May the Force be with you

maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosi 2012: not a happy end.

Nyt voin kertoa, miten kaikki oikeasti meni, koska enää sillä ei ole väliä. Ei tarvitse olla taikauskoinen ja siksi hiljaa. Siispä:

Sain alkusyksystä meiliä Kustantamo G:stä ja tapasin syyskuussa Kustantamo G:n kustannuspäällikön. Kävimme lounaalla, juttelimme Kreikkalaisten käsikirjoituksesta, jonka he olivat Kustantamo G:ssä lukeneet. Lounas poiki minulle listan niistä teksteistä, jotka kannattaisi jättää kokoelmasta pois. Näin tein, ja kirjoitin Kreikkalaiset uusksi syys-lokakuussa, poimin parhaat päältä (?) ja lisäsin muutaman novellin. Niin kuin olen kertonut teille aikaisemmin, sain Kustantamo G:stä syksyllä ilmoituksen, että he ovat yhteydessä vielä tämän vuoden puolella. Isot pisteet siitä, että näin kävi! Harvasta talosta ollaan yhteydessä silloin kun luvataan. Tänään sain sähköpostia. Ja mitä siinä sitten luki? Jonkun verran kaikenlaista, mutta ydin on helppo ja lyhyt: ei. Ei. Ei Kreikkalaisille. Kehottivat lähettämään tulevaisuudessa jonkun toisen käsikirjoituksen, mutta heidän osaltaan Kreikkalaiset on nyt loppuunkäsitelty.

Mitä tuohon sanoisi? Muuta kuin sen, että tästäkin suosta noustaan. Ehkä jopa nopeammin kuin edellisestä, koska nyt hylsystä on puolitoista tuntia ja olen jo suhteellisen kasassa. Myönnän, että vielä hetki sitten en ollut. En todellakaan. Nyt on vain lähinnä turta olo. Mitä uutta tässä muka oli? Siis siinä, ettei Kreikkalaiset kelpaa. Ei mitään uutta, joten mitä väliä, vaikka kävin taas lähempänä kuin koskaan ennen, sillä lopputulos on aina sama. Normihylsyt pystyn ohittamaan olankohautuksella, mutta nämä, joiden ympärillä ilma on ollut ensin tiheänään toivosta, nämä ovat pahoja. Ironia, sarkasmi ja kyynisyys tulevat onneksi apuun. En pidä niistä normaalisti kovinkaan paljon, mutta tällaisina hetkinä ne antavat etäisyyttä.

Päässä pyörii tietenkin sata ajatusta, jos niille antaa hetkenkään tilaa: "Enkö oikeasti koskaan julkaise? Olenko tosiaan näin surkea kirjoittaja? Eikö jo kannattaisi antaa periksi? Jos lopetan kirjoittamisen, mitä minulle jää? Miksi minä saan aina hylsyjä, ja niin monet muut kustannussopimuksia? Miksi en ikinä, ikinä onnistu? Enkö oikeasti ikinä onnistu? Kuinka paljon kestän tätä vielä?" Ja niin edelleen ja niin edelleen. Loputtomiin. Käännän volyymin pois päältä, sillä noita ääniä voi kuunnella myöhemminkin, sitten kun ei ole enää näin vereslihalla. Tällä hetkellä niistä ei ole mitään hyötyä.

Ja mitä tulee Kustantamo G:hen, niin älkää vetäkö mitään johtopäätöksiä sen nimestä. Minulla on tapana ristiä kustantamot siten, että kun lähetän kässärin kierrokselle, kirjoitan paperilapulle allekkain ne kustantamot, joihin kässäri on lähtenyt. Blogia varten merkitsen jokaisen kohdalle kirjaimen, A:sta eteenpäin. Eli mikä tahansa kirjain voi edustaa mitä tahansa kustantamoa. Ja kustantamoja merkitsevät kirjaimet yleensä vielä vaihtuvatkin kustantamokierrosten välillä. Jotta menisin itsekin mahdollisimman pahasti sekaisin.

