May the Force be with you

sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Omikron

Vanha kämppä on nyt lopullisesti luovutettu pois; hain viimeiset tavarat ja jätin avaimet tänään. Ei enää mitään järjesteltävää muuton suhteen. Kokonaan ohi. Kokonaan koti tässä. Verhotkin sain ripustettua viime yönä kahdeltatoista. Jospa nyt saisi jo hellittää, antaa olla, nauttia.

Päivä on ollut ihana, niin kuin kai joka puolella Suomea. Siis sään puolesta, ja on kyllä ollut muutenkin. Olen käynyt kävelylenkillä ja olen maannut puistossa. Alkukesän vitsauksia tosin on se, että auringossa ei voi hengailla ihan niin pitkään kuin haluaisi, koska iho ei ole tottunut ja pyrkii palamaan aurinkorasvasta huolimatta.

Olen pessyt pyykkiä, olen syönyt eilistä ruokaa. Olen kehrännyt kuin kissa: uusi, valoisa koti; ihana, kuuma kesäpäivä ja aurinko iholla; raakatekstiä.

Syönnin jälkeen aloin kirjoittaa raakatekstiä lähtökohtanani lause, joka tuli mieleeni kun makasin puistossa x-asennossa. Kirjoitin raakatekstiä vajaa seitsemän sivua. Sitten ripustin pyykit ja tein huomisen lounasevään rinnalle salaattia mukaan otettavaksi ja ajattelin. Ajattelin raakatekstiä ja ilmeisiä sekä ei niin ilmeisiä ratkaisuja. Ajattelin. Sitten avasin koneen ja aloin kirjoittaa puhtaaksi. Nyt tekstistä on kasassa ehkä 2/3 ensimmäistä versiota ja taidan stopata tähän tältä erää. Sen verran ok:lta teksti kuitenkin tuntuu, että nimesin sen Omikroniksi. Yksi kreikkalaisehdokas lisää siis.

Olo on rauhallinen, tyyni ja lempeä. Sellainen, kuin kuuman päivän ja kivan kirjoitussession jälkeen on.

lauantai 30. toukokuuta 2009

Juoksuaika ja koti-ilta

Järjellä ajatellen on ihan loistava asia, etten lähde huitelemaan mihinkään tänä iltana, mutta viime aikoina on ollut vallalla se minä, joka ei paljon pohdi, vaan on valmis kaikkeen. Ja se "aina valmiina" -partiolaisminä leikkii juuri onnistuneesti marttyyriä ihan vaan siitä syystä, että ei pääse toteuttamaan itseään. Onnekseni minulla ei ole rillutteluseuraa tälle illalle, joten kiusausta on helppo välttää. Ja miksi sitä sitten pitää välttää? Siksi, että en ole nyt ollenkaan tyytyväinen siihen, millaisessa hapessa olen.

Join eilen illalla muutaman siiderin ja sitten ruuan kanssa kokista. Kun pääsin ruuan jälkeen kotiin, olo oli omituinen. Selityskin löytyi sitten hetken kuluttua: lepopulssi oli tuollaiset 130 sen kokiksen jäljiltä. Minulle on käynyt näin kerran tai pari aikaisemminkin. Ei tarvita kuin väsynyt, ehkä heikolla ruualla ollut Rooibos ja sopiva annostus kofeiinia, jonka jälkeen sydän sotkee tuhatta ja sataa. Todella epämiellyttävä olotila, joka meni ohi kun nukuin yön yli. Päättelin kuitenkin nerokkaasti, että tässä kohtaa olisi nyt sitten hyvä viettää vähän rauhallisempi viikonloppu - etenkin kun sisko kommentoi päivällä, että "näytät aika huonolta". No, niinhän minä näytin. Naama oli huonon värinen ja silmäpusseissa parin päivän eväät. Ettätuota - parempi lepuuttaa tänä viikonloppuna, jotta jaksaa olla aktiivinen sitten taas ensi viikolla.

Kävin äsken kuuntelemassa ystävän laulua musiikkikoulun kevätkonsertissa ja nyt pitäisi siirtyä keittiöön. Illalliseksi tänään pastaa ja sitruunalla silattua broileri-parsa-kastiketta. Huomenna haen viimeiset kamat vanhasta kämpästä ja sitten parkkeeraan lähipuistoon. Kävin ottamassa jo kokareita tänään ja totesin, että auringossa oli ihana maata. Huomenna lisää. Jos jaksan, kirjoitan huomenna hiukan, mutta en vanno mitään. Tällä hetkellä tuntuu, että päiväunet voi olla kustannustehokkaampi vaihtoehto. Leppoisaa viikonloppua teillekin!

