May the Force be with you

torstai 28. helmikuuta 2013

Kiltti ilta

Piti kirjoittaa tänään, tottakai. En ole ehtinyt, eikä se harmita. Sain kävelylenkin, ulkoruokintaa, lasin hirveän hyvää viiniä ja kohta käyn sohvalle ja syön Brunbergin lakuja, joita en ole saanut pitkään aikaan. Kirjoittaa ehdin huomenna junassa, viikonloppuna aamusivuina ja ensi viikolla taas. Joskus lempeänlaiskat illat ovat hyviä, niin kuin tänään. Paino sanalla lempeänlaiskat - ei ollenkaan sellainen murjotuskiukkuilta kuin eilen, vaan lempeä mieli. Ajattelen kirjoittamistakin lempeästi. Niin kuin ystävää tai rakastettua, enkä niin kuin velvollisuutta.

Ostin tänään Johanna Venhon Syntysanat. Aion ensin lukea A.S.Byattin Pienen mustan kirjan ja sen jälkeen Syntysanat. Eikö Kalevalan päivänä ole juuri hyvä ostaa kirja, jonka nimi on Syntysanat?

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tasan ei käy

On hirveän laiska olo. Ihan superhaluton. Haluaisin istua jääpussi polvilla sohvalla ja syödä salmiakkia (jota minulla ei ole). Enkä mitään, yhtään mitään muuta. Sen sijaan lähden joogaamaan ja toivon, ettei se ole mitään sellaista, mitä polvet eivät antaisi anteeksi kunhan kylmään niitä sitten loppuillan. Minkä loppuillan? En ehdi istua sohvalla jääpussi polvilla ja syödä salmiakkia, jota minulla ei ole, koska olen Hyvä Ihminen (TM) ja teen sen minkä tiedän olevan minulle hyväksi, vaikka laiskuus yrittääkin tukehduttaa minua lämpimään vilttiin. Tyypillinen murjotusilta ei-mistään-syystä ja sekin pitää käyttää siihen, että on reipas ja  sitten lakkaa tekemästä mieli murjottaa. Tasan ei käy onnen lahjat.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Haastekin vielä!

Sitäpaitsi sain Deeltä haasteen!

Taidan olla tuhma ja tehdä haasteen ja luovuttaa sen tästä näin vaan eteenpäin kaikille halukkaille - poimikaa mukaanne ja mutustelkaa ja maistelkaa :)!

Jos olisin vesi, peilaisin taivasta laineiden selkiin.
Jos olisin kukka, en säilyisi maljakossa.
Jos olisin eläin, rakastaisin pieniä pimeitä tunneleita.
Jos olisin soitin, tarvitsisin todella taitavan soittajan.
Jos olisin hedelmä, makuni muistuttaisi hiukan ananaskirsikkaa.
Jos olisin talo, pitäisin hyvää huolta perheestäni.
Jos olisin kirja, minulla ei olisi räikeitä kansipapereita.
Jos olisin maisema, kumpuilisin silmistä sisään.
Jos olisin juoma, nousisin päähän.
Jos olisin puu, koskettaisin maata ja taivasta yhtä aikaa ja haravoisin pilvet oksiini hattaraksi.
Jos olisin joku, en olisi minä.
Jos olisin valaisin, olisin katulamppu.

Juurakko ja ankkuri

Tänään kirjoituskahvilassa: astun sisään ja tervehdin henkilökuntaa. Valitsen paikan ja alan riisua takkia ennen kuin menen tiskille tilaamaan. Sillä aikaa kun riisun takkia, henkilökunta (yksikössä) alkaa valmistaa minulle teetä. Kun olen vihdoin kuoriutunut vaatteistani ja seison tiskillä pankkikortti ojossa, henkilökunta varmistaa: "teetä?" Minun hymyni levenee entisestään. Pidän siitä, että on vakiopaikkoja, joissa tunnistetaan. Kerran pikkukaupunkilainen, aina pikkukaupunkilainen.

