May the Force be with you

maanantai 31. tammikuuta 2011

Matkalukemistoa

Tänään olen sairastanut, mutta sen lisäksi matkalukemisto alkaa olla kuosissa. Esitin siskolle toiveita ja lopulta sain häneltä kaksi kirjaa lainaan matkaa varten. Pakkaamista odottaa Gail Carrigerin Soulless sekä Trudi Canavanin Last of the Wilds. Kriteereinä matkalukemiselle oli, että kirjojen täytyy olla englanninkielisiä pokkareita, jotka eivät saa olla realistisia eivätkä masentavia, vaan ahmittavaa tavaraa - sellaista, mitä lukee ilokseen ja joka ei vaadi turhaa ponnistelua aivoilta. Toivottavasti ovat sopivaa settiä.

Nuo nyt siis alkuun - kaksi kirjaa ei tietysti ole kovin paljon, mutta lentokentiltä ja Uudesta-Seelannista saa lisää lukemista ja toisekseen, en suunnitellut lukevani reissussa koko aikaa. Tulen matkustamaan henkilöautolla, busseilla ja lentokoneilla, joista pystyn lukemaan vain lentokoneessa. Ja luulen, että meillä on Kaukomatkaajan kanssa niin paljon puhuttavaa, ettei siinä ehdi paljoa lukea kun vihdoin tapaamme... Mutta matkojen ajaksi on siis oltava lukemista, joten Carrigerilla ja Canavanilla aloitetaan. Ehkä tärkein matkustusvaruste on kuitenkin kirjoitusvihko ja monta kynää. Eräs kaveri huomautti minulle, että lentokoneessa ja -kentillä tulee vietettyä tällä reissulla niin paljon aikaa, että "siinä ajassa sä kirjoitat vaikka kuinka monta novellia!". Toivotaan niin :)!

Hiljaista

Luin tänään loppuun Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tai loppuun ja loppuun - sain sen eilen vähän alkuun ja tänään luin oikeastaan koko kirjan. Sairastaminen tuntuu nykyään merkitsevän sitä, että luettujen pino vajenee. Edellyttäen ettei ole sellainen olo, että on ihan kuoleman kielissä.

Ulkona tuuli tänään silmät suut täyteen. Kun kävin lääkärissä, tuuli ryntäsi henkeen niin etten voinut edes yskiä. Omituinen tunne, se kun tuuli puhaltaa keuhkoihin asti. Tuntuu ettei saa henkeä, vaikka sitähän juuri on tarjolla, ilmaa, ihan yllin kyllin. Ehkä sitten liikaakin, sitä kai se johtuu. Siitä, että ilma purskahtaa henkeen kontrolloimatta.

Olin jotenkin laskenut sen varaan, että voin lukea Laulaisin sinulle lempeitä lauluja loppuun yömyöhällä, mutta en nyt sitten voikaan. Ehkä luen jotain muuta illalla sängyssä. Olo on väsähtänyt ja menisin melkein mielelläni jo nukkumaan. Kello ei ole edes kahdeksaa. Ehkä sitä vielä hetken pärjää hereillä. Ja huomenna taas vähän pitempään kuin tänään.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Rooibos potee

Sunnuntaipäivää itse kullekin säädylle. Minun sunnuntaini on ollut hyvin rauhallinen. Ei kirjoittamista, eikä juuri lukemistakaan. Seuraavaksi ajattelin sentään mennä sänkyyn kirjan kanssa. Tähän mennessä ilta on sujunut koneen ääressä niiskutellessa. Huomenna on tulossa kotipäivä, tässä kuosissa on turha mennä töihin horjumaan ja huokailemaan. Pysyn kotona uusimman hankintani eli ilmankostuttimen kanssa. Kostutin on lääkärin määräys ja auttaa toivottavasti tähän ainaiseen niiskutukseen.

Hiukan pelottaa, että a) tauti ei mene ohi huomisen aikana ja b) tauti ei mene ohi ensi tiistaihin mennessä. Onneksi ensi tiistaihin on kuitenkin vielä pitkä aika taudillisesta näkökulmasta. Noin niin kuin muuten siihen on aika lyhyt aika. Ai että mitä ensi tiistaina sitten tapahtuu? Silloin alkaa matka Kaukomatkaajan luoksen Uuteen-Seelantiin, eikä ihan hirveästi kiinnosta olla sairaana reissussa. No, ehkä tämä siihen mennessä. Lepään nyt vain ja höyryhengittelen ja lepään vähän lisää.

En tosiaan ole saanut kirjoitettua mitään koko viikonloppuna, en ole edes yrittänyt, mutta ei se mitään. Kunhan pääsen matkaan ensi viikolla, korjaan vahingon kirjoittamalla lentokoneessa ja lentokentillä... Eihän matkustaessa oikein muutakaan tekemistä ole kuin lukea, nukkua, syödä tai kirjoittaa.

ps. Viime yönä näin unta, että Kustantamo D ilmoitti suhtautuvansa myötämielisesti kokoelmaani. Jaa-a. Todellisuuden kantaa tähän asiaan ei saa tietääkseen muuten kuin odottamalla. Ja odottamalla.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Suuria odotuksia

No, kai se on parempi harrastaa pientä flunssanpoikasta nyt, niin ehtii parantua ennen kuin lähtee reissuun? Ei vaan yhtään huvittaisi olla kipeä taas, enkä kai olekaan, mutta pahasti puolikuntoinen. Toinen kerta tauteilua tälle vuodelle. Eikä se ole minusta edes paljon... kertonee jotain viime syksystä ja siitä, mikä on kieroutunut normaaliudentajuni tällä hetkellä.

Viikonloppuna pitäisi hoitaa velvollisuuksia eikä humputella omia. Velvollisuuksien lisäksi ajattelin lähinnä nukkua ja levätä. Voisi tehdä ihan hyvää. Olen vähän odotellut Kustantamo D:n yhteydenottoa, mutta ei sitä tietenkään ole tullut - jos tulee ensi viikolla, olen tosi onnekas. Yritän realistisesti ajatella, että todennäköisesti menee reilusti helmikuun puolelle. No, odotellaan kun odotellaan.

Nyt menen sänkyyn. Kunnianhimoisena tavoitteenani on nukkua 12 tuntia. Saas nähdä, miten käy.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kulttuuriannos

Tänään kävin katsomassa Docpointissa Markku Tuurnan ohjauksen Salla - selling the silence. Oli mahtava, menee vielä lauantaina, joten suosittelen!

Leffan lisäksi tänään oli mahdollisuus pistäytyä muun puuhan ohessa Pasilan kirjastossa, jossa en ole käynyt koskaan ennen. Olen ollut taas aika pitkään kirjastonkäyttökiellossa, mutta täytyy sanoa, että oli niin lähellä etten ratkennut tänään. Ihania kirjoja ihan tyrkyllä! Jos en lähtisi piakkoin Uuden-Seelannin-reissulle, olisin lainannut kyllä luettavaa. Muistin taas, että kirjastot ovat ihania paikkoja, joissa ihmisparan mieli lepää. Kunhan kotiudun sitten joskus reissuistani, puran kirjastonkäyttökieltoni ja juoksen lähikirjastoon!

Ei muuta tälle päivälle. Kirjoittamaan en ole ehtinyt, vaikka pari sanaa siitä puhuinkin.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Lepotauko

Korjasin Alfan, kirjoitin siihen kolmannessivun uutta tekstiä päiväisestä raakatekstistäni. Nyt se on siinä, en korjaa sitä enää tällä kierroksella. Väsyttää, haluaisin kipertyä sohvalle lukemaan kirjaa sillä tavalla, ettei tarvitse huolia kellosta. Että voi lukea niin kauan kuin luetuttaa ja mennä nukkumaan sitten kun nukuttaa. Herätä sitten kun se ei satu.