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Pilvinen päivä kirkastuu iltaa kohden

Taisin eilen uhota, että tällä viikolla kyllä kirjoitan ja vieläpä mieluiten kantakuppilassa. Tänään olisi ollut otollinen päivä, vesisade ja tuuli ja kaikki, mutta kun päivän puuhat (työpäivä, iltaruoka, puhelinkeskustelu tädin kanssa, uuden pesukoneen tulovesiletkun vaihtaminen (!) ja koneen muu asennus) ovat ohi, olen ehkä hiukan sippi. Väsyttää. Nukuttaa. Käsivarret ovat veltot. Ja sitäpaitsi. Jos nyt alan kirjoittaa, en kykene edes raakatekstissä siihen, mihin pitäisi kyetä - tai jotain muuta yhtä typerää. Ihan kuin raakatekstissä olisi jotain vaatimuksia. Siellä se sisäinen kriitikko venyttelee taas jäseniään. Varma merkki siitä, että kannattaa kirjoittaa pari sivua mahdollisimman huonoa raakatekstiä, jotta kriitikolle menee luu kurkkuun.

Viime päivien väsymyksen ja alkavan kesän innoittamana olen miettinyt kulunutta talvea. Että ehkä se sittenkin on ollut raskas. On ollut työt, niin kuin aina, on tullut hiukan takkiin virkavapaasuunnitelmissa ja olen joutunut miettimään sen asian uudelleen. Sen lisäksi olen kirjoittanut. Olen. Kuitenkin aika paljon. Olen lisäksi stressannut kirjoittamisesta ja tuntenut huonoa omaatuntoa siitä. On ollut vaikeuksiakin - etenkin tammikuu oli ihan kamala. Joten ehkä minä olen kesäloman tarpeessa. Ehkä se ei ole vain lorvikatarria, että voisin nukkua kaksi kertaa enemmän kuin mihin minulla on varaa, ehkä minä tarvitsisin sitä.

Nyt hiukan raakatekstiä ja sitten nukkumaan.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Siunattu

Viimeiset muuttoon liittyvät operaatiot alkavat olla käsillä. Kriiseiltyäni hetken jos toisenkin pesukoneongelmieni kanssa totean taas, että ystävät ovat ihana asia. Minua on siunattu ystäväpariskunnalla, joka auttaa aina tarvittaessa, tarjoutuu avuksi pyytämättä ja pönkittää minua paitsi konkreettisella avullaan, myös henkisesti. Hillokuningatar ja hänen miehensä ansaitsevat niin paljon kiitosta, etten edes osaa sanoa. Lisäksi Hillokuningattaren vanhemmat liittyvät näköjään aina minun muuttoihini jollain tavalla - edellisessä muutossa Hillokuningattaren äiti tyynnytti panikoivaa muuttajaa, ja nyt Hillokuningattaren isä osallistui suureen pesukoneoperaatioon ihan tosta noin vain. Ihania ihmisiä!

Pesukoneoperaatioiden lisäksi olen tänään käynyt hammaslääkärissä puuduttamassa puolet päästäni sekä hingunnut kirjoittamaan. Keskustelin eilen kirjoittamisestani eräiden tahojen kanssa ja sain palautetta, joka teki sekä nöyräksi että iloiseksi. Ja toiveikkaaksi sekä näkemään omat virheensä. Ja tajuamaan taas niin elävästi sen, että kirjoittaminen on se, mitä haluan. Kuljin koko tämänkin päivän tyyni varmuus ja hehkuva polte rinnan alla. Kaunis olo, joka sikisi jostain hyvin syvältä. Kirjoittaminen on tässä, käden ulottuvilla, ja olen ajatellut kreikkalaisia kaikissa liikenevissä väleissä. Joissain kreikkalaisissa on vielä paljon tekemistä, joissain ei melkein lainkaan ja joissain jonkun verran. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tarttumaan taas Alfaan, pohtimaan Omegan loppua raakatekstiä kirjoittaen ja että mikä on se juttu, joka Iotasta jää tuollaisenaan puuttumaan. Jos pesukoneoperaatio ei huipennu huomenna, jos töissä ei tarvitse olla liian pitkään - no, joka tapauksessa joku päivä tällä viikolla menen vielä lähikuppilaan ja kirjoitan työpäivän päälle. Nimenomaan päälle. Kirjoitan sen pois minusta, hengitän vapaasti. Löytöretkeilen.

