May the Force be with you

keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Skippauksia

Kirjoittelin tänään lähikuppilassa raakatekstiä. Ei mitään kummoista, mutta jotain kumminkin.

Olo on ollut koko päivän aika huono. En tiedä mikä tauti nyt on, kurkku on outo, keuhkoissa on räkää ja se yskittää hiukan ja haittaa enemmän yleisolemista: kaikki liikkuminen aiheuttaa sydämentykytystä, hengästyminen tulee melkein heti. Väsyttää, ankeuttaa. Skippasin iltapäivällä yhden kyläilykutsun ja nyt illalla skippasin uudenvuodenbileet. En vain jaksa lähteä. En jaksa olla huono-oloisempi kuin mitä kotona tassuttelu aiheuttaa. On tosi luuseriolo. Olisin periaatteessa voinut lähteä bileisiin; ei ole neljääkymmentä astetta kuumetta, ei ole superflunssaa. Olisi vain ollut vähän huonompi olo sen aikaa, kun olisin mennyt sinne, ja jonkun aikaa kunnes olisin rauhoittunut paikalleni. En vain jaksanut. Olen ihan tylsä ja typerä. Kökötän kotona yksin. Ja kuitenkin - mitä väliä tällä illalla, on vain keskiviikko, ei sen traagisempaa. Väsyttää.

Kyllä minä huomenna olen taas aikuinen, enkä valita ihan itse tekemistäni päätöksistä. Tai selittele asioita, jotka eivät kaipaa selittelyä. Kyllä minä huomenna, luulisin.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Latausta

Ostin tänään uuden levyn. Soitin sitä ja Emma Salokoskea kun istuimme ystävän kanssa pöytäni ääressä kynttilänvalossa ja joimme kannuittain zen-teetä zen-kannusta puhuessamme syvällisiä. Tämän päivän töissäkäynnin jälkeen oli ihan taivaallisen hyvä unohtaa kaikki hetkessä mieleen nousseet työstressit, ja puhua rooiboksen äärellä siitä, mikä on tärkeää. Omasta itsestä, ihmissuhteista, mielialoista, hormonien vaikutuksesta niihin (...), armeliaisuudesta itseään kohtaan, kirjoittamisesta, kirjoittamisen aiheuttamista tunteista... Teki hyvää. Puhuin itse asiassa sellaisia asioita kirjoittamisesta, joita en ole pahemmin yrittänyt selittää kenellekään ihmiselle livenä - tai edes muuten, ajatellut niitä vain. Nyt ne ajatukset olivat ilmeisesti kypsiä tulemaan ulos, edes hetkeksi.

Kirjoittamisen ajattelu herättää monenlaisia ajatuksia. Minulla on seuraavat seitsemän päivää aikaa kirjoittaa ilman että pitää mennä töihin. Ajatukset, joita päähän nousee, ovat sekä hyviä että pahoja. Niin, myös niitä negatiivisia. Pelkoa, epäilystä, ahdistusta, riittämättömyyden tunteita. Ei se mitään, minä tiesin, että ne tunteet ovat olemassa ja tiedän, ettei niitä saa kokonaan pois. Olkoot sitten. Niiden vastinparina on kuitenkin myös iloa, toivoa, optimismia, nautintoa ennakoivaa odotusta, kotiin löytämisen tunteita, kylläisyyttä. Toivottavasti myös onnellisuutta.

Tiedän jo tavoitelistani uudelle vuodelle. En aio luvata mitään, aion vain tavoitella. Toivon, että monessa kohdassa tavoittelu tuntuu yhtä hyvältä kuin tavoitteen saavuttaminen. Palaan listaan tuonnempana. Lähiajan tavoitteeni seuraaville seitsemälle päivälle on kirjoittaa kreikkalaisia ja kirjoittaa raakatekstiä. Aueta ja pysyä auki sanoille.

Tätä vuotta on jäljellä enää yksi päivä. Hyvää huomista siis kaikille.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Lomalomaa

Tänään on ollut lomapäivä. Kaikilla tavoilla. En ole tehnyt mitään. Ihan oikeasti en. Hierojalla käyntiä ei lasketa tekemiseksi. Eikä shoppailua. Eikä varsinkaan päiväunien nukkumista. Sen lisäksi olen lähinnä syönyt. Lukenut akkainlehtiä. Ja siinä se.