Että tällainen vuosi. Eilen kerroin pääpiirteet tästä vuodesta, nyt tarina sai lopun.
Taidan ottaa päiväunet.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kronologinen järjestys

Jos muutkin, niin minäkin? Niin monet kertovat tässä vaiheessa, kuinka kuluva vuosi on sujunut (esimerkiksi Lumiomenan Katja, Kristiina Vuori tai vaikkapa Luen ja kirjoitan -blogin Paula) ja se jotenkin innoittaisi itseäkin tekemään taas välitilinpäätöstä. Mietin tuossa sohvalla loikoessani, että entä jos kasaisinkin tässä joutessani oikein kunnollisen koosteen siitä, mitä vuonna 2012 tapahtui. Sitten rupesin pohtimaan, että mitä siihen koosteeseen tulisi. Totesin, ettei koosteesta ainakaan kauhean pitkä (=kunnollinen) tule. Listasta tuli sitten tällainen:

Halvaannuttava hylsy tammikuussa.
Toinen hylsy melkein heti perään, jossa siinäkin valitettiin tyylistäni.
Keväistä taistelua tyylikriisin kanssa.
Kesän ihana kirjoituskurssi.
Yhden hengen kirjoitusleiri Hangossa.
Kreikkalaisten neljännen version kirjoittaminen syys-lokakuussa.
Odotus.

Väleihin on tietysti mahtunut kannustavia tapaamisia kanssakirjoittajien kanssa sekä yhtä sun toista siviilielämää, mutta tuossa ovat vuoden 2012 kulmat, ne joissa jotain lähti joko eri tai samaan suuntaan. Hyvinä asioina on erityisesti jäänyt mieleen tyylikriisin aikana saamani tuki, kesän kirjoituskurssi, joka poiki paitsi novellin, myös avaramman mielen. Ja siihen olen tyytyväinen, että pusersin kuukaudessa kasaan Kreikkalaisten uuden version, josta tuli hyvin erilainen kuin edelliset versiot.

Nyt sataa vettä. Pitäisi syödä, sillä moussaka on ollut uunissa jo tarpeeksi pitkään. Toivottavasti munakoiso on uinunut kermaiseksi möllöksi. Alunperin oli tarkoitus lähteä luistelemaan, mutta kun en omista märkäpukua. Inhoan talvista vesisadetta. Inhoan suojasäätä, joka nitkauttaa aikakoneena minut takaisin syksyyn. Nyt on melkein tammikuu, pitäisi olla pakkasta ja umpihankea, eikä vesipisaroiden lätkytystä. Ärh. No, ruoka auttaa. Ja se, että voin maata sohvalla ja lukea Lundbergin Jäätä, eikä tarvitse lähteä ulos.

lauantai 29. joulukuuta 2012

En tänäänkään

Olin ajatellut, että nämä välipäivät otan rennosti. Ei velvollisuuksia, ei aikatauluja. Tähän asti tuntuu onnistuneelta. Olin myös ajatellut, että ei kirjoittamista, vaan lomaa siitäkin. Se ei ole onnistunut, mutta ei haittaa. Olen istunut kolmena päivänä lähikahvilassa, juonut teetä ja hyrissyt hyvää oloa siellä ollessani. Ja kirjoittanut. Ihan mitä hyvänsä. Nautiskellut siitä, että kynä pysyy kädessä, eikä kirjoittamiseen liity mitään velvollisuutta. Siellä kahvilassa kirjoittaessani olen ollut kotona. Kotona olemisen tunne on ollut niin voimakas, että välillä silmät ovat huurustuneet.

Tänään kaupungin ylle on holahtanut jo kaksi kertaa äänetön, tiheä sumu. Aamulla se tuli ja meni hetkessä, iltapäiväinen taas roikkuu yhä kaupungin yllä. Kun tulin kahvilasta kotiin, tuntui kuin joku olisi käyttänyt kaupunkia karstana, niin tiheää ja villavaa oli talojen väleihin painunut sumu. Se roikkuu yhä matalalla, mutta ei ihan ihmisen tasalla. Hämmentävä talvisumu. Mereltä se kai tulee.

Tänään olen lauhkea ja lempeä kuin kesytetty eläin.

perjantai 28. joulukuuta 2012

En kirjoita blogiin tänään

Sanon vain varovasti ja ihan hiljaa, ohimennen, kuinka autuaan, autuaan autuasta on olla vapaalla. En ajattele, että vapaalla, koska siihen sisältyy ajatus vapaan loppumisesta, ajattelen vain, kuinka autuaan autuaan autuasta on olla. Olla. Olla rehellinen itselleen.

Luulin, etten jaksa lukea, että muiden sanat ovat liian painavia. Menen kuitenkin niiden mukana pappilaan. Käyn sängylle makaamaan tai sohvalle ja otan Jään käteen.