Tiedän, että tulee päiviä, joina kaikki kirjoittamani tuntuu turhalta ja kirjoittaminenkin epäilyttää. Tiedän, että tulen vielä itkemään sitä, etten koskaan saa mitään tarpeeksi hyvää aikaiseksi. Juuri siksi aion nauttia nyt tästä olosta: siitä, että tiedän, mihin olen menossa, vaikka en tiedäkään miten sen teen. Tästä luottamuksesta, joka minulla on ja joka sanoo, että pystyn kaikkeen mihin minun tarvitsee pystyä ja ehkä jopa enempäänkin. Epäillä voi taas joskus myöhemmin, nyt aion käyttää tätä positiivista energiaa hyväkseni.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Unta hereillä

Kävin kiertämässä Töölönlahden ja poikkesin Linnunlaulun kahvilassa mehulla. Lakkasin murjottamasta. Olo ei ole vielä aivan vakaa, mutta jo parempi. Söin mitä jääkaapista ja pakkasesta löytyi ja sainkin herkkuaterian. Parasta ruualla olivat tuoreet parsat, jotka paistoin kevyesti pannulla ja valelin sitruunamehulla sekä basilikasilpulla.

Katsottuani telkkarista Strömsön kirjoitin raakatekstiä, joka hämmensi minua ja sai minut hassusti hyvälle tuulelle. Raakateksti lähti vetämään ja siitä muotoutui hetimmiten kokonainen teksti. Välillä teki mieli lopettaa, oikaista edes ja kertoa vain muutamalla lauseella, miten tarina jatkui ja loppui, mutta en antanut periksi, vaan kirjoitin loppuun. Teksti ei ole uusi kreikkalainen, vaan hassu pieni tarina, jossa on enemmän spekulatiivisen fiktion aineksia kuin missään, mitä olen koskaan kirjoittanut. Tuntui mukavalta antaa mielikuvituksen viedä oman logiikkansa mukaan. Se lämmitti samalla tavalla kuin ikkunasta paistava aurinko. Kirjoitin melkein kahdeksan sivua ennen kuin lopetin. Jonain päivänä kirjoitan tarinan puhtaaksi ihan vain siitä ilosta, että se on niin erilainen kuin muut, mitä olen kirjoittanut.

Pidän kaihtimia auki, vaikka aurinko tulee kovin lämpimänä sisään. Sängyllä on aurinkoläikkä, johon tekee mieli käpertyä unille kuin kissa. En kuitenkaan voi kääriytyä aurinkoon ja alkaa päiväunille, vaan seuraavaksi imuroin, pesaisen ruuanlaittoastiat pois tiskialtaasta ja sitten silitän itselleni työvaatteita ensi viikolle. Ja yritän helliä sisälläni raakatekstin kirjoittamisesta syntynyttä lämmintä kerää.

Puudutettuna

Epämääräisiä oloja. En tiedä, mistä ne sikiävät. Tai tiedän, ainakin osittain, mutta vähät syistä tällä kertaa. Pitää vain yrittää tehdä mielekästä sisältöä päiviin, jos sitä ei tekemättä ole.

Ulkona on ihana ilma ja aurinko vuorottelee pilvien kanssa. Pitäisi mennä ulos kävelemään, hengittämään syvään ja tyhjentämään päätä turhista ajatuksista. Kyllä minä menenkin, ei siinä mitään. Menen kävelemään, voin hengittää syvään jos on tarvis ja ajatukset, no, ihan miten vaan. Sitten tulen kotiin, siivoan, teen ruokaa, kirjoitan, luen ehkä. Silitän työvaatteita. Ei ollenkaan hullumpaa aktiviteettiä sunnuntaiksi, jos vain saisin ravistettua tämän lamaantuneen olotilan pois harteiltani. Sen tunnelman, ettei mikään oikein tunnu miltään eikä huvita sen kummemmin. Ja ei, en halua seuraa - ei minusta mitään seuraa ole, kenellekään, edes itselleni.

Haluaisin olla yhtä valoisa kuin uusi kotini, mutta en jaksa teeskennellä. Jospa pieni ulkoilu piristäisi mieltä ihan itsestään. Jospa kirjoitan lisää raakatekstiä sitten kun olen tullut ulkoa, ehkä sekin piristää. Ehkä ehkä ehkä - jestas, miten tympeältä minä kuulostan tänään.

lauantai 23. toukokuuta 2009

Teillä on niin paljon yhteistä!

Olen mietiskellyt hiukan sitä, että miten joskus odotetaan, että kun ihmisillä on yksi yhteinen asia, heillä on tietenkin monta yhteistä asiaa. Otetaan vaikka suomalaisuus. Kun olin muinoin opiskelijavaihdossa ulkomailla, jotkut suomalaiset suhtautuivat minuun siellä siten, että koska olimme molemmat Suomesta, olimme automaattisesti myös parhaita ystävyksiä. Pelkän kansallisuuden vuoksi. Siksi, että satuimme olemaan samassa kaupungissa kaukana kotoa. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä nyt. Sama kuvio pätee harrastuksiin - vaikka olen harrastanut ratsastusta, kaikki ratsastavat ihmiset eivät automaattisesti ole mielestäni huippukivoja. Tai kirjoittaminen - onko se yhdistävä tekijä ihmisten välillä? Pitäisikö sen olla? Eikö siinäkin kohtaa henkilökemia määrää enemmän kuin yhteinen kiinnostuksen kohde, vai olenko minä vain rajoittunut ja epäsosiaalinen, kun uskon, että ystävystyminen on persoonasta eikä laskennallisesta yhteensopivuudesta kiinni?