Sain joululahjaksi teekannun. Tein siihen teetä tänään. Kannu on lasinen ja tosi zen. Join teen laakeasta, vaaleansinisestä, vanhasta kupista, jonka muoto sopi loistavasti lasikannun viereen. Tee oli hyvää ja kaunista lasin läpi.

Olen ajatellut kirjoittamista hiukan. Huomenna käyn vajaan päivän työtöissä ja keskiviikkona alan kirjoittaa toden teolla. Työlomaa on jäljellä vielä viikko ja aion käyttää sen - toivoakseni - tehokkaasti. Tarkoituksena kirjoittaa niin raakatekstiä kuin kreikkalaisiakin. Sen verran jännitysmomenttia on ilmassa, että kurkku ei ole ihan kunnossa ja yskä vaivaa - kirjoittamissuunnitelmat menevät pahasti mäkeen, jos tauti iskee, joten ei auta kuin napata troppia.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Kotona

Olen kotona. Purin laukkuni pyykkikoriin ja kaappiin ja kirjahyllyyn. Tuuletin. Telkkari on auki, olen kaupungissa. On hyvä olla kotona.

Joulun olin kotipuolessa. Oli hiljaisuutta, saunomista, uimista maailman kylmimmässä järvivedessä, lumihangessa pyörimistä. Oli sukua, myöhään valvottuja öitä, jouluruokaa, tähtitaivas, joka ei täällä kaupungissa näy.

Nyt olen yksin omassa kotona. Edessä on yksi päivä töitä, lisää lomaa. Kirjoittamista. Minä. Kotiin kirjoittamiseen.

Nyt keitän teetä, hyrisen ehkä hiljaa, kaivan tyhjistä kaapeista jotain pientä suuhunpantavaa.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Joulurauhaa

On riekuttu ympäri kaupunkia. On shopattu. On ostettu joululahjoja muille ja itselle. Muille - kaikenlaista. Itselle esimerkiksi Süd Helsingin sormus, hopeinen. En ole pitänyt sormuksia vuosikausiin, nyt pidän. Tuliaisiksi on ostettu juustoja Lentävästä Lehmästä. Kaiken lomassa on juopoteltu glögiä, punkkua, siideriä ja mahan parannukseksi Elovena-välipalajuomaa.

Huomenna starttaa juna kohti joulunviettoa. Olo alkaa olla lomainen, vaikka pakkuukset ovat kesken. Joten ei kai tässä muuta kuin

rauhallista joulua, toivoo Rooibos.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Pieniä ajatuksia

Ajatus 1: Ihmisen pitäisi saada enemmän kokemuksia kauniista asioista. Niin kuin kuorolaulusta. Olin tänään Kilven kuoron joulukonsertissa Uspenskin katedraalissa ja löysin kaksi kaunista asiaa. Ensimmäinen oli itse katedraali, kaunein kotimainen kirkko, jossa olen käynyt. Toinen kaunis asia oli ihmisääni. Kilven kuoro lauloi tosi kauniisti. Kyynelehdin kolmasosan ajasta. Se teki sielulle hyvää, olen varma siitä. Kauneus ja sen liikauttamat tunteet.

Ajatus 2: "Elämän tarkoitus on päästä kotiin." -Eeva Kilpi. Luin Viides rooli -blogista tämän päivän bloggauksen, josta päädyin tänne ja löysin tuon Eeva Kilven lausahduksen. Tuo lause kulminoituu tietenkin siihen, minkä olen jo monesti maininnut tässä blogissa: kun kirjoitan, olen kotona. Joten mitäpä siihen enää lisäämään.

Ajatus 3: Joulu tulee. Se tarkoittaa sitä, että eräs rakas ystävä tulee Suomeen ja sunnuntaina saan hänet seuraani. Joulun lähestyminen tarkoittaa myös sitä, ettei ole kauaa siihen, kun saan mennä Hakaniemen halliin ostamaan jouluherkkuja mukaani kotipuoleen. Juustoja joulun aamiaispöytään, jotain oikein hyvää joululimppua, ehkä joku pieni yllätys. Ei siis lahjoja, vaan tuliaisia. Niiden ostamisesta tulee joulumieli, samoin kuin Hakiksen hallista, jossa ihmiset jonottavat tuuppimatta ja hyväntuulisina.

Ajatus 4: En ole kirjoittanut, mutta mieliala alkaa kääntyä sitä kohti - paremmalla tavalla kuin muutamiin päiviin. Sillä tavalla, kuin olisi ikävä kotia ja tietäisi pääsevänsä sinne ihan pian. Tai jos ei pian, niin tietäisi, että siellä se odottaa.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Vieraissa

ps. Minut kutsuttiin käymään vieraissa, käykääpä vilkaisemassa.