Väsynyt, mutta onnellinen. Haluaisin salmiakkia, mutta sitä ei ole tarjolla. Luulen, että loppuillan otan levon kannalta, mitä nyt ripustan pyykit jossain välissä. Yksi uusi novelli ja yhden vanhan korjaus on varsin reipas saldo yhden päivän osalle. Nyt saan laskeutua jo, saanhan?

Kirjoitusvapaapäivä

Tänään olen lainsuojaton. Kukaan ei maksa minulle mistään. Aika ihanaa.

Eilen oli vähän harmaa tunnelma. Sitä se teettää kun vertailee itseään toisiin. Menin bloggauksen jälkeen sänkyyn ja kirjoitin muutaman sivun iltasivuja. Laitoin pari kertaa valot pois vain sytyttääkseni ne minuutin päästä uudelleen, kun piti kirjoittaa vielä yksi lause, ja vielä yksi. Kolmannella kerralla valo sammui ja pysyi sammuksissa. Aamulla kyöräsin itseni suht säädylliseen aikaan ylös sängystä ja kirjoitin aamusivuja. Yllättäen ilta- ja aamusivuista muodostui kokonaisuus. Söin pikaisesti pienen aamupalan ja tulin koneen ääreen kirjoittamaan raakatekstit puhtaaksi. Syntyi novelli. Ihan uusi. Ihan erilainen kuin Kreikkalaiset. Eilinen vinkunani siitä, että minun tekstissäni mielikuvitus ei paljon juhli, poiki novellin, jollaisia en yleensä kirjoita. En tiedä miten tuota määrittelisi, onko se spekulatiivista fiktiota vai mitä se on, mutta realismia se ei ainakaan ole.

Uuden, erilaisen novellin kirjoittaminen on nostattanut tätä päivää entisestään. Paitsi että kirjoitusvapaat ovat aina ihania, erityisen kivaa on nyt, kun olen onnistunut luomaan jotain uutta. Kummasti se antaa potkua vanhojenkin tekstien työstämiseen.

Saatuani aamuisen novellin kirjoitettua koneelle söin lounaaksi lauantaista borssikeittoa, pakkasin laukkuni ja lähdin lähikuppilaan. Istuin siellä pari tuntia kirjoittamassa - sekä ihan puutaheinää raakatekstiä että hiukkasen raakatekstiä Alfaan. Minulla oli Alfan printti mukana, ja jostain syystä teksti ei tuntunut yhtään niin huonolta kuin männäpäivänä. Yritin lukea sitä kriittisesti, mutta ei se ollut lainkaan niin kuiva ja veretön mitä luulin. Ehkä luin sen huonossa mielentilassa ja huonosti ja hyvin väsyneenä silloin yksi ilta? Korjattavaa kyllä löytyi, yhteen kohtaan pitää lisätä uskottavuuden nimissä aikaa, etteivät tapahtumat rynni ihan niin vauhdilla eteenpäin, ja monta pientä korjattavaa juttua löysin, mutta ei se nyt mikään epätoivoinen teelmä ole.

Äsken söin toisen lautasellisen lauantaista borssikeittoa. Ulkona tuiskuttaa lunta ja tuulee ja seuraavaksi ajattelin lähteä vähän liikkumaan. Kun palaan taas kotiin, siirrän Alfan muokkaukset koneelle.

Parasta tässä kirjoitusvapaassa on aikaan saamisen lisäksi se, että olen taas sovussa itseni kanssa. Mikä ylellinen tunne se onkaan.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Olenko sitä, mitä en halunnut olla?

Olen tänään kirjoittanut velvollisuuskirjoitusta, käynyt rämpimässä totaalista umpihankea islanninhevosen selässä (että ne jaksavat ja kykenevät, kaikki neljä jalkaa ja minutkin vielä!), kirjoittanut velvollisuuskirjoitusta, lukenut yhden kirjoittajakaverin novellin ja kirjoittanut siitä pitkän palautemeilin (toivottavasti siitä on edes jotain hyötyä hänelle) ja lukenut toisen tutun kirjoittajan novellin yhdestä nettilehdestä. Huokaus. Nyt olen raato ja omat Kreikkalaiset tuntuvat ihan jumalattoman tylsiltä, ankeilta, realistisen proosan harmaimmilta esimerkeiltä. Osaisinpa minäkin kirjoittaa mielikuvitusta kutittelevaa kirjallisuutta!

Huomenna on vapaapäivä, huomisen kirjoitan. Kyllä, hion niitä ankeita, tylsiä, ennalta-arvattavia arkisenharmaita Kreikkalaisiani. Ja epäilemättä kirjoitan myös raakatekstiä, samanmoista.

Ei pidä ajatella tällaisia. Pitäisi vain keskittyä asiaan. Seuraava asia mihin keskityn, voisi olla nukkuminen.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Sinnepäin

Päivän saldo tähän mennessä on kymmenen sivua raakatekstiä kahvilassa. Se teki taas ihan yllättävän hyvää. Pitäisi myös aloitella yhtä velvollisuuskirjoitusta, mutta huonolta näyttää - ruoka on vasta tulollaan (borssikeittoa) ja olisi mukamas muitakin juttuja. No, se on ainakin varmaa, että maanantain palkatonta vapaapäivää en siihen tuhlaa, vaan maanantai on pyhitetty omille kirjoittamisille eli raakatekstille ja Kreikkalaisille. Alfa ja Beta huojuvat jossain taustalla. Tartun niihin seuraavaksi. Tai sitten yhdistän Khiin ja Lentokentän, mikäli saan taivutettua tunnelman ja maantieteelliset faktat sopiviksi. En tiedä vielä, ne kaksi ovat hautumassa, yhdessä ja erikseen.

Kovin on hiljaista. Pitäisiköhän laittaa jotain musiikkia soimaan.

torstai 20. tammikuuta 2011

Odotellaan edelleen

En saanut vielä tirskautettua verta nenästä, vaikka eilen illalla kovasti yritin. Tulos kovasta yrittämisestä tullee myöhemmin. Kuitenkin tuo eilisiltainen yritys tuotti jo tulosta. Ihan vain yhteenvetämisen ilosta kerron kuitenkin koko kuvion eli tähän mennessä tapahtunutta: Aloitin novellikokoelman (työnimi Kreikkalaiset) kirjoittamisen syksyllä 2007. Toukokuussa 2010 lähetin sen ensimmäiselle kustantamokierrokselleen. Heti kuukauden sisällä sain kaksi lausuntoa sisältävän vastauksen kustantamo A:sta. Syksyn mittaan kustantamot B ja C kertoivat, että kiitos ei kiitos. Eilen meni hermo, kun oli muutenkin huono päivä ja lähetin kustantamoihin D, E ja F meiliä ja kysyin, että mitä kässärille kuuluu ja voisitteko sanoa sille rakkaita terveisiä kotoa ja että muistaa pukea pitkät kalsarit jalkaan ja syödä kiltisti vihannekset lautaselta.

Ja sitten asiaan. Olin positiivisesti yllättynyt, kun kustantamot D ja E reagoivat meiliini jo heti tänään. E ilmoitti, että ikävä kyllä eivät ole ehtineet vielä edes lukea kässäriäni, mutta palaavat asiaan viimeistään helmikuun aikana. Kustantamo D pahoitteli kovasti, että olen saanut odottaa näin pitkään ja kertoi syyksi sen, että on paljon hyviä kässäreitä, joista vain pieni osa on mahdollista mahduttaa julkaisuohjelmaan. Kustantamo D lupasi palata asiaan vielä tammikuun aikana. Eli nyt sitten odotellaan taas. Katsotaan, pystyykö kustantamo D palaamaan asiaan tammikuun aikana ja E helmikuun aikana. En pidätä henkeä odottaessani, lienee parasta niin.

En ole mitenkään innostunut kustantamo D:n ystävällisestä vastauksesta, mutta toiveita nostaa kyllä tuo aikataulu - siis toiveita siitä, että saisin jotain tietoa jostain suunnasta, enkä joutuisi odottamaan heidän kohdallaan siihen, että lähettämisestä tulee vuosi täyteen.