Tänään kirjoituskahvilassa: Kirjoitan kahdeksan sivua raakatekstiä. Viisi sivua siitä on tarinanpätkä, joka vain odotti, että laitan kynän paperille ja alan purkaa sitä. Toivottavasti voin käyttää tekstiä vielä joskus johonkin, sillä pidän siitä. Kirjoitan myös pari sivua soopaa ja yhden sivun verran materiaalia uuteen juttuun. Yksi käsinkirjoitettu sivu ei ole lähelläkään yhtä koneellakirjoitettua sivua, mutta lohdutan itseäni, että pienistä puroista ja pennissä miljoonan alku. Ja totean, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Ihan järjettömän hyvältä. Zen ja rauha ja koti ja sänky ja kotimaa ja juurakko ja ankkuri ja satama ja oma.

Tänään kirjoituskahvilassa: Voisin istua pitkään ja kirjoittaa, mutta minua väsyttää ja nälättää ja kahvila menee vajaan puolen tunnin kuluttua kiinni. Hetken ajan ajatuksia pyyhkäisee se vanha tuttu "mikä on tarpeeksi kirjoittamista?"-ajatus, mutta annan sen mennä. Kun kirjoitan, minun ei tarvitse olla missään muualla kuin juuri siinä ja samalla voin olla kaikkialla muualla, mutta kokonaan siinä hetkessä, ei revenneenä erivärisiin liehukkeisiin, joita yritän sitoa kaikkiin niihin asioihin joiden puoleen pitää kumartua yhtä aikaa. Sen takia en huoli ajatusta, joka yrittää syyllistää minua siitä, että olen kirjoittanut vain 40 minuuttia. Sanon itselleni, että 40 minuuttia on paljon, 40 minuuttia on tarpeeksi, ja sitten unohdan koko ajatuksen siitä, mikä on tarpeeksi, ja katselen, miten hienostuneesti kahvilan ikkuna on huurustunut.

Tänään kotona blogin ääressä: Jos en olisi väsynyt, jos en olisi tehnyt kahdeksaa tuntia töitä tänään, jos ja jos ja jos. Turhia ajatuksia. Kirjoitan, koska mikään ei tunnu samalta. Kirjoitan, koska se tekee minut onnelliseksi. Hesarissa oli tänään juttu työviikon lyhentämisestä. Vaarnan kanssa olen vaihtanut muutaman kommentin muinoisista virkavapaistani. Ajatus vapaasta päivästä on makea. Seuraava arkivapaani on vasta maaliskuun loppupuolella. - Niin, mitä sitten? Jokainen päivä voi olla kirjoituspäivä. Kirjoituskahvilakin on auki joka päivä. Eikä mikään tunnu samalta kuin sanat. Se on tarpeeksi.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Väärennös!

Niin ja muuten: joku on varmaan abduktoinut sen oikean minut ja jättänyt tilalle tämän uuden tyypin, joka haluaa mennä aikaisin nukkumaan. Kello on vähän vaille yhdeksän sunnuntai-iltana ja kun katsoin kelloa, ensimmäinen ajatukseni oli, että jaa, tässähän alkaa olla nukkumaanmenoaika käsillä. Nukkumaanmenoaika?! Mihin on kadonnut se Rooibos, joka yrittää mennä sänkyyn puoli yhdeltätoista, päätyy sinne puoli kahdeltatoista pusattuaan ensin yhtä ja toista ja lukee sen jälkeen vielä hetken - ei siksi, että ei väsyttäisi, vaan koska voi? Haloo? Mikä tämä kuvio oikein on? Ajatus sängystä ja kirjasta houkuttaa nyt jopa niin paljon, että suunnittelen yliaikaista sänkyynmenoa - jotta voin lukea ja sitten kun laitan kirjan pois, niin kello ei ole vielä juuri mitään ja saan tosi pitkät yöunet. Ei ei ei. Epänormaalia. Normaali Rooibos olisi nyt ihan liekeissä, että hei, kello on vasta yhdeksän ja tässähän ehtii tehdä vielä vaikka ja mitä!

