May the Force be with you

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tyhjää päässä

Ja tuon äskeisen aivoissa tapahtuneen vipellyksen jäljiltä olen aika tosi väsynyt ja minusta tuntuu, että Volvo on aika tosi paska. Anteeksi kielenkäyttöni. Niin kamalasti vielä työtä ja saanko minä siitä ollenkaan hyvää ja kiinnostaako se ketään ikinä. Pitääkö kaiken olla nykyään yltiöpäisen erikoista ja raflaavaa, olenko minä lopultakin vain liian sisäsiisti ja liian tylsä? Onko Volvo haaleaa pastellinsävyistä violettia, vaikka pitäisi olla kirkuvaa punaista ja myrkynvihreää ja munakoisonväristä ja kirkkaankeltaisia roiskeita päällä? Ketä kiinnostaisi ikinä tuollainen tarina? Onko se mistään kotoisin? Jos on, niin olenko minä oikea ihminen kertomaan sitä? Osaanko minä ikinä? Kannattaisiko nyt mennä nukkumaan ja lakata ajattelemasta mitään? Miksen saa istua alas heti huomenna ja kirjoittaa Volvosta sellaista, millaiseksi se ansaitsee tulla? Pystynkö ikinä kirjoittamaan Volvosta kunnollista, jos minulla ei ole kunnollista, keskeytymätöntä aikaa sille? Riittääkö Volvo? Onko se tarpeeksi? Vai onko se vain tylsä? Tarkoittaako se vääjäämättä sitä, että minäkin olen tylsä? Alkaako nyt itku ja hammasten kiristys? Osaanko minä kirjoittaa enää ollenkaan? Olenko koskaan edes osannut? Miksei linnuilla ole huulia? Miksi minun tapani kirjoittaa on sellainen, että tulee niin paljon hukkatekstiä? Miksen tiedä alussa mihin menen ja miksi? Siksi ettei se ole minun kirjoittamistani mutta ääääh.

Muurahaispesä päässä

Ah, viimeinenkin esilukijapalaute Volvosta saapui tänään. Se oli hyvä palaute ja siinä oli kommentoitu tiettyjä samoja elementtejä kuin parissa aiemmin saamassanikin palautteessa, joten nyt tiedän, että ne asiat tosiaan ovat ongelmallisia, kun useampi ihminen niistä huomauttaa. Ehdin tuossa jo vähän pohtiakin rakennetta ja jännitettä, joka ilmeisesti hiipuu tietyssä kohdassa Volvoa, ja saatoin ehkä saada idean, miten ongelman ratkaisisi. Katsotaan, katsotaan. Nyt annan palautteiden muhia viikon verran ja alitajunta saa hoitaa hommiaan. Ja kahdeksas päivä maanantaina alkaa virallinen loppukiri. Yritän saada Volvon kuosiin syyskuun loppuun mennessä. Aikataulu on kyllä enemmän kuin kunnianhimoinen, koska joudun pistämään Volvon loppupuolta aika paljon uusiksi, mutta ainahan sitä voi yrittää? Ja toisaalta pitää sitten taas muistaa, että en ole tänä syksynä ihan vahvimmillani henkisesti kesäisen menetyksen takia, joten jos Volvon seuraava versio ei ole valmis syyskuun viimeisenä, ja alan ruoskia itseäni siitä täällä blogissa, niin pistäkää sille hommalle stoppi!

Väsyttää ihan älyttömästi, mutta tuon äsken saamani palautteen takia aivoissa kuhisee. Pitää mennä nukkumaan, mutta miten voi nukkua, kun pää tekee töitä ja Volvo uudelleenmuotoutuu koko ajan. On ehkä pakko lukea sängyssä jotain ihan muuta (esim jotain Britta-kirjaa (Lisbeth Pahnke), joita olen taas alkanut lueskella ruokalukemisina ja muutenkin; varma merkki siitä, että aivot kaipaavat breikkiä), että saan unen päästä kiinni. Toivon taas, että alitajunta tekisi hommia vaikka sitten nukkuessakin, ja kaiken kypsyttelyn jälkeen Volvo tulisi esille kirkkaana ja kiillotettuna.