Toiveet pikaisesta vastauksesta nostattavat tietenkin ajatuksiin kaikenlaisia muitakin toiveita - täysin absurdeja ja katteettomia sellaisia. Olen yrittänyt pitää itseäni maan pinnalla toteamalla useampaankin otteeseen, että äläpä nyt Rooibos. Että D ja E vastaavat kyllä ja molemmista tulee vastaus, että ikävä kyllä en mahdu heidän kustannusohjelmaansa. No ei sillä, E onkin aika utopistinen ajatus, mutta D... No niin, ja takaisin maan pinnalle!

Onneksi minulla on omat pikku ankkurini, jotka tosiaan pitävät minut maan pinnalla ja usein vielä syvemmällä. Nimittäin Kreikkalaiset. Kaivoin eilen illalla verta nenästäni vielä vähän lisää ja luin sängyssä Alfan ja Betan. Huh. Tuntui pahalta. Olin muistanut ne paremmiksi. Eivät ne nyt umpihuonoja olleet, mutta jotenkin kevyitä. No, ainakin nyt tuntuu, että tiedän mitä niille pitää tehdä. Niillekin. On tämä hullun hommaa, tämä kirjoittaminen. Ja tämä odottelu.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Kaivaa verta nenästä

Jahans. Olin sitten näköjään sen verran aikaansaavalla tuulella tässä murjotuksessani, että päätin pyytää oikein molemmille poskille ja lähestyin meilitse niitä kustantamoja, jotka eivät ole antaneet mitään elonmerkkiä Kreikkalaisten suhteen. Tyhmää tai fiksua, ihan sama. Tähän samaan konkurssiin menee oikein hyvin pari "meillä on ruuhkaa, palaamme asiaan mahdollisimman pian"-viestiäkin.

Turha päivä

Tänään on ollut harvinaisen huonotuulinen päivä, eikä ilta ole tuonut yhtään parannusta mielialaan. Kirjoittaminen? Joo, kaikkien suureksi ihmeeksi rustasin pari rumaa runoa siinä vaiheessa, kun olin hetken vähän vähemmän huonolla tuulella. Minulla olisi tuossa pari printtiä: Alfa, Beta, Omega, Sigma ja Rho, mutta en oikein tiedä, kannattaako minun lukea mitään omia tekstejäni tänään. Ei ole ihan hirveän vastaanottavainen mieliala. Toivoa sopii, että huominen on parempi.

Juuri sellainen tyypillinen päivä, joita sattuu aina joskus: kaikki ärsyttää ja yleismieliala on huono. Tekee mieli kiukutella, murjottaa ja olla mykkäkoulua itsensä kanssa. Pessimismi vaanii nurkan takana, negatiivisuus kukkii. Ei huvita. Että sellaista kirjoittamista ja aikaansaamista tänään.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Arkirilluttelua

Tänään olin osa isoa porukkaa, joka kävi syömässä ravintolassa kauden herkkuja eli blinejä. Nyt röyhtäilen tattariröyhtäyksiä ja nuokun silmät puoliummessa. Väsyttää, etenkin kun eilen päädyin kaiken päätteeksi buukkaamaan vielä yhden lennon Uuden-Seelannin reissulle ja niin edelleen, ja sänkyyn pääsin vasta joskus kahdentoista jälkeen. Unisivut jäivät vähälle, kirjoitin vain yhden tosi huonon runon. Ja tajusin maatessani pimeässä peiton alla, että ajatella, että voisin istua hereillä puoli yötä ja kirjoittaa runoja jos vain haluaisin, ja ajatella, että voisin, ja ajatella, etten voi, kun pitää herätä töihin. Niin ja onhan siinä se pieni juttu vielä, etten kirjoita runoja, mutta se ei ollut se pääasia. Pointti oli se, että voisin luoda mihin kellonaikaan hyvänsä, oikeasti, jos haluaisin. Yleensähän haluan kyllä nukkua öisin. Mutta että voisin valvoa edes vaikkapa yhteen jonain satunnaisena arki-iltana ja kirjoittaa ehkä muutaman kunnollisen sanan siinä kohtaa. Paitsi etten voi. Että kahteentoista valvominenkin tuntui aamulla puoli seitsemältä siltä niin kuin joku olisi repinyt ihoa väkisin irti lihasta. Hmmm.

Eilen hoidin töissä hiukan paperiasioita. Tarkoittaa sitä, että ensi maanantaina minulla on vapaapäivä. Ei lomapäivä, vaan palkaton vapaapäivä. Totesin, että tarvitsen sitä. Samoin tarvitsen palkattoman vapaapäivän maaliskuussa ja toisen huhtikuussa. Edes jotain kirjoittamiseen varattua aikaa iltojen ja vapaiden viikonloppujen lisäksi. Eihän se paljon ole, päivä siellä tai täällä, mutta puolet onnesta onkin tietoisuus siitä, että hei, kohta saan kirjoittaa. Ja kun vapaapäivät on yhdistetty viikonloppuihin, niin aina on mahdollisuus, että pääsen vähän syvemmälle kirjoittamiseen kuin tavallisesti.

Toivotaan ainakin niin. Nyt pitää kuitenkin valmistautua nukkumaan, luulen. Muuten huomisaamuna sattuu vielä enemmän ihoon ja sieluun kuin tänä aamuna.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Eespäin lumessa, mummot!

Olen tehnyt tänään pitkän päivän ja olo on silti yllättävän energinen. No, kunhan olen syönyt lautaseni tyhjäksi (vanha kunnon pc-dinner on täällä taas) niin katsotaanpa, että kuinka reippaita sitten ollaan. Juuri sellainen olo, että olo on energinen, mutta heti kun pysähdyn, lysähdän kasaan kuin falskaava ilmapallo.

Sain päivällä yhdeltä elävän elämän kirjoittajakaverilta meiliä, että hän kaipaisi toisia silmiä erään tekstin kanssa ja pyysi minua avuksi. Ihan innostuin tuosta pyynnöstä - tosi kivaa :)! Tykkään miettiä palautetta teksteistä ja annan sitä mielelläni. Ehkä voisin heittää kaverilleni vastapallona jonkun oman tekstini ja saada siitä muutaman sanan. Olen sitkutellut vajaan vuoden saamatta palautetta teksteistäni (puhun nyt livepalautteesta, en kustantajien lausunnoista) ja se alkaa jo tuntua. Kyllähän minä ilman palautettakin kirjoitan, ei siinä, mutta auttaahan se valtavasti, kun saa palautetta. Palaute tavallaan osoittaa oikoteitä, joita pitkin pääsee nopeammin maaliin. Plus että se saa usein aikaan aivotoimintaa ja aivotoiminta on aika hyvä juttu. Täytyykin seuraavaksi meilata kirjoittajakaverille, että laittaa tekstiä tulemaan.

Oma tekstintuotto voi olla tänään vähän hiljaista, mutta yritän kyllä saada aikaan jotain raakatekstiä. Yksitoistatuntisen päivän jälkeen omaan tekstiin keskittyminen ei ole ihan helppoa, mutta toisaalta luotan siihen, että pieni kirjoittaminen nyrjäyttää minut taas paikalleni.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Auugh nro 3

...Paitsi etteivät Khii ja Lentokenttä sovi toisiinsa maantieteellisesti. Auuugh! Hermo menee. Pitäisiköhän keskittyä välillä johonkin toiseen tekstiin ja jättää Lentokenttä kokonaan sikseen?

