May the Force be with you

maanantai 31. elokuuta 2009

Pata lappuja soimaa

Tänään maanantai tarkoitti paluuta arkeen. Kun lähdin töistä, olin hirveän väsynyt ja aika masentunut. Mikään ei huvittanut yhtään. Mietin innottomana, että kai sitä pitää, ja että niin sitten varmaan. Kotiin ja ruokaa ja koko ilta. Tauti, vaikka hellittääkin jo, painoi työpäivän raskauttamia hartioita entistä lysympään. Mietin hiljaa mielessäni, pitäisikö minun olla huolestunut itsestäni.

Ruoka tekee ihmeitä. Samoin virikkeet. Syödessäni lautastani tyhjäksi luin päivän Hesarin melkein kokonaan ja postiluukusta kolahtaneen Lumoojan melkein kokonaan. Sitten pitikin jo rynnätä hakemaan kirjoitusvihkoa ja toimivaa kynää. Kolme sivua raakatekstiä, kolme itsekseen rupattelevaa sivua, jotka purin äsken kahdeksi runoksi. Ei mitään suureellista, mutta tekstiä, assosiaatioketjuja. Tuli rauhallinen olo. Paluu perusasioiden äärelle: ruokaa ja runoa. Ei ollenkaan huono yhdistelmä. Sekä ruumis että mieli virkistyivät raskaan työpäivän jäljiltä. Elämässä on taas mieltä. En kaipaa enää unen unohdusta, olen ihan mielelläni hereillä.

Postitin kreikkalaiset viime torstaina Kontaktille. Hän on saanut ne jo, hyvässä lykyssä lukee parhaillaan. Jännittävää. Kontakti on luvannut lukea ne viikossa, tapaamme ensi maanantaina. Toivon hartaasti, että ensi maanantai on hyvä. Etten tipu. Pysyisinpä samalla tasolla missä olen nyt, se olisi loistavaa. Välillä olen luottavainen, että ehkä Kontakti pitääkin kreikkalaisista, välillä näen näkyjä siitä, kuinka hän on sitä mieltä, että kolmestatoista ehkä kolme on sellaisia, joita kannattaa työstää eteenpäin, niissäkin vielä enemmän työtä kuin valmista, ja loput silkkaa silkkoa. En ajattele sitä nyt. En. Pysyn positiivisena. Ajattelen arkea, ajattelen kesällisiä raakatekstin sirpaleita, joista ajattelin alkaa kasata novellia. Ihan uutta. Nyt heti. Saa nyt nähdä, tuleeko siitä nuttua, tuleeko liivit vaiko kaulaliina - mistä tuli mieleeni, etten tajua, mihin olen työntänyt parhaat patalappuni, mummilta saadut. Paikallaan ne eivät ainakaan olleet ja koska en usko, että kerrostaloissa asuu kotitonttuja, minun on täytynyt piilottaa ne itse, eilen; toissapäivänä käytin niitä.

perjantai 28. elokuuta 2009

Seitsemäntenä päivänä

Aamulla kirjoitin sängyssä aamusivut, unet ja vähän siitä ympäriltä. Sen jälkeen en tehnyt oikein mitään ennen kuin rakas ystävä hätyytti minut lounaalle kanssaan. Käytiin lähellä, ja sitten kahvilla ja hetken tuntui niin kuin olisi ollut jotenkin normaali. Paitsi että tuli hiki kaikesta. Sitten ystävä lähti. Minä kävin kaupassa, tulin kotiin. Mitä olen tehnyt sen jälkeen? En muista. Nukuin, makasin tietoa vailla sohvalla. Välillä kävin vessassa, jatkoin taas. Ei erityisesti väsyttänyt, mutta ei huvittanut tehdä muutakaan. Äsken havahduin, "puoli seitsemän... pakko herätä tai en saa nukkua yöllä". Joten heräsin. Taivaan väri on muuttunut. Valo on pehmeämpää ja tulee eri kulmasta. Kaikki muu onkin samalla tavalla kuin ennen nukkumistani, samalla tavalla kuin eilen, toissapäivänä.

Tämä ei sovi minulle, tämä sairastaminen. "Älä stressaa, ota se kirjoituslomana", joku sanoo. Mitä kirjoituslomaa tämä on, tauti? Lievä tauti, kyllä, mutta ei loma. En ole oma itseni, väsähdän helposti, mikään ei huvita, nukun kolmen tunnin päiväunia, en jaksa tai viitsi imuroida. Kyllä kirjoittamiseenkin tarvitaan terve, virkeä pää, ei pelkkää kotonaoloa. Vaikka olenhan minä kirjoittanut, raakatekstiä, ajatellut kirjoittamista, mutta silti. Silti. Ja vähän väliä työasiat kierähtävät mieleen kuin siili, joka nukkuu keränä ja vaihtaa kylkeä. On irrallinen olo, mutta levännyt? Kai hiukan, mutta kirjoituslomaa? Ei tämä totisesti siltä tunnu.

Kunhan paranen tästä ja olen taas töiden kurimuksessa, minulla on huono omatunto ja soimaan itseäni. Tunnen sen jo tulevan. Kunhan olen terve, kysyn minäkin itseltäni, että miksi en ottanut tätä tautia kirjoituslomana, miksi vain olin kotona, päivät pitkät, tekemättä sen enempää. Syytän itseäni siitä, että jos oikeasti haluaisin kirjoittaa, olisin käyttänyt tämän taudin paremmin hyväkseni. Kirjoittanut, kirjoittanut. Juuri nyt tekee mieli potkaista parantunutta minääni polveen. Aika lujaa.

Huomenna aion leikkiä, että on tavallinen lauantai. Käyn torilla niin kuin olisi mikä tahansa lauantai. Käyn kahvilla. Teen asioita, joita lauantaisin tehdään. Tiskaan.

