May the Force be with you

perjantai 22. toukokuuta 2009

Arjen runoa vai proosaa?

Rääkkään runotarta hengiltä tänään, pitkästä aikaa. Ihan vain omaksi iloksi ja runottaren suureksi tuskaksi. Sori, runotar, mutta ei minusta runoilijaa saa, mutta välillä ääntä on helpoin avata "runoilla". Esimerkiksi silloin kun taivas on pukeutunut harmaaseen turkkiin, valo on väsynyttä ja ihoa kivistää. Kun kaipaus ja puute ja ikävä on rehellisin sana sille, mitä hellii sisällään; haluaa heittää menemään, mutta ei voi lakata sen paapomista. Vähän niin kuin makea rupi: jos olisi koskematta, iho sen alla paranisi, mutta kun repiminen on niin nautinnollista, että ei vaan voi antaa olla.

Tallentaessani noita paria runonrääkkäystä koneelle, huomasin, etten ole kirjoittanut runoja koko vuonna. En pitkään aikaan. Jossain vaiheessa kirjoitin romaanikässärin rinnalla pelkkää runoa. Ja hassua - vaikka olen kirjoittanut runoja paljon, paperia säästelemättä, en ikinä kirjoita runoja. Olen proosan kirjoittaja, pelkästään, ehdottomasti, selkeästi. En kirjoita runoja. Paitsi. Kummallista, miten vahvasti voi identifioitua proosaan, vaikka on kirjoittanut runoja joskus määrällisesti enemmänkin kuin proosaa. Ehkä runot eivät tarkoita minulle kirjoittamista, ehkä ne tosiaan ovat vain äänen avaamista, äänteitä, eivät vielä sanoja. En tiedä; kirjoitan proosaa.

Äsken satoi. Toivon, että minulla olisi jo kirjoituspöytä, jotta voisin istua ikkunan ääressä kirjoittamassa ja katsoa kaupunkiin. Olen surffannut tänään huonekaluliikkeiden nettisivuilla - katsellut kuvaruudulta sohvia, kirjoituspöytiä, naulakoita, tv-tasoja. Epätoivoisin hankinta tulee olemaan kirjoituspöytä. Onneksi sen kanssa ei ole kiire; olen ollut kuusi vuotta ilman, joten muutama kuukausi etsimiseen ei merkitse enää mitään. Epätoivoisin hankinta se on siksi, että kaikki kirjoituspöydät ovat susirumia. Tai eivät kaikki, mutta ne kaksi hienoa, jotka näin netissä, maksavatkin sitten tonnin. Kumpikin erikseen. Ehdin jo alkaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että mökillä vietettävä osa kesälomastani kuluisi paitsi perinteisen matonpesun, myös nikkaroinnin parissa. Se voi olla ainoa vaihtoehto, jos haluan sopivan korkuisen, yksinkertaisen ja sopivan värisen pöydän. Laitetaan ajatus hautumaan.

Tällaisina iltoina sitä toivoo, että minunkin kohdalleni osuisi. Tulisi mies, joka olisi runoa ja proosaa ja niin kuin kirjoituspöytä; pitkän odotuksen jälkeen juuri oikeanlainen. Ja kun tämän on kirjoittanut näin, julki, tulee heti häpeä, toru, ettei tätä saisi myöntää, ettei saisi näyttää olevansa niin heikko, että tarvitsee toista ihmistä. Että tarvitseeko sitä koko maailmalle kuuluttaa. Vaan emmekö me kaikki ole tässä kohtaa yhtä heikkoja, emmekö me kaikki tarvitse jonkun erityisen? Että onko tällaisten asioiden myöntäminen mikään yllätys kenellekään? Eipä kai. Taivas on harmaa ja tuuli pöyhii puiden latvoja.

3 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Eikö oman heikkouden myöntäminen ole vahvuutta?

Jokainen meistä tarvitsee ja haluaa sen erityisen. Ideaali tietysti olisi jos yhdessä ihmisessä, siinä rakkaimmassa, olisi kaikki se erityinen, runo, proosa, hengenheimolaisuus ja käytännöllisyys. Mutta, toisinaan on rikkaus, että on monia erityisiä, joista jokainen täyttää oman paikkansa, osansa. Ajan kanssa, kuten kirjoituspöytäsi, kanssa, se löytyy, etsien.
lämmöllä, TdW

Rooibos kirjoitti...

TdW, jostain syystä tämän asian/heikkouden myöntäminen ei ole koskaan saanut minua tuntemaan itseäni millään lailla vahvaksi. Päinvastoin, se jollain tapaa heikentää lisää. Tai sitten ei, en tiedä. Joskus se vain saa minut näyttämään omissa silmissäni säälittävältä. No joo. Ehkä ne löytyvät, molemmat, kirjoituspöytä ja se erityinen. Sohva löytyi jo, joten siitä on hyvä jatkaa ;).

Kiitos kommentistasi, TdW.

Nimetön kirjoitti...

Suomalaisessa on syvään juurrutettuna - geeneissä? - illuusio yksin selviämisestä läpi kaiken harmaan, raskaan ja kovan mitä elämä ymmärtää eteen tuottaa. Aivan kuin asioiden jakaminen toisen ihmisen kanssa veisi osan taakan raskaudesta pois ja näin heikentäisi omaa sankarillista kruunua itsenäisestä selviytymisestä.

Mutta, sama riesa on minulla; oman heikkouden myöntämisen vaikeus. Jopa sen jääräpäinen ja turhaan voimia kuluttava vaikeus. Ajan kanssa, pienin askelin?
lämmöllä, TdW