En minä ole erakkoluonne, mutta joihinkin paikkoihin sitä ei vain luiskahda sulavasti sekaan.

Se, mihin haluan luiskahtaa sulavasti sekaan, on oma elämä. Haluaisin olla enemmän kotona. Haluaisin tasoittaa arkeni. Pitäisi varmaan alkaa taas urheilla, se yleensä auttaa päivien kiinnittämisessä alustaansa. Nyt tuntuu siltä kuin tarvitsisin kiinnitystä, tasaista arkea. Kaurapuuroa ja raakatekstiä. Keskittymistä. Tapaamisia ystävien kanssa, jotta muistaisin olevani ihan mukava ihminen. Unta. Aika paljon unta, luulen.

perjantai 22. toukokuuta 2009

Arjen runoa vai proosaa?

Rääkkään runotarta hengiltä tänään, pitkästä aikaa. Ihan vain omaksi iloksi ja runottaren suureksi tuskaksi. Sori, runotar, mutta ei minusta runoilijaa saa, mutta välillä ääntä on helpoin avata "runoilla". Esimerkiksi silloin kun taivas on pukeutunut harmaaseen turkkiin, valo on väsynyttä ja ihoa kivistää. Kun kaipaus ja puute ja ikävä on rehellisin sana sille, mitä hellii sisällään; haluaa heittää menemään, mutta ei voi lakata sen paapomista. Vähän niin kuin makea rupi: jos olisi koskematta, iho sen alla paranisi, mutta kun repiminen on niin nautinnollista, että ei vaan voi antaa olla.

Tallentaessani noita paria runonrääkkäystä koneelle, huomasin, etten ole kirjoittanut runoja koko vuonna. En pitkään aikaan. Jossain vaiheessa kirjoitin romaanikässärin rinnalla pelkkää runoa. Ja hassua - vaikka olen kirjoittanut runoja paljon, paperia säästelemättä, en ikinä kirjoita runoja. Olen proosan kirjoittaja, pelkästään, ehdottomasti, selkeästi. En kirjoita runoja. Paitsi. Kummallista, miten vahvasti voi identifioitua proosaan, vaikka on kirjoittanut runoja joskus määrällisesti enemmänkin kuin proosaa. Ehkä runot eivät tarkoita minulle kirjoittamista, ehkä ne tosiaan ovat vain äänen avaamista, äänteitä, eivät vielä sanoja. En tiedä; kirjoitan proosaa.

Äsken satoi. Toivon, että minulla olisi jo kirjoituspöytä, jotta voisin istua ikkunan ääressä kirjoittamassa ja katsoa kaupunkiin. Olen surffannut tänään huonekaluliikkeiden nettisivuilla - katsellut kuvaruudulta sohvia, kirjoituspöytiä, naulakoita, tv-tasoja. Epätoivoisin hankinta tulee olemaan kirjoituspöytä. Onneksi sen kanssa ei ole kiire; olen ollut kuusi vuotta ilman, joten muutama kuukausi etsimiseen ei merkitse enää mitään. Epätoivoisin hankinta se on siksi, että kaikki kirjoituspöydät ovat susirumia. Tai eivät kaikki, mutta ne kaksi hienoa, jotka näin netissä, maksavatkin sitten tonnin. Kumpikin erikseen. Ehdin jo alkaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että mökillä vietettävä osa kesälomastani kuluisi paitsi perinteisen matonpesun, myös nikkaroinnin parissa. Se voi olla ainoa vaihtoehto, jos haluan sopivan korkuisen, yksinkertaisen ja sopivan värisen pöydän. Laitetaan ajatus hautumaan.

Tällaisina iltoina sitä toivoo, että minunkin kohdalleni osuisi. Tulisi mies, joka olisi runoa ja proosaa ja niin kuin kirjoituspöytä; pitkän odotuksen jälkeen juuri oikeanlainen. Ja kun tämän on kirjoittanut näin, julki, tulee heti häpeä, toru, ettei tätä saisi myöntää, ettei saisi näyttää olevansa niin heikko, että tarvitsee toista ihmistä. Että tarvitseeko sitä koko maailmalle kuuluttaa. Vaan emmekö me kaikki ole tässä kohtaa yhtä heikkoja, emmekö me kaikki tarvitse jonkun erityisen? Että onko tällaisten asioiden myöntäminen mikään yllätys kenellekään? Eipä kai. Taivas on harmaa ja tuuli pöyhii puiden latvoja.

