May the Force be with you

torstai 23. heinäkuuta 2009

Tiedotus välistä

Kotona - hetken aikaa. Oma, ihana pieni koti ja oma pieni sänky - tuskin maltan odottaa, että pääsen lakanoiden väliin ja samalla en millään malttaisi mennä nukkumaan vaan haluaisin hengata hereillä omassa kotona :). Kassit lojuvat, jokainen purkamatta, siinä mihin ne puoli tuntia sitten laskin huohottaen käsistäni. Huohottaen siksi, että hissiremontti ei ole vieläkään valmis, joten kannoin kaikki pakaasini yläkertaan omien pikku lihasteni voimalla. Purin laukkuja ihan vähän vain sen verran, että sain mustikat pakkaseen, sitten roikuin hetken puoliksi ulkona keittiön ikkunasta ja fiilistelin kaupungin öistä tuoksua. Sen jälkeen tempaisin kirjoitusvihon esiin matkalaukun sivutaskusta ja roiskaisin kotiinpaluun ja yökaupungin runoksi. Nyt istun sohvalla kone sylissä ja fiilistelen kotia.

Kesäloma on sujunut tähän asti ihan hyvin. Olen auttanut isovanhempia eli suorittanut loman ns. "hyvä ihminen" osuuden (älkää käsittäkö väärin, nautin kyllä tuosta osuudesta!), olen ryypiskellyt ja kuunnellut musiikkia Pori Jazzissa, olen pessyt mattoja, uinut, grillannut, nukkunut päiväunet kiikussa, käynyt isän kanssa verkoilla aamuin illoin. Olen nukkunut pitkään mutten kai vieläkään tarpeeksi. Olen kirjoittanut hiukan aamusivuja, palannut vahingossa erääseen aikaa sitten luonnosteltuun henkilöhahmoon, joka (harvinaista kyllä) vaatii huomiota ihan oma-aloitteisesti.

Huomenna pitäisi purkaa laukut ja pakata ne uudelleen. Loman viimeinen viikko tarkoittaa rennosti ottamista ihan raskaamman kautta. On mukava mennä, kun tietää, että sitten voi tulla taas kotiin. Omaan pieneen kotiin. Aika jees siis, tämä lomailu. Yhtä rentoja oloja teillekin!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Lomaa

Paikasta A paikkaan B. Paikasta B paikkaan C ja sieltä paikkaan A ja paikkaan B, josta paikkaan D, josta paikkaan B. Tällaista tämä lomailu on. Ei sillä, en valita. Tämä eestaas suhaaminen mahdollistaa myös edellisessä postauksessa haaveilemani lobotomialoman. Nyt vain väsyttää ja huomenna lähden nykyisestä olinpaikastani taas eri suuntaan. Pitäisi mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomenna. Pitää kerätä voimia, jotta jaksaa taas kirjoittaa syksyllä.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Lepoa ja lobotomiaa, kiitos

Tuntuu kuin koko ilta olisi ollut eestaassäntäilyä, vaikka ei se ole ollut. On ollut säntäilyä, mutta säntäilyjen, pikatiskausten ja paikasta a paikkaan b juoksemisten välissä rauhallisia sessioita siiderituopin äärellä. Juttelua miehistä, naisista, kirjoittamisesta ja lomasta. Niin, lomasta. Se alkaa huomenna. Tarkoittaa sitä, että blogi hiljenee. Ehkä postaan jossain välissä lomaa, ehkä en. En tiedä. Yritän mahduttaa kolmeen lomaviikkooni yhden viikon verran X-asennossa makaamista siinä tilassa, että lobotomian kokeneet olisivat eloisia minuun verrattuna. Aion levätä. Toivottavasti se onnistuu.

Tänä aamuna heräsin kello kuusi aivan mielettömän kovaan sateeseen. Kömmin sängystä ylös tarkastaakseni, johtuuko meteli tosiaan sateesta. Johtui. Ikkunaan painetun nenäni edestä syöksyi kaikki taivaan vesi alas kadulle. Menin sänkyyn, ukkonen elämöi. En nukkunut enää kunnolla, horrostin siihen asti, että piti nousta. Ja nyt kello on vaille 12 ja minun pitäisi todellakin olla nukkumassa eikä roikkua koneella. No, ainakin kesäloma alkaa sopivan tuoreella univelalla, jota on hyvä alkaa paikata heti huomenillalla.