Ehkä tämä tästä, ennen kuin vajoan kokonaan. Tänään en ole edes yllättänyt kuumemittaria hiipimästä yli 37 asteen - ehkä se on merkki siitä, ettei tämä ikuisesti kestä? Edes kahta viikkoa? Onhan?

torstai 27. elokuuta 2009

Lukua, ei kirjoitusta

Pieni katsaus luettuun (ei tässä muutakaan tekemistä näköjään ole, kun ei voi nukkua enää päikkäreitä ja telkkarista ei tule mitään).

Kesälomalla luin Niina Hakalahden Uimataidon. Olin käännellyt kirjaa monesti käsissäni, mutta kun kansikuva on niin ruma (sori, mutta kun se on!), olin laskenut sen aina takaisin kaupan hyllyyn. Lopulta ostin sen. Hyvä että ostin. Uimataito oli aika, miten sen sanoisi, jotenkin valloittava. Eniten pidin kirjassa sen rytmistä ja sen hauskuudesta. Olen niin tosikkomainen lukija, että yleensä en naura hauskoillekaan kohdille. Totean vain, että "joo, olipas hauskaa", ilmeeni ei värähdäkään ja jatkan lukemista. En voi kehua lukeneeni kovinkaan monta hauskaa kirjaa elämässäni. Yhden käden sormilla laskettavissa. Tai vähemmälläkin. Uimataito oli kuitenkin hauska. Kikatin kerran ääneen kun luin sitä, mikä on oikeasti aikamoinen ihme. En naura proosalle ääneen. Ikinä. Sarjakuville kyllä, mutta en proosalle, en runolle. Uimataidon huumori ei ollut alleviivaavaa, se vain oli, se vain tuli henkilöhahmojen ja heidän repliikkiensä yhdistelmistä. Kirja oli jotenkin virkistävä kokemus, kiitos siitä.

Stieg Larssonin kirjoista taisinkin sanoa eilen kaiken haluamani. En ole ollenkaan varma, että luen sitä kolmatta Larssonia. Ehkä luen, ehkä en. Larssonin kliseet raapivat kurkkua pahemmin kuin tämä sekundaflunssa.

Nyt luen Riikka Ala-Harjan Jättiläistä, sitä, jonka ostin liian halvalla. Jättiläinenkin on sellainen kirja, jota olen pyöritellyt monesti kaupassa, mutta ostin sitten vasta, kun osui kohdalle hyperalennettuun hintaan. En ole päässyt vielä loppuun, mutta voin kertoa, että olisin mielelläni maksanut tuosta lukukokemuksesta enemmänkin. Tykkään Ala-Harjan kielestä Jättiläisessä, siitä, miten hän kuljettaa eri ääniä tekstissä, sujuvasti ja lomittain, helposti ja luontevasti. Taitavasti. Lisäksi henkilöhahmot ovat jotenkin ihan valtavan sympaattisia ja teini-ikäisen pojan pään sisäinen maailma on kovin uskottava. En tosin ole ollut koskaan teini-ikäinen poika, mutta Jättiläinen menee täydestä.

Tänä syksynä julkaistaan tai on julkaistu paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, tai voisin lukea. "Voisin lukea" on laimeampi ilmaisu "haluaisin lukea":lle. "Voisin lukea" sisältää sen oletuksen, että minulla olisi hiukan (paljon) enemmän aikaa kuin nyt.

Syksyn uutuuksista haluaisin/voisin lukea Marko Hautalan Käärinliinat, Teemu Kaskisen Sinulle, yö, Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin, josta oli arvostelu tämän päivän Hesarissa, Leena Landerin Liekin lapset ja tietenkin, ehdottomasti Jyrki Vainosen Tornit.

Todennäköisesti Akateemisen kirjakaupan esittelemän kirjapaljouden edessä haluaisin lukea edes puolet kaikesta näkemästäni, tai sitten runsaudenpula iskee. Tuo Vainonen on kyllä saatava omaksi, Hautala ja Carlson ovat hyvää joululahjamateriaalia (itselleni, muilta!) ja voi kai sitä itselleenkin ostaa jonkun pikku piristyksen jo ennen joulua, jos tämä tauti aikoo asettautua oikein kunnolla taloksi?

Siipi maassa

Alan vähitellen alistua siihen, ettei tätä tautia paranna mikään, mitä teen tai jätän tekemättä. Ainoa, mitä voin tehdä, on olla ja odottaa, että Hänen Viruksellinen tai Bakteerillinen Korkeutensa suostuu jättämään minut rauhaan. Pitää edelleen pientä lämpöä, joka puolestaan pitää huolen siitä, etten tunne itseäni terveeksi. Lääkkeeillä ei ole mitään vaikutusta. Korostan: ei mitään. Kolmen ja puolen tunnin päiväunilla ei ole mitään vaikutusta. Ei niin mitään. Kuudes päivä menossa. Mitä tässä muuta voi tehdä kuin alistua? Peruutin lauantaiksi varatun neljän tunnin ratsastusvaelluksen osaltani. Harmittaa. Jos tämä kurjuus jatkuu vielä viikonlopun yli, menen työterveyteen, enkä lähde sieltä pois kulumallakaan, ennen kuin minulle on tehty iso kasa verikokeita ja varmistettu, että mitä ihmettä minussa tapahtuu.

Mieliala on vähän huono. En kylläkään paru, niin kuin eilen. Eilen oli "kiukkua ja ylidramatisointia" -teemapäivä. Tänään yritän vain olla niin kuin en olisikaan. Aavistuksenomaista murjottamista. Hiljaista hengittelyä. Kuuntelen sateen napsahtelua ikkunalautoihin. En jatka enää päiväuniani, vaikka mieli tekisi. Vähän sellainen olo, ettei huvita olla hereillä. Tai siis. Mutta jos nyt nukun lisää, en taatusti saa illalla unta, ja haluan kuitenkin säilyttää edes jonkinlaisen päivärytmin.