torstai 21. toukokuuta 2009

Toipumistorstai

Tämänpäiväisestä helatorstaista johtuen kävimme eilen työkavereiden kanssa parilla tuopilla töiden jälkeen. Lopputuloksena olin kotona aamuviideltä. Tämä päivä on mennyt niinsanotusti tärviölle. En ihan oikeasti ole tehnyt mitään muuta kuin maannut sängyssä. Äsken heräsin neljän tunnin pikku päiväunilta ja nyt yritän pysyä hereillä niin pitkään, että voin mennä sitten yöunille. Oli melkoinen ilta ja melkoiset illat vaativat huolellisen jälkihoidon. Alun perin ohjelmassa piti olla ihan muuta kuin aivotonta makoilua sängyssä, mutta aina suunnitelmat eivät toteudu. Toivottavasti olen huomenillalla jo kuosissa, sillä tarkoitus olisi viettää rauhallinen koti-ilta kirjoittaen.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Eikö omatunnolla ole omaatuntoa?

Olin töissä tunnin pidempään kuin normaalisti, ja sen kyllä huomaa. Työasiat tulevat koko ajan mieleen, tai yksi työasia, se viimeiseksi tehty. Ärsyttävää. Kun selvisin kotiin ja sain ruokaa mahaani, kirjoitin reilut neljä sivua raakatekstiä. Oli ihanaa: oli valoisaa ja olo oli lämmin, pyöreä. Ja uninen. Todella uninen. Siispä otin päikkärit. Omatunto yritti nostaa siinä kohtaa päätään, mutta totesin sille, että en ole nukkunut Firenzen jälkeen (enkä pitkään aikaan sitä ennen) kunnon yöunia, että muutto väsyttää edelleen ja että allergian aiheuttama keuhkoahdistus väsyttää myös, joten olen aivan oikeutettu ottamaan tunnin nokoset.

Kiskottuani tunnin kuluttua itseni ylös unen paksuista peitoista lyhensin yhdet housut silitettävällä palttausnauhalla. Mikä onni ja autuus - olinkin jo unohtanut kuinka helppoa ja nopeaa housujen lyhentäminen voi olla.

Nyt istun lattialla koneen kanssa. Äkkiä huone valaistui, aurinko tuli sisään sälekaihtimien raoista ja keltasi koko kodin. Hienoa. Ei vähiten se, että minulla on koti, johon aurinko voi paistaa.

Nyt, kun istun tässä ja tiedän lisääväni seuraavaksi Sigmaan yhden kuvailun, joka sieltä puuttuu, omatunto vaivaa taas. Miksen kirjoita enemmän kuin sen yhden kuvailun? Miksi otin päiväunet, enkä kirjoittanut sitäkin aikaa? Luulenko, että kreikkalaisista tulee kirja päiväunia ottamalla?

Minun tekee mieleni tirvaista omatunto hiljaiseksi vähän väkivaltaisemmalla tavalla. Hitto soikoon, ettei ihminen saa rauhoittua omassa uudessa kodissaan yhtä iltaa ilman, että heti ollaan kehräämässä huonoa omaatuntoa tiukaksi takiksi! Sitäpaitsi, minä olen kirjoittanut tänään, olen! Raakatekstiä. On se kumma, että aina tasaisin väliajoin jostain mielen perukoilta herää se, joka vaatii citius, altius, fortius, eikä ota huomioon reunaehtoja, kuten esimerkiksi sitä, että töissäkäyvä ihminen ei voi kirjoittaa koko hereilläoloaikaansa. Työssäkäymätönkään ihminen ei voi kirjoittaa koko hereilläoloaikaansa, hyvänen aika. On kirjoitettava, mutta on myös pidettävä itsensä kunnossa. Esimerkiksi ottamalla ne päiväunet, jos on koko päivän meinannut nukahtaa istualleen. Tai nauttimalla uudesta kodista, jota on odottanut niin kovin pitkään.

Kirjoittajan omatunto on kapine, joka useasti menettää kaiken suhteellisuudentajunsa ja piiskaa kirjoittajaparkaa eteenpäin vielä silloinkin, kun tuloksena on pelkkä tuupertuminen tomuun. Minun omaani pitää vielä vähän kouluttaa, jotta se muistaa sanaparin "realistiset odotukset". Koulutus kestää koko loppuikäni, luulen.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Sivuvaikutuksia

Minulla on taas yhteys ulkomaailmaan. Siis netti omassa kotona. Istun tässä niin kuin eilenkin, sohvalla, kello on jo, oho, noin paljon!, kaupunki on sinistynyt, kastettu musteeseen, sen valot vilkkuvat, värisevät ja kimaltelevat.