Totinen torvensoittaja

Ei sanoja tänään. Työväsymystä ja muuta väsymystä. Nukuin viikonloppuna pitkiä yöunia, viime yönä en. Tänään kuittasin illallisen pullalla, piirakalla ja punkulla. Vähän aikaa sitten tulin kotiin ja söin viikunaa, kinkkua ja konvehtia. Terveelliset elämäntavat, you know. Ja tietysti kaupan päälle pieni pilleri, jonka olisi tarkoitus ottaa takaraivoa järsivä pääkipu pois. Toinen tabu on ottamatta vielä, se d-vitamiini. Niitä olen syönyt uskollisesti, vaikka raudasta luovuinkin (maha ei tykännyt rautatabuista - yritän panostaa hedelmiin, jotta edes ruuasta tuleva rauta imeytyisi).

Tapasin tänään kaksi kirjoittavaa ihmistä. Juttelimme. Kirjoittamisesta ja kirjoista ja ihmisistä ja joulusta ja puutaheinää. Puhuimme siitä, mitä kukakin kirjoittamiseltaan haluaa. Minä haluan julkaista ja se on iso asia minulle. Toinen seuralaisista sanoi, että "sä osaat kuitenkin ottaa sen tolleen tosi kevyesti". Nauroin ja sanoin, että kukaan ei tiedä, kuinka vakavasti sen otankaan. Kotimatkalla mietin, että otan kirjoittamisen tasan niin vakavasti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin naureskella, vääntää vitsiä hylkäyskirjeistä, negatiivisesta palautteesta ja muista lieveilmiöistä. Kuitenkin, mitään en ole ikinä halunnut niin paljon. En osaa edes selittää, kuinka paljon se halu ja tarve on minua.

Kirjoittamalla olen onnellinen. Olen myös valmis olemaan välillä onneton, jos vain saan kirjoittaa. Mutta se, että olisi onneton, eikä voisi kirjoittaa... Sitä vastaan pitää taistella. Kirjoittamisen ja onnellisuuden välille voi laittaa yhtäläisyysmerkit, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin aina onnellinen kuin kirjoitan. Se tarkoittaa ennemminkin, että elämän perusta on kunnossa ja sen päälle voi rakentaa.

Kevyesti. Minä yritän ottaa kirjoittamisen kevyesti. Kevyin askelin, mutta tosissani. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on hauskaa, kivaa, mukavaa. Odotan joululoman joulun jälkeistä aikaa. Silloin on aikaa kirjoittaa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Stephenin kanssa sängyssä ja hiukan muita mutinoita

Luin eilen sängyssä loppuun Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Olin antanut itseni ymmärtää, että opus on jotenkin hyvä. Erinäiset lähteet kehuivat sitä kirjoittajan arjen paljastamisesta, hyvien vinkkien antamisesta etc. Minä olen ilmeisen paatunut lukija, koska mielestäni Kingin kirja oli suomeksi sanottuna ihan paska. Sori kielenkäyttöni, mutta kun se oli!

Kirjan ensimmäinen puolisko kertoi siitä, miten pieni ja vähän isompi Stephen kirjoitti tarinoita, joita ei julkaistu missään. Stephen oli kuin kissa - niihän sitä sanotaan, että kissa kiitoksella elää - sillä kun Stephen sai pienen kiittävän kommentin hylkäyskirjeen laitaan raapustettuna, sen voimalla hän jaksoi taas seuraavat 16 vuotta. Kiva juttu, mutta eipä paljon lämmittänyt, kun makasin sängyssä varpaat palellen ja kahlasin kirjan läpi.

Toinen osio sisälsi kirjoitusvinkkejä. Ainoa, mitä mieleen jäi, oli se, että "kirjoita sana kerrallaan" ja "vältä adverbejä". Ei mitään uutta ja mullistavaa siis.

Kolmannessa osiossa Stephen kertoi "ei-ollenkaan-katkeraan-vaan-pelkästää-jutustelevaan" sävyyn siitä, kuinka jäi auton alle ja vammautui pahasti ja parani takaisin kirjoituskuntoon. Kiva juttu.

