May the Force be with you

tiistai 28. elokuuta 2012

Versio 4 (joka on oikeasti viides versio)

Kreikkalaisia tänään. Kirjoitin Alfaan puhtaaksi 1/3 sivua lisää yhteen kohtaukseen. Tallensin jokaisen kreikkalaisen taas kerran omaksi tiedostokseen, jotta niitä on helpompi käsitellä. Yhden jätin pois ja korvasin Piillä, joka puuttui edellisestä versiosta, kaksi novellia tuli uutena. Luin ja viilasin Alfan ja Betan ja totesin, etten voi jatkaa viilaamista. En vain voi, en loputtomiin. Pitää olla joku päämäärä ja sitä ei juuri nyt ole. En osaa tehdä yksittäisille novelleille mitään järisyttävää ilman kustantamon apua - sitä, että mitä juuri heidän talonsa odottaa minun muuttavan ennen kuin voidaan laittaa nimet paperiin. Sellaista taloa ei ole, joka minulle kertoisi, että mihin suuntaan. Ainoa, mitä voin tehdä, on heittää ehkä jonkun novellin yli laidan. Tuntuu siltä, että pitäisi. Tällä hetkellä tuntuu , että se olisi Geenit-niminen novelli, jos valita pitää. Ehkäpä kyllä. Kuuntelen intuitiota. Otan Geenit pois, eihän sillä ole kreikkalaista kirjaintakaan nimessä, ulkopuolinen. Klik, se lähti jo. Jäljelle jää seitsemäntoista novellia. Ottakaa ne! Ottakaa ne minulta, huolin vaihtokauppana yhden ainoan paperin, en vaadi paljon, yksi paperi vain.

Kunpa olisi päivä tai kaksi tyhjää laidasta laitaan niin voisin kirjoittaa jotain uutta.

Kunpa kunpa kunpa. Tänään hölkkäsin 40 minuuttia. Pisimpään ikinä. Jalat tuntuvat kohmeisilta ja pelkään, että kohta kohmettuu ja kylmyy sisin, eri syistä vain.

maanantai 27. elokuuta 2012

Post-it

Sain tänään Helmi-Maarialta tunnustuksen, kiitos kaunis siitä!











Sääntöihin kuuluu tehdä seuraavaa:
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin. 
Olisin antanut tämän tunnustuksen Helmi-Maarialle, jollen olisi saanut sitä häneltä, mutta en viitsi leikkiä bumerangia tällä kertaa. Onneksi lukulistoiltani löytyy paljon ihania blogeja, joten se isoin ongelma on poimia sieltä vain viisi, jotka saavat post-it-lapun minulta. Katsotaanpas...

Ensin lätkäistään post-itillä Lukuhoukan B.N.:ää, koska Lukuhoukkaa on kiva lukea ja sieltä suunnalta saa aina vertaistukea! Vertaistukea ja ison rutistuksen ansaitsee myös Vera Vala, joka jaksaa aina tsempata! Ja  Luen ja kirjoitan -blogin Paula on myös yksi tärkeistä vertaistuki-ihmisistäni blogimaailmassa. Ihanaa on lukea myös kuinka Karenina Unska uneksii arkana - hänelle toivon kaikkea hyvää ja ihanaa ja vessaremontin pikaista valmistumista :)! Anne Tammelin puolestaan kirjoittaa niin rehellisesti  eeppisen vampyyrisarjan kirjoittamisesta, että hänen blogiaan on aina ilo lukea. Olisin voinut antaa post-it-lappuja vielä ainakin tusinalle blogille, mutta tänään näin. Jos haluatte lisää hyvää luettavaa, katsokaa tuonne oikean sivupalkin blogrolliin, sieltä löytyy ihania sanoja joka päivä!

License to write + edit

Hirveän mielenkiintoista keskustelua (ainakin) Hesarissa Riikka Ala-Harjan uusimman romaanin tiimoilta, aiheesta että saako kirjailija käyttää muiden ihmisten elämiä teoksissaan ja mitä saa käyttää ja mitä ei. Jos tätä keskustelua ei olisi koskaan tuotu julkisuuteen, niin kukaan ei tietäisi, että Ala-Harja on "käyttänyt" läheisiään. Eikä sillä, keskustelu on hyvä, en ollenkaan tarkoita, etteikö sitä olisi saanut avata. Olenko minä kirjoittajana kuitenkin jäävi sanomaan tähän asiaan mitään? Kun onhan se nyt selvä, mikä minun kantani on. Että fiktio on fiktiota. On tietysti sellaisia asioita, joita en tekstiini laittaisi - jotain tiettyä läheisiin liittyvää esimerkiksi. Mutta sitten taas, jos ruvettaisiin ulkopuolelta rajaamaan, niin mikä on tarpeeksi pieni tai vähäpätöinen asia, että sen voi toisen elämästä "varastaa" ja sijoittaa tekstiinsä? Ja kuinka moni meistäkään voi väittää olevansa niin ainutlaatuinen, ettei kellekään muulle koko maailmassa olisi tapahtunut samoja asioita? Tarkoitan, että ne asiat, jotka tuntuvat intiimeiltä ja sellaisilta, että ne ovat niin yksityisiä, ettei niistä voisi kirjoittaa, ovatkin usein niitä asioita, jotka nostavat tekstin yleismaailmalliselle tasolle ja antavat lukijoille kosketuspintaa siihen.