Olen kohdannut tänään positiivisia sanoja ja vaikka olen oppinut olemaan nuolematta ennen kuin tipahtaa, niin kyllähän siitä tulee tasainen olo, kun kehutaan. Nimenomaan tasainen: ei kuplivan riehakas, vaan tasainen, sellainen olo, että juuret ovat tukevasti ja syvällä maassa ja on helppo pysyä pystyssä. Tekee myös mieli vapaapäivää, edelleen. Sitä päivää, jona saisin olla kokonaan omassa uudessa kodissa ja kirjoittaa. Merkitä lujemmin omaksi. Tyyni olo. Tällä hetkellä uskon kreikkalaisiin ja siihen, että niistä tulee vielä kirja.

Henkinen olo on jatkuvasta (?) väsymyksestä huolimatta (voisi helpottaa, jos menisi ajoissa nukkumaan...) siis hyvä, mutta keuhkoni eivät käy vieläkään täysillä. Olen tehnyt itselleni siitepölydiagnoosin. Olen myös ihmetellyt, miksen tuplannut lääkeannostani jo 24 tuntia sitten. Jos eläisin entisaikaan, olisin kuollut jo kolme kertaa keuhkotuberkuloosiin näillä hoksottimilla ja varsinkin näillä keuhkoilla. Onneksi elimistö alkaa jo tottua avaavaan lääkkeeseen, jonka ottamisen aloitin eilen illalla. Otan sitä niin harvoin, että sivuvaikutukset ovat ruhtinaalliset. Tänään töissä lihastärina jakautui koko kroppaan niin, että kun seisoin paikallani ja katsoin jalkoihini, näin, kuinka housunlahkeet väpättivät samassa tahdissa kuin lihakset... turha puhuakaan, mitä sain aikaan, kun yritin kirjoittaa meilejä. Krhm. Tyydyin hoitamaan asiani työkavereiden kanssa suullisesti, kunnes olo tasaantui.

Otin taas äsken samaa avaavaa lääkettä, ja nyt tärinä on vaimentunut huomattavasti aamuisesta; sydän ei hakkaa haljetakseen ja yleisesti ottaen olo on ihan suht siedettävä. Paitsi että keuhkoputkia polttelee, mutta se ei johdu lääkkeestä, vaan siitepölystä. Joten kyllä tämä varmaan tästä, kun lääke ei enää tee pahempaa oloa kuin tauti.

Haluan nukkumaan. Haluan kirjoittaa. Niitä kohti.

Sunnuntai 17.5.

Kotona ei ole vieläkään nettiä. Kirjoittelen tätä kotisohvalla koneelle ja laitan huomenna töissä pikaisesti blogiin.

Uusi koti alkaa tuntua kodilta. Ainakin täällä saa törkeän hyvää ruokaa :). Ja nukkuu hyviä päiväunia. Toisaalta, ikkunaverhot ovat vielä pesulassa, uusi sohva yhtä kaukana kuin toissailtana ja työpöydästä ei hajuakaan. Lisäksi puuttuu aikaa. Tuntuu siltä, että olisi erittäin tarpeen saada olla päivä tai pari omissa oloissa uudessa kodissa ja kirjoittaa. Merkitä tämä omaksi alueeksi Ja nukkua. Pakkaus- ja muuttoviikon univelat pitäisi saada nukuttua pois, vielä se ei onnistunut.

Eilen kirjoitin muutaman sivun raakatekstiä. Se teki hyvää. Edellisestä raakatekstistä tai mistään kirjoittamisesta olikin jo puolitoista viikkoa. Se alkoi jo tuntua. Toivottavasti pääsen pian taas rytmiin kiinni.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu varsin kummalliselta. Uusi koti. Väsymys. Tulossa oleva työviikko, kuinka absurdia. Kiukuttelevat keuhkot. Se huolestuttaa hiukan. Uskottelen itselleni, että pieni ahdistus johtuu siitepölyajasta, ei uudesta kodista. Mikä täällä voisi käydä keuhkoihin, kun edellisen kodin naapurista tuleva röökinsavukaan ei käynyt. En tiedä. Tai sitten se on siitepölyaika. Pitänee ottaa hiukan enemmän astmalääkettä ja katsoa, tokeneeko tilanne.

Kaupunki on sinistynyt. Valot ovat kirkkaat. Kuinka luksusta onkaan nähdä ikkunasta suuri taivasosa ja paljon kaupunkia. Kyllä tästä vielä koti tehdään.

perjantai 15. toukokuuta 2009

Muuton jälkeen

Muutto ohi, mutta netti ei toimi vielä uudessa kodissa - laitan sen kuntoon huomenna. Nyt istun siskon lattialla ja kohta kipitän lyhyen matkan omaan kotiini. En ole vielä ihan kotiutunut. Huonekalut ovat minun, mutta seinät eivät, ja tuntuu hassulta. En ole vielä ehtinyt käydä edes katsomassa uutta sohvaa, ja vanha näyttää nuhjuiselta. Ja etukäteen kun ajattelin uutta kotia, ajattelin myös uutta sohvaa ja nyt uudessa kodissa on vanha sohva, - no, kunhan tästä ehtii.