Ou-to-a. Etenkin kun normaali Rooibos ei  käytä kursiivia tähän tahtiin. Abduktio, sanokaa minun sanoneen.

Vanha koira

En ole kirjoittanut tänä viikonloppuna, mutta luulen, että ihan hyvä niin. Kirjoittamisen sijaan olen katsellut tauluja Ateneumissa, laskenut mäkeä, tavannut sukua, ostanut blenderin (ihan hirveä hinku sekoittaa kaikkea mahdollista syötävää nyt heti!) ja tehnyt alusta asti itse puikulaperunamuusia ja poronkäristystä. Jos minulla olisi ollut vihanneksia jemmassa, olisin myös keittänyt siitä poron  lapaluusta ja sen jäänteistä lihalientä, mutta ehkä sitten ensi kerralla. Lisäksi olen ollut yökylässä siskolla ja siivonnut kotona. Hyvä viikonloppu.

Ja tänään oli vuoden ensimmäinen, autuaan aurinkoinen päivä. Vesi vuoti silmistä, niin tottumattomat ne olivat taivaan siniseen ja auringon valoon. Ihan ihmeellistä. Nyt haluaisin jatkaa tätä - ulkoilmaelämää ja hyvää ruokaa ja lepoa ja rentoutusta. Koska on sunnuntai-ilta, niin kaikkihan tietävät, mitä tapahtuu huomenaamulla. Ei ainakaan ulkoilmaelämää, lepoa ja rentoutusta. Mutta ehkä liikuntaa silti, ja hyvää ruokaa (tämänpäiväisen jämät!) ja toivottavasti pilkahdus aurinkoakin.

Olen vieläkin totutteluvaiheessa sen ajatuksen kanssa, että minulla ei ole loppusuoralla olevaa käsikirjoitusta, jota työstää. Ajattelen kirjoittamista tai luen muiden blogeja ja mieleen tulee loistava idea, että "hei, siltä yhdeltä tyypiltä voinkin pyytää kommentteja kässäristäni!" mutta äkkiä tajuan, että "niin joo - sitten kun olen ensin kirjoittanut sellaisen..." No, opin luultavasti ajattelemaan itseäni kässärittömänä ihmisenä vasta siinä vaiheessa, kun seuraava on viilauskierroksella ;). Mutta jollain tapaa hassua, kuinka syvälle on juurtunut se ajatus itsestä, että minulla on hyvin valmis kässäri käsissäni.

Ensi viikon ohjelma: liikuntaa ja kirjoittamista. Aion mennä kirjoituskahvilaan ja tehdä jotain sen eteen, että vielä jonain päivänä minulla olisi se kässäri, jonka voisin antaa uusille koelukijoille luettavaksi.

torstai 21. helmikuuta 2013

Nyt

Kirkkaiden päivien illat ovat mustia. Autot ajavat alhaalla ohi. Kuvittelen ikkunan taakse kuun, enkä avaa sälekaihtimia nähdäkseni ettei se ole siellä. Kylmä hiipii hiiren jaloin olalle ja syliin. Sänky on kapea niin kuin laskostettu toivo. Unissa ei sada eikä paista.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Lampaasta lokkiin

Söin yksinkertaista ruokaa. Perunaa. Kalaa. Etikkapunajuurta. Leipää ja juustoa. Porkkanaa. Maha on täynnä kuin lampaalla, joka ei ymmärrä olevansa rajallinen luontokappale. Nukuttaa. Palelee. Koomauttaa. Kaikkein mieluiten kiertyisin kerälle ja uppoaisin uneen. Uh. Katselen kelloa ja arvioin aikaa siihen kun pitää taas liikahtaa.