tiistai 26. elokuuta 2014

Sama vanha

Ei mitään uutta länsirintamalta. Sama vanha virsi. Sama laulu kesät talvet. Niin että ketään ei varmaan yllätä yhtään se, että ostin taas tänään kirjan (tästä on tultava oikeasti loppu, joudun kohta kaurapuurokuurille kun laitan kaikki rahani vain kirjoihin). Tällä kertaa shoppailun tulos oli Annukka Salaman Harakanloukku. Onneksi sentään olen saanut jotain luettua loppuunkin. Makasin eilen illalla kylvyssä ja luin loppuun Katja Kaukosen Vihkivedet. Ja nyt pitää sanoa, että siinä oli novellikokoelma minun makuuni. Parhaiten osuivat ja upposivat kissanovelli Tämän näyn hän jätti (miten kirkas ja sydämeenkäyvän tosi ja vääjäämättömän surullinen!) ja kuolema-aiheinen Sylissä kokonainen elämä (miten - miten!). Jos ette ole vielä lukeneet Vihkivesiä, niin lukekaa pikimmiten. Olen lukenut Kaukoselta tätä ennen Odelman ja tykkäsin siitäkin, mutta Vihkivesistä ehkä vielä enemmän.

Mitäs muuta ei-niin-uutta? Olen kirjoittanut raakatekstiä iltaisin. Kolme tai neljä sivua, ei mitään kummoista, mutta kirjoittanut kuitenkin. Volvoon en ole päässyt käsiksi, mutta olen ajatellut sitä ja saamaani palautetta siitä. Ehkä se ajattelu tuottaa tulosta ja kun sitten pääsen vihdoin kirjoittamaan, tiedän mitä teen. Tai että alitajuntani tietää. Toivotaan niin.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Puhetta

Sain viikonloppuna kolmannen lukijapalautteen Volvosta. Tunnelmat olivat vähän ristiriitaiset, ennen kuin alkoi naurattaa: kyllä huomaa, että Volvo on vielä kovin ihon alla; palaute laittaa kiemurtelemaan epämukavasti. Teki mieli sanoa, että "ei sen ole tarkoitus ollakaan sellainen tai tuollainen!" tai että "tottakai se menee noin, niin sen halusinkin!". Tosiasiahan on, että sain paljon hyvää palautetta. En tule toteuttamaan kaikkea siitä, mitä lukija nro 3 ehdotti, mutta hän nosti esiin seikkoja, joita sietää miettiä. Ja joitain, joita en ollut miettinyt yhtään. Ai mitenniin olen "valinnut" tietynlaisen kerrontatekniikan Volvoon? En minä mitään ole valinnut, se tuli siihen automaattisesti... Hetkeksi tuli sellainen olo, että olen surkea kirjoittaja, kun en pysty perustelemaan valintojani muuten kuin sattuman avulla, mutta sitten päätin olla huolestumatta sellaisista asioista. Parempi keskittää energiansa Volvon uudelleenkirjoittamiseen ja siihen, miten siitä tulee parempi.

Mitä palautteeseen tulee, niin huomaa, että Volvo on tekstinä vielä nuori: en ole vielä sinut sen vahvuuksien kanssa. Kun palautteenantaja kirjoitti sähköpostinsa alkuun, että "en luettele tässä palautteessa Volvon hienouksia, koska niitä on niin paljon, ja lisäksi ajattelen, että huonouksien esiinnostamisesta on enemmän hyötyä", minä vääntelin naamaani. En oikein osaa hahmottaa vielä Volvon hienouksia, joten pelkään niiden puolesta seuraavalla editointikierroksella. Ehkä deletoin ne vahingossa? Ja olihan se niinkin, että kun palautteessa ei ollut mainittu niitä onnistumisia, niin itsestä alkoi tuntua siltä, että onko niitä onnistumisia lainkaan koko kässärissä, vai onko Volvo sisältä silkkaa silkkoa. Niittasin nuo ajatukset alkuunsa heti kun tunnistin ne. En halua vajota siihen suohon, että mietin, onko Volvo mistään kotoisin. Parempi vain kirjoittaa siitä parempi kuin mitä se nyt on.

Kolme esilukijapalautetta saatu. Neljättä vielä odotan. Onneksi olen saanut hyvää palautetta Volvosta. Nyt ei tarvitse enää kuin kirjoittaa se uudestaan... Ajattelin, että minulla olisi syyskuun loppuun aikaa, siis oma-asettama deadline, mutta saa nyt nähdä. Riippuu vähän siitä, pitävätkö omat suunnitelmani paikkansa vai buukataanko minut minulta kysymättä muualle. Toivottavasti saisin omaa aikaa, sillä Volvo on pakko kirjoittaa pian. Eikä vain puhua siitä.

ps. viimeistä kappaletta editoitu Maijan kommentin perusteella, koska sanamuotoni olivat kökköjä :).

torstai 21. elokuuta 2014

Sekulipussi

Ihan vahingossa ostin taas yhden kirjan. Se oli keittokirja, niitä ei lasketa, eihän? Nimimerkki "lähti lapasesta jo kuukausi sitten".