Oikeasti - minut on varmaan hemmoteltu ihan piloille: olen lukenut Goldbergit ja Cameronit, Bruce Holland Rogersin Word Workin ja pohtinut itsekin kirjoittamista muutamalta kantilta (tosin en vielä ollenkaan tarpeeksi). Edellä mainituista kivoista kirjoista täytyy johtua se, että Kirjoittamisesta ei napannut pätkän vertaa. Siitä tuli lähinnä mieleen Valittujen Palojen lämminhenkiset tarinat, jotka kertovat siitä, kuinka ihmiset ponnistelevat vaikeuksien kautta voittoon. Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat tietää asioita Stephen Kingistä ja tämän elämästä, mutta en tosiaankaan niille, jotka haluavat siitä vinkkejä kirjoittamiseensa.

Minä noudatin tänään töiden jälkeen omaa kirjoittamiseen liittyvää vinkkiäni: kirjoita. Vaikka ei huvittaisi, vaikka mitään hyödyllistä ei kirjoittuisi, kirjoita. Menin töiden jälkeen ensin shoppailemaan (refillejä ihaniin kyniini! viimeiset joulukortit! astmalääkettä! huulirasvaa!) ja sitten kantakuppilaan istumaan glögin ja kirjoitusvihon ääreen. Onnistuin näköjään äheltämään kahdeksan sivua raakatekstiä, vaikka se olikin vaikeaa. Yritin ratkaista Gamman mysteeriä (paljonko on paljon ja milloin se on liian vähän), mutta pitää myöntää, etten edistynyt. Täytyy varmaan kaivaa romaanikässäri-Gamma esille ja katsoa tekstiä novelli-Gamman kantilta. Tai ylipäätään miettiä, että mikä Gammassa nyt sitten on se pointti, jonka haluan kertoa ja miten.

Gamman lisäksi pientä hämmennystä aiheuttaa Iota. Kirjoitin sitä uusiksi pari (?) viikkoa sitten. Pidän muutoksesta, mutta minulla ei ole mitään hajua, miksi lisäsin tekstiin mansikkahillon. Mansikkahillo tuntuu merkitykselliseltä, mutta en toisaalta osaa lainkaan sanoa, miksi. Omituista.

Voin kertoa kaikille, joita kiinnostaa, että kyllä, viehättävät, hyppelehtivät mielialani jatkuvat. Viittaan nyt edellisiin bloggauksiini ehkä viimeisten parin viikon ajalta. Tasapainoinen, tyyni ja lempeä eivät ole olleet ystäviäni. Tänäänkin on käyty jo sekä pohjalla että oltu aika pinnalla. Johtuukohan kaikki hormoneista vai onko ilmassa jotain omituista kemikaalia?

tiistai 9. joulukuuta 2008

Tavallista

Urheilu = lobotomia. Jumpan jälkeen olen vain syönyt, kirjoittanut meiliä ja maannut sohvalla. Enkä luultavasti aiokaan tehdä muuta. Tunnelma ei ole nyt kovinkaan aikaansaapa, optimistinen tai hilpeä. Hiukan tuo yksinäisyys kalvaa, mutta kas, sellaista se on. Nyt kun tässä naputtelen, niin alkaa tuntua itse asiassa siltä, että voisin kuitenkin kirjoittaa hiukan raakatekstiä. Pitää kiinni siitä, mitä minulla on. Sen jälkeen menen nukkumaan.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Addiktoitunut Pavlovin koira

Jos luet blogiani vakituisesti, olet huomannut, että olen viime aikoina kirjoittanut kovin vähän. On ollut vieraita (itsesääli & co), on ollut kipeää kättä, on ollut kaikenlaista. Mieliala ei ole ollut kaikkein paras, olen murjottanut, potkiskellut maailmaa nilkkaan (huteja, potku osuu omaan otsaan kun oikein huitaisee). Tänään jatkoin perinteitä, elin töiden aiheuttamaa sitku-elämää alkuillan verran. Lopulta, jostain omituisesta syystä, otin kynän ja kirjoitusvihon esille ja aloin kirjoittaa. Raakatekstiä, erittäin tunnustuksellista sellaista, tunteita ja mielipiteitä, huomioita ympäröivästä. Kahden ja puolen sivun kohdalla aloin hymyillä. Kirjoitin viisi sivua ja sitten lähdin jumppaan.

Olen miettinyt syytä sille, että nykyään raakatekstin kirjoittaminen vaikuttaa niin paljon mielialaan ja kokemukseen omasta henkisestä tasapainostani. Olenko ihan oikeasti addiktoitunut? En ole kirjoittanut raakatekstiä tällä metodilla kuin reilun vuoden. Olenko siinä ajassa onnistunut kehittämään itselleni riippuvuuden kirjoittamiseen? Siltä se tuntuu. Raakatekstin kirjoittaminen tuntuu pitävän minut raiteillani, poissa sitku-elämästä, hivenen onnellisempana. Se tuntuu siltä kuin olisin kotona.