Viikon ensimmäinen työpäivä. Eilinen ja toissapäiväinen vapaa olivat hyviä. Olisin jatkanut niitä. Olisikohan mahani kestänyt pitemmän päälle niitä kaikkia kupillisia Earl of Organicia, jota kirjoituskahvilassa minulle haudutetaan. Ehkä olisi. Ensi viikolla menen töiden jälkeen taas kirjoittamaan siihen samaan kahvilaan.

Tänään oli valoisa aamu ja paistoi hetken aurinko. Tänään oli myös auringonlasku pitkästä aikaa. Onhan se tietysti laskenut joka päivä, mutta ei ole näkynyt mitään kaikkien niiden pilvien välistä. Tänään on keskiviikko, mutta koska olin alkuviikon vapaalla, tänään on maanantai. Kolme vuotta sitten olin juuri aloittanut toisen virkavapaani. Se kesti helmikuun kahdeksannestatoista päivästä kesäkuun seitsemänteen. Ikuisuus. Että minulla on ollut tuollainen ikuisuus käsissäni joskus. Että olen tuntenut itseni lokiksi, joka lentää korkealla kaupungin yllä ja jonka siipiin aurinko paistaa. Uskomatonta. Olisipa joskus vielä, edes kaksi viikkoa, tai kaksi kertaa kaksi. Tuntuu kuin tuosta virkavapaasta olisi oikeasti kokonainen ihmisikä aikaa. En muista siitä melkein mitään. Muistan, että sain yhden kustantamokierrosversion Kreikkalaisista liikkeelle sen aikana. En muista yksityiskohtia, enkä sitä minkä väristä oli valo. Onneksi on blogi. Voin vakoilla täältä, miltä minusta tuntui.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Soopaa ja teetä

Meillä on Veran kanssa ollut tänään samat tunnelmat: aamujuoma on tärkeä asia. Alla olevassa kuvassa on minun päivän ensimmäinen teekuppini kirjoituskahvilassa. Se kupillinen teetä, josta oli ihan pakko kirjoittaa vähän raakatekstiä - sen autuudesta ja kauneudesta.


 Kuva ei ole harkittu asetelma, vaan ihan autenttinen, sillä näppäsin sen nopeasti kännykälläni ja yritin tehdä sen niin, että kukaan ei huomaisi juurikaan mitään. Ajattelin ensin blurrata kirjoitusvihkoni tekstin sumeaksi, ettei kuvasta erottaisi, mitä olen kirjoittanut, mutta en sitten blurrannutkaan. Kuvassa on katkennut sivunkulmallinen erityisen hyvää esimerkkiä siitä, minkälaista se paljonpuhuttu "soopa" on, jota suollan raakatekstinä "asiaan keskittyvän" raakatekstin ohella. Etenkin jos aikaa on ja voin käyttää sitä rauhassa, kirjoitan usein ensin muutaman sivun ns. soopaa ennen kuin lipeän johonkin muuhun kirjoittamiseen. Ja sitten kun olen kirjoittanut jotain "oikeaa", kirjoitan taas hetken soopaa, jossa lepään ja leikittelen ja rauhoitun. Sen jälkeen voin taas kirjoittaa hetken epäsoopaa. Tuo ns. soopa on paitsi äänen avaamista, myös kirjoitusharjoituksia, rauhoittumista, lepäämistä ja ajattelua. Ja joskus jostain lauseesta versoo jotain, mitä en osannut alun perin arvata. Tänäänkin kävi kertaalleen niin, että kun aloin kirjoittaa uutta soopaa, heti kahden ensimmäisen lauseen jälkeen huomasin kirjoittavani lyhyttä kohtausta uusimpaan tekstiini.