Olenko minä itse käyttänyt läheisiäni kirjoittaessani? Olen. Mutta yksikään novelleistani ei kerro kenestäkään tuntemastani ihmisestä. Ei, vaikka eräs novelli on saanut alkunsa eräästä isovanhempieni elämäntilanteesta ja muistoista. Pienempiä, muille tai itselle tapahtuneita sattumuksia tai läheisteni sanomia repliikkejä olen käyttänyt myös. Niin, ja olen käyttänyt itseäni, tietenkin, enkä ole yksikään novellieni pää- tai sivuhenkilö. Fiktiivinen on fiktiivistä. Mikä ei poissulje sitä, että vaikka teksti tai teos olisi kuinka fiktiivistä, niin se voi silti satuttaa ja loukata. Se on sitten jokaisen henkilökohtainen harkinta ja etiikka ja moraali ja etikka, jotka määrittelevät sen, mikä kenenkin mielestä on sellaista, mitä ei voi kirjoittaa. Joskus kirjoituskursseilla tapaa ihmisiä, jotka kirjoittavat loistavaa tekstiä, joka kuitenkin jää jotenkin kesken ja vajaaksi. Kysyttäessä he sanovat, etteivät voi kirjoittaa, sillä aihe on esimerkiksi suvulle liian arka paikka. Lukijahan ei saa yleensä koskaan tietää, mikä on "varastettua" ja mikä ei. Joskus teksti jää surullisen vajaaksi vain siksi, ettei kirjoittaja "voi" kirjoittaa sitä auki. Onko sekään sitten väärin? Ei, jos kirjoittaja on sitä mieltä, että niin on parempi.

Mutta takaisin - mitä ja miten minä olen valmis kirjoittamaan? Sitä ja siten kun tuntuu hyvältä. Vielä ei ole tullut vastaan sellaista todellista asiaa, jota en olisi halutessani uskaltanut upottaa tekstiini. Fiktiivisiä "liiallisia" asioita on kyllä ollut iso liuta, sellaisia, joiden kohdalla oma henkilökohtainen sensorini on vetänyt terävästi henkeä, temponut kynää pitelevää kättä ja kirkunut "ethän sinä voi!". Yleensä sitä henkilökohtaista sensoria ei nimenomaan pidä kuunnella noissa tilanteissa. Omatunto lienee ainoa kuunneltava asia. Ja kyllä, aion hankkia käsiini Ala-Harjan uusimman. Olin päättänyt sen jo paljon ennen kuin lehtien palstoilla alettiin keskustella siitä, mitä kirjaan saa kirjoittaa ja mitä ei.

Edit: Jäin miettimään vähän pitempäänkin sitä omaa rajaani, että mitä läheisteni asioita en ottaisi osaksi tekstiäni. Kyllä, niitä asioita löytyy lopulta aika paljon. Kirjoitin yllä, että ei ole tullut vielä vastaan sellaista todellista asiaa, jota en olisi halutessani uskaltanut kirjoittaa osaksi jotain tekstiäni. Se on ihan totta. Ei ole tullut halua kirjoittaa tietyistä asioista.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Sinne ja takaisin

Miten on aina vaan vaikeampaa lähteä pois näistä viikonlopuista, joiden ytimessä on hiljaisuus ja järvi ja mustikat ja mäntyjen rungot ja kuumat löylyt. Kirvelee aina vain enemmän sulloa itsensä junaan ja jättää se kaikki pois. Siellä olisi niin paljon tekemistä; verkot pitäisi kokea, pitäisi sutia kyllästysainetta puuhun, kärrätä kasoja tunkiolle, saunan pesän voisi sytyttää, mustikoita olisi vielä aamujukurttiin ja metsäteitä kenkien alle käveltäviksi tai juostaviksi. Oma koti on ihana, mutta mutta. Tällä kertaa en tosin tullut ihan yksin takaisin. Toin seinälle uuden taulun, maalauksen kanista. Taulun nimi on Kirkas sielu ja sitä se on, harmaa kaninpoikanen niin kuin unesta, sielu kirkkaana ja silmät täynnä puhtautta. Sitten kun minulla on työhuone, sanon taas, sitten kun minulla on oikea työhuone, kokoan sinne kaikki rakkaimmat kuvani ja kani tulee myös ja sitten kirjoitan sen katseen alla.

Junassa sinne ja takaisin luin Maaria Päivisen Minä rakastan sinua nuori mies ja se oli ihan sellainen kuin ajattelinkin. Niin kuin olisi runoa lukenut. Helmi-Maarialla on ihmeellinen taito yhdistää sanoja toisiin. Jään odottamaan mielenkiinnolla seuraavaa kirjaa.

Mitä muuta? Kun tulin junalta kotiin ja avasin kotiovea, huomasin toivoa, että oven ja välioven välissä olisi Hesareiden joukossa ollut paljon laupeutta ja onnea hylsykirjeen muodossa; en ehtinyt nähdä perjantaipostia, koska lähdin suoraan töistä, joten olisi voinut olla, ihan hyvin. Ei kuitenkaan ollut. Hitsi, etteivät edes sitä pientä anna minulle.

Jääkaapissa on mustikoita. Keräsin niitä rasiallisen mukaan. Keräsin niitä viikonloppuna kolme kertaa päivässä ja niinä väliaikoina söin suoraan varvuista aina ohikulkiessani. En tiedä mikä puutostauti minulla on, mutta himoitsen tuoreita mustikoita enemmän kuin koskaan ennen. Mustikkapiirakkaa? Ei, ei millään, mutta tuoreita söisin litrakaupalla ja söinkin. Tänään syön viimeiset iltapalaksi.