Päivän valopilkku: Kävin aamupäivällä postissa. Vein sinne kirjeen, joka oli osoitettu Kontaktille. Kirjeen sisällä ovat kaikki kreikkalaiset. Saa nähdä mitä hän pitää niistä.

tiistai 25. elokuuta 2009

Kirjoittaminen on matka

Tauti ei etene edelleenkään. Tänään olen kuitenkin ollut hiukan pirteämpi. Olen onnistunut lukemaan muutakin kuin Stieg Larssonia. Mistä pantakoon merkille, että kakkoskirja oli parempi kuin ykkönen, juonellisesti, mutta kyllä minua silti häiritsee suunnattomasti se, kuinka huonosti ne on kirjoitettu, molemmat. Voi sitä kliseisten ilmaisujen määrää! Jos olisin saanut euron jokaisesta bongaamastani kliseestä... No joo.

Olen siis lukenut. Julia Cameronia lähinnä ja hiukan Helvi Hämäläisen Valittuja runoja (Södikan pokkari). Cameron osui. Onnistuin lukemaan Tyhjän paperin lumoa ollessani kaikkein eniten tolkuissani tässä päivän mittaan, ja sen jälkeen ajattelin. Välillä on ylipäätään ihan hyvä maata sohvalla ja ajatella.

Tänään Cameronista osui kohteeseensa luku "Why don't we do it in the road". Siinä puhutaan kirjoittamisesta demystifioinnista, kirjoittamisen pelosta, yksinkertaisesta kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta viettien varassa. Siitä, ettei kirjoittamisen tarvitse olla hienostunutta ja paperinmakuista ja arvokasta, vaan se voi olla kotoisa kourallinen kosteaa multaa kädessäsi, kikatus. Ehkä kyseisessä luvussa puhutaan etenkin oman, iloisen ja vapautuneen kirjoitusrutiinin löytämisestä. Osui ja upposi, aiheutti assosiaatioita, houkutteli ajattelemaan asioita.

Vapautunut on päivän sana. Salliva, iloinen, vapautunut. Ei-niin-vakava.

Olen koko kesän miettinyt kirjoittamistani. Sitä, kuinka tiedän kirjoittavani kyllä hyvin, mutta jotenkin pysyn "annettujen" aitojen sisäpuolella. Siellä, missä olen "sellainen niin kuin minun pitääkin olla". Siellä, missä olen tarpeeksi jonkunlainen ollakseni uskottava. Jotta minut hyväksytään. Tietyllä tapaa. Onnetonta.

Näkymättömästä aidasta voi tulla ongelma. Ilman aitoja kirjoittaisin syvemmältä. En käytä sanaa "paremmin", koska en tarkoita sitä. On totta, että jos kirjoitan syvemmältä, uskon teksteistäni tulevan parempia, mutta se ei tavallaan ole se pääpointti. Pointti on kirjoittaa syvältä. Ottaa kansi pois kaivon päältä, niin että sieltä voi ammentaa kaiken sen, joka ulos haluaa tulla, ja senkin, joka ei oikein haluaisi, mutta jonka pitää tulla.

Enkä puhu nyt aihevalinnoista, enkä siitä, että haluaisin kirjoittaa aiheesta, joka pelottaa minua (mitä muut sanovat? jne). Ei, siitä ei ole lainkaan kyse. Kyse on kokonaisuudesta. Siitä, että kahvikupistakin voi kirjoittaa ja voi kirjoittaa niin, että sanat tulevat jostain syvältä. Kahvikupistakin voi kirjoittaa tunnustuksellisesti. Vilpittömästi. Sielunsa pohjasta. Avoimesti. Tiedostamattomasta ammentaen.

Uskon, että kun pääsen ottamaan kannen pois kaivon päältä, löydän kirjoittamiseeni jotain uutta. Sitä jotain. Nimenomaan "sitä jotain". Säröjäkin, tervetulleita sellaisia. Uskon, että voin päästä sinne, syvälle, tai auki, ihan miten sen ajattelee. Se ei ole kuitenkaan pelkästään kirjoittamisen asia, se koskee jollain tapaa myös minua ihmisenä, kasvuani ihmisenä. Mikä kuulostaa tosi pateettiselta kliseeltä (jos saisitte euron joka kliseestä...), mutta kun siltä se oikeasti tuntuu.

Onko tällä mietinnällä mitään lopputulosta? Ei. Korkeintaan toteamus, että olen ajatellut asioita. Olen miettinyt taas kerran sitä, että kirjoittamiselleni tekisi todella hyvää, jos päästäisin irti. Niin kuin Kontakti sanoi: "Yritä unohtaa kirjoittavasi hyvin. Ylipäätään yritä unohtaa kirjoittavasi." Sitä minä tarvitsen - irrottamista. Jotta voin antaa sanojen ja ajatuskuvioiden tulla sieltä mistä ne tulevat, suoraan, yhtään sensuroimatta.

Raakateksti on se, jolla yritän houkutella itseäni päästämään irti. Runojen lukeminen on toinen keino. Luen runoja, näytän itselleni niitä, yritän olla vastaanottavainen kaikille tunne- ja kuva-assosiaatioille mitä ne minussa herättävät. Suorastaan katson mallia: "katso, näinkin voi tehdä, tämä on sallittua; kyllä minäkin saan tehdä ihan mitä haluan, antaa kynän mennä miten se tahto". Ja sitten, raakatekstiä kirjoittaessani, yritän unohtaa itseni; yritän olla ajattelematta, että kirjoitan.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Kesän satoa






Lepuutusta

Ei tämä tauti ainakaan sikainfluenssaa ole. Taitaa olla ihan tavallinen flunssa. Ja aika kevyt sellainen, ainakin tähän asti. Nukuin 11 tuntia ja kun heräsin, oli paljon reippaampi olo kuin eilen. Söin aamupalaa, luin Hesarin ja olin niin pirteä, että sanat ihan pulpahtelivat ja kirjoitin kolme sivua raakatekstiä. Sitten totesin, että keuhkot painavat muutaman kilon liikaa ja että on pakko alkaa ottaa avaavaa piippua, ettei tauti painu tämän enempää keuhkoihin. Harmi vaan, että avaavan piipun sivuvaikutukset ovat aika järeitä ennen kuin elimistö tottuu taas parin päivän käytön jälkeen. Nyt lääkkeen otosta on kulunut puolitoista tuntia ja olo alkaa olla taas suht ok. Kädetkään eivät enää vapise niin paljon, että ne eivät pysyisi näppäimistöllä.