Nyt luovutan; en ole pakannut lomalaukkua loppuun - pitää tehdä vielä jotain sen eteen tänä yönä. Sitten menen nukkumaan. Oma sänky ja uppoaminen uneen. Kyllä se siitä, kyllä se siitä. Ja kun seuraavan kerran kirjoitan teille, olen jo levänneempi.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Arkipäivä

Ruokatunnilla kävin The Ouncessa, Fredalle tulleessa Helsingin uudemmassa teekaupassa. Ihana paikka, jonka tuoksut ja kaksi ostamaani pussia irtoteetä saivat minut muistamaan lopputyöpäivän ajan, että viimeisen, lomaa edeltävän työviikon aikana ei tarvitse vaipua epätoivoon. Loma on kuin onkin tulossa ja siihen asti saan juoda ihanaa teetä kahvitauoilla.

Töiden jälkeen menin salille. Jotenkin kummassa viihdyn siellä oikein hyvin. Treenin jälkeen oli pakko käydä saunassa. Oli rauhallista, olin irrallani stressistä. Saunan jälkeen säälittelin tuoretta hiusväriäni - hiukset nyt vain oli pakko pestä (toista kertaa tänään...). En tajua miten toiset osaavat treenata niin, että ovat freesejä treenin loputtuakin. Minulla valuu siinä vaiheessa vesi niskatukasta sitä vauhtia, että hiusten pesu on todellakin välttämättömyys.

Iltaruuan jälkeen kirjoitin ihan himppusen hiukan Alfaa. Hiomista, hiomista. Löysin pari hyvää kuvaa tekstiin. Yritän edelleen kalastaa oikeaa tunnelmaa, oikeita sanoja. Oikeita säröjäkin, kenties.

Taivas on avoin. Olisipa minulla jo kirjoituspöytä, istuisin maiseman ääressä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Kädellä ja korvalla

Ulkona sataa ja paistaa vuorotellen. On-off-sää. Minä en ole on-off, minä olen tänään on. Ei mitään suureellista, ei tunteiden myrskyä, mutta työntekoa. Kirjoittamista.

Mutta työ, johon sovimme - jota varten tunnemme olevamme maailmassa - miten siunattua se onkaan ja mikä täydellinen ilo siihen sisältyykään.

L.M.Montgomery: Runotyttö etsii tähteään s.138 (WSOY, 1954, 2. painos)


Niinpä. Tänään ei ole ollut täydellistä iloa, mutta tyytyväistä työntekoa kyllä. Olen kirjoittanut raakaa tähän mennessä seitsemisen sivua sekä työstänyt Alfaa. Jatkoin eilen Alfan parissa, vihdoin, ja sain aivottoman työn loppuun eli muutettua kaikkitietävän kertojan minä-kertojaksi läpi tekstin. Tänään olen hionut - ja hionut. Poistanut lauseita, lisännyt lauseita. Hakenut tunnetta ja tunnelmaa. Miettinyt.

Kaivoin äsken esille vuonna 2000 kirjoittamani tekstikatkelmat. Silloinen tapani kirjoittaa raakatekstiä (en kyllä kutsunut sitä silloin raakatekstiksi) oli hyvin jäsentymätön. Enimmäkseen pieniä katkelmia, tunnekuvauksia, runoja ehkä. Toivon löytäväni noista vanhoista teksteistä jotain syvennystä siihen tunteeseen, jota tarvitsen Alfaan. Tunteen lisäksi minun täytyy jatkaa Alfan lavastusta. Novellissa liikutaan kahdessa eri keittiössä, ja jotenkin minun täytyy saada erotettua keittiöt toisistaan, ettei koko teksti tapahdu lukijan kannalta jossain "yleiskeittiössä", joka on kaikki maailman keittiöt ja ei mikään keittiö erityisesti. Näiden keittiöiden pitää olla erityisiä.

Kirjoittamisen lisäksi olen tänään tehnyt jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Avasin radion tarkoituksella. Minähän en koskaan kuuntele radiota, paitsi autossa, ja koska minulla ei ole autoa... tajusitte varmaan. Nyt kuitenkin avasin radion ja kuuntelin kuunnelman. Lehdissä on hehkutettu TeaKin opiskelijoiden kirjoittamia kuunnelmia, joita Ylen ykkönen lähettää heinäkuussa. Kuuntelin toisen tämän päivän kuunnelmista, Niina Miettisen Hengittämättä, ja en voinut olla ihailematta. En tiedä, miten kuunnelmia on tarkoitus kuunnella ;), mutta minä kuuntelin kuin tekstiä, panin merkille siirtymät, leikkaukset, vähäeleisyyden, hallittuuden. Kokemus oli aika avartava. Ehkä muistaisin taas vähän aikaa, että rajoja ei ole, mihin tahansa voi mennä, että ei tarvitse miettiä, ymmärtääkö lukija. Jos vain voisin päästää irti. Toivottavasti opin sen.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Kesälukemista