Kun astuin junasta ulos toisessa kädessä matkalaukku ja toisessa kädessä kassissa oleva taulu, alkoi sataa. Ihan sillä samalla sekunnilla. Ilta on haalistuneen mustikan värinen. Yritän jaksaa toivoa, että ensi viikolla voi tapahtua jotain hyvää - asiat voivat liikahtaa eteenpäin minä päivänä tahansa. Tuntuu laihalta lohdulta.

torstai 23. elokuuta 2012

Tuuliviiri

Joka toinen päivä tuulee koillisesta, joka toinen päivä lounaasta. Tänään ollaan koillistuulella taas. Olo sanoo, että sivustakatsoja, eikä sinusta koskaan muuta tule. Minä toistan kuuliaisesti perässä, nikotellen tosin, että sivustakatsoja, eikä minusta koskaan muuta tule. En usko siihen ihan kokonaan, mutta pelkään sitä kovasti. Välillä elämä tuntuu enneunelta, joka ennustaa elämääni. Mikä siinä on, että heiluu näin laidasta laitaan ja mikä siinä on, että joka syksy niin moni muu, mutta en minä, ja keväisin ne loput, joiden joukkoon en myöskään kuulu. Ja kuitenkin tällä viikolla sanat ovat sujuneet paremmin kuin pitkään aikaan tai ainakin olen saanut aikaan kaikenlaista, ja uusin novelli on luettavana kolmella kanssakirjoittajalla. Ja samaan aikaan toisaalla juhlitaan syksyn esikoisia. En ole kade, vaan minulla on ikävä.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Ilmoitusluontoisia asioita

Alkukesäinen novelli fiksattu. Lisäksi kirjoitin pari eilisiltaista runoa puhtaaksi. Samalla kun tallensin runot koneelle, tulin selailleeksi muita tämänvuotisia runoja. Joukossa oli muutama ihan ok ja mieleen tuli taas se utopistinen idea, että opettelisin muokkaamaan parhaat runoni vielä paremmiksi ja yrittäisin kasata niistä jonkunlaisen paketin. Mitä sillä paketilla sitten tekisi, on ihan eri asia, todennäköisesti en ilkeäisi lähettää sitä ikinä mihinkään, mutta silti tuo suunnitelma houkuttaa. Ja ehkä noista runotiedostoistani löytyisi jonkun verran siedettäviä tekeleitä, koska jos teoriani "paskan määrä on vakio" (kirjoitetussa tekstissä siis!) kerran pitää paikkansa, niin reilun neljänsadan runon joukosta voisi hyvällä säkällä löytyä kolmekymmentäkin siedettävää? No, saa nyt nähdä. Ihmisellä pitää kai olla ikuisuusprojekteja? Kreikkalaisia en laske sellaiseksi, vaan yritän pitää päätäni pinnalla ja uskotella, että vielä siitä jotain tulee.

Taidan ottaa seuraavaksi vähän iltapalaa. Ehkä jonkun kirjan käteen. Ei ollenkaan huono suunnitelma. Huomenna ohjelmassa ei ole lainkaan kirjoittamista, vaan käyn harrastamassa liikuntaa ja sitten ulkoruokinnassa ja taiteiden yössä ja sitten nukun luultavasti kuin tukki. Tukkimaisuuteni on ollut viime aikoina vähän kortilla, mutta syksy tuo toivottavasti muutosta siihen - ei nimittäin ole kauhean helppoa nukkua kuin tukki, kun kotona on 28 astetta lämmintä. Vaikka kotitaloni on maailman paras lämmönvaraaja, ei tämäkään sentään kaikkea kestä, joten laitan talveni syyskuuhun ja siihen, että pääsisin taas laittamaan peiton pussilakanani sisään.

tiistai 21. elokuuta 2012

Tukholma-syndrooma

Minulla on ollut jo pitkään jonkinlainen Tukholma-syndrooma novellihahmoihini liittyen. Tajusin kuvion kunnolla vasta tänään, kun sain Kirjoittajakaverilta nopeat kommentit uudesta novellistani. Tarkoituksenihan oli siis kirjoittaa päähenkilöstä ällöttävä. Hänen tekonsa eivät ole objektiivisesti katsottuna normaalin, terveen ihmisen tekosia ja hänen luonteestaankaan tuskin voi olla kauhean montaa eri mieltä.  Paitsi että minä olen. Kirjoittajakaveri antoi lyhyen luonneanalyysin päähenkilöstäni ja minulle tuli tarve puolustella häntä. Selkeä Tukholma-syndrooma. Ymmärrän päähenkilöäni hyvin. Sympatiseeraan häntä. Mielestäni hänen tekemänsä asiat eivät ole ällöttäviä, ne vain ovat. Asiat, joita hän tekee, menettävät minulle merkityksensä, ne ovat vain asioita, neutraaleja asioita, joilla ei ole kielteistä eikä myönteistä taakkaa mukanaan. Sanat ovat vain sanoja. Paljaita sanoja, jotka eivät arvota, joissa ei ole puhtaina sanoina negatiivisia tai positiivisia latauksia. Lukija arvottaa sanojen merkityksen lukiessaan, lukijan alitajunta antaa mielleyhtymät hyvään tai pahaan. Minä en ymmärrä niitä kirjoittaessani, niillä ei ole väliä.

Tätähän se on aina ollut. Yhdessä vaiheessa (pari vuotta sitten) valitin, että Kontakti sanoi kokoelman olevan melkoista "Ranteet auki kamaa. Noi sun loput on ihan järjettömän lohduttomia." Olin lentää pyrstölleni. Lohduttomia! Eivätkä olleet! Neutraaleja, eivät ehkä selkeän, mutta positiiviseen päin kuitenkin. Vähintään neutraaleja, ehdottomasti. Uskoin kuitenkin Kontaktia ja fiksasin muutaman novellin loppua (hyvä niin). Joissain onnistuin, joissain en. Yhdestä onnelliseksi uusitusta lopusta (taisi olla Myyn loppu) Kontakti ilmoitti, että "nyt se vasta onkin helvetin ahdistava". Siinä vaiheessa pääsi nauru.