Ehkä tämä pikku breikki - viikonloppu yksin ja ilman vaatimuksia - on ihan hyväkin asia. Eilinen taisi tehdä hyvää: se, etten tuntenut huonoa omaatuntoa kirjoittamattomuudesta. Että vain makasin, join inkivääritroppia, söin valkosipulia ja otin päiväunia. En voi kehua olleeni mitenkään täydellisessä hapessa loman jälkeen, pikemminkin on ollut olo, että olen kireä, ahdistunut, kiukkuinen ja vähän epätasapainossa. Ehkä se oli nyt sitten tämä flunssa se lepohetki, jota tunsin tarvitsevani. Kuka tietää. Joka tapauksessa en ole pitkään aikaan tuntenut samanlaista poltetta tarttua kynään kuin tänään. En jaksanut kauaa, mutta kirjoittaminen tuntui hyvältä. Oli hauskaa. Helpotti.

Yritin ottaa päiväunia, mutta se ei onnistunut. Ehkä myöhemmin. Kun ajattelen nyt kirjoittamista, näen valonsäteitä, jotka leviävät joka suuntaan. Mahdollisuuksia on niin paljon. Väsynyt, levollinen olo. Kurkkua kiristää hiukan, kyyneleet ovat tänään herkässä.

lauantai 22. elokuuta 2009

Suunnittelematonta

Flunssaa pukkaa. Sikaa vai jotakin muuta, se jää nähtäväksi. Olen löysäillyt koko päivän. Kävin ostamassa kaupasta lastin ruokaa siltä varalta, että joudun laittamaan itseni karanteeniin, nukuin päiväunet ja olen tehnyt paljon ei-mitään. Nyt illan tullen piristyin hiukan. Kirjoitin pari raakatekstirunoa puhtaaksi ja yhden uuden. Olisi jännää näyttää noita runoja joskus jollekulle. Jos vain ilkeäisin. En varmaan ilkeä, ja on siinä sekin, että en oikein osaa uudelleenkirjoittaa runoja, työstää niitä, joten mitä hyötyä siitä palautteesta sitten olisi, en tiedä.

Runottaren rääkkäämisen lisäksi virkistyin niin paljon, että korjausluin Sigman läpi. Nyt tunnen ansainneeni taas yhden kupin inkivääri-hunaja-sitruuna-rooibosta ja ehkä hiukan valkosipulia. Telkkarista tulee yleisurheilua ja lässyjä elokuvia. Väsyttää. Jään odottamaan taudin etenemistä.

torstai 20. elokuuta 2009

Pikkuhiljaa

Taas yhdeksän tuntia töissä (onko yhdeksän uusi musta, mitä?), sieltä salille ja taas sain kulutettua salilla ihan käsittämättömän helposti pari tuntia. En edes pusannut mitään. Johtuuko hupa aika siitä, että on mukavaa (!) vai siitä, että olen hidas? Muttakun muttakun - jos alkuverryttelee ja sitten tekee saliohjelman ja sitten venyttelee, niin eihän se nyt tunnissa suju, ei vaan suju. Ja sitten pitää käydä suihkussa ja kaikkea... Hämmentävää on ollut huomata, että salilla vietetty aika tuntuu niin paljon omalta ajalta. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät tartu kiinni, kun pitää laskea toistoja ja yrittää kestää sarja vielä loppuun. Sunnuntaikuntoilijahan minä olen, mutta aika positiivista, että kerran elämässä tuntuu siltä, ettei liikkuminen ole välttämätön paha. Sitäpaitsi salilla käynnin jälkeen oli hyvä mieli :) ja se on ehkä parasta.

Voitte jo arvata, että urheilusuorituksen jälkeen söin ja sitten kello olikin sata. Tai viimeistään sitten, kun olin kirjoittanut kolme sivua raakatekstiä ja hoitanut sosiaalisia suhteita puhelimen kautta. Nyt haukottelen silmät kyynelissä, mikä kai on merkki siitä, että tämän päivän kirjoittamiset olivat sitten niissä kolmessa sivussa. Huomenna sitten uudelleen.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen

a. Tapasin eräitä ihmisiä. Toinen heistä kysyi, että mikä näiden viiden vuoden aikana, kun olemme tunteneet, on ollut tärkein tapahtuma elämässäsi. Minä vastasin hetkeäkään epäröimättä, että virkavapaa kirjoittamista varten. Se muutti jotain. Tiesin ennen sitäkin, mitä haluan tehdä, mutta se toi minulle aivan uuden tavan kirjoittaa, aivan uuden tavan joutua kirjoittamiseen sisälle; päästä sen sisälle. Aivan uudenlaisen addiktion. Onhan niitä toki muitakin tärkeitä tapahtumia, mutta. Ja sitten mietin hetken sitä, että paljonko tahto vaikuttaa asioihin - tahdon pitää virkavapaata tärkeänä. Se on tärkeä, mutta myös tahdon pitää sitä tärkeänä - mitä se tarkoittaa? Sitä, että olen valintani tehnyt ja olen sitoutunut siihen? Toivotaan näin.