Uudessa kodissa pitää myös tottua valoon. Siihen, että sitä tulee kahdelta seinältä, paljon. Olen elänyt kuusi vuotta pimeässä loukossa ja nyt tuntuu siltä kuin olisin myyrä, joka on hätistetty ulos kolostaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Häikäisee, joka puolelta! Ja kuitenkin uudessa kodissa on myös ihania, omalta tuntuvia asioita. Niin kuin kylpyhuone! Se on ihana. Ja pikkuruinen keittiö. Ja ne ihanat maisemat. Ja se, että saan kävellä kaapilta toiselle pitkästi ja että kaapeissa on vielä tilaa, tavaroille omat paikkansa. Ja aamut, kun sälekaihtimien välistä tulee paljon aurinkoa ja vaikka väsyttää kuolemanpaljon, haluaisin vain loikoilla valossa, jota tulee joka puolelta.

Huomenna aion kirjoittaa. Uudessa kodissa. En ole ehtinyt kirjoittaa puoleentoista viikkoon, viimeksi kirjoitin lentokoneessa matkalla Firenzestä Helsinkiin. Luulen, että pieni kirjoitussessio tasoittaa olotiloja kummasti ja asettaa minut paikalleni. Kotiin ja itseeni.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Ei mitään uutta länsirintamalta

Otsikko kertoo sen kaiken. Päivä on ollut aika pitkälti kuten eilinenkin. Olen pakannut, olen lajitellut tavaraa, olen heittänyt romuja pois ja syöttänyt keräyspaperiastiaa. Asunto alkaa olla pikku hiljaa paketissa. Ei vielä kokonaan, ei toki, mutta sen verran, että nyt on (valheellisen?) toiveikas olo. Jospa tämä tästä. Kuitenkin. Jotenkin. Huomiselle on vielä paljon puuhattavaa, mutta nyt on se tilanne, että komerot ja kaapit ovat tyhjiä ja mistään ei putkahda enää uusia tavararöykkiöitä. Haasteena on saada loput tavarat noihin muutamaan vajaaseen muuttolaatikkoon sekä jätesäkkeihin.

Jollain kumman ilveellä olen onnistunut tänään miettimään Tauta. Taidan tietää, mitä lisään siihen. Ainakin lisään siihen kappaleen tai pari, jotka vastaavat kysymykseen "miksi?". Juu, taas kerran sama vanha kompastuskivi - unohdan kertoa, miksi novellin henkilöt toimivat niin kuin toimivat. Tai tällä kertaa "miksi?" taustoittaa lähinnä alkuasetelmaa, tekee tilanteesta toivottavasti uskottavamman. Teki päivällä jo mieli kirjoittaa, mutta arvaatte varmaan, että pakkaaminen veti pidemmän korren. Tällä hetkella pakkaamiselle vaan on pakottavammat syyt kuin kirjoittamiselle!

Huomenillalla aion paketoida sänkyni ja nukkua viimeisen yöni tässä kodissa vuodesohvallani. Mikä tarkoittaa sitä, että tänään käyn viimeistä kertaa sänkyyn nukkumaan tässä kodissa. Kunhan pääsen tästä nukkumaan, taidan ikävä kyllä olla liian väsynyt tunnelmoimaan yhtään mitään. Kummasti tämä pakkaaminen väsyttää.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Uudisraivausta

Kuinka järkyttävän paljon tavaraa yhteen pieneen asuntoon mahtuukaan! Joka kolosta ja sopukasta paljastuu yhä uusia kätköjä, jotka pursuavat tavaraa. Ja minkälaista tavaraa - miten ihmeessä olen joskus katsonut tuon roinana säilyttämisen arvoiseksi? Vaatteita, joiden luulin päässeen autuaammille metsästysmaille jo vuosia sitten - ainakin noiden virttyneiden trikoopaitojen olisi pitänyt päästä jo tuskistaan. Aikakauslehtiä, joita olisi tietysti mukava säilyttää muutama joka vuodelta - jos asuisi kartanossa, jossa olisi tarpeeksi tilaa kotiarkistolle. Jestas.

Olen kasannut paperinkeräykseen ja roskikseen menevät tavarat oven eteen niin suureksi röykkiöksi, etten pääse aamulla ulos tästä asunnosta ilman ponnisteluja.