Olen hauras, kaikki on haurasta, oleminen on yksiöinen jää. Pitelen sitä varovasti. Yritän olla tässä enkä askeleen verran edellä, etten seiso yhtä aikaa kahdessa paikassa, sillä sitä tämä jää ei kestä. Itku on välillä lähellä ja uni.

Ajattelen Eeva Kilpeä, sitä kuinka hän kirjoitti, että

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihallen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi

perjantai 21. joulukuuta 2012

Taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun...

Siltä varalta, että pidän blogitaukoa jouluun asti (erittäin todennäköistä), huiskutan lomahyvästit kaikille uskollisille ja satunnaisille lukijoilleni ja toivotan teille kaunista, rauhallista, leppoisaa, rentouttavaa ja lämpöistä joulua.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Realistista proosaa

Juttelin ystäväni Hillokuningattaren kanssa tänään. Jaaritettiin ummet ja lammet ja puhuttiin myös kirjoittamisestani ja siitä, että missä vaiheessa kässäri on kustantamoissa ja niin edelleen. Pyörittelin myös ajatusta siitä, että kauankohan tässä vielä kestää, montako vuotta, ennen kuin olen valmis luovuttamaan Kreikkalaisten kanssa niin, että heitän ne romukoppaan, enkä yritäkään kohentaa niitä enää. Vielä ei ole se aika, mutta ehkä se aika tulee vielä. Ja että voihan se olla, ettei julkaiseminen onnistu seuraavallakaan kässärillä, eikä sitä seuraavalla. Ettei se vaan onnistu ikinä. Hillokuningatar vähän nikotteli, että kyllähän nyt, mutta sitten totesimme, että ei välttämättä. Mitään takeita ei ole, ei yhtään mitään. Sen jälkeen aloin nauraa ja totesin, että hiton hyvä, että lopputulos (siis se, että en koskaan onnistu julkaisemaan mitään) tiedetään vasta neljänkymmenen vuoden kuluttua. Että hyvä homma, ettei sitä tiedä näin etukäteen ;).

Enkä minä pyöri missään murheen alhossa tai ryve itsesäälissä tai manaile masentuneena. Tämä on vain näitä realismin hetkiä. Kun se vaan on fakta, että mitään takeita onnistumisesta ei ole. Ihan noin niin kuin puhtaasti ajateltuna. Se on sitten eri juttu, kun miettii, että miten siihen asiaan suhtautuu sitten joskus tulevaisuudessa, jos toteaa, että ei tullut takkia, ei liiviä eikä edes kintaita. Että hukkaan meni, enkä saanut sitä mitä halusin. Kun kuitenkin tähänastisessa elämässä aika moni tosi tärkeä asia on lopulta onnistunut kun on tarpeeksi sinnikkäästi yrittänyt. Ei toki kaikki, on muitakin ikuisuusprojekteja kuin julkaiseminen, mutta silti, monta sellaista asiaa on vuosien varrella ollut, että kun hakkaa päätä seinää vasten tarpeeksi kauan, niin kyllä se seinä siitä murenee.

No, koska näiden asioiden ajattelu ei varsinaisesti auta eikä muuta mitään, niin se näistä ajatuksista. Tämä on tosin ollut viime aikojen teema, mutta minkäs sille, aina välillä tulee näitä realismin aikoja. Eivätkä ne muuta mitään muuta kuin terästävät ehkä hetkellisesti tietoisuutta siitä, että voi käydä niinkin, ettei saa mitä haluaa.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Hyy

Inspiration usually comes during work rather than before it.
Madeleine L’Engle

Puoli tuntia raakatekstiä kirjastossa töiden ja sosiaalisen elämän välissä. Hieman takeltelevaa, mutta kirjoittamista silti. Ei hassumpaa.

Palelen. Hytisyttää pelkkä ajatuskin siitä, että kohta pitää ripustaa pyykit, koska kone huuhtelee ne kylmällä vedellä ja märät pyykit hyytävät sormia kun niitä ripustaa narulle. Muutenkin palelee. Epäilen, että joku ikävä tauti yrittää tehdä pesää. Olen vitamiinipöhnässä aamusta iltaan. C:tä, D:tä, multia, sinkkiä, öljykapseleita. Rooibosta join päivällä viisi kupillista, mustaa teetä yhden ja iltasella glögiä. Aion linnoittautua peiton alle, kunhan olen taistellut ne pyykit kuivumaan.