Yritin ostaa myös elämäni ensimmäisen e-kirjan, mutta ei onnistunut, koska minulla on muka väärä käyttöjärjestelmä kännykässä. Pitäkää tunkkinne, johan sitä luettavaa onkin paperiformaatissa.

Tänään näin tivolivalot, steampunkhenkisiä soittimia, lettuja, veistoksia, pronssisia lintuja, lyijylasi-ikkunoita ja ruokaa. Seuraavaksi unta.

Kirjoitin neljä sivua raakatekstiä. Yritän nyt vähän edes melkein joka päivä. Jotain, mikä pitäisi äänen auki ja sormet vireessä.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pelastusvene, riippumatto, hevonen, koti

Pyykit vetelevät pesukoneessa viimeisiään. Tiskit ovat valuttaneet pahimpansa jo. Raivasin ruokapöydän ja pyyhin sen. En ole nähnyt pöydän pintaa kunnolla pariin kolmeen viikkoon. Nyt oli pakko, sillä kynttilää ei voi laittaa aikakauslehtien, epämääräisten muistilappujen, saksien, sanomalehtien, vitamiinipurkkien ja muun vastaavan sekaan. Sytytin kynttilän, tein mukillisen pu'erhiä ja otin kirjoitusvihkon. Ihan väkiselläkin. Eikä ollenkaan sillä tarkoituksella, että siitä olisi mitään volvollista hyötyä. Hyöty pois, terveys tilalle. Neljä sivua raakatekstiä. Kyllä se rauhoitti. Rutiini on heti pinnan alla, kun sen vaan antaa tulla. Kun antaa sille mahdollisuuden. Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjoittaminen kantaa vielä tänäkin syksynä. Minun pelastusveneeni. Se kantoi minua viime syyskuussa kun olin neljä viikkoa kirjoitusvapaalla ja kesän hautajaisille oli soitettu alkusoitto. Muistan kuinka makasin sängyllä ja itkin ääneen ja pitkään, kun kuulin huonot uutiset. Muistan, kuinka menin joka aamu kirjoituskahvilaan ja kirjoitin pari kolme tuntia. Sen jälkeen tulin kotiin, söin lounasta ja lounaan jälkeen kirjoitin pari kolme tuntia. Kirjoittaminen kantoi, vaikka ahdisti ja itketti. Niin se tekee nytkin, kunhan minä annan sen tehdä niin. Joskus on vain muka ylipääsemättömän raskasta tarttua kynään päivän päätteeksi. Onhan se. Mutta se on vähän samanlaista kuin liikunta: kun kuluttaa energiaa, saa energiaa. Tai jos ei aivan saa energiaa, niin ei kirjoittaminen ainakaan väsytä sillä tavalla kuin sen ennakkoaavistusten mukaan piti. Se väsyttää hyvällä tavalla. Se antaa hyvää energiaa. Kunpa minä vain jaksaisin laskea itseni sen varaan ihan kokonaan ja jaksaisin luottaa siihen, että se kantaa. Eikä ole mitään syytä epäillä etteikö kantaisi, sillä ei ole todisteita päinvastaisesta. Menen ripustamaan pyykit.

tiistai 19. elokuuta 2014

Mysteemi

Ostin lauantaina Agatha Christien Murha maalaiskylässä. Se tulee olemaan elämäni ensimmäinen luettu Agatha Christie. Joten, kuten huomaatte, jatkan itseni sivistämistä heinäkuussa luettujen Munron, Austerin ja Hustvedtin lisäksi. En kyllä voi aloittaa Christietä vielä. Kesken on Cattonin Valontuojat. Jestas, että on pientä printtiä paksussa kirjassa, vaikka kyllä kai se pienempääkin voisi olla. Yritän nyt kuitenkin keskittyä siihen. Jos tuota minun lukemistani nyt keskittymiseksi voi sanoa.