On löytynyt yhtä ja toista ja etenkin sitä toista. On kyllä löytynyt myös niitä asioita, jotka tahdon aivan taatusti säilyttää. Niin kuin sen pienen kirjepaperisetin, joka on seurannut minua lapsuudenkodista tänne asti. Eihän sillä mitään tee, mutta tunnearvo on suuri. Eikä se edes vie paljon tilaa... Löytyi myös muutama ainejärjestölehti, joissa on novellejani jostain vuodelta yksi ja kaksi. Löytyi se teinivuosien rakkain pilemekko, joka on ihan pakko säästää.

Olen asunut tässä asunnossa kuusi vuotta. Olen tarvinnut vain murto-osaa (siltä se tuntuu!) tavarasta, jota asunnossa on ollut. Kuten ystäväni, joka piipahti illalla luonani, sanoi: "ehkä tämä on nyt se muutto, jossa sä voit ihan oikeasti hankkiutua eroon kaikesta, mitä sä et halua ottaa mukaan". Ehkä, ehkä tämä on se muutto.

Ehkä tämä muutto on myös se, jonka jälkeen en enää hamstraa hyödytöntä tavaraa kaappien nurkkiin...

Kuinka paljon tarpeetonta tavaraa tarvitsen juurtuakseni menneisyyteeni? Muistaakseni sen? En yhtään? Hiukan? Tiedän, että kirjoittamishistoriani on eteisen komeron ylähyllyllä sadoissa, ehkä tuhansissa aanelosissa. Mitä se lopulta merkitsee? En kykene ajattelemaan selkeästi pakattuani ja raivattuani koko päivän, mutta historiaani en kyennyt heittämään pois. Kaikkia niitä papereita, joihin on käsin riipustettu ja myöhemmin printattu ehkä muutama rivi, ehkä koko paperi täyteen tekstiä. Satoja runoja, novellinpätkiä, tunnelmakuvia. Jonain päivänä käyn ne kaikki läpi. Sitten kun olen eläkkeellä ja minulla on aikaa...

Päätä alkaa särkeä ja katsetta on vaikea kohdistaa - väsyttää aika paljon. Jos ylläolevassa on siis pahoja epäloogisuuksia, se johtuu vain vastuuttomasta tilastani. Nyt menen pesemään hampaani ja pujottelen muuttolaatikoiden välistä sänkyyn. Hyvää yötä.

Hyrskynmyrsky ja mullinmallin

On ollut hiljainen kausi blogirintamalla. Ensin olin Firenzessä viisi päivää. Siellä oli kesä ja lomailua - yritin olla ajattelematta töitä tai kirjoittamista tai edessä olevaa muuttoa. Kirjoitin kyllä hiukan, paluumatkalla, kun Frankfurtin kentällä oli niin pitkä odotusaika. Reissu teki hyvää ja nyt on mielessä monta asiaa, jotka täytyy kirjoittaa ylös myöhempää käyttöä varten, heti kun minulla vain on aikaa istua alas ja hengähtää.

Reissun jälkeen on ollut aihetta pariin juhlaan lähipiirissä ja lähestyvä muuttokin painaa päälle. Eilen tulivat muuttolaatikot ja eilisen illan sekä tämän päivän olen pyhittänyt pakkaamiselle. Koti kaatuu laatikoihin. Tuloksena on asunto, joka periaatteessa on koti, mutta joka ei näytä eikä tunnu siltä. Kaaos on ihan kamala, ja vaikka yritän olla henkisestikin tarmokas, iskee aika ajoin epäilys: hyrskynmyrsky ei tyynny, pakkaaminen levittää vain enemmän ja enemmän tavaraa ympäri kämppää - miten tästä ikinä tulee muuttovalmista?

Pakkauksen tuoksinassa kädet ovat raapiutuneet ja raapaleisiin työntynyt pöly kirvelee ihoa, vaikka olen pessyt käsiä. Imurin pölypussi on täynnä, eikä uutta ole. Muovikassit täyttyvät roskikseen menevästä tavarasta, joka olisi pitänyt heittää pois ajat sitten. Käyttökelpoisia siirrän sivuun, kerään kasaa - kuka ne huolii?

Huomenna menen uuteen asuntoon, jynssään vessan, kaapit, lattian, keittiöstä vielä hiukan. Uudessa kodissa on valoisaa ja avaraa, vanhassa ahdasta ja sotkuista kaiken kaman keskellä. Pää on jo nyt yhtä pyörällä kuin kaikki tavarat. Olisipa muutto jo ohi ja minä turvassa uudessa linnunpesässä. Voisin istua ikkunan äärellä, katsella edessä aukenevaa kaupunkia ja kirjoittaa. En enää tuntisi olevani näin yksin.

Välihuuto

Kiirettä kiirettä! Yritän ehtiä blogata tänään kunnolla. Radiohiljaisuuden syynä ovat tehty Firenzenmatka ja lähestyvä muutto. Yritän täyttää muuttolaatikoita kiihkeästi ja hoitaa 200 muuta asiaa siinä samalla. Palaan pian!