En osaa kutsua kuviota muuksi kuin Tukholma-syndroomaksi. Mitä muuta se olisi? Selitän kaiken parhain päin tai ainakin neutraaliksi. Enkä tarkoita kritiikkiä itse tekstistä (jos joku sanoo, että rakenne on huono tai henkilö epäuskottava, niin asiallehan pitää tehdä jotain, eikä vängätä vastaan), vaan nimenomaan sitä, että jos joku sanoo, että teksti on synkkä, en välttämättä ymmärrä, että miksi muka. Kun joku sanoo, että uusimman novellini päähenkilö on häiriintynyt ja täysin moraaliton, olen sitä mieltä, että arvio on karkeaa liioittelua. Kun joku arvioi, että päähenkilöni on epäkohtelias ja ilkeä, väitän vastaan, että eihän ole. Vasta kun erikseen mietin, miltä tuntuisi jos olisin itse päähenkilöni tekojen kohde, tajuan, mitä toinen tarkoittaa arvostellessaan päähenkilön moraalia.

En tiedä, osaanko selittää, miltä Tukholma-syndrooma tuntuu. Se on vähän kuin ottaisin värilliset, merkityksiä antavat silmälasit pois silmiltäni ja katsoisin asioiden oikeita värejä, jotka eivät tarkoita hyvää tai pahaa, ne vain ovat. Kun kirjoitan, minulla ei ole niitä silmälaseja, vaan kaikki tapahtumat ja teot ovat normaaleja ja neutraaleja. Hassua asiassa on se, että nyt vasta näen tämän kuvion näinkin selvästi.

maanantai 20. elokuuta 2012

Vanha virsi

Kirjoittamani novelli on hyvä. Sen täytyy olla, koska se aiheuttaa fyysisiä reaktioita minussa. Se sopii loistavasti Kreikkalaisiin, vinksauttaa kokoelmaa pahaan päin. Ihan kohta minulla on Kreikkalaisissa koossa sellainen paketti, jolle en voi tehdä enää mitään parantaakseni sitä. En, vaikka kuinka yrittäisin. Sekö lähtee sitten taas? Se lähtee ja lyö otsaa karkeaan tiiliseinään niin, että veri tirsuu ja seuraavana aamuna otsa on turvonnut ja lihasneste helmeilee tahmeana ja keltaisena pitkin ihoa ja osa otsasta on ruhjoutunut syville mustelmille. Kahden päivän päästä otsaa tykyttää ja se mätii pahaa verta. Sitäkö taas, sitäkö? Sitä. Luunsiruja ja visvaa. Väsyneitä katseita ja luuttomia käsivarsia. Sitä aina vain. Kääriydyn odottamiseen niin kuin märkään pyyhkeeseen kun pohjoisesta tuulee ja muutakaan ei ole. Kääriydyn odottamisen piikikkääseen paitaan, siihen on neulottu takiaispalloja, ampiaisia ja nokkosia ja se silittää minua vastakarvaan.

Eilisen aamupäivän toiveikkuus on valahtanut nilkkoihin. Työni tuntuu turhalta, mutta en osaa enkä halua lopettaakaan, sillä jos minä tämän jätän, minuun ei jää mitään.

Ollaanpas sitä taas positiivisia. Hohhoijakkaa.

Kirjastokäynti

Kävin kirjastossa ja lainasin runoja. Maritta Lintusta, Sanna Karlströmiä, Vilja-Tuulia Huotarista, Marjaana Aumastoa, Pauliina Haasjokea ja Tomi Kontion. Harhailin ensin aikani proosahyllyjen välissä, mutta mikään ei iskenyt silmää, ja sitten tajusin, että haluan sanoja, jotka limittyvät toisiinsa niin kuin kasvit ja joiden ei välttämättä oleta seisovan käsikynkkää. Runojen lisäksi löysin kasaani yhden proosankin: Maaria Päivisen Minä rakastan sinua nuori mies -romaanin. Siinä runojen alla alkoi nimittäin tuntua, että nyt uskaltaisin lukea Päivistä. Olen lykännyt sitä siinä pelossa, että huomaan häntä lukiessani, etten osaa kirjoittaa yhtään ;). Minulla tuntuu aina olevan joku, jota vähän arastelen lukea, mutta tästä eteenpäin sen ei siis ole tarkoitus olla enää Helmi-Maaria :).

Ennen kuin otan runoja käteen taidan kuitenkin kirjoittaa ensin itse. Novelli, jota työstin eilen, kaipaa vielä huomiota. Ehkä saan itsestäni irti sen verran.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Suunnitelma

Olen kirjoittanut sekä täällä että täällä kesäisellä kirjoituskurssilla alkunsa saaneesta novellistani. Kirjoitin sen äsken loppuun. Tai loppuun ja loppuun, mutta nyt se on kokonainen, siinä on alku, keskikohta ja loppu. Jälkimmäinen puolisko kaipaa vain hiukan viilaamista ja sanavalintoja ja ilmauksien terävöittämistä ja sitten se on siinä. Tuon novellin kirjoittaminen oli tärkeää, koska päähenkilö ei ole miellyttävä ihminen. Se oli paitsi minulle tärkeä oppitunti, myös hyvä asia Kreikkalaisten kannalta. Aion nimittäin ujuttaa tämän uuden tekstin osaksi Kreikkalaisia, samoin kuin alkukesästä kirjoittamani novellin. Ne kuuluvat Kreikkalaisiin juuri siksi, ettei niitä ole kirjoitettu samaan aikaan kuin muita Kreikkalaisia.

Pian otan Kreikkalaiset taas työn alle. Vaihdan Piin takaisin Kreikkalaisiin ja otan sitä korvaamaan menneen novellin pois sieltä. Sen lisäksi heivaan varmaan jonkun toisenkin novellin ja nuo kaksi tämänkesäistä muuttavat tilalle. En vain tiedä, mikä jäljellejääneistä Kreikkalaisista on se heivattava. Siihen tarvitsisin apuja. Voi olla, että giljotiinin alle joutuu joku sellainen novelli, josta itse tykkään kovasti, mutta joka ei nyt auta Kreikkalaisten kokonaisuutta yhtä paljon kuin muut. Noiden muutosten lisäksi aion kirjoittaa uudelleen yhden Alfan kohtauksen. Tai olen kirjoittanut sen kertaalleen uudelleen siellä kesän kurssilla, mutta se pitää kirjoittaa puhtaaksi ja istuttaa Alfaan.