Huomatkaa kuvassa myös kolme kynää. Kyllä. Minulle on käynyt niin, että ainoasta soveliaasta kynästä loppui muste kriittisellä hetkellä. Ei käy enää. Luultavasti laukustani olisi löytynyt vielä pari muutakin samanlaista kynää siltä varalta, että nuo olisivat kaikki sanoneet sopimuksen irti. Ja tänään laukussani oli myös uusi kirjoitusvihko siltä varalta, että olisin saanut tuon vanhan täyteen jo aamupäivän aikana. Koska niin ei käynyt, niin arvaatte varmaan, mitä tapahtuu seuraavaksi: kirjoittamista. Vanha vihko loppuun ja uusi alkuun. Koska minun maailmassani soopan määrä on vakio ja mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän soopan joukossa on käyttökelpoista materiaalia.


ps. Lukekaa Karo Hämäläisen tämänpäiväinen blogikirjoitus. Juurikin näin.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Päivän saldo

Olen kirjoittanut tänään paljon. Hyvin paljon. Niiden paljojen teekupillisten lisäksi on siis tullut tulostakin. Mietin tuossa viimeisimmän session aikana, että joko alkaisin myös kirjoittaa koneelle tätä uusinta juttua. Olen nyt kirjoittanut sitä pätkinä ja kohtauksina kahteenkin eri muistikirjaan jo aika pitkän aikaa. Puhtaaksi- ja uudelleenkirjoittaminen olisi tosi hyvää arkipäiväkirjoittamista (siis ei tällaisina vapaapäivinä, vaan sitten kun tämä autuus on ohi (ylihuomenna, toim.huom.), tavallisena arkikirjoittamisena), mutta vähän aikaa mietittyäni tajusin, että ei vielä. Haluan kirjoittaa lisää pätkiä, joita en lue vielä läpi. Haluan tuottaa raakatekstiä ilman, että siihen liittyy mitään velvollisuuksia laadusta tai siitä, sopiiko se mukaan kokonaisuuteen vai ei. Joten pysyttelen vielä kynässä ja paperissa. Se tuntuu hyvältä. Kirjoitan puhtaaksi sitten kun on sen aika.

Kirjoittamisen lisäksi luin tänään loppuun ihanan Veran dekkarin Kuolema sypressin varjossa. En oikeasti lue dekkareita juuri koskaan, mutta nyt luin, enkä pettynyt. Jäin tosin odottamaan seuraavaa kirjaa aika malttamattomana: päähenkilön elämä vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, etenkin menneisyys, ja mielenkiintoista nähdä, mitä sieltä paljastuu. Kuolema sypressin varjossa oli tosi miellyttävää luettavaa (eikä liian pelottava tällaiselle jänishousullekaan), mutta sen luettuani minun alkoi hirveästi tehdä mieli viiniä ja pastaa ;).

Tänä iltana ohjelmistoon kuuluu vielä yhden novellin kirjoittamista. Tämä on uusvanha tekele, eikä ollenkaan osa kokoelmakässäriä, mutta novelli yhtä kaikki. Haluaisin saada sen kuosiin osittain sen takia, että se on aiheeltaan aivan erilainen kuin tyypilliset novellini. Tuntuu siltä, että pitää näyttää itselleni, että "katso nyt, osaat sinä tällaistakin". Paitsi että kanssakirjoittajat, jotka ovat tekstin lukeneet, sanoivat, että siinä on minulle tyypillisiä ongelmia. Joten pääsen tyypillisten ongelmien pariin epätyypilliseen tekstiin. Hah. Ennen kuin rynnistän sen novellin keskelle, pidän kuitenkin pientä breikkiä. Tänään on ollut kiva päivä, ja tuottelias, ja juuri sen takia pitää hengähtää ja syödä (ei pastaa, ikävä kyllä) vähän, ennen kuin ajattelenkaan päivän seuraavaa urakkaa.

Ihmiskoe

Montako kupillista mustaa teetä voin juoda, ennen kuin tikahdun närästykseeni? Tähän mennessä juotu neljä. Pakko siirtyä rooibokseen tai illasta tulee hyvin tuskallinen.