Kiertoteitä

Olen kääntänyt ja vääntänyt Lentokenttä-novellia ja alan olla aika turhautunut sen kanssa. Päivällä kirjoittamani versio on ihan hyvä, ja se voisi toimia kyllä yksin, mutta ei osana Kreikkalaisia. Aikaisemmin blogatessa päähäni pälähtänyt idea ei suostu ruumiillistumaan millään konstilla, ei ainakaan sellaisella tyylillä kuin haluaisin. Eilen illalla raakatekstissä pelkäsin sitä, että Lentokenttä ja Khii ovat tyylillisesti liian lähellä toisiaan, vaikka juonellisesti ovatkin tavallaan toistensa peilikuvia. Nyt olen alkanut miettiä, että ovatko ne peilikuvia lainkaan. Jos Lentokentästä otetaan pois se ihana kuvasto, joka todellakin on darling ja joka jumittaa minut liian pateettiseen tyyliin, niin se loppuosa, se action-osa koko tekstistä, se itse asiassa sopisi aika hyvin Khiin jatkoksi. Etenkin kun Khii saattaa olla liian pysähtynyt ja liike pysyy liikaa päähenkilön mielen sisällä.

Hitsit. Sekö se on, jota olen koko päivän hakenut? Kill your darlings ja yhdistä ne kaksi tekstiä yhteen, peilikuvat, samantyyppiset kertojanäänet, josta en pääse toisen kohdalla eroon, vaikka olen yrittänyt jo kolme kertaa. Säästän uudet pätkät johonkin toiseen novelliin ja käytän ytimen Khiihin. Entä sitten jos otan Lentokentästä toiminnan ja liitän sen Khiihin - millainen loppu uudelle Khiille tulee? Ei mitään hajua. Auugh. Ehkä se muotoutuu siinä kirjoittaessa? Parempi olisi, koska muuten olen pulassa.

Nyt haluaisin tietenkin päästä heti tai ainakin heti huomenna kokeilemaan Lentokentän ja Khiin naittamista toisilleen. Huomenna on kuitenkin työpäivä ja iltakin täynnä velvollisuutta. Tämä ilta taas alkaa olla kallistumassa loppuaan kohden ja pakko olisi ottaa sen verran aikaa kotitöille, että silittäisin työvaatteita ensi viikoksi. Auugh numero kaksi.

Yritän ajatella positiivisesti: olen tänään päässyt ison harppauksen eteenpäin. Ajatus naimakaupasta muhii huomisen ja tiistain ja jos olen samaa mieltä idean hyvyydestä vielä keskiviikkona, se on kokeilemisen arvoinen. Sitten ainakin tiedän, mihin suuntaan lähden Khiin kanssa ja se on sentään jo aika paljon. Taas yksi Kreikkalainen kuntoon.

Kun vain olisi sitä aikaa.

Uudelleenkirjoitusta

Olen kirjoittanut ja kirjoittanut ja ostanut siinä välissä uudet kengät rikki menneiden tilalle. Ja kirjoittanut ja kahvilakäynnillä puhunut siskon kanssa kirjoittamisesta - asia, jota en tee kovin usein hänen kanssaan ja joka vaatii minulta itseltäni aina keskittymistä. Joskus tuntuu hankalalta selittää jotain asiaa ihmisille, jotka ovat tosi lähellä. Mutta juttelimme ja se oli hyvä: kirjoittamisen keskellä on ihan hyvä jos voi välillä tuottaa kirjoittamiseen liittyviä ajatuksia puheeksi asti.

Päivällä luin sen mainitsemani Lentokenttä-novellin läpi. Yritin aloittaa korjailun saman tien, mutta tajusin, että teksti vaatii paljon isompaa uudelleenkirjoittamista. Sain vanhasta versiosta talteen ehkä vajaan sivun verran hyödyllistä tekstiä copypastella pesämunaksi ja sitten aloin kirjoittaa novellia ihan alusta asti uusiksi. Kirjoitin ja kirjoitin ja sain ensimmäisen version loppuun ja sitten söin ja mietin tekstiä ja totesin sen, mikä oli koko ajan kaihertanut taustalla: ei se toimi vieläkään. Ongelmana on tyyli, ja vaikka muutinkin uudelleenkirjoittaessa tekstin tyyliä, ei se muuttunut tarpeeksi. Mietin myös, voisiko kerrontaratkaisuja - heureka! idea! Anteeksi. Tätä kertojaideaa täytyy miettiä. Hmm. Ei huono. Eli siis, olin siinä, että mietin myös, voisiko kerrontaratkaisuja muuttaa. Tekisi varmasti hyvää. Rakennettakin pitää miettiä. - Ja nyt tulee koko ajan lisää ajatuksia siitä, miten voisin rakentaa tekstin kokonaan uudestaan. Joo. Näin minä sen teen.

Oli tarkoitus blogata vielä siitä, kuinka ei yhtään harmita se, että puoli päivää vienyt uudelleenkirjoitus oli tavallaan turhaa työtä, vaan että teksti tarvitsi tuonkin välivaiheen muotoutuakseen paremmaksi, ja minä tarvitsin sen kirjoittamista, mutta taidan jättää nyt tähän ja palata Lentokentän pariin.

Schindlerin lista

Hesari esitteli tänään kulttuurisivuillaan keväällä julkaistavat kirjat. Luin listan läpi ja mietin, että aina sama juttu: kirjojen nimet ja ne parin sanan luonnehdinnat niiden alla eivät kuulosta kauhean mielenkiintoisilta, mutta sitten kun pääsee hypistelemään kirjoja kirjakauppaan, niin johan alkaa kiinnostaa. Listalta ei löytynyt tuttuja nimiä - siis elävän elämän tuttuja nimiä, kuten entisiä opiskelukavereita tai muita vastaavia. Joskus ennen vanhaan nuo tutut, jotka olivat saavuttaneet sen, mistä minä vasta unelmoin, olivat pienoinen shokki. Kai siinä oli mukana kateutta ja jollain tavalla epätoivoa: "kaikki muut onnistuvat ja minä en". Nykyään siihen on jo aika pitkälti karaistunut, reaktio on ennemmin se, että "aijaa, tuokin on saanut romaanin julki, mielenkiintoista, pitääpä lukea".

Ilman työntekoa minun nimeni ei ilmaannu Hesarin listaan, joten on aika jättää bloggaaminen tältä erää ja avata word. Eilen illalla kirjoitin sängyssä nelisen sivua raakatekstiä ja aloin siinä sivussa pikku hiljaa työstää ajatuksia liittyen yhteen keskeneräiseen tekstiin. Sillä ei ole omaa kreikkalaiskirjainta koodinimenä, koska se ei ollut mukana nipussa, kun Kreikkalaiset lähtivät maailmalle, mutta sen koodinimenä on Lentokenttä. Joten seuraavaksi Lentokentän ja Khiin kimppuun, jotta pääsen taas lähemmäksi tavoitteitani.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Iltasanoja

En ole kirjoittanut vielä tänään, aika on mennyt Uuden-Seelannin matkan järjestelyihin ja velvollisuuskirjoittamiseen, mutta kirjoitan kyllä vielä omiani, unisivuja. Käyn vain pesemässä hampaani ja sitten istun sängylle, myttään peittoa selän taaksen niin ettei seinä nosta selkään kylmiä väreitä, laitan tyynyn syliini kirjoitusalustaksi ja vihon sen päälle ja kirjoitan. Kun olen kirjoittanut sanoja vihkoon, laitan sen lattialle sängyn viereen, käyn pitkälleni ja luen kirjaa. Sitten nukun.

Huomenna herään. Ehkä on yhtä kirkas ja aurinkoinen aamu kuin tänään? Ehkä tunnen oloni levänneeksi ja otan vihon käteen ja kirjoitan aamusivut, katselen auringon valon väriä.

Minulla on ikävä kirjoituspäiviä ja sitä, että pää työstää tekstejä silloinkin kun tekee jotain ihan muuta. Kaikkea ei kuulemma voi saada. Otetaan se mikä saadaan. Huomenna on kokonainen päivä. Osa siitä pitää kyllä käyttää siihen, että menee kaupungille ja yrittää löytää talvikengät niiden tänään lopullisesti hajonneiden tilalle (enää parhainkaan suutari ei voi parantaa kenkiäni, vaikka niin tapahtui jo kerran), mutta siitä huolimatta, aikaa on. Kirjoitussunnuntai?