b. Tapasin eräitä ihmisiä, samoja kuin kohdassa a. Totesimme taas ties monettako kertaa, että meistä kolmesta kahden elämä on jotenkin pysähtynyttä - tai siltä se tuntuu, jotenkin. Kysytään "mitä sulle kuuluu?" ja vastataan "no eipä itseasiassa mitään erikoista sitten viime näkemän", ja viime näkemästä voi olla kulunut muutama kuukausi, tai kahdeksan, niin kuin nyt. Se pistää aina välillä vähän miettimään, sekin. Suuret, näkyvät linjat elämässäni ovat jo vuosia olleet samanlaisia. Hmm.

c. Kohdasta b juontui toteamus, että elämäni ei ole nyt täydellistä. Tiedän, miten muuttaisin sitä, jotta siitä tulisi mieluisampaa - ei täydellistä, kuka sitä haluaisi, mutta mieluisampaa. Suurin osa muutoksista on sellaisia, joihin minä en voi yksin vaikuttaa. Siitä tulee hiukan avuton olo. Tässäkö sitä seilataan, vailla peräsintä? Kuinka muutetaan asioita, joita ei voi itse muuttaa? Muuttumalla itse? Entä jos sekään ei auta?

d. Ylläolevien kohtien innoittamana pohdin sitä, että kannattaako minun ajatella kovin paljon juuri nyt. Siitä tulee helposti ahdistus, enkä jaksaisi nyt ahdistella. Ehkä yritän vain tehdä, ilman että analysoin puhki. Ehkä vain kirjoitan, käyn salilla, laitan ruokaa, syön. Keskityn arkeen. Sydäntä tosin on vaikea vaientaa, mutta ehkä sekin vaikenee kun keskityn tavallisiin asioihin.

e. Huvilateltasta kaikuu musiikkia. Katri-Helena laulaa Autiota hiekkarantaa. Erotan sanat. Ei näitä yksinäisyysbiisejä minulle nyt, vaihtakaa kappaletta!

tiistai 18. elokuuta 2009

Energiataloutta ja lobotomiaa

Kävin kiropraktikolla. Pelotti. Ei olisi tarvinnut. Tulin kotiin. Nukuin kaksi tuntia, söin, ja olo on yhä kuin minulle olisi tehty lobotomia, koristeltu sen reunoja aavistuksenomaisella päänsärkypitsillä, poskien kohdalle asetetuilla jomotusruusukkeilla, pienillä nikamista tehdyillä kukkasilla ja hönelyysrimpsuilla. Nyt minun pitäisi sitten kirjoittaa, tässä olotilassa. Kirjoitan kirjoitan. Tietenkin, ei näitä iltoja liiaksi asti ole ennen kuin Kreikkalaisten pitää olla kuosissa. Mietin vain sitä, että mille näppäimille laskisin sormeni, mihin laittaisin käteni, mihin voisin päätäni nojata.

Haluaisin osata keskittyä ajattelemaan vain kirjoittamista, mutta tämän pumpulilla täytetyn pääkopan sisällä pyörii myös Mies, joka pitäisi potkaista pellolle ajatuksista. En haluaisi häntä pois ajatuksistani, sillä pidän hänestä, mutta pakkohan se on. Energian hukkaaminen vääriin kohteisiin on niin turhaa. Niin kovin, kovin turhaa, ja pitemmän päälle surullista. Energiaa ei ole hukattavaksi asti, joten jotain minun on pakko tehdä.

Kirjoitan minä, kirjoitan. Luulen, että otan Sigman tai Omegan, pitkästä aikaa. Luulen, että otan aikaisen nukkumaanmenon.

maanantai 17. elokuuta 2009

Tämä päivä

Yhdeksän tuntia töitä. Kotiin kaupan kautta, puhelinkeskustelua Hillokuningattaren kanssa. Ruokaa ja puhelinkeskustelu äidin kanssa. Kone auki. Iotaa vajaan tunnin ajan.

En tiedä, mitä Iota piti kahden kappaleen pituisesta lisäyksestään. En tiedä. En tiedä.

Huomenna ja ylihuomenna. Pitää kirjoittaa, mitä muuta minulla on, ei mitään mikä merkitsisi lähellekään.

Avonaisesta ikkunasta kuuluu Huvilateltassa soittava Wilco, valuu viileää ilmaa lattialle. Minulla ei ole valoja kuin eteisessä, tuollainen keltainen neliö. En tiedä miltä minusta tuntuu, en tiedä. Hämärää ja himmeää. Haluaisin halata, haluaisin, että minua halattaisiin.

Haluaisin kirjoittaa enemmän kuin vajaan tunnin valtavan väsyneenä. Haluan. Haluan ojentua syvempään veteen, sukeltaa syvälle ja ajelehtia siellä virtausten mukana. Haluan olla virtaus.

perjantai 14. elokuuta 2009

Trapetsilla

Tällä viikolla minut pääsi yllättämään moni asia.

1. Verensokeri. Kuten edellisestä postauksesta näkee, ei verensokerin hallinta ole ollut ihan hanskassa. En tajua - ilmeisesti työarki iskee kaikin keinoin päälle ja minun täytyy oikeasti tehdä asialle jotain. Ostin jo töihin manteleita ja kuivattuja luumuja pahan päivän varaksi, mutta ruokarytmiin on siis syytä kiinnittää huomiota. Se voi osoittautua hankalaksi, sillä ruokahalu tuntuu katoavan samaa vauhtia kuin työarki lyö päälle. Tunnistan ruokahaluttomuuden stressimahaksi, toivottavasti onnistun tekemään sille jotain ennen kuin tilanne luiskahtaa huonommaksi.