Tuon verran tiedän suunnitelmistani Kreikkalaisten varalle. Muuta en tiedäkään. Tuo uusi novelli pitäisi luetuttaa jollakulla ennen kuin laitan sen Kreikkalaisiin. Ehkä Kirjoittajakaveri viitsii lukea, tai joku kanssakirjoittajista.

Olisi hauskempaa suunnitella näitä Kreikkalaisten muutoksia, jos olisi kustantamoilta saatua palautetta, että tuonnepäin ja nuo pois ja tuollaista lisää ja sitä rataa. Ei kuitenkaan ole sitä palautetta. Kustantamo I:ltä saatu keväinen palaute, jossa lähinnä pilkataan novellieni tyyliä, ei ole ihan sitä, mitä juuri nyt tarvitsen saadakseni Kreikkalaiset viimeiseen iskuun. Ja Kustantamot A, B, D ja G ovat edelleen hiljaa. Helmikuuta se kai oli, kun lähetin Kreikkalaiset kolmannelle kierrokselle. Toivottavasti jotain elonmerkkiä tulee kohtapuoliin. Tai sitten alan kysellä perään, ei siinä muukaan auta. Ja tiedän kyllä kokemuksesta, ettei puoli vuotta ole odotusaika eikä mikään, mutta katsotaan nyt, miten käy.


Mitä tahansa

Jostain kumman syystä olen hyvin toiveikkaalla sunnuntaituulella. Enkä tosiaan tiedä miksi. En ole kirjoittanut vielä mitään, eli en myöskään mitään, mikä antaisi syytä toiveikkuuteen. Ei ole tapahtunut mitään, mikä saisi tulevan näyttämään ruusunpunaiselta. Kuitenkin jaksan juuri tällä hetkellä odottaa ensi viikkoa sellaisessa olotilassa, että mitä tahansa voi tapahtua, Rooibos, mitä tahansa! ja se ei ole mikään ihan itsestäänselvyys sunnuntaipäivälle. En tiedä, ehkä toiveikkuus johtuu myös säästä. Ei haittaa, vaikka eilisen ihanan kesäpäivän jälkeen ollaan taas synkkiä ja syksyisiä, sillä se on aika kotoisaa. Ehkä toiveikkuus johtuu myös siitä, että on vaikea synkistellä, kun maha on täynnä hyvää ruokaa. Kävin nauttimassa ravintolapäivästä ekaa kertaa ja voi apua, miten hyvää ruokaa. Nyt tajuan, mikä viininlehtikääryleissä on jujuna. Se maku, joka ei ole koskaan ollut niin hyvä kuin niissä, mitä tänään söin. Enkä häpeä tunnustaa, että siinä vaiheessa kun seuralainen mätti jälkiruuaksi pavlovaa ja rocky roadia, minä pistelin jälkkäriksi vielä neljä viininlehtikäärylettä lisää.

Seuraavaksi pesukone pyörimään ja sitten on tarkoitus limittää kokkaaminen ja kirjoittaminen. Ei kuulosta ollenkaan huonolta. Ja huomenna? Huomennahan voi tapahtua mitä tahansa, eikö voikin?

torstai 16. elokuuta 2012

Tätä en tiennyt itsestäni

Jännittävää, mitä kaikkea sitä oppii itsestään. Tänään olen tajunnut yhden, ei-kirjoitusasian itsestäni, ja tajuamani juttu oli pienoinen yllätys. Ylipäätään tämä vuosi on ollut tähän mennessä täynnä oppitunteja. Jotkut kivoja ja jotkut vähemmän kivoja, mutta oppia ikä kaikki, joka tapauksessa.

En ole ihan hirveästi kirjoittanut tänä(kään) kesänä, mutta joitain asioita tuntuu silti menneen jakeluun. Alkukesästä heräsin siihen, että liika tekstin hiominen on tosiaankin liikaa. Kirjoittajakaverit antoivat rakentavaa palautetta yhdestä uudesta novellista, mutta vaikka sain ehdotuksia muuttaa "tuota ja tätä ja avaa tätä vähän paremmin" niin sain myös kiellon "älä sitten muuta mitään muuta". Että jos teksti tuntuu itsestä hämmentävän valmiilta heti ensikirjoittamalla, niin joskus se tosiaankin on sitä.  Kesän kirjoitusleirillä puolestaan opin sen, että deadlinet ovat hyvä asia. Ei sillä, en ole koskaan inhonnut deadlineja, mutta kun deadlinen häämöttäessä toistui viimevuotinen kirjoitushurmos ja sain itsestäni irti jänniä asioita, niin pakkohan se oli todeta, että toimii. Ei varmasti aina, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Kurssilla opin myös muita asioita, jotain siitä, miten minä kirjoitan ja jotain siitä, miksi kirjoitan; pieniä lisäyksiä, uusia puolia itsestäni.