Valittaisin ajasta taas, jos sen valittaisi siitä aina. Sen puutteesta. Kirjoitusajan. Mietin myös sitä, mitä olen valmis tekemään. Mistä olen valmis luopumaan. Samalla tiedän, että suuret liikahdukset vaativat taustatuekseen tiedon siitä, ettei tämä kaikki ole turhaa hamaan vanhuuteen asti. Että saisin todisteen siitä, että pystyin julkaisemaan ainakin kerran. Sitten uskaltaisi yrittää aavistuksen verran toisella tavalla sitä toista kertaa.

Nenäni on kylmä. Kylmät hiiret juoksevat reisiä ja käsivarsia pitkin. Niiden varpaat ovat ohuet ja vilusta sinistyneet ja kulku kevyttä ja kankeaa. Niiden hitunaisessa turkissa on kuuraa vatsahaivenissa ja niiden viikset väpättävät.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Pimeää

Minä olen vähän niin kuin talvi. Mitä syvemmälle pimeään mennään, sitä enemmän minä haluaisin kääriytyä hiljaiseen elämään. Ei ole tarvetta puhua, eikä avata kaikkea. Yksinkertainen tuntuu kauneimmalta ja pimeä omalta pesältä. Enkä oikein ole valmis siihen, että ihan kohta päivät pitenevät, valossa on valkeat kulmat ja se vaatii kaikenlaista. Viime talvena oli sama: en saanut pimeistä päivistä kylliksi ollenkaan, vaan matkustin välipäiviksi kaamokseen ja olin innoissani siitä, että valoa oli niin vähän. Talvipäivänseisaustakin odotan. Se on jotenkin pesien pesä.

Minulla on sosiaalista elämää. On. Kalenteriin on merkitty. Ihan hyvä varmaan, koska muuten erakoituisin, niin paljon kuin se on mahdollista, kun on arkisin päivät töissä. En tiedä. Haluaisin rauhallisia, villavia päiviä. Kokonaisia päiviä. Jonoksi asti. Jotenkin tuntuu, että tammikuussa lisääntyvä valo vaatii olemaan tarmokas ja tekemään ja olemaan aktiivinen, mutta kun tarmo on aika vähissä, niin se tuntuu pelkästään väsyttävältä ajatukselta. Ehkä  valo tuo sitten sitä tarmoakin? Oletettavaa olisi.

Kirjoittelin aamusivuja. Uutta novellintekelettä varten on ajatuksia lihottamisesta (syöttöpossu), mutta en saa niistä kiinni. Ajatukset tuntuvat saippuoiduilta ja ne lipsuvat helposti käsistä. Ei sillä, on vaikea keskittyä mihinkään. Vaikea antaa raakatekstin olla raakatekstiä ja olla vaatimatta siltä mitään. Aina kun en kirjoita aktiivisesti, rupean olettamaan raakatekstiltä kaikenlaista ja sehän ei ole se juttu.

Keskittymiskyky on heikko. Etenkin, jos pitäisi keskittyä hetken siihen, ettei tarvitse suorittaa koko ajan. Askartelen joulutähtiä. Tai en enää. Lähti vähän lapasesta. Niitä on niin paljon, että niitä on liikaa, vaikka jakelen niitä ystävillekin. Tekisi hyvää hetken ajan vain olla. Ehkä kaivan tänä iltana piikkimattoni esille ja makaan sen päällä tekemättä mitään.

Ajatukset sipaisevat aina välillä Kreikkalaisiakin, ja sitä, että kustantamo G lupasi palata "jouluun mennessä" tai "joka tapauksessa tämän vuoden puolella". Jos olen onnekas, he ilmoittavat, että menee tammikuulle. Olisi kiva. Että ilmoittaisivat siis. Sellaisesta tulee aina hyvä mieli, että ilmoitetaan viivytyksistä. Jos eivät ilmoita, niin ottavat sitten yhteyttä kun on sen aika. Viime päivinä en ole tiennyt mitä mieltä olen Kreikkalaisista. Jossain vaiheessa tammikuussa tulee eteen se hetki, että tulostan viimeisimmän version ja luen sen läpi ensimmäistä kertaa sitten lokakuun. Pelkään vähän sitä hetkeä. Aika paljon.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Pää/tön/tös/täntä/lle

Minulla ei koske päätä käytännöllisesti katsoen ikinä (tiedän, onnekas minä) (toisaalta, juuri siksi, ettei koskaan ole päänsärkyä, niin kestän sitä ihan tosi huonosti). Siksipä tänään onkin erityisen raihnainen olo työviikon jäljiltä, kun päätä yrittää juimia. Niskat jumissa, sen tuntee, tuolta kallonpohjan läheltä. Huomenna aion harrastaa liikuntaa ja liikuttaa hartioita ja käsiä ja olkaniveliä ja selkärankaa ja rintarankaa ja kaikkea mahdollista, mitä kropasta löytyy.