Tuttu tarina

Seitsemässadas bogikirjoitukseni kertoo päivän shoppausannista. Juu kyllä, käväisin kirjakaupassa taas. Ihan nopeasti. Lukemattomien kirjojen pino ei ole ikinä ollut noin korkea. Tänään mukaan tarttui kaksi kirjaa ja se sai olla näiden kirja-alennusmyyntien loppu (paitsi jos alennuksen alennuksessa on paljon kirjoja kahdella tai kolmella eurolla, niin saatan sortua taas). Ostin Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja sekä Maritta Lintusen novellikokoelman Ovisilmä vuodelta 2006. Lintunen on minulle ihan uusi tuttavuus, kansiliepeen mukaan jyväskyläläinen kirjailija ja muusikko, kirjoittanut sekä romaanin että runokokoelman ennen näitä novelleja. Kirjan hinta oli 2,95 (lähentelee törkeän rajaa, alekirjatkaan eivät saisi minusta maksaa alle kolme euroa, vaikka olisi kuinka alennuksen alennus), joten piti ostaa. Sitäpaitsi yksi kirja-alennusmyyntien ehdottoman hyvistä puolista on se, että tulee ostettua itselle tuntemattomien kirjailijoiden kirjoja.

Tällä hetkellä on tosiaan kesken Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja kunhan se on luettu, tulee aikamoinen ongelma siitä, että pitäisi valita kasasta seuraava kirja lukuun. Houkuttelevia on niin monta... ja sitten jos olisi sitä kuuluisaa aikaa lukea. Sekin varmaan auttaisi.

Seuraavaksi aion ottaa palan tummaa suklaata ja käydä velvollisuuskirjoittamistehtävän kimppuun. Kaksi sivua vain, joten kunhan ne on tehty, olen vapaa itseäni varten loppuviikonlopun.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Eri leirit

Muistin yhtäkkiä syksyllä Hulkon ja Heiskasen blogista lukemani jutun kirjoitusleiristä. Muistin myös sen, että ajatus kirjoitusleiristä kuulosti ihanalta heti alkumetreiltä lähtien. Samalla pohdin tuossa sitä, että jos Rooibos ei pääse kirjoitusleirin luo, niin kirjoitusleiri voi tulla Rooiboksen luo. Ja yhä edelleen ajattelin vieraita kaupunkeja ja tajusin, että Omena-hotelleissa yöpyminen ei maksa paljon. Päässä sikisi kaksi ajatusta.

Ajatus nro 1: Voin kirjoitusleireillä kotonakin. Siihen tarvitaan vain tarmoa ja leiriasennetta. Sitä meininkiä, että vaikkapa viikonlopusta on varattu yksi kokonainen päivä kirjoitusleirin leikkimiselle. Leiri kuulostaa ja tuntuu heti aktiiviselta toiminnalta, eikä siltä, että istun kirjoituspöydän ääressä ja tuijotan tyhjyyteen ja toivon kirjoittavani. Leiri kuulostaa kahvilakirjoittamiselta vähintään kolmessa kahvilassa, raakatekstin suoltamiselta ja sen suoltamiselta jotain tarkoitusta varten, jotain tiettyä novellia varten. Leiri kuulostaa hauskanpidolta, dynaamiselta toiminnalta, kirjoitusharjoituksilta, ääneenluvulta, hyvältä ruoalta (joka on kokattu valmiiksi, ettei tarvitse kuin lämmittää) ja pieniltä tai suurilta kävelylenkeiltä kirjoittamisen lomassa. Suomennettuna: kyllä, näin teen.

Ajatus nro 2: Voin kirjoitusleireillä myös vieraassa kaupungissa. Junalla hurauttaa helposti moneen paikkaan, jossa on kohtuuhintainen majoitus. Museoita, taidenäyttelyitä, kahvilakirjoittamista, junamatkakirjoittamista, uutta ympäristöä. Ei pöllömpi ajatus. Ihan toteuttamisen arvoinen.

Eihän minulla tietenkään ole kirjoittajakaveria, jonka voisin ottaa mukaan leirilleni ja jonka kanssa voitaisiin kirjoittaa, lukea kirjoittamamme, kirjoittaa lisää, lukea kirjoittamamme ja niin edelleen, loputtomiin, mutta pystyn silti leireilemään. Kirjoittamisretriitti ei kuulosta tarpeeksi ponnekkaalta, mutta kirjoittamisleiri kuulostaa. Leirisuunnitelma laitetaan muistiin ja toteutetaan. Kotileirejä voi tietysti toteuttaa helpomminkin, mutta vieraan kaupungin leiri on sekin helpolla toteutettavissa.

Ajatus kirjoitusleiristä sai ajatukset kääntymään Kreikkalaisiin. Seuraavaksi syön, ja jos en sen jälkeen ole ihan liian naatti, saatan kirjoittaa hiukkasen. Tai ainakin lukea Khiin läpi, jotta voin alkaa miettiä tykönäni sitä, että kuinka siitä saadaan parempi. Matkaan siis, veli Hopea.

torstai 13. tammikuuta 2011

Päättymätön kehä

Toissapäivänä sain Nenäpäivän loppuun. Eilen aloitin Kauimpana kuolemastan. Iloitsin siitä, että lukemattomien pino vajenee. Tänään Akateemisen alesta tarttui kotiin mukaan Anu Silfverbergin Kung Po. Se siitä vajenemisesta.

Kirjat eivät vajene, mutta entäs kirjoittaminen sitten? Se vajenee. Eilen illalla nukkumaan mennessä sivu unitekstiä. Siis sivu. Huh. Onnetonta. Yritän tänään uudestaan. Ehkä huomennakin. Kreikkalaiset odottavat. Viikonloppuna ehkä?

Odotan malttamattomana: kunpa tulisi lisää kustantamoreaktioita - tulisi edes suoria hylsyjä - tämä typerä odottaminen on niin tylsää. Ei niistä jäljellä olevista mitään kummoista tule - jos lausunto tai pari, niin ihan mahtavaa, mutta siis lähettäisivät nyt jo, vaikka sitten hylsytkin. Ihan täydellistähän olisi, jos saisin pian jostain lausunnon. Voisin vertailla sen ensimmäisen kustantamon lausuntoihin, voisin miettiä Kreikkalaisia eteenpäin. No, kärsimättömyydellä ei ole voitettu yhtään taistelua. Luulen. Tai ehkä on, mutta sanotaanko niin, että ei se auta tässä tapauksessa.

Työpöydällä on suklaata. Otin juuri palan. Tällä kertaa 72%:sta Anthon Bergin Strawberry&Orange Fairtrade Chocolatea. Enpä tiedä, nämä mansikkaosuudet ovat aika turhia, pelkkä appelsiini olisi parempi. Mutta sitten kun tuo levy on joskus parin kolmen viikon kuluttua syöty, ostan pöydälle uuden, koska kirjoituspöydällä täytyy olla tummaa suklaata. Kehä sekin.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Korva-, nenä- ja kurkkupäivä

Nenäpäivä on luettu. Sain sen loppuun eilen illalla liian myöhäisen nukkumaanmenon yhteydessä, enkä sitten sattuneesta syystä blogannut tunnelmia tuoreeltaan. Eikä se mitään, eivät ne tunnelmat siitä muuttuneet yön aikana. Nenäpäivä on hyvä kirja. Ei välttämättä sellainen, josta valtavasti tykkäisin tai joka olisi vienyt mukanaan kuin tulvavuoksi. Eikä se haittaa. Kaikki hyvät kirjat eivät synnytä valtavia tunnekuohuja ja olen lukenut monta hyvää kirjaa, joista en pitänyt.