Autuas päivä. Tähän mennessä. Sanoja sivukaupalla. Osasta saan materiaalia uuteen tekstiin, se loppuosa on muuten vaan hyödyllistä. Kirjoittaminen ei mene hukkaan, vaikka se olisi ei-minkään-kirjoittamista ja kodittomia tai irrallisia sanoja.

Olen liiasta teestä veltto ja raukea. Olen paljosta kirjoittamisesta raukea ja pehmeä. Päivä on vasta puolessa. Mihin kaikkialle kynäni yltääkään vielä tänään, jos vain jaksan kirjoittaa.

Pitää syödä lounasta. Kaikki se tee alkaa seuraavaksi oksettaa. Vatsani ja litratolkku mustaa teetä eivät ole enää yhteensopivia. Onneksi on rooibosta.

Rakastan lempikirjoituskahvilaani. Kun menin sinne, sain taas tietävän hymyn. "Earl Greytähän se oli?" Ja kun toinen ja kolmas kuppi kannettiin pöytääni, asetettiin huolekkaasti kirjoitusvihkoni viereen samalla kun kirjoitin, kohotin katseen paperista ja hymyilin kiitoksen silmistä asti. Se pieni huomaavaisuus, että kuppi tuodaan varta vasten minulle, vaikka yltäisin sen itsekin hakemaan tiskiltä. Että joku kävelee erikseen tiskin takaa ja tuo teen minulle. Siihen olen yhtä heikkona kuin siihen, että teelaatuni muistetaan ulkoa.

Miten raukea olo.  Miten siunattua. Ja sanoja. Tältäkö tuntuu olla etuoikeutettu? Humalassa teestä ja sanoista.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Harmaja

Ei aurinkoa. Ilmatieteen laitoksen mukaan sitä ei saada ainakaan seuraavaan viikkoon. Vieläkään. Tykkään syksystä, se on lempivuodenaikani ja osittain juuri pimeyden takia, mutta tämä helmikuu on ollut niin harmaa, niin mustavalkoinen, niin tuhruinen, että alkaisi jo riittää. Eilen katsoin valokuvaa, jossa paistoi aurinko, ja hämmennyin ihan täysin: voiko olla noin valoisaa, noin vihreää ja sinistä, ihan oikeasti? Tuntuu, ettei täällä ikinä enää. Valkoinen, musta, harmaa. Haluan korkean taivaan ja paljon valoa! Mutta että ei ole luvassa muuta kuin tätä samaa aina vaan.

Haluton päivä. Syytän tuota harmaanvalkoisuutta. En inhoa sitä, se on pehmeää ja villavaa ja kaunista, mutta luulen, että elimistöni alkaa kohta kirkua, jos se ei saa nähdä muita värejä.

Olen siivonnut. Olen pessyt pyykkiä. Tiskaus on kesken. Sen jälkeen menen ulos tuonne valkoiseen ja mustaan. Sitten tulen sisälle. Ja kun kotona on puhdasta, tiskit tiskattu ja muuta, niin mitä täällä sitten tehdään? Haluton päivä, niin kuin sanoin. Haluan kirjoittaa kyllä, mutta en tänään. Energiataso matalalla. Huomenna jaksan taas. Olen kyllä tänäänkin ajatellut kirjoittamista. Tai sitä juttua, joka nyt on kesken. Kirjoitin aamulla yhden sivun sängyssä istuen. Siis käsin, ei paljon mitään koneella. Tuo yksikin aamusivu teki hyvää, siellä on sopivia sanoja. Ajattelin pölyjä pyyhkiessäni kuinka minun pitäisi ottaa tuo kasa vanhoja kirjoitusvihkoja ja alkaa käydä niitä läpi. Siellä on varmasti kilokaupalla hyviä sanoja, ehkä sellaisia, joista syntyy jotain uutta, tai joita voi käyttää jossain uudessa. Olisiko tänään sellainen päivä? Katsotaan. En hirveästi pidä kirjoitusvihkojen uudelleenlukemisesta, koska lukeminen on niin hidasta - varsinkin silloin, kun teksti tulee kynästä kysymättä, käsiala avautuu ja melkein hajoaa osiinsa. Sitä tankataan sitten.