Lukemattomien kirjojeni pino ei ole enää pino, vaan kaksi pinoa. Onnetonta. Jotain on tehtävä, eikä se jotain ole se, että kieltäisin itseltäni kirjojen ostamisen. Ei juuri nyt. Kirjat ovat lohduttajia. Kirjoittaminenkin olisi lohduttaja, mutta se vaatisi ihan vähän enemmän aikaa ja jaksamista mitä minulla on nyt. Pystyn kyllä tekemään sitä päivätyön ohella, kun kerran on pakko, mutta jotenkin en ole vielä päässyt ihan kiinni tähän kaikkeen. Työssä käyntiin, siihen että pitäisi siivota, harrastaa liikuntaa, tiskata, pyykätä, tavata ystäviä, lukea kirjoja, tehdä käsitöitä, silittää vaatteita, rentoutua, käydä elokuvissa, käydä taidenäyttelyissä ja kirjoittaakirjoittaakirjoittaa. Siis ihan normaaliahan tuo normaalisti on, mutta nyt, kun hautajaisista on vasta kuukauden verran, minulla on vaikeuksia mahduttaa kaikki niihin tunteihin, jotka on käytettävissä. Kun osa ajasta menee kuitenkin siihen, että väsyy ja ikävöi. Kyllä minä tästä taas kirjoitan, ihan lähiaikoina, kunhan vain. Ja sitten luen sen Christienkin.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Konepellin alla

Olen palannut Volvoon tänään. Tiedostoa oli muokattu viimeksi toinen kesäkuuta. Kesäkuun puolivälin jälkeen kirjoitin vihkoon yhden uuden kohtauksen. Siinä se. Ja tänään taas. Kirjoitin kesäkuisen kohtauksen käsikirjoitukseen, karsin paljon ja sain sen hyvään kohtaan. Korjasin toisen kohtauksen, poistin yhden yksityiskohdan, joka väänsi käsikirjoitusta väärään suuntaan. Sen lisäksi lähetin Volvon kahdelle lisälukijalle, sillä touko-kesäkuussa hankkimistani kolmesta esilukijasta yksi on luopunut leikistä. Haluan saada vielä lisää palautetta Volvosta, vaikka tiedänkin sen ensimmäisen saamani palautteen perusteella jo, mihin suuntaan menen. Sinne, minne menin jo tänään. Mutta haluan vielä lisää kommentteja ja vahvistusta joidenkin darlingien tappamiselle. Toivottavasti uudet lukijat ehtivät antaa palautetta pian.

Olen puhunut viime päivät kirjoittamisesta niin paljon, että kun palasin tänään reissuiltani kotiin, ajattelin, etten halua edes ajatella kirjoittamista muutamaan päivään. Sitten avasin koneen ja aloin kirjoittaa Volvoa. Ei tässä kysytä nyt, että laiskottaako vaiko ei. Volvo pitää saada siihen kuntoon, että saan lähetettyä sen ensimmäiselle kustantamokierrokselleen. Paitsi että nyt minua kyllä väsyttää ja väsyttää ja väsyttää, ihan taukoamatta ja painavalla kädellä. Toivottavasti viikonloppu tuo kymmenen tunnin yöunia, sellaisia jotka virkistävät yhtä paljon kuin jos olisin nukkunut kaksikymmentä tuntia.

lauantai 9. elokuuta 2014

Murenia

Ostin tänään Eleanor Cattonin Valontuojat. En voi aloittaa sitä vielä, koska muutaman päivän ajan on sen verran paljon ohjelmaa, etten ehdi. Sitäpaitsi minulla on kesken Katja Kaukosen Vihkivedet. En ole lukenut sitä vielä pitkälle, mutta kokoelma on hyvä. Kaukosella on varma ote, ei tarvitse pelätä kielen horjuvan tai minkään muunkaan. Tykkään.

Olen ostanut tänä kesänä hirveästi kirjoja. En tiedä mihin joudun niiden kanssa, koska ne eivät mahdu kirjahyllyyn. Pitäisi sitäpaitsi lukeakin ahkerasti, koska lukemattomia on niin paljon. Kirjoituspöydällä alkaa olla liikaa pinoja. Kirjahyllyt täynnä. Pitää saada isompi kirjahylly, mutta kun se tarkoittaa sitä, että pitää hankkia isompi asunto. Kalliiksi käy tämä lukeminen.