2. Tunteet. Tämänkin näkee edellisestä postauksesta. Tunteita on ollut sekä negatiivisia johtuen matalasta verensokerista että positiivisia johtuen ystävistä ja muusta kivasta. Lisäksi on ollut tunteita, jotka ovat saaneet pääni aivan sekaisin. Oikeita ja hyviä tunteita, mutta kohde vain on väärä. Luulin jo selvinneeni, mutta huomasin olevani uudelleen kaulaa myöten suossa. Pirullista. Ja kuluttavaa. Ja pelkään, että teen näiden tuntemusten kanssa jotain typerää.

3. Kiire. Tällä viikolla ei pitänyt olla mitään erityistä. Kahden päivän kohdalla luki kalenterissa "oma ilta". Se toteutui vain toisena merkityistä illoista siten kuin olin ajatellut sen toteutuvan eli kirjoittamalla. Elokuu on täynnä aktiviteetteja; Helsinki on täynnä aktiviteetteja. Lisäksi ystävät haluavat nähdä lomien jälkeen ja niin minäkin heitä, mutta apua, miten helposti sitä ahdistuukaan kun työpäiviä varjostaa ja katkeroittaa menneen loman läheisyys ja illat ovat täynnä säntäilyä. Ei sillä, olen tykännyt tästä viikosta, mutta se on ollut pitkä kuin nälkävuosi, enkä ole ehtinyt vain olla. Vain kirjoittaa. Ainakaan tarpeeksi. Olen alkanut harkita pitäväni seuraavalla viikolla päivän vapaata, jotta saan Kreikkalaiset kuosiin aikataulussa.

4. Epätasapaino. Epätasapainon tunteet johtuvat kaikista yllä olevista kohdista. Välillä minusta on tuntunut, että en ole kohdallani. Että kaikki ei ole hyvin. Että minulla on jotain hätänä. Vaikka ei ole. Kai. Vähän hakemista tosin, tasapainoilua työn ja elämän kanssa. Tunteiden kanssa. Verensokerin kanssa. Sellaista se on. Toivon ehtiväni kirjoittaa taas joskus. Huomenna pari hätäsivua raakatekstiä, sunnuntaina samoin? Viikonloppu on melko buukattu, mutta kai jostain löytyy pieni puolituntinen sitä varten, että voin tasapainottaa itseäni? Löytyy kun on pakko löytyä.

torstai 13. elokuuta 2009

Sokeriton veri

Etenkin silloin, kun verensokeri on alhaalla, tuntuu moni asia siltä, että niitä pitää hävetä. Tuntee tehneensä itsestään narrin. Ja kenen silmissä? Onko niitä silmiä, muualla kuin minulla itselläni? Kannattaako masentua siitä, että on typerehtinyt, mutta kukaan muu ei tiedä sitä? Ainakaan kovin moni. Todennäköisesti ne muut eivät pidä sitä typerehtimisenä, vaan normaalina toimintana. En tiedä. Ei ehkä huvitakaan tietää.

Sen tiedän, että alhainen verensokeri saa aikaan yhtä loogista ja mielenkiintoista tekstiä kuin parin promillen humala. M.o.t.

Nyt niskasta kiinni ja reipastuminen. Mars.

tiistai 11. elokuuta 2009

Trippejä

Tänään kalenterissani lukee "oma ilta". Se tarkoitti vapaa-ajan alkamista jo kolmelta, kun mätkähdin luottohierojani pöydälle ja annoin hänen muokata lihaksiani miten vain tarpeen oli. Tarpeen oli. Sain myös käskyn mennä kiropraktikolle. Vajaa puolitoista vuotta sitten hevosen selästä pudottuani tärskyn saanut niskani ei kuulemma aukea lukoistaan hänen käsittelyllään.

Noin niin kuin ylipäätään hierojalla käynti oli harvinainen trippi tänään. Jostain syystä, joidenkin kahden sekunnin välissä, matkustin hyvin, hyvin kauas. En tiedä minne, mutta sieltä palaaminen otti aikansa. Normaalisti en matkusta mihinkään hierojalla ollessani, vaan se on lähinnä sellaista carpe diem potenssiin kolme -hommaa, sillä kipu pitää ihmisen mielen tehokkaasti kiinni nykyhetkessä ;).

Hierojalta kipitin vakiokuppilaan ja kirjoitin omaksikin yllätyksekseni 11 sivun raakatekstisetin. Nyt iltasella olen istunut Alfan ääressä ja hionut ja viilannut sitä. Olen yllättävän tyytyväinen Alfaan, tällä erää, ja korjailin sitä tosiaan vielä hieman. Deletoin yhden turhan kappaleen ja ylipäätään yritin saada tekstiin hengitystä, kuumuutta, himoakin. En tiedä onnistunko siinä, mitä haen, mutta luulen, että jos ei muuta, niin ainakin olen nyt lähempänä onnistumista kuin aiemmin.

Koska sanomalehti sanoo, että nyt on viimeinen lämmin päivä ja huomenna alkaa sadekausi, puen nyt hameen päälleni ja menen kaverin kanssa yhdelle aurinkoisen arki-illan siiderille. Ja yritän pitää mielen avoinna sanojen tulla ja mennä, jotta alitajunta kertoisi minulle, kuinka Alfasta tulee yhä vain parempi.

maanantai 10. elokuuta 2009

Unia

Tänä iltana harrastan elämänhallintaa eli hoidan kotia. Tiskauskirjoitin eli kirjoitin raakatekstiä aina siinä välissä kun tiskit likosivat. Kirjoitin unia. En niitä, joita olen nähnyt, vaan niitä, jotka ovat vielä näkemättä. Joku sanoisi sitä tajunnanvirraksi. Minä mietin tiskatessani, että ennemmin ne ovat unia - assosiaatioketjuja, joista voi tulla toisia, jotka muuttuvat, kiertyvät toistensa yli ja ympäri ja joiden logiikka tulee samasta paikasta kuin unien logiikka, sanat samasta paikasta kuin unet.

Tiskauskirjoittamisen lomassa purin matkalaukun, taas kerran, viimeinen kerta hetkeen, toivottavasti, ja latasin pyykkikoneen pesemään. Tarkoitus on vielä silittää tänään. Päällepantavaa huomiselle, ylihuomiselle.