Kirjoitin tänään sivullisen täyttä soopaa. Siihen meni noin neljä minuuttia. Ajattelin samalla sitä, kuinka käytän raakatekstin kirjoittamista tapana vältellä kirjoittamista, jolla pääsee sukeltamaan. Siis tarkoitan, että uin, jotta vältyn sukeltamasta, koska uituani pystyn selittämään itselleni, että "olenhan minä ollut tänään vedessä, olen ollut reipas ja ahkera". Ei sillä, usein soopa on hyödyllistä ja ainakin pysyy käsi liikkeessä, mutta voisihan sitä kirjoittaa joskus muutakin. Ehkä ensi kerralla, tai sellaisena hetkenä, kun aikaa on sen verran käytettävissä, että voi asettaa itselleen deadlinen: "aikaa tunti, kirjoita!" Lauantaina tai sunnuntaina siis toimeen.

tiistai 14. elokuuta 2012

Epätasapainoilua

Kirjoitin muutaman sivun täyttä soopaa käsin. Ei mitään järjellistä. Kirjoitin kuitenkin jotain. Tahmeaa sen suhteen. Haluaisin kyllä, mutta tämä kaikki estää muka jotenkin. Se, että sää on yhtäkkiä niin kuin olisi kesäloma: tuntuu, että pitäisi olla koko ajan ulkona (silloin kun ei ole töissä) ja suoraan sanottuna tässä vaiheessa kesää minä tulen aina hiukkasen huonotuuliseksi ajatuksesta, että nämä nätit ilmat ja "pakko-olla-ulkona-kun-kerran-kesässä-on-nätti-ilma"-meininki jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat vaan. Tässä kohtaa se aina paljastuu, että pohjimmiltani olen syksyihminen.

Väsymyskin haittaa mukamas, ja se, etten ole vielä löytänyt loman jäljiltä liikuntarytmiä ja sitä ei ole, tai on liian harvoin. Arki on epäjärjestynyttä ja kirjoituksetonta. Ja kun pitäisi. Haluaisin. Haluaisin etenkin siksi, että tekisin jotain konkreettista tavoitteitteni eteen; että tulisi olo, että olen saanut tänään jotain tärkeää aikaan; että olisi hauskaa; että saisi kirjoituskiksejä; ettei olisi luovuttajaolo. Ja kyllä, tiedän, joskus voi relata, mutta eikö tässä ole relattu melkein koko kesä? Enkö voisi saada kirjoitusdraivia päälle ja olla juuri siinä kohdassa, jossa minun kuuluu olla. Kiitos. Ja jos mahdollista, niin kuorrutettuna - .

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Sekalaa solkkua

Kirjahyllyistäni loppuu tila, valitus, osa 9. Tiedän, että saan ostettua itselleni lisäaikaa pienellä rymsteerauksella, joka antaa minulle noin 10 senttimetriä lisätilaa, mutta mitä on 10 senttiä? Se kestää ehkä kaksi tai kolme kirjaa ja sen jälkeen olen taas tässä samassa tilanteessa, että itken tilanpuutetta. Tällä hetkellä kirjahyllyihini on pungettu reilut 500 kirjaa, eikä se minusta ole edes paljon, mutta niin vain tila tiukkenee. Ehkä sopu sijaa antaa?

Mitä sopuun tulee, niin nyt pitäisi mennä sopuisasti nukkumaan. Olisi itse asiassa pitänyt mennä jo. Tältä päivältä kirjoitukset ovat nollissa, mutta olen kyllä ajatellut sitä eilen kirjoittamaani novellia, joka voi tästä lähtien kulkea koodinimellä Epämiellyttävä mies. Olen mietiskellyt miestä jonkun verran, pohtinut motiiveja ja peilannut joitain hahmottelemiani tekstipätkiä niitä vasten. Tiedän, että joistain suunnitelmistani joudun luopumaan ihan vain siksi, että muuten herkullinen kohtaus ei istuisi tyypin käyttäytymismalliin, mutta minkäs teet. Toivottavasti alkuviikosta on aikaa kirjoittaa.

Väsyttää. Huomisen välipalaeväät odottavat jääkaapissa, tiedän, mitä puen päälleni töihin ja väsymysaste on tarpeeksi korkea siihen, että simahdan heti, kun menen sänkyyn. Miksi sitten vielä pusaan tässä koneella? Nii-in. Elämän suuria kysymyksiä.

lauantai 11. elokuuta 2012

Epämiellyttävä mies

Tunti kirjoittamista. Päähenkilöni pitää olla ällöttävä. Ymmärrän hänen maailmaansa, kirjoitan häntä ällöttäväksi niin kuin kirjoitan, kirjoitan itsestäänselvyyksiksi ne, jotka eivät ole ja minustakin tulee ällöttävä hetkeksi. Nousen ylös ja laitan herkkuruokaa ja yritn työntää epämiellyttävyyteni odottamaan seuraavaa sessiota.

perjantai 10. elokuuta 2012

Tänään


Tänään rikoin mahani sillä, että söin liian harvoin ja sitten kun ruoka jo etoi, söin epätoivoisena karkkia sillä aikaa kun ruoka valmistui. Ei pitäisi, tiedän sen hyvin ja nyt tiedän taas uudestaan. Töiden alkaminen ei ole tehnyt hyvää vatsalleni, se on ollut lujilla - pitäisi saada useammin ruokaa - ja nyt vielä tämä, josta saa syyttää ihan vain itseään. 
 
Tänään oli yksi niistä päivistä, kun selasin netissä kustantamojen sivuja ja pyörittelin lusikkaa haavassa. Esikoisrunokokoelma. Toinen romaani. Uusin teos. Ihmeellinen. Syväluotaava. Armoton, kaunis kuvaelma. Esikoisromaani. Uusi, kirkas tähti Suomen kirjalijoiden joukossa. Katselin nettisivuilta heidän kasvojaan niin kuin nelivuotias, joka luulee jonkun heistä varastaneen hänen uninallensa yön mitäänsanomattomassa hämärässä. Katselin heidän kasvojaan huolellisista kuvista niin kuin katsellaan niitä joita katsellaan, kun itse ollaan vain suttuinen, heiluva häivähdys kaverin kännykkäkuvan laidassa, puolikas pää. 
 