Mietinkin, että onko "hyvä" huono sana puhuttaessa kirjoista. Mitä "hyvä kirja" oikeastaan tarkoittaa? Monesti se tarkoittaa sitä, että "mä tykkäsin" mutta ihan yhtä usein se tarkoittaa että "taidokas" ja usein molempien yhdistelmää. Eikä tykkääminen välttämättä ole ollenkaan tae siitä, että kirja olisi laadukas ja taidokas - kaikkea muuta: mielestäni Lisbeth Pahnken Britta-kirjat ovat ihania, mutta en sanoisi niitä taidokkaiksi. Ihan tavallisia 1960- ja 70-luvun heppakirjoja ne ovat, ja useissa on vielä kelvottoman huono suomennoskin. Olen myös lukenut lukuisia kirjoja, jotka ovat järjettömän hienoja, taidokkaasti kirjoitettuja ja laadukasta kirjallisuutta, mutta en ole pitänyt niitä yhtään. Yleensä tällaisissa kirjoissa aihe on ollut niin "ruma" etten ole voinut pitää kirjasta, vaikka se onkin ollut muuten hyvä.

Mutta niin, piti puhumani Nenäpäivästä, eikä eksymäni jonnekin joron jäljille. Minulle Nenäpäivä ei edusta kumpaakaan edellä mainittua ääripäätä. Tykkäsin siitä ja se on hieno, taitava ja laadukas, mutta en intoutunut sen mukaan. Sen sijaan päivittelin yletaikaa lukiessani, että voi luoja - miten paljon suomen kielessä onkaan sanoja, ja miten onnettoman pientä murto-osaa niistä tulee käyttäneeksi. Miten hienoja sanoja. Miten tuttuja sanoja. Miten hämmästyttäviä sanoja - sellaisia, joita minun pääni ei ikinä keksisi yhdistää. Rimmisen tyylistä voi tietysti olla montaa mieltä. Usein sitä lukiessaan muistaa lukevansa. Onko se huono asia? Ei minusta tässä kohtaa. Riippuu aivan kirjasta, onko se hyvä vai huono asia. Eikä se estänyt minua näkemästä kirjan tapahtumia edessäni, siellä viidennessä ulottuvuudessa.

Minulle Nenäpäivä ei ollut ahmimiskirja. Tuntui, etten olisi edes halunnut ahmia sitä. Rimminen kirjoittaa niin paksusti, etten voi niellä sivuja kokonaisina ja varsinkin ilta-aikaan tulen helposti kylläiseksi. Ja vaikka en voi kehua tykäneeni valtavasti, niin onhan se taitava ja kielellisesti tosi tiheä. Luulen, että Pussikaljaromaani teki minuun kuitenkin pysyvämmän muistijäljen. Niin, ja mielenkiintoista olisi olla tekemisissä nuorten kirjoittajien kanssa näinä aikoina. Milloin alkaa Rimmisen tyylin matkiminen? Milloin alkaa näkyä niitä tekstejä, joissa näkee nuoren kirjoittajan tyylistä, että rimmiset on luettu ja hyvin sisäistetty ja teksti on täynnä rimmismejä?

Takakansitekstille antaisin kylläkin pitkän miinuksen - ihan eri paria kirjan kanssa (en tarkoita, että pitäisi olla samaa sisällön kanssa, mutta minusta olisi kiva, jos takakansitekstistä tunnistaisi kirjan hengen), eikä yhtään houkuttava.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Epämäärää

Eilen kirjoitin, tänään tuskin. En tiedä. Saa nähdä. Silmät ovat tikkuiset, väsyttää. Huomenna aikainen herätys. Mitä huomenna päälle, pitääkö silittää? Kuka pesisi pyykit? Miksei linnuilla ole huulia?

Tullessani riennoiltani kävin postissa. Sain paketin kännykkään tulleen koodin ja henkkareiden avulla ja ilahduin. Paketissa oli tämän kuun palkkapäiväkirja: Kertomuksia pimeestä. Toimittaneet Jukka Laajarinne ja Harri Kumpulainen, kustantaja Turbator. Mukana mielenkiintoisia nimiä: Miina Supinen, Pasi Jääskeläinen, Markus Nummi, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi... Ostin. Luen heti kun ehdin. Krhm. Lukemattomien pino kirjoituspöydällä kasvaa vain. Olen yrittänyt jo miettiä sitäkin, että mitä otan matkalukemiseksi Uuteen-Seelantiin. En mitään noista pöydällä olevista, tietenkään. Tai siis, reissussa pitää lukea jotain englanninkielistä. Ehkä tuo Atwoodin Year of the Flood? Ehkä myös jotain mukaansatempaavaa ja ei-liian-raskasta, ehkä jotain fantasiaan vivahtavaa? Vinkkejä kellään?

Olisi kiva, jos ennen reissua ehtisin vajentaa tuota lukemattomien pinoa. Nenäpäivä alkaa olla lopuillaan, joten ehkä saan kohta aloittaa jotain uutta?

Olisi myös kiva, jos saisin kirjoitettua vielä yhden tai kaksi Kreikkalaista uusiksi ennen reissua. Aikaa kuukausi, joka alkaa olla erittäin täyteentumpattu erinäisillä velvollisuuksilla ja aktiviteeteilla. Yksi uudelleenkirjoitettu novelli taitaa olla realistisempi tavoite kuin kaksi. Vaikka ei siihen yhteenkään tietysti kauaa mene, jos tietää, mitä tekee. Paino sanalla "jos".

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Hipaisu

Nyt Omega on hyvä. Nyt se on sellainen kuin sen pitää olla. Se eilen bussissa saatu pieni keskustelu tai repliikki sopii ihan täydellisesti Omegaan, huomasin sen heti kun olin kirjoittanut uuden pätkän kohdalleen. Se sopii sinne, keskustelee Omegan osasten kanssa, mutta antaa kuvastoon kuitenkin jotain uutta ja toivoakseni jotain vähän omituista. Ainakin minun mielestäni. Sitä kuuluisaa säröä, toivon. Ehkä. Toivottavasti. Nyt voin sitten keskittyä korjaamaan Sigmasta vielä yhden asiavirheen (Google on ystävämme)tälle päivälle ja lukaisen ehkä Sigman uuden lopun kertaalleen korjaten läpi.

Miten voikin tulla niin kumman toiveikas ja optimistinen olo muutaman hassun rivin kirjoittamisesta. Tämän vuoksi tämäkin päivä oli taas enemmän kuin itsensä väärti.

Puolinelson

Selätin sadepäivän masennuksen surffaamalla netissä. Eikä mitä tahansa puuduttavaa surffailua, vaan Uuden-Seelannin matkasuunnitelmia. Reissun ensimmäinen puolisko alkaa hahmottua ja olen hiukan täpinöissäni - lähtö tuntuu paljon todellisemmalta ja lähemmältä kun yrittää pähkäillä, että viettääkö helmikuun 17. päivän Queenstownissa vai lähteekö jo etenemään. Tuskin maltan odottaa.

Ankeuden selätyksessä auttoi myös ulkoruokinta (ja viinilasillinen, myönnetään, keskellä sunnuntaipäivää) ja sen jälkeen pieni kiertely alennusmyynneissä (en ostanut mitään). Nyt ei haittaa yhtään istua kotona vaikka vettä sataakin. Ei sillä, vaihtaisin mieluusti tuon vesisateen lumisateeseen ja miinus kahteen- tai kolmeenkymppiin, mutta ei pidä olla kranttu.

Eilinen bussissa salakuunneltu keskustelu (eipä ollut paljon vaihtoehtoja, oli sen verran äänekästä) pyörii päässä ja yritän miettiä aina välillä, onko Omega sille paras paikka. Toinen potentiaali olisi kaiketi Iota, mutta ei, ei se tunnu istuvan siihen. Taidan laittaa sen Omegaan.