Orastavasta päänsärystä huolimatta menin töiden jälkeen kahvilaan ja kirjoitin. Ajattelin kirjoittamista ja kirjoitin. Ei mitään kummoisempaa, mutta sanoja, joita kudoin toisiinsa. Sanoja, joita ajattelin ja sanoja, joita en ajatellut. Ohhoh. Se teki hyvää. Ja uusin novellintekeleeni on alkanut kummitella mielessäni - pitäisi lihottaa sitä, tehdä siitä oikea syöttöporsas. Pullea, maukas ja murea. Toivottavasti minulla on tänä viikonloppuna aikaa sille. Jos ei ole heti, niin viimeistään joululomalla. Sen kanssa minulla on suunnitelma. Olen alkanut pohtia, että jos saan siitä hyvän, niin voisinko liittää sen bonuksena Kreikkalaisiin ja tehdä Kustantamo F:ää varten ihan oman version Kreikkalaisista. Siis se talo, jonka hylsy sai minut ihan polvilleni viime tammikuussa. En tiedä. Katsotaan nyt. Tai sitten vain kirjoitan novellintekeleen kutakuinkin valmiiksi  ja laitan vähäksi aikaa naftaliiniin odottamaan sitä hetkeä, kun sille tulee tarvetta. Joka tapauksessa on kiva tunne, kun päähän poksahtelee pienen pieniä ajatuksia tai tunnelmia siitä, mitä haluan uuteen tekeleeseen lisätä. Vielä kun olisi aikaa ja energiaa tehdä se kaikki... No, sitä energiaa voi aina hankkia. Esimerkiksi menemällä nukkumaan perjantai-iltana aikaisemmin kuin yhtenäkään arki-iltana koko viikolla.

torstai 13. joulukuuta 2012

Sidos

Töitä. Ruokakaupasta sinappia (kaksi Dijonia, ettei pääse yllättäen loppumaan). Ruokakaupasta kaikkea muutakin, jonka muistin loppuneen. Sutiminen kotiin. Ruoka. Imurointi. Vessan pesu. Ja sitten, 20 minuuttia vessan pesun ja iltaglögille tulevan ystävän välissä: kirjoitin. Ei mitään maailmankirjallisuuden helmiä, mutta kuuletteko, miten syvä huokaus: kirjoitin. En tarvitsisi muuta. Sanat, joilla sitoa umpisolmuja ja rusetteja ja siansorkkia ja paalusolmuja ja vöitä ja lettinauhoja ja kohtaloita ja kengännauhoja ja lahjapaketteja ja kiristyssiteitä ja sanoja. Miksi ihminen ei saa tehdä sitä, mihin se on tarkoitettu? Enemmän? Siksi, että ihmisen pitäisi järjestää itselleen aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä, eikä kukaan tee sitä ihmisen puolesta. Ihminen harkitsee nyt, että mitä tekisi huomenna töiden jälkeen - liikuntaa vai kirjoittamista. Ruumis vai mieli? Ai että miksei molempia? Siksi, että jos liikun ensin ja sitten tietysti syön, olen sen jälkeen märkä rätti koomassa. Ja työviikko vaatii veronsa kuitenkin, on pakko myös antaa vain olla. Ja ostaa pari joululahjaa.