Tänään ei ole helppo avata sitä pientä kirjekuorta, jossa säilyttän sinnikkyyttä ja voimaa, ei ole helppo kallistaa ja ravistaa sieltä mitään ulos. Kirjekuoren sisältö on kostunut kesäsateissa, ei suostu, takertuu paperin reunoihin ja kitisee vastaan ja vatsaan koskee. Vihreä näyttää ruskealta, on hankala olla rento.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kapea

Kuka valitti äsköseltään liian kapeista päivistä, joihin ei mahdu mukaan? Tänään näin vanhoja ystäviä ja se oli kivaa, mutta kääntöpuolena tuollaisessa on tietenkin se, että oma aika on nollilla, kun tulee päivän riennoista kotiin puoli kymmeneltä. Hauskaa oli taas kuitenkin tavata ja etenkin huomata se, että vaikka aikaa kuluu ja ikää tulee, niin jutut jatkuvat.

Kirjoittaminen on ollut tänään mielessä. Ainahan se on. Vai miten se menee se mainoslause: "Ainahan se on mielessä. Kirjoittaminen." Tälle päivälle homma on tosiaankin jäänyt ajattelun tasolle. Kyllä se siitä. Ensimmäinen työviikko vasta, arki hakee vielä itseään lomatunnelmien jälkimainingeista. Eilen kirjoitin sentään muutaman sivun raakatekstiä. En mitään "oikeaa" vaan lähinnä päänpuhdistusta ja itsesuggestiota. Niitäkin tarvitaan.

tiistai 7. elokuuta 2012

Perinteiset kesäkuvat








Tänä vuonna näköjään puuta&kiveä-teema :). Aiempien vuosien perinteisiä kesäkuvia esim täällä , täällä, ja täällä.

Osumia ja väistöjä

Eilen luin loppuun Teemestarin kirjan (Emmi Itäranta). Suosittelen. Jotenkin erityisesti tähän kesän loppuun, jonka ei pitäisi olla loppu, mutta joka on vetänyt tuollaisen läikikkään lammasvaatteen ylleen ja joudumme katselemaan villamahaa taivaalla. Aamullakin oli niin pimeää ja harmaata, ihan kuin oikea syksy. Tähän säähän teekupillinen ja Teemestarin kirja ja hyvä tulee. Ja sitten vielä taivasta ropsauttamaan sadekuuro.

Tänä kesänä moni lukemistani kirjoista on osunut ympäristöön tai säätilaan. Teemestarin kirja eilen. Sitä ennen säähän upposi Moby Doll, sillä sitä lukiessani olin mökillä ja myrskysi ja järvi näytti mereltä ja kuuntelin valaiden ääniä sieltä missä niitä ei tosiaan voi olla. Ja kesälomareissulla Sydämen mekaniikka alkoi samasta kaupungista, jossa satuin sitä aloittaessani olemaan. Hassua; kun päätin ottaa sen lomalukemiseksi, en tiennyt yhtään, että se sijoittuu myös yhteen kesälomareissuni kaupungeista.

Pitäisi päästä kirjoittamaan. Eilen piti olla kirjoitustreffit Kanssakirjoittajan kanssa, mutta viime hetkellä tuli peruutus. Tänään kävin töistä tultua hölkkälenkillä, söin ja vilkuilin samalla telkkarista olympialaisten kouluratsastusta ja kunhan ripustan pyykit ja lataan seuraavan koneellisen, on ihan täydellinen hetki kirjoittaa vähän raakatekstiä. Tiedän, että tarvitsen sitä. On kirjoitusjano. Ikävä kyllä on myös sellainen olo, että vaikka tiedän, että parasta, mitä voin itselleni tehdä, on kirjoittaa vähän, en halua kirjoittaa. Huvittaa ja ei huvita. Huvittaa, mutta huvittaa omilla säännöilläni: sillä tavalla, että aikaa on paljon, eikä pienen rajatun laatikon verran. Ja tuntuu siltä, että jos en saa leikkiä omilla säännöilläni, en tahdo leikkiä sitten ollenkaan. Niin kerta! Harmi vaan, että ihan sama kenen säännöillä, mutta kirjoittaminen on juuri se, jota minä tarvitsen nyt. Ei käsi eikä ryhti eikä hartiavaiva tarvitse sitä, eikä jalka eikä päänahka. Mutta mieli ja sielu ja mahalaukku tarvitsevat ja niitä vastaan tekee mieli pullikoida. Kummallista, että voi tuntua vastenmieliseltä se, josta nauttii eniten. Vähän niin kuin luulisi, että terveellinen ruoka on pahan makuista, vaikkei oikeasti ole.

Vettä sataa ja aurinko säveltää pilvien alle kirkkaan valon. Teetä. Pyykit. Uudet pyykit. Sitten ihan oikeasti kynä käteen, jotta voin huomata kahden rivin jälkeen, että välttely oli turhaa ja kirjoittaminen on kivaa.

maanantai 6. elokuuta 2012

Vesi

On niin paljon sanoja ja niin vähän aikaa. Niin kapeat lakanat ja kaupungin äänet ja asiat, jotka häviävät pois, joita ei koskaan ollutkaan. Toivo on ohut ja nuhruinen, tärkki on kulunut pois. Suolavedellä sen saa hetkeksi taas takaisin ja voi hengittää ikkunasta valuvaa, makean veden pisaroiden välistä vuotavaa kosteaa ilmaa.

Päivät ovat kovin kapeita. On vaikea oppia pysähtymään kapeimpaan kohtaan ja hengittämään siinä tarpeeksi syvään, että kylkikaaret laajenevat niin suureksi häkiksi, että pystyy levittämään hengityksellään päivää, vaikka reunat ovat terävät ja satuttavat kylkiluita. Piharatamo ei kasva täällä eikä kenkä uppoa kanervikkoon. Taivaan ja kaupungin väli on vain kämmenenleveys, paitsi keväällä suuri ja vaalea, eikä nyt ole kevät ja sanat nousevat ylös niin kuin korkealla oleva järvien vesi. Jos tulee myrsky, ne rikkovat rantatöyrään.