Ensi viikolla on niin paljon pakollista ohjelmaa, että en tiedä miten selviän kaikesta hengissä. Pinnaamalla, todennäköisesti. Pinnaamalla ja ottamalla aikaa itselle. Jos pinnaan, niin pystyn myös puristamaan hiukan kirjoittamista johonkin väliin, sen tiedän. Kirjoittamista ja liikuntaa - maailman parhaat syyt luistaa velvollisuuksista. Nyt en kuitenkaan luista - keitän itselleni teetä (tekee mieli mustaa teetä, pitkästä aikaa), kirjoitan hiukan ja hymyilen hiukan.

Vetisiä kysymyksiä

Miten voikin olla näin ankean oloinen päivä? Kai se tästä paremmaksi muuttuu? Jooko?

Sataa vettä. Mietin hiljaa itsekseni, että sekö se on, joka vetää mielen näin tahmeaksi. Vai onko syy sittenkin lihaksissa, jotka ovat kipeät tai hartiassa, jota särkee? Vai kaiken yhteisvaikutus? Siihen lisättynä tietoisuus sunnuntaipäivästä ja ensi viikosta, joka tulee olemaan raskas ja rasittava. Ei ole tiedossa yhtään omaa aikaa ja jotenkin on silti kahlattava läpi. Vesisade napsuu ikkunapelteihin, ikkunat itkevät, harmaa käsi painaa kaupunkia ja minua matalaksi.

Tuntuu siltä, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Kumpikin tuntuu hitaalta. Sen verran on kuitenkin kyettävä tänään, että kirjoitan muistiin eilen bussissa kuulemani keskustelun - liian hyvä pätkä hukattavaksi muistamattomuuden syövereihin. Enää pitää päättää, mihin tekstiin sen liitän: johonkin vanhaan vai johonkin tulevaan.

Harmaata ulkona ja sisällä. Eikö tämä sateen paino paina ketään muuta? Eikö teitä ahdista tämä talven keskelle tullut syys? Eikö minun pitäisikin tehdä jotain piristyäkseni?

torstai 6. tammikuuta 2011

Siivoamista

Tänään on siivouspäivä. Heräsin yhdentoista tunnin yöunilta hiukkasen väsyneenä ja vastahakoisena, mutta sinnikäs puuhaaminen väänsi väkisin mielialan paremmaksi. Tuntui, että siivosin muutakin kuin kotia. Koko alku viikon mieltäni on vaivannut alakulo (muutamasta hehkuvasta hetkestä huolimatta) ja nyt tuntuu hiukan tasapainoisemmalta. Ehkä alakuloa vieläkin, ehkä, mutta enemmän sopua myös.

Aamu alkoi harmaana, mutta lopulta aurinko on saanut raivattua hiukkasen tilaa valolleen ja vaikka ei voi todellakaan sanoa, että paistaa, niin ulkona on paljon kirkkaampaa kuin aamulla. Vähän niin kuin minun päässäni. Valo muistuttaa keväästä. Vaikka rakastan syksyn ja talven pimeää, pieni aavistus kevään valosta tuntuu yllättävän hyvältä. Jos syksy on uuden alkua minulle (aina), niin on kevätpuolikin. Mitä tahansa voi tapahtua. Melkein. Imuroidessa ja tomuttaessa ajattelin muutaman viikon kuluttua aukeavaa Uuden-Seelannin matkaa, ajattelin valoa ja värejä, ajattelin sanoja, aikaeroa ja hedelmiä. Ajattelin matkustamista ja siihen valmistautumista. Ajattelin luistelemista: nyt pientä lounaantapaista ja sitten luistelemaan.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Edistystä, sanoi Thomas Alva Edison

Kyllähän se siitä kun alkaa vaan hommiin. Kirjoittaminen siis. Siis muunkin kuin raakatekstin. Sigmaa lihotettu sivulla. Lähinnä lopustapäin, mutta vähän myös muualta. Katson tuon uusimman osan muutaman päivän päästä läpi ja korjailen. Luulen, että sitten Sigma saa levätä hetken ja minä tartun seuraavaksi joko Khiihin tai sitten tekstiin, jonka työnimi on Magnoliat ja joka ei ollut Kreikkalaisten ensimmäisessä lähetyksessä, mutta jonka haluan seuraavaan settiin mukaan.

Pienin askelin, siis. Pikkuhiljaa. Kaikkitännehetinyt, joo, mutta silti, ei kai sitä muutakaan voi kuin novelli kerrallaan.

Katsaus päivän sanomalehtiin ja omaan itseen

Hesarissa oli tänään juttu kirjailija-apurahoista. Netin versio on tietenkin paljon suppeampi kuin paperilehden versio, mutta mielenkiintoisia asioita oli poimittu esiin ja niistä tullaan varmasti kuulemaan monessa blogissa paljon hienommin ja syvällisemmin kuin täällä. Sanon kuitenkin sen, että kyllähän se tuntuu hassulta, että jopa megamyynnin tavoittavat kirjailijat hakevat apurahoja. Vai päteekö tähän se vanha viisaus, että ei se joka pyytää vaan se joka maksaa? Eli miksi apurahoja annetaan niin auliisti esimerkiksi Hesarin toisena mainitseman kirjailijan kaltaisille staroille? Apurahanhan nimi on siis apuraha. Jotenkin tuntuu, että apurahoilla pitäisi auttaa, eikä pönkittää.

Siinä kohtaa olen ihan samaa mieltä Kantokorven kanssa, että nuorempia (virkaiältään, ei fyysiseltä iältään) kirjailijoita pitäisi apurahoittaa nykyistä enemmän. En tietenkään ole sitä mieltä, etteikö kokenut konkari voisi uudistaa kirjallisuutta, mutta ihan varmasti ja ehkä suuremmalla todennäköisyydellä (?) sitä tekee myös nuori polvi.

Apurahat ovat kiinnostava aihe jo siksikin, että toivon hartaasti saavani apurahan tai jopa apurahoja sitten kun olen saanut kirjan tai kirjoja tuutista ulos ja uusia on tulossa. Tällä hetkellä olen omarahoitteisen apurahan varassa: se mitä säästäen tulee, kirjoittaen menee. Onhan tässäkin systeemissä puolensa: tietää varmuudella saavansa apurahan. Se vaan, että niiden väli on kyllä turhan pitkä, jos ajattelee tilannetta, jossa oikeasti pitäisi kirjoittaa ja saada pian valmista aikaiseksi.

No, se apurahoista. Siirryn arkisempiin aiheisiin. Kuten vaikka siihen, että olen jo jonkin aikaa tunnistanut itsessäni uuden tavan vältellä kirjoittamista. Tämä uusi välttelykeino on kirjoittaminen. Jep, luitte oikein. Välttelen kirjoittamista kirjoittamalla. Pointti onkin siinä, että mitä. Suollan sujuvasti raakatekstiä sivukaupalla ja se onkin hyvä asia, mutta turhan usein raakatekstin kirjoittamisen jälkeen tuudittaudun valheelliseen tehokkuudentuntuun - olenpas ollut ahkera ja hyvä ja mahtava ja kirjoittanut niiiin paljon tänään! - vaikkei kirjoittaminen edistä käsikirjoitusta lainkaan. Tai siis edistää, kaikki kirjoittaminen edistää kirjoittamista, mutta siis konkreettisesti sanottuna: en saa ikinä Kreikkalaisia kirjoitettua uusiksi, jos en avaa niiden tiedostoja ja korjaa niitä. Pelkkä raakateksti ei siihen riitä. Joten ei kun hommiin. Raakatekstiosuus on hoidettu tältä päivältä, nyt alkaa aherrus.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Yksi oma hetki kermavaahdolla, kiitos!

