kuunnellut muiden elämää ja vaikka ilta on ollut hyvä, tuli olo, että entä sitten oma elämäni, tämä vähäpätöinen. Tämä epäkiinostava. Työt maalaavat minut väärän väriseksi, sellaiseksi etten itsekään tunne. Toiset siirtyvät elämässä eteenpäin, minulla on yhä kaikki sama: ei esikoiskirjaa, ei edistystä siihen tai tuohon suuntaan. Tässä vain, aina tasan tässä.

Ei tämä ole mitään, mitä ei kunnon yöuni parantaisi. On vai niin - turtaa. Tekisi mieli itkeä. Edes hiukan. Ja sitten ei kuitenkaan. Jaksaako sitä, se on rankkaa, silmät turpoavat. Eikä se hyödytä mitään.

Hävitän itseni vähä vähältä. Saanko varmasti takaisin sitten kun on sen aika? Omaa aikaa on seuraavan kerran sunnuntai-iltana. Sinne on matkaa, paljon. Väsyttää. Enkö voisi vain nukkua tarpeekseni? Harkitsen huomisaamun venyttämistä, töihin yhdeksään. Miksi? Olenko tehnyt tunteja sisään nukkuakseni ne pois? Miksen olisi. Miksi kaikella pitäisi olla suurempi merkitys, jos minua väsyttää nyt?

Tiedän, että virkavapaan alkuun on muutamaa päivää vaille neljä kuukautta. Vain. Niin paljon. Neljä kuukautta on vain sanoja - niiden aikana ehtii tapahtua paljon sitäkin, mitä en halua tapahtuvaksi. Paljon pakotettua reippautta, paljon taistelua, paljon pahaa mieltä ja kärsimättömyyttä. Vähiä sanoja, joista tehdään paljoja tunteita, kun ei ole muutakaan moottoria kuin velvollisuus.

Joinain hetkinä olen kuitenkin pikkiriikkisen huolissani itsestäni. Tuntuu kuin näkisin kirkkaasti, vaikka kaikki onkin sumeaa. Ja juuri se huolestuttaa, että kaikki on sumeaa, vaikka näen ihan kirkkaasti.