Tuuletin tuuppaa ilmaa eteenpäin. On ollut kaunis viikonloppu täälläkin päin Suomea, sen tajusin kun katsoin viime yönä kotiin tullessani lämpömittaria. 27 astetta. Sisällä siis. Toivottavasti saan ensi yönä nukkua vain 25 asteessa, se olisi luksusta. Unta tarvitaankin, sillä viikonloppu kotipuolessa oli täynnä huolestumista ja suruakin, ja olen siksi ollut käsittämättömän väsynyt. Matalalentoa mustin siivin. Toivoisin voivani sanoa, että tällä kertaa suru vain säikäytti, mutta vielä en voi olla varma. Ja voinko ikinä. Sen vain unohtaa, aktiivisesti, että kaikenlaista voi tapahtua. Hyvä kun unohtaa, koska muuten ei voisi elää, mutta sitten kun taas muistaa, se heilauttaa perustaa myöten.

En halua ajatella mustia siipiä juuri nyt. Haluan ajatella arkea. Huomista hierojaa, jonka jälkeen minulla on koko ilta itseäni varten. Merkitsin sen kalenteriinkin. "Oma ilta", siellä lukee. Torstaina samoin. Tänään olen virittäytynyt unien taajuudelle, huomenna tartun taas Kreikkalaisiin.

Pesukone lopetti. Menen ripustamaan pyykit. Olen omassa kodissa.

perjantai 7. elokuuta 2009

Turki ja jänteet

Taas yksi näistä illoista kun voisi hyvin jättää bloggamatta. Olen siis lyhyt ja ytimekäs, etten aiheuta turhaa vahinkoa. En kirjoittanut, vaikka oli vapaailta. Sen sijaan menin työkaverin kanssa siiderille. Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle. Neljälle. Viidelle. Siihen se luullakseni loppui. Ehkä. En jaksa tänään laskea kuuteen. Puhuin paljon. Huomenna on puhemorkkis, luulen. Huomenaamulla pitää pakata matkalaukku; lähden palauttamaan kesäautoa kotipuoleen ja olen siellä viikonlopun. Luulen, että huomenaamulla tekee mieli nukkua eikä pakata, mutta sille ei voi enää mitään, sillä joskus tunne ajaa yli järjestä. Ja itsekurista. Ja kaikesta mikä liittyy siihen, että pitäisi kieltäytyä siidereistä ja tulla kotiin kirjoittamaan. En tullut. Eka työviikko loman jälkeen on ollut raskaampi kuin arvasinkaan. Todella. Hermo on menetetty ja pinna kiristetty äärimmilleen. Stressimaha ilmoittelee jo itsestään, neljän työpäivän jälkeen. No, ensi viikolla uusi elämä ja kirjoittamista. Hyvää ja levollista yötä teillekin.

tiistai 4. elokuuta 2009

Alkua ja kartoitusta

Lopultakin sain palattua Kreikkalaisten pariin kaiken muun puuhastelun lisäksi. Olen paistanut 60 lihapullaa, syönyt niistä kahdeksan pikku iltapalaksi, pessyt kaksi koneellista pyykkiä, raivannut pöytätasoja näkyviin kaiken roinan alta ja tehnyt kipollisen perunasalaattia. Isovanhemmat tulevat huomenna kylään, joten kodin pitää olla siisti ja pötyä pöydässä. Vessa on vielä pesemättä, mutta se jää huomiselle - päättelin, että minun on nyt tärkeämpää kirjoittaa kuin hinkata vessaa yömyöhällä.

Viilasin Tauta. Kirjoitin kappaleen verran lisää, siivoilin hiukan ylimääräisiä sanoja, lisäsin sanan tai kaksi tuonne ja tänne, korjasin ilmauksia, muuttelin viimeistä kappaletta. Uskon tehneeni tekstille hyvää. Tunnin verran siinä meni, tai välissä kyllä ripustin pyykkejä, mutta silti. Luulen, että Tau siirretään nyt siihen mentaaliseen pinoon, jossa ovat "valmiit" Kreikkalaiset. Lainausmerkit siksi, että valmiit tällä erää, kustantajalle lähetettäväksi, mutta jos kävisi niin, että joku kustantamo kiinnostuisi Kreikkalaisista, saisin varmastikin palata tekstien pariin höyläämään, viilaamaan ja korjaamaan, joten en usko, että ne valmiitkaan ovat ihan täydellisen valmiita vielä.

Valmiiden Kreikkalaisten pino ei ole vielä kovin suuri: Pii, Tau, Myy, Theta, Kappa - nuoko kaikki? Luulin, että niitä olisi vähemmän. Läpi ne pitää vielä katsoa, mutta en usko, että siihen menee yhtä iltaa kauempaa, jos sitäkään. Edellämainituista pitää vilkaista lähinnä Myytä ja Thetaa, Kappa ja Pii ovat sellaisia kuin niiden pitääkin olla.

Kreikkalaisten tiedostokansiossa on 25 tiedostoa, mutta Kreikkalaisia on pinoon laitettaessa 13 novellia. Ehkä 14, jos saan keskeneräiseen Omikroniin jonkun kuningasajatuksen piakkoin. Ei hirveän monta, mutta kelvannee minulle.
Pari lisää olisi ollut kiva, mutta näillä taidetaan nyt mennä, turha noita huonompia on lykätä mukaan lämpimikseen.