Olen miettinyt tänään hiukkasen sitä, että ehtiikö kustantamo G lähestyä minua ennen joulua. Ja että jos ei, niin sitten lähestyy joulun jälkeen, mikä on hyvä sekin. Olen vähän miettinyt sitä, että mitä mieltä Kreikkalaisista mahdetaan olla siellä. Olenko niiden mielestä pilannut kokoelmanraakileen syksyisillä muutoksillani vai missä mahdetaan mennä. En ole miettinyt näitä kieli vyön alla tai sydän kurkussa tai muuten paniikissa, olen vain pohtinut. Kaikki on kuitenkin mahdollista. Positiivinen palaute ja negatiivinen palaute. Ei voi tietää. Ehkä valitsen huomenna kirjoittamisen. Silläkin uhalla, että oikean lavan alla neulottaa ja juimii aina välillä. Jos vaikka menisin lauantaina aamupäivällä salille, mutta ensin kirjoittaisin huomenna itseni sileäksi.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Rooibos tekee kaikkea muuta paitsi kirjoittaa

Kävin kaupassa, ostin pari puuttuvaa joulukorttia ja sukkahousut ja säärystimet. Kävin ruokakaupassa. Laitoin pyykit koneeseen, tein ruuan uuniin, tiskailin aina välillä ja välillä luin Hesaria. Söin. Uhhuh. Maha on autuaallisen täynnä, vaikka taisin vielä eilen suunnitella paastoa jouluun asti. Oijoi. En vain voi sille mitään, että kun vihdoin pääsin tyydyttämään pitkään jatkuneen, melko omituisen himoni sianlihaan (...), niin tuo hapankaalipeiton alla uunissa sinapin kanssa päikkärit ottanut possu ja ne sen vieressä muhineet palsternakat - . Oijoi. Onneksi en voi lötkähtää laakereilleni tämän päälle, vaan pitää tiskata loppuun ja pyykit ripustaa (ihan kuin pesisin pyykkiä aina, siis ihan aina?) ja pientä raivausta voisi suorittaa. Ja sitten, sen jälkeen, pyhästi päätän ja lupaan: menen ajoissa nukkumaan.

Huomenna kirjoitan raakatekstiä edes ihan vähän. Ehkä tänään sängyssä pari iltasivua ennen sitä aikaista nukahtamista? Haluaisin.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Laulua ja unta

Tänään: perinteinen Kilven kuoron joulukonsertti takana. Sitä ennen söin ravintolassa mahani täyteen kaikkea hyvää (mätiä, kaloja, lihoja jne, ja vastoin tapojani jopa jälkkäriä) ja nyt ajattelen, että olisi ihan aiheellista paastota jouluun asti. Nukkuakin pitäisi. Ei ehkä ihan jouluun asti, vaikka mieli melkein tekisi. Hibernoida. No, koska ihmiset eivät näemmä vieläkään nuku talviunia (vaikka kroppa yrittääkin kerätä rasvavarantoja sitä varten), niin ei väkisin. Olin kyllä toisaalta ajatellut kirjoittaa pari sanaa raakatekstiä tänä iltana, mutta kello väittää, että pitäisi ryömiä kohti sänkyä, jos aion olla säälliseen aikaan työpaikalla huomenaamulla. Enkä minä muuta toivo kuin yhdeksän tunnin yöunia - onko se liikaa vaadittu? Ei kai, jos menee nukkumaan kymmeneltä. Mitä en tee ikinä koskaan.


Että tuota. Sänky. Unta. Ihan hiukkasen saatan (....) lukea kesken olevaa Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -romaania sänkylukemisena, vaikka fiksumpaa olisi tietysti käydä suorilta nukkumaan.

Tulisipa pian joulu ja joulun jälkeiset vapaapäivät. Istuisin kahviloissa kirjoittamassa, olisin ulkona, harrastaisin liikuntaa, lukisin joululahjakirjoja, antaisin aivojen kirjoittaa ja olisin vaan. Enkä yllä olevasta huolimatta nukkuisi pitkiä aamuja, vaan nousisin puoli yhdeksältä, jotta ehtisin kirjoittaa aamupäivisin. Ihan kuin se lomanen olisi pitkäkin - muutama päivä. Sekin tuntuu näin etukäteen pitkältä. On ikävä kirjoituselämää. Ehkä torstai-iltana? Ehkä perjantai-iltana? Ehkä ensi viikonloppunakin vähäsen? Ehkä sitä nukkumaanmenoa nyt?


maanantai 10. joulukuuta 2012

Metsäläinen

Matkasta on jäljellä epämuotoinen pyykkivuori. Loma oli ihana. Lunta ja tuulta ja kylmää ja saunaa ja nukkumista, jota ei näköjään saa ikinä tarpeeksi. Tänään tuntui kamalalta naamioitua sivistyneeksi - asialliset vaatteet puristivat ja kiristivät ja olisin jatkanut paljon mieluummin toppahousuissa, hiukset sähköisinä ja ilman ripsiväriä. No, en voi kyllä sanoa, että lopputulos olisi pienestä yrityksestä huolimatta ollut tänään kovin sivistynyt. Silmät ovat turvonneet (viima ja vieraat pölykannat, huonosti yöjunassa nukuttu yö) ja naama täynnä punaisia, kuivia läikkiä (pakkanen on piessyt atooppiset kohdat kiukkuisiksi). Ihmeen nopeasti sitä kyllä metsittyy, parissa päivässä jo.