Kävin kaupoilla ja shoppasin ankarasti. En ostanut juuri mitään. Ainoastaan kaksi kirjaa, Akateemisesta. Toinen niistä, Riikka Ala-Harjan Jättiläinen, oli halvin kirja jonka olen koskaan ostanut. Se maksoi 1,20e. Eikä se ole kuin kaksi vuotta vanha. Viime syksyn esikoisia puolestaan myytiin 4-5 euron kappalehintaan. Mietin taas kerran huolestuneena kirjan lyhyttä elinikää - jos miltei uusia kirjoja pitää antaa pois kutakuinkin ilmaiseksi (pääasia, että pääsevät eroon?), niin hei haloo, missä mennään? Vai johtuuko tämä taloustilanteesta? Vai mistä? En tajua.

Ei sillä, tykkään kirja-aleista, mutta minut riittää tekemään tyytyväiseksi se, että kirjan saa esimerkiksi kympillä. Vitosen kirjat ovat jo superluksushalpoja ja sen alle - no, ilmaisia. Välillä ostan ihan harkitusti uuden kotimaisen kirjan täydellä hinnalla. Muulloinkin siis kuin joululahjaksi. Ihan vain periaatteesta.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Bittersweet

Tänään on ollut sekalainen päivä. Ihan mukava, mutta asioissa on ollut terävät reunat. Onneksi terävät reunat viiltävät siistejä, pieniä haavoja.

Päivällä ajattelin blogiani vähän ulkopuolisemmasta näkökulmasta. Ajattelin, että jos lukisin sen vieraana ihmisenä, ajattelisin, että kuinka surullista - tuo ihminen ei ole onnellinen tai tyytyväinen elämässään. Ihan tuli surku. Ja sen jälkeen oma pää tietysti sanomaan, että ei se nyt niin huonoakaan ole, ihan hyvinhän tässä menee. Meneekö? En tiedä, en tiedä.

Tuntuu, ettei minua ole luotu tällaista (so. töitä) varten, mutta kun syödäkin pitäisi, ja maksaa vuokra.

Tuntuu, että jos saisi sen ensimmäisen kirjan julkaistua, niin se muuttaisi jotain. Ei se varmaan muuta mitään, mutta toivon kuitenkin, että muuttaa. Muuttaisi sen, että voisin hakea apurahoja. Muuttaisi elämänpiiriä edes vähän lähemmäs sitä, mitä haluan sen olevan. Antaisi itseluottamusta. Ihan vain sen verran, että tietäisin, etten ole epäonnistunut siinä ainoassa asiassa. Jollain tapaa toivon myös, että kirja oikeuttaisi asioita. Itse en tarvitse kirjoittamiseen oikeutusta, se on minussa, mutta joku hämärä ajatuksenpoikanen on, että myös joku muu tajuaisi sen, kuinka tärkeää ja kuinka keskeistä tämä on minulle. Ymmärtäisi vähän paremmin. En tiedä kuka, en tiedä miten. Ehkä se liittyy siihen, että haluan muiden tunnistavan minut kirjoittajana, ei esimerkiksi tämän nykyisen ammatin edustajana, sillä se en ole minä. Vaikka kiukuttelen aina kun huomaan, että minua lokeroidaan, niin ehkä haluan tulla lokeroiduksi tässä kohtaa, edes hiukan, edes löyhästi. Sitä se varmaan on, enemmän tunnistetuksi tulemisen kuin oikeutuksen tarvetta. Etten minä ole se työminä, joka ei kerro minusta mitään. Minä olen jotain ihan muuta. Haluaisin, että se kuva, jonka ihmiset minusta saavat, olisi edes hiukan lähempänä totuutta.

Näiden pohdintojen jälkeen nautiskelin niin salillakäymisestä kuin ihanasta ulkoilmastakin. Aivan mieletön keli! Ihana! Ja silti, siinäkin oli pieni, terävä reuna. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi viime aikoina ja tämä ilta ei tehnyt siihen poikkeusta. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että ei se mitään, mutta kyllä se joskus jotain. Tänään liikkeellä oli vain pariskuntia sekä suuria, iloisia kaveriporukoita. Niin, ja minä. Ja kyllä, tiedän, että suurin osa surkeiluistani johtuu siitä, että kaikki kaverit ovat hyvinansaitulla lomalla eivätkä siis kaupungissa. Ei siis siitä, että olisin erityisen yksinäinen ihminen. Viikon kuluttua minä olen se, joka on poissa, ehkä joku muu on silloin kaupungissa ja miettii turhaan, kenestä saisi seuraa. Kesän lainalaisuuksia, jotka kyllä kirpaisevat hiukan.