Miten voi olla noin samaa kulunutta valkoista taivas ja maa. Samaa. Välissä kaupungin musta viiru, jota puiden latvat rikkovat. Ihmiset mustissaan. Kirkon torni ei yllä puhkaisemaan pilviin reikää.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Päivä

Heräsin tänä aamuna liian aikaisin siihen verrattuna, mitä herätyskello olisi sanonut. No, sattuuhan näitä. Olen kävellyt Tuusulanjärven jäällä ja rapsuttanut rapsutustenkipeää koiraa, saunonut ja syönyt. Ei huono. Silti vähän löysä päivä. Tai ei löysä, mutta kun olen taas kotona, on jotenkin haluton olo. Ei jaksaisi innostaa. Ei sillä, että minkään asian tarvitsisi innostaa erityisesti. Kai sitä voi vaan olla. Ja huomenna varmaan taas reippaampi mieli. Luulen, että tänään käyn ajoissa nukkumaan, jotta huominen on levännyt ja pirteä.

Aurinkoa on ikävä. Miten harmaa helmikuu, onko ikinä ollut. Täällä pilvien alla ihminen muuttuu lyhyeksi.

Pöydällä odottaa Vera Valan Kuolema sypressien varjossa. Aion lukea sen seuraavaksi, vaikka muitakin on kesken. LeGuinia ja ties mitä. Minusta tuntuu, että tarvitsen Italiaa tähän väliin. Jos vaikka aurinko tulisi kirjan sivuilta, kun ei kerran taivaalta.

torstai 14. helmikuuta 2013

Numeroita

Kirjoitin töistä tultua 25 minuuttia. Se tarkoittaa viittä käsin kirjoitettua vihkon sivua.

Blogillani on 64 ilmoittautunutta lukijaa. Hämmentävää ja hienoa.

Tämä on 1127. bloggaukseni tähän blogiin.

Olen juonut tänään neljä kupillista mustaa teetä. Liptonin Yellow Labelia, jota inhoan (jos nyt totta puhutaan, niin inhoamisen lisäksi olen sitä mieltä, että Yellow Label on rikos ihmiskuntaa kohtaan).

Huomisen jälkeen minulla on neljä vapaapäivää. Se tarkoittaa monta käsin kirjoitettua vihkon sivua, monta kupillista hyvää teetä, monta hyvää ajatusta. Se tarkoittaa aikamoista autuutta.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

11 x 3

Hiih, pitkästä aikaa haaste! Ihana Paula haastoi minut ja tässä sitä mennään!

Ensin säännöt: 
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Sitten satunnaiset 11 asiaa minusta:
1. Minulla on värjätyt hiukset.
2. Hiusteni oma väri on hyvin lähellä sitä, mitä ne ovat värjättyinäkin; vähemmän maantiet tosin.
3. Minulla on joskus huono omatunto siitä, että luen liian vähän.
4. Sitäkin mietin, että luen varmaan "vääränlaista" kirjallisuutta. Pitäisi lukea paljon älykkäitä kirjoja, luulen.
5. Lukeminen on minulle sivistyksen lisäksi rentoutumiskeino.
6. En pidä löysäksi keitetystä kukkakaalista.
7. Unohdan aina kastella kukkani.
8. Ennen pidin itseäni säntillisenä viherpeukalona, mutta en tosiaan enää. En tiedä, mitä tapahtui.
9. Talvisin kuiva sisäilma aiheuttaa yhtä sun toista kiusaa minulle.
10. Lasken telemarkia.
11. Minulla on yksi neulomus kesken jo kolmatta vuotta. Ei mitään hajua, milloin se mahdollisesti valmistuu.
 