Addiktio - vai pelkkä ehdollistunut reaktio? Vuosi sitten syksyllä aloin kirjoittaa raakatekstiä tässä muodossaan. Olin virkavapaalla ja onnellinen. Onko kirjoittamisesta pulppuava olo pelkkää ehdollistumista kirjoittamisen ja onnellisuuden yhteyteen?

Työn alla on novellikokoelma, kuten jotkut lukijoista tietävät. Kreikkalaiset, niin kuin sen työnimi kuuluu. Kreikkalaiset on tavoitteellista kirjoittamista. Uskon, että tie kreikkalaisiin kulkee raakatekstin kautta. Kuitenkaan suurin osa raakatekstistä ei liity mitenkään kreikkalaisiin, enkä läheskään aina raakatekstiä kirjoitettuani siirry kreikkalaisten pariin. Kun onnistun muokkaamaan jonkun kreikkalaisista sellaiseksi kuin haluan, saan mielettömiä kiksejä. Raakatekstin kirjoittamisesta saan jotain muuta. Ei sellaisia hyvän lauseen, hyvän idean, hienon rakenteen, hyvän tekstin kiksejä kuin "oikeasta" kirjoittamisesta. Saan raakatekstistä monesti paljon intiimimpiä tunteita. Eri tasoisia kuin "asiallisen" tekstin kirjoittamisesta. Tunteet eivät ole pienempiä, huonompia, hienompia tai suurempia kuin kirjoittamiskiksit, mutta erilaisia. Turvallisia. On hämmentävää tuntea niin voimakkaasti tuollaisen ei-mihinkään-pyrkivän tekstin kirjoittamisen tulokset. En ole ihan vielä tottunut siihen. Pikku hiljaa alan kuitenkin uskoa yhä enemmän raakatekstin kirjoittamiseen ja siihen mitä se saa minussa aikaan.

Otin siis tänään kynän käteen ja kirjoitin pitkästä aikaa (siltä minusta tuntuu) raakatekstiä. Putosin sitku-elämän odotussaleista takaisin jaloilleni omaan elämääni, siihen, jota elän ihan vaan tässä ja nyt. Tuntui hyvältä. Ehkä olen addiktoitunut, ehkä olen ehdollistunut, aivan sama. Pääasia on, että kirjoittamalla paitsi saan aikaan, teen myös hyvää itselleni.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Epä-

On ollut kosteahkoja iltoja. Nyt pientä krapulanpoikasta. Ei paljon, mutta sen verran, että olo ei ole ihan normaali. Sen vuoksi tuntuu aivan kuin minulle tehtäisiin vääryyttä. Ei eilen aamullakaan ollut minkäänlainen olo, miksi nyt on?

Ulkona on harmaankeltainen valo, se, josta erityisesti pidän kaupungin yllä, ja minua ei huvita. Kaikessa tuntuu olevan jotain vikaa. Kädessä, joka muistuttaa olevansa kipeä, niin kuin aina, kun kropassa on muutakin vikaa. (Hiiriranne reagoi monesti etujoukoissa flunssaankin, miksei sitten pieneen krapulaan.) Väsyneessä päässä. Jumittuneissa hartioissa. Jotain vikaa.

Naapuri on kotona. En tiedä, kuka naapureista, mutta tiedän, että hän on kotona. Ei ole varmaan liikahtanutkaan luukustaan koko viikonloppuna. Mistäkö tiedän? Siitä, että hän polttaa sisällä ja kaikki se tupakankäry tulee minun kotiini. M i n u n k o t i i n i. Minun pieneen kotiini. Eikä Oikotieltä ja Etuovesta löytynyt tänäänkään uutta kotiehdokasta minulle. Huokaan ja tuuletan asunnostani hajua ulos. Harmi vain, että samalla ulos lentää myös lämpö.

Hartia on niin jumissa, että sitä särkee. Särkylääkkeen paikka. Iltapäivällä teen ruoaksi siskonmakkarakeittoa, uutta lempiruokaani.