Kirjoitusvihko oli mukana reissussa, mutta en avannutkaan sitä. Rentouttavaa.

Nyt on jotenkin kaikenlaista, mitä pitäisi/haluaisi/voisi tehdä. Pyykin ripustaminen. Silittäminen. Lukeminen. Aikainen nukkumaanmeno. Kodin raivaaminen. Teen keittäminen. Runon kirjoittaminen. Joulutähtien askarteleminen. Joulukorttien kirjoittaminen. Kukkien kasteleminen. Vanhojen pyykkien viikkaaminen. Tiskaaminen. Pistokkaan istuttaminen. Kirjoituspöydän siivoaminen. Laskun maksaminen. Hengittäminen. Paikoillaan istuminen.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kättä ja kylmää kättä

Kävin hierojalla. Sain hirveästi sapiskaa. Johtuu kädestäni. Ei ole kuulemma mikään ihme, että vähän vaivaa, kyynärvarren lihakset kuulemma tuntuivat siltä, että ihme, ettei vaivaa enempää. Hieroja veteli käsivarteen lopuksi lämpögeeliä. Se haisee todella pahalta. Onneksi edessä on neljä päivää ilman konetta ja ilman töitä - käsi saa levätä.

Kun tulin kotiin, lehtien seasta livahti kirjekuori. Haa! Tämän kierroksen ensimmäinen hylsy! Ihan oikeasti, voisin varmaan lakata kiusaamasta Kustantamo C:tä, sillä en muista, että koskaan ikinä historiani aikana Kustantamo C olisi tykännyt käsikirjoituksistani niin paljon, että olisi tippunut muuta kuin vakiohylsy. Ovatkohan muutkin kustantamot aktiivisia lähiaikoina? Purkavat hylsyruuhkaa, jotta pääsevät aloittamaan ensi vuonna edes vähän puhtaammalta pöydältä? Siinä tapauksessa hylsyjä varmaan tippuu piakkoin lisää - jotkut talot eivät lähetä niitä joulunalusviikolle, siltä varalta, että ihmisparan joulu menisi piluiksi hylsystä. Minulla ei mene, joten antaa tulla vaan :). Ja sitäpaitsi odotan sitä Kustantamo G:stä luvattua kommenttia. Ennen joulua tai joulun jälkeen, mutta kumminkin.

Nyt pitää ruveta ja ryhtyä. Iloista itsenäisyyspäivää ja kivaa viikonloppua kaikille!

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Talvi

Jumalainen äkkitalvi. Kynttilä, kaksi kuppia teetä, aurinko hohtaa pilvien takana. Pyykit pitäisi ripustaa ja päivä on vasta puoli. En halua mitään niin kuin pysyä kotona, siis olla vapaalla päiviä ja päiväkausia: olisi kynä ja sana ja lumi ja pakkanen. Ihoa kipinöi kirjoittamisen tarve ja kaikki ne sanat, jotka kiehuvat ihon alla ja joille minulla ei ole aikaa niin paljon, että osaisin päästää ne ulos. Ikkunalaudoilla on kinokset, maisema on valkoinen ja harmaa ja sininen. Talvi tekee ihan kipeää, niin hyvä se on.

Miksi uudella lumella on tällainen vaikutus? Niin kuin tavallista useammat asiat olisivat mahdollisia, vaikka mikään ei ole muuttunut. Sitäpaitsi odotusta on helpompi olla ajattelematta, kun voi ajatella pakkasta ja lumen natinaa ja kaulaliinoja suun edessä. Tällä hetkellä en haluakaan ajatella odotusta: olen vaihteeksi taas pessimistinen, ja pelkään, että Kreikkalaiset maitojunaantuvat enemmän kuin pääsevät taas porrasta ylemmäs. Ja kuinka monta porrasta vielä on edessä? Onko niiden päässä jotain muuta kuin seinä? Stop. En ajattele. Ripustan ne pyykit ja menen lumeen.