Paluu

Arki on tuupannut loman pois tieltään. Siitä voidaan olla montaa mieltä (hyvin montaa mieltä), mutta niiden mielien joukossa on yksi, joka toteaa, että siinä mielessä arki on hyvä, että pääsen bloggaamaan. Loman aikana en ole ehtinyt blogata ja vaikka monta kertaa mietin, että "joo, näin kirjoitan tästä ja tästä asiasta blogiin", niin joko aikaa ei ollut tai sitten ajatus unohtui. Nyt on kuitenkin arki ja oma kone ja vihdoin pääsen bloggaamaan - on tätä jo ehditty odottaakin!

Loma oli loma. Säät eivät ihan suosineet, mutta ei se mitään. Matkakohdettakaan ei oltu valittu säätä silmällä pitäen, joten koleaa ja sateista saatiin sielläkin, mutta ei se mitään. Saatiin myös aurinkoa ja lunni ja delfiinejä ja merikotkia, joten ette kuule minun valittavan :). Ja sain Whittardilta yhtä lempiteistäni, vaikkakin typerästi pussiteenä, irtona sitä ei jostain syystä ollut. Mökiltä otin mustikoita mukaan ja venytän niillä lomaa; kun ei voi enää hipsiä yöpuku päällä suoraan sängystä keräämään mustikoita aamiaisjukurttiin, niin jollain pitää kompensoida.

En kirjoittanut lomalla, paitsi kolmena päivänä. Koko muun loman olin ihan ilman kirjoittamista ja sitten loman keskellä kolmipäiväinen kurssi viime kesän tapaan. Toimi. Se niin toimi. Kirjoitusleiritunnelma uppoaa minuun. Viime vuonna sain aikaan yhden aanelosen verran sanoja, jotka avasivat silmäni siihen, että minä osaan ja pystyn sellaistakin, mitä en ollut ennen kirjoittanut. Tänä vuonna sain käyttökelpoisen pätkän Deltaan, yhden uudelleenkirjoitetun kohtauksen Alfaan (sitten kun alan taas työstää Kreikkalaisia) ja kokonaisen uuden novellinraakileen, joka vei minut mukaansa sellaiseen hyökyaaltoon ja pyörteeseen, että kun rämmin rannalle, olin koko loppupäivän adrenaliinipöllyssä ja ekstaasissa ja sellaisissa kikseissä, ettei sille ollut sanoja. Mikä parasta, minulla ei ole ollut hetkeen niin hauskaa kuin kirjoittaessani sitä tekstinraakiletta.

Kurssin jälkeen lähdin suoraan reissuun, enkä kirjoittanut taas sanaakaan. Kellon ympäri -kirjoittamisesta täydelliseen selibaattiin. Olisin mielelläni jatkanut kirjoittamista niillä höyryillä pitempäänkin, mutta nyt näin. Ei se välttämättä ollut pelkästään huono juttu. Ja kunhan saan kodin edes jonkunlaiseen kuosiin (ts. lattiaa näkyville likapyykin alta jne), jatkan kirjoittamista. Se kurssilla kirjoittamani novellinraakile vaatii tulla kirjoitetuksi niin hyvin kuin vain osaan ja sen jälkeen minulla on uusi, ihan erilainen teksti lisättäväksi Kreikkalaisiin jonkun heikomman tekstin (jos vain joku kertoisi, että minkä!) tilalle. Mutta kyllä, kirjoituskurssi oli taas niin latautunut kokemus, että näin jälkikäteenkin hengästyttää. Se, että vain kirjoitetaan, kirjoitetaan ja kirjoitetaan ja joku muu tekee ruuat ja minun pitää vain antautua ja heittäytyä ja väsyä ja sittenkin kun olen väsynyt, minun pitää vain antaa tekstin tulla ja pyyhkiä yli ja niin se tekeekin. Hienoa. Muistutti taas siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitää tehdä. Kirjoittaa siis.

Onkohan tuo etäiseltä kuulostava murahtelu ukkosta? Kun laitan silmät kiinni, näen ihan muita maisemia kuin tämän, joka ikkunasta aukeaa. Kupissa on valkoista appelsiinilla maustettua teetä ja seuraavaksi pitäisi hoitaa jotain päällepantavaa huomiseksi. Tarkoittaa silittämistä. Mikä ei ole lempipuuhaani kun kotona on +27 lämmintä. Tosin onhan tämä jo viileää siihen verrattuna, että eilen illalla kun tulin lomailuilta kotiin, lämpötila oli +29. Ja ei, en asu millään trooppisella vyöhykkeellä, tämä talo vain varastoi lämpöä harvinaisen onnistuneesti vähän heikommistakin kesäsäistä huolimatta.

Arki. Entä sitten? Yritän pitää loman mielessä. Yritän elää tässä kohtaa, enkä murehtia sitä, joka väistämättä tulee ja jolle en voi tehdä vielä mitään. Yritän liikuttaa itseäni. Huomenna pääsen toivottavasti lenkille. Muut puhuvat juoksemisesta, mutta minä yritän opettaa itseni puhumaan hölkkäämisestä, sillä juokseminen on kaukana siitä, mitä minä teen ja kuulostaa ihan liian mahtipontiselta. Jonain päivänä menen joogaan venyttämään itseäni oikeisiin asentoihin ja jonain päivänä salille liikuttamaan lihaksia. Ystäviäkin näen ja viikonloppuna tarjolla on pientä juhlintaa ja sitä ennen menen torille ostamaan tuoreita vihanneksia niin paljon kuin jaksan kantaa. Kaiken tämän pienen lisäksi aion kirjoittaa, sillä se tekee arjesta suurta.

Vielä loppukaneettina: Pitkästä aikaa ostin normaalihintaisen, kovakantisen kirjan kirjakaupasta. Se oli tavallaan työtapaturma, mutta ihan mieluisa sellainen. Ostin nimittäin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan ja olen ihan loppusuoralla siinä ja tykkään, lukekaa tekin jos ette ole vielä lukeneet.