Kirjoittaminen alkaa pyörteillä mielessä. Kaikki se, mikä on houkuttelevaa, eikä johda mihinkään. Niinkuin eräs yhdeksänvuotias Cooper, josta kuulin viime viikolla. Cooper-parka ei tiedä, kuinka kirjallinen henkilö hän onkaan. Tulee tällaisia, coopereita ja pieniä murenia sieltä täältä, ja haluaisin kirjoittaa ne talteen. En tiedä mitä teen Cooperilla - tai ehkä tiedänkin, mutta joka tapauksessa, pitäisi kirjoittaa. Sitä taas haittaa se, että on kuuma (paitsi että nyt alkaa laantua, miten ihanaa!) ja se, että olen hirveän väsynyt. Samana päivänä pitäisi olla aikaa lepäämiseen ja kirjoittamiseen, mutta ei se onnistu arjessa. Kunhan tämä kesä tästä tasoittuu, niin yritän kasata taas arkeni sellaiseksi, että kirjoittaminen on osa sitä. Ja ehkä tässä saa levättyä, kun ilma viilenee ja kotona ei ole niin kuuma ja saa paremmin nukuttuakin sitten.

Kun kävin ostamassa Cattonin Valontuojat, katselin samalla läpi Akateemisen kirjakaupan kotimaiset romaanit. Hymähtelin huomatessani, kuinka monen kirjailijan on jollain tapaa tuttu - ei siis kirjailijana vaan muuten. On vanhoja opiskelukavereita ja on kaverinkavereita. Minä puutun. Jos kerran nuo, miksen muka minäkin? Jonain päivänä vielä, jonain päivänä, ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, eikö niin? Minäkin.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Katselen satulaa varovasti matkan päästä ja totuttelen ajatukseen, että nousen jonain kauniina päivänä takaisin sinne satulaan

Hain eilen postista Margaret Geraghtyn kirjoittamiskirjan The Five-Minute Writer. Excercise and Inspiration in Creative Writing in Five Minutes a Day. Olen kirjoittanut viimeksi juhannuksen jälkeisen keskiviikon aamuna. Sen jälkeen en mitään, ei sanaakaan. Viikonloppuna olisi tarkoitus kirjoittaa. Vaikka haluan kirjoittaa Volvoa, se tuntuu väsyttävän suurelta urakalta. Kirjoittaminen tuntuu energiaa vaativalta tekemiseltä. Sellaiselta, että tässä helteessä ja töihin palanneena siihen ei mitenkään riitä energiaa. En tiedä. Sen tiedän, että Volvo on luotettava ja hyvä ja turvallinen. Eikä hommaa varmaan ole ihan niin paljon (optimisti!) kuin mitä näin ennakkoon ajattelen. Tai sitten on. En tiedä. Siksi ajattelin tänään ihan varovasti tehdä jonkun noista The Five-Minute Writerin harjoituksista. Ihan vaan kokeillakseni, pysyykö kynä kädessä ja että pysynkö minä pystyssä. Ei mitään paineita, ei mitään vaatimuksia. Viisiminuuttinen vain sillä aikaa kun odotan, että päivät haalenevat ja tarkenen taas kirjoittaa, ilman että pelkästä istumisesta tulee hiki.

maanantai 4. elokuuta 2014

Kirjoista

Korkkasin äsken uuden muistikirjan. Päätin, että on keskityttävä hyviin asioihin ja aion laittaa muistiin joka päivä (tai ainakin melkein) päivän hyvät asiat. Ne jotka ovat ilahduttaneet, ne joista olen kiitollinen, ne joista tuli hyvä mieli. Luulen, että tarvitsen tulevina aikoina sitä, että osoitan itselleni hyviä asioita. Koska niitäkin on, kaikista pahoista huolimatta.

En ole kirjoittanut, olen lukenut. Kaiken liikenevän ajan, mikä ei ole ollut kovin paljon, mutta kuitenkin. Olen lukenut Austerin, Munron, Hustvedtin ja paikannut niillä aukkoja sivistyksessä. Nyt otin välipalaksi Jarkko Tontin Vedeeran tarun. Sen jälkeen tulee Don DeLilloa, Katja Kaukosta, Annika Idströmiä, Anne Enrightia, ehkä Thoreauta ja Mülleria. Luulin alkuunsa, että tämä kesä olisi oivaa kauraa kevyelle kirjallisuudelle, kunnon chicklitille ja että viihde kuorruttaisi päiväni. Kissinpissit. Harvinaisen asialinjalla ollaan oltu. Viihde ei nyt vaan sopinut tähän saumaan. Piti olla painavampaa kun on painavaa. Hirveän monissa lukemissani kirjoissa on kuollut joku. Piti sitten valikoida sellaisia kirjoja kaiken päälle, näköjään.

Kuu on puolikas ja oranssi. Ei huvita mennä nukkumaan, koska on niin kuuma. Ei jaksa olla hereillä, koska on niin kuuma. Ulkona on viileää ilmaa, mutta se ei halua tulla minun seinieni sisälle.