Olin ajatellut kirjoittaa tänään, olla onnellinen. Ei tunnu siltä. Kirjoittamisidentiteetti on hiukan hukassa, usko kreikkalaisiin huojahtelee. Usko itseeni huojahtelee. Minäkö kirjailijaksi, ikinä? Minä, tällainen? Minun pienet kreikkalaiseni - eivätkö ne olekin pieniä, liian pieniä, vaatimattomia, harmaita? Ehkä minä kelpaan tekemään vain sitä, mikä ei kiinnosta minua, olemaan vain puoliksi? Ehkä en koskaan saavuta mitään. Ehkä epäonnistun, ehkä en ole onnellinen, vaan yksin ja ilman sanoja ja suuntaa.

Menen hakemaan sitä särkylääkettä.

torstai 4. joulukuuta 2008

Varaslähtö tulevaisuuteen

Täpinöintini (ks. ed. postaus) loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja suhteellisuudentaju palasi kainalooni. Huokaus. Täpinöinti on paljon hauskempaa kuin tavallinen alakulo, mutta eihän sillä tosiaan mitään todellisuuspohjaa ole. Nyt mietin, että a) kirjoittaisinko kuitenkin hiukan raakatekstiä, vaikka käsi ei ole ihan varma tästä bloggaamisestakaan, b) katsoisinko telkkaria vai c) lukisinko kirjaa. Jätin pois vaihtoehdon d) murjottaisinko, koska se vaatii ihan liikaa energiaa, enkä taida jaksaa nyt.

Tuulenpesiä

Tänään olen hyväntuulinen ja siitä johtuen punaposkinen. Hyväntuulisuuteni johtuu typerästä asiasta, enkä luultavasti ajattele ko. jutusta näin positiivisesti enää viikon tai kahden kuluttua, puhumattakaan ensi vuodesta. Tiedän, että olen vähän typerä, koska olen hyvällä tuulella typerän asian vuoksi, mutta ei se haittaa. Päätin, että hitsi vieköön, kyllä minäkin saan joskus kieriskellä miellyttävissä ajatuksissa, enkä pelkästään itsesäälissä. Ja vähät siitä, että jälkeenpäin ajattelen olleeni hupsu (kuka käyttää sanaa hupsu??) ja puistelen päätäni itselleni. Ei se mitään :).

Ei, en ole kirjoittanut. En kirjoita tänäänkään, vaan menen urheilemaan erittäin kevyesti. Niin kevyesti, etten tiedä voiko sitä urheiluksi sanoa. No, joka tapauksessa. Huomenna on aktiviteettiä töiden jälkeen. Lauantaina on itsenäisyyspäivä - ehkä silloin tai sunnuntaina. Huomenna on vielä akupunktio, joten ihan jees, jos keskityn lauantaina esim printtien lukemiseen ja siihen, että pohdin, mitä teen millekin kreikkalaiselle. Sitäpaitsi se vuoren kokoinen egoni, joka on tietyllä tapaa hyvä kirjoittajalle (höystettynä isoilla alemmuuskomplekseilla), on hiukan kutistunut. Eroosiota, luulen. Keräilen tässä hiukan maata jalkojeni alle samalla kun en aherra kynän ja koneen parissa.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Sylvistä ja neuloista

Kävin Kansallisessa katsomassa Minna Canthin Sylvin. Oli hyvä. Tunteet olivat puhtaita, sanat tarkoittivat sitä miltä ne kuulostivat. Elena Leeve oli hieno. Sitäpaitsi teatterireissulla sain ulkoilutettua erästä laiminlyötyä mekkoa. Hyvä setti siis.

Olen myös käynyt akupunktiossa ja vaikka ei ole ollut kauheasti aikaa kirjoittamiselle, en ole sitä pahemin yrittänytkään - vähän lepuutusta kädelle. Perjantaina vielä neulotettavaksi ja sitten saa riittää tältä erää. Käsivarsissa on lystikkäät reikäjonot - niitä voi katsoa ja kuvitella kaikkea aina tieteellisistä kokeista scifi-ajatuksiin asti. Eikun oikeasti, kytken itseni käsivarsistani aina öisin koneeseen, joka lataa minuun virtaa. Ja ihan oikeasti, tänään neulottamisen jälkeen sain taas hirveän parkukohtauksen. Olisi pitänyt lähteä takaisin töihin, mutta sen sijaan minä itkin kyyneleet valtoimenaan vastaanottotilan tuolilla kymmenisen minuuttia. Sitten onnistuin vihdoin tokenemaan ja lähdin töitä kohti ja manailin punareunaisia, itkuisia silmiäni. Ihme meininkiä.

Kello on jo. Hyvää yötä.