Miten niin pienestä asiasta voi tulla niin hyvä olo? Toimitin töiden jälkeen yhden asian ja menin sen jälkeen vakiokuppilaan. Kaakaomukillinen (laskeskelin, että se on pienempi paha verrattuna teehen - mahatilanne on aikas hälyttävä), vesilasi, vihko ja kynä. Nelisenkymmentä minuuttia taukoamatonta kirjoittamista. Paitsi että kirjoitin hyväntuntuista raakatekstiä, jota voi ehkä käyttää johonkin, kirjoitin myös juttuja Sigmaan, tai ainakin siihen liittyviä juttuja, jotka poikinevat jotain. Seitsemän sivua ja sitten kotiin. Kotimatkalla päivittelin, että minkä eron tekeekään tuo neljäkymmentä minuuttia kynä kädessä. Se sai tuntumaan, että

1. saavutin jonkunlaisen mielenrauhan.
2. kirjoittaminen on taas osa minua.
3. Sigmasta saattaa tulla himpun verran parempi noiden raakatekstien avulla.
4. energiavarastot olisivat täyttyneet mystisesti.
5. olen paikallani.
6. tiedän, mitä teen ja mitä haluan tehdä.
7. elämälläni on jotain merkitystä.
8. minulla on elämä ;).

Sitäpaitsi tuntui kuin olisin sukeltanut johonkin sosiaaliseen tapahttumaan: salskea nuorimies takaviistossa teki töitä läppärillään; kaksi tyttöporukkaa ikkunapöydissä suunnitteli selvästi jotain; mies joi kaljan; kaksi miestä jutteli; tarjoilija haki varastosta lisää limupulloja; pariskunta tarkasteli seinillä roikkuvaa taidetta; minä kirjoitin. Kaikilla oli oma osansa kuvaelman kokoonpanossa.

Tällä viikolla aion kantaa kirjoitusvihkoa käsilaukussani joka päivä. Ja joka päivä töiden jälkeen saa ja pitää mennä kirjoittamaan kahvilaan. Miksi en menisi, jos se tuntuu näin hyvältä?

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Hapanta ja makeaa

Kirjoitin sittenkin, vaikka jo ajattelin, etten tänään, vaan vasta huomenna. Sigma alkoi kuitenkin kiusata niin paljon, että otin ja deletoin sieltä yhden dialoginpätkän, joka oli lapsellisen alleviivaava - siltä se ainakin tuntui. Nyt on parempi, kun dialogi on muutettu. Vilkuilin tekstiä muualtakin syrjäsilmällä. Huomenna tai ylihuomenna kirjoitan vihosta Sigmaan uuden lopun, sen, jota hahmottelin ennen joulua.

Tekee hyvää viilata Kreikkalaisia. Seuraavaksi yritän nukkumaan. Antibiootit ja uusivuosi ovat tosin rikkoneet mahani sen verran tehokkaasti, etten tiedä, tuleeko vaakatasosta mitään. Voi olla, että joudun nukkumaan alkuyön istuallani, ettei närästys polta ruokatorvea ihan haavoille. Otin juuri maitohappobakteereja, mahalääkettä ja Elovena-juomaa ja yritän suostutella niillä mahan nukkumiskuntoon. Onneksi ab-kuuri loppuu huomenna. Sitten hoidetaan lieveilmiöt kuntoon.

Teetä ja pitsiä

Tämä päivä tuntuu enemmän vuoden ensimmäiseltä kuin eilinen. Auringonnousu oli punainen ja punaista oli kupissa se ihana, uusi rooibos, jota sain joululahjaksi Ratsastuskaverilta. Rooibosta, joka on maustettu appelsiinilla, inkiväärillä ja omenalla, ja on luomua kaiken lisäksi. Ihan taivaallista. Aion keittää sitä tänään ison zen-pannullisen ja nautiskella elämästä.

Tämä päivä tuntuu enemmän uudelta alulta kuin eilinen, koska olen kirjoittanut jo viitisen sivua raakatekstiä. En mitään ns. hyödyllistä, mutta väittäisin, että hyödyllisempää kuin aikoihin. Kirjoittaessani aukesi joku ikkuna sisälläni. En väitä päässeeni käsiksi alitajuntaani, mutta jostain pintaa syvemmältä kuvat tulivat ja vaikka ne eivät olleet kaikki kauniita (eivät rumiakaan, mutta vaikeita ja tahmeita), kirjoitin ne kaikki. Tuuletin itseäni. Se tuntui hyvältä, sanat olivat oikeita ja kohdallaan, kirjoittaminen puhdisti.

Punaisesta auringonnoususta tuli ihan tavallinen harmaa päivä. Täynnä lupauksia, täynnä himmeää valoa. Näen pitkälle, paljon pitlviä, talojen kattoja, paljon ilmaa. Teen päätöksiä ensi viikon ajankäytöstä. Lupaan antaa itselleni kirjoittamista, lupaan ottaa huomioon sen, että tarvitsen sitä enemmän kuin olen muistanut.

En ole erityisen onnellinen juuri nyt, mutta kuitenkin, jokin tässä päivässä, sanoissa, valossa, kuumentaa vettä silmäluomien takana, kiristää kurkkuun pienen tiukan solmun. Vihon sivuilla kirjaimista muodostuu pitsiä.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Joululahjat jälkijunassa

Nyt on saatu kuvat kamerasta koneelle, joten te saatte nähdä joululahjakirjani ja ne maailman ihanimmat kirjatuet, joista teille jo hiukan hehkutin. Kirjatukien hellässä huomassa ovat siis Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Rimmisen Nenäpäivä ja Hilvon Viinakortti. Kirjatuki-ihanuudet ovat kuulemma täältä.


En ole vielä osannut päättää, mihin kaverukset päätyvät lopullisesti, joten tällä hetkellä ne pitävät minulle seuraa kirjoituspöydällä ja vahtivat kasaa, jossa ovat kaikki lukemattomat kirjat. Ja niitä on siis huomattavasti enemmän kuin kolme kuvassa näkyvää - kuvaa varten raivasin vähän ;). Mutta joo, maailman söpöimmät kirjatuet, ainakin minun mielestäni!

Uusi

Hyvää tätä vuotta! Vuosi alkoi sillä, että istuin sängyssä ja kirjoitin päiväkirjaa pitkästä aikaa. Olen joskus pitänyt päiväkirjaa hyvin aktiivisesti, mutta nykyään kirjoittelen ehkä kerran kuukaudessa. Ja usein juuri uuden vuoden aluksi. Päiväkirjaamisen lisäksi olen käynyt pienellä ulkoilukävelyllä, jossa sain kirkkaanpunaiset posket. Ei se minun kävelyni kovin reippailua ollut, sillä en ole vielä ihan kuosissa sen paremmin taudista kuin antibioottikuuristakaan johtuen. Happea joka tapauksessa sain, ja ne punaiset posket.

Aavistuksen verran olen myös kirjoittanut, mutta paljon sitä enemmän olen ajatellut. Pohtinut. Mietiskellyt. Arvioinut. Sitä, mitä nyt on tapana ilmeisesti näin uuden vuoden aluksi. Elämää, itseään, asioita. Edelleenkään en lupaile mitään uudenvuodenlupauksia, mutta tavoitteita, niitä on. Eivät nekään erityisesti liity juuri tähän vuoteen, sillä ne ovat olleet olemassa jo tätä ennen.

Tälle vuodelle tavoittelen paitsi kustannussopimusta, myös mielenrauhaa, positiivisuutta, liikkumista, terveyttä ja paljoa lukemista. Yhden ihan pienen lupauksentapaisenkin olen tehnyt: jos vaikka kunnostautuisi noiden huonekasvien hoitamisessa. Tai kasteleminenkin varmaan auttaisi... Krhm.

Pesukone on pessyt koneellisen pyykkiä, minulla on maha täynnä ja sänky kuiskuttelee jotain pientä ja pehmeää kieltä, mutta sen kutsuun en nyt aio vastata. Aion ripustaa pyykit kuivumaan, aion tehdä käsitöitä. Aion meilata ja ehkä vähän raakakirjoittaa. Viimeistään nukkumaan mennessä aion lukea. Nyt - nyt istun hetken ja hengittelen ja olen vain. Katson miten kaupunki pukeutuu violettiin huppuun, painuu pimeään.