Tänään siis saatu jotain aikaankin. Olen tyytyväinen. En mitenkään suurieleisesti, mutta rauhallisempi mieli. Koko päivä ei mennyt ihan hukkaan, koska kirjoitin, ja torstaina pystyn varmaan omistamaan taas tunnin tai jopa enemmänkin Kreikkalaisille. Ehkä kirjoitan huomenna hiukan raakatekstiä, sitten kun isovanhemmat on palautettu varsinaiseen vieraspaikkaansa tädilleni. Niin, ehkä kirjoitankin.

maanantai 3. elokuuta 2009

Rooibos bloggaa

Blogin nimi alkaa tuntua puoliharhaanjohtavalta. Kirjoitanhan minä juu, mutta vain blogia, en Kreikkalaisia... Tämä ilta meni siihen, että kävin tapaamassa juuri lisääntynyttä ystävää (onnea vielä, Hillokuningatar ja miehensä!) ja siis uutta ihmistä myös. Jännää. Hassua. Sain pitää sitä sylissä, eikä se edes alkanut heti parkua.

Vauvavierailun jälkeen shoppasin menestyksekkäästi uuden maton ja muutaman sohvatyynyn. Matto on ihan erilainen kuin millaisen aioin ostaa, mutta ehdottomasti aivan ihana. Se kutsui minua ja olen hyvin tyytyväinen siihen. Olen tyytyväinen myös siihen, että olin ennakkoluuloton ja ostin tyynyn, joka sai nimen Anarkistinallekarhu. Tyynyssä ei ole mitään muuta nallekarhuun viittaavaa kuin pehmoinen pinta, mutta minusta se on kovasti sen oloinen, että jos Anarkistinallekarhu saisi päättää, millainen turkki sille ommeltaisiin ylle, se olisi juuri tuollainen: pehmeä ja ihana, ja aivan omituisen värinen (minun sisustuskategoriassani).

Että sellaista novellikokoelman viimeistelyä täällä tänään. Ei sillä, viikonloppuna hankittu univelka painaa vieläkin aivan järkyttävän paljon, joten tuskin olisin saanut kirjoitusvihon ääressä aikaan muuta kuin päiväunet poski vihkoa vasten. Mistä päästään taas siihen vakioaiheeseen, että miksi ihmeessä en ole jo sängyssä näkemässä omituisia unia, joissa seikkailee luttana, ruosteenpunainen nallekarhu. Kas, tyhmästä päästä kun kärsii koko ruumis.

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Suunnitelmia

Huomenna alkaa arki. Se on hyvä ja paha asia. Hyvä siksi, että se tarkoittaa kirjoittamista. Paha siksi, että se tarkoittaa töitä. Enkä tiedä, milloin ehdin kirjoittaa. Tämä viikko on kiireinen. On pakollista ostosreissua, on isovanhempien vierailua, on tapaamisia, on pyykkiä kolmen viikon edestä, on aika aloittaa taas liikunta. On viikonloppureissu kotipuoleen, joka tarkoittaa sitä, että arki-iltoja on vain neljä, maanantaista torstaihin, ja kaikki pitää mahduttaa niihin päiviin.

Olen antanut itselleni deadlinen Kreikkalaisia varten. Elokuun loppu. Siihen mennessä minun pitää kirjoittaa kokoelma siihen vaiheeseen, että kykenen lähettämään sen eteenpäin. Olen luvannut lähettää koko kokoelman Kontaktille ja se tapahtuu siis elokuun lopussa. Ihan pian sen jälkeen on aika lähettää kokoelma kustantajillekin.

Elokuu on lyhyt kuukausi. Täynnä kaikenlaista. Viikonloppuaktiviteetteja, tuparit esimerkiksi. Tarkoittaa sitä, että pitää saada kirjoitettua arkena. Eniten kesken on Alfa. Sen lisäksi pitää viilata hiukan melkein kaikkia Kreikkalaisia. Päälimmäisenä muista ovat mielessä Iota ja Tau.

Loma on kaikesta päätellen lomailtu. En mene huomenna töihin pirteänä ja levänneenä. Toissayö meni pipariksi myöhäisen paluulennon takia ja viime yö kului suorittaessa suurieleistä viimeistä lomanollausta ja uni jäi todella vähäiseksi. Kutakuinkin kahteen tuntiin. Yhdeksän aikaan illalla nukahdin käytännöllisesti katsoen pystyyn, enkä tajua, miksi olen vielä hereillä ja koneen ääressä.

Suunnitelma 1: mennä nukkumaan. Suunnitelma 2: selvitä hengissä töiden alusta. Suunnitelma 3: kirjoittaa. Suunnitelma 4: harrastaa liikuntaa. Suunnitelma 5: - en nyt juuri muista mikä se oli. Hyvää yötä.

lauantai 1. elokuuta 2009

Äänimerkki

Loman viimeistä viikonloppua viedään. Palasin eilen kotiin myöhään - tai tätä päivää se oli, avain kääntyi lukossa puoli neljältä aamulla. Puoli viideltä pääsin nukkumaan. Tänään olen nukkunut sekä huidellut ympäri kaupunkia. Parin tunnin päästä pitäisi olla taas menossa. Nukuttaa. En tiedä kuinka pitkään jaksan tänään.

Matkalaukku rojottaa keskellä kulkuväylää, kukaan ei ole tyhjentänyt sitä. Lattiat ovat pesemättä, joten putipuhtaat matot ovat evakossa sohvan päällä, odottamassa puhdasta lattiaa. Talouden emäntä on jotenkin kumman väsynyt. Ei ole pyykännyt lomavaatteita, ei ole raivannut sekaista kotiaan. Ruokaa pitäisi saada, kaiketi, ja pikku nokkaunet.

On kivaa olla kotona, vaikka se tarkoittaakin sitä, että paluu töihin on kahden yön päässä. Odotan syksyä. En sitä työosaa siitä, mutta syksyä: uuden alkua. Minulle uuden alku tarkoittaa Kreikkalaisten viilaamista lähetyskuntoon. Syksyä uudessa kodissa.

Tämän järjellisempään ajatteluun en juuri nyt kykene - palaan asiaan kunhan huominen tasoittaa olotilaa. Mutta että, täällä ollaan taas.