Ja vastaukset Paulan kysymyksiin:
1. Kirjoittamisesi inspiraatio?
 Kirjoittaminen, ehdottomasti. Inspiraatio syntyy kirjoittamalla.
2. Kuka on kirjoittamiseesi itsesi jälkeen eniten vaikuttanut henkilö?
 Minulla on monta ihmistä, jotka ovat tehneet paljon hyvää kirjoittamiselleni, jokainen erilaisessa elämänvaiheessa. Kuka olisi se, joka on vaikuttanut eniten? Tämä on paha, kaikki tällaiset kysymykset ovat, joissa pitää valita yksi ja ainoa ja oikea vastaus. Hmmm. Sanon, että se eräs opettaja, joka uskoi minuun. Ks. vastaus 11a.
3. Mahdollinen kohdeyleisösi?
 Apua. Aikuiset. Todennäköisesti naiset, koska suomalaisten miesten massa ei tutkimusten mukaan juurikaan lue naisten kirjoittamia kirjoja.
4. Minkälaista tukea ja apua olet kirjoittamiseen saanut?
 Henkistä tukea paljonkin, nuorena äidinkielen opettajalta, sittemmin kirjoittamisen opettajilta ja kanssakirjoittajilta. Myös ystäviltä. Tällä hetkellä kanssakirjoittajat on se ajankohtainen tuki ja apu.
5. Minkälaista tukea vielä tarvitsisit?
 Mentori olisi kiva. Joku, joka lukisi tekstiäni edes pari kertaa vuodessa - joku ihanne, joku sellainen, jonka työtä itse arvostan ja jonka palautteeseen voisin luottaa.
6. Mikä kirjoittamisessa on hankalinta?
 Ajan puute ja se, että on vaikea päästä syvälle, sinne, missä sanat tulevat alitajunnasta ilman, että kukaan tai mikään sensuroi niitä.
7. Mikä sinua estää kirjoittamasta?
 Ajanpuute. Se on päälimmäinen. Jos aikaa olisi, niin varmasti joku toinen asia.
8. Miten olet päässyt yli kohdissa 6 ja 7 mainitsemistasi kynnyksistä?
 Kirjoittamalla. Vaikka sitten kymmenen minuuttia kerrallaan. Ja kirjoittamisen hankaluus ratkeaa useimmiten kirjoittamalla, tai sitten pitämällä breikkiä ja tekemällä ihan jotain muuta.
9. Kirjallinen esikuvasi - keneltä ehkä olet saanut vaikutteita tai kenen tavalla haluaisit pystyä kirjoittamaan?
 Ennen ihailin tosi paljon Raija Siekkisen eleetöntä tyyliä. Viime aikoina olen ollut vaikuttunut esim Joyce Carol Oatesista. Jyrki Vainonen on myös hieno.
10. Lempikirjasi, yksi tai useampi?
Banana Yoshimoto: Kitchen
L.M.Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajaelämässäsi?
a. Se, kun eräs arvostamani kirjailija/kirjoittajaopettaja sanoi, että "tää on ihan hyvä, mutta sä pystyisit niin paljon parempaankin".
b. Ne kolme kertaa, kun olen ollut oikein lähellä kustannuskynnyksen ylittämistä ja olen saanut keskusteluyhteyden kustantamoihin ja sieltä on sanottu, että novellikokoelmani on hieno ja että osaan kirjoittaa hyvin.


Ja kenelle jatkan tätä? Deelle, OutilleLilalle ja Päiville ja  Andersille!
Tässä kysymyksiä teille:
1. Mistä pidät eniten kirjoittamisessa?
2. Minkä ikäisenä tajusit, että haluat kirjoittaa?
3. Mitä olet saanut kirjoittamisesta?
4. Onko sinulla ateljeekriitikkoa/hovilukijaa?
5. Kuka se on?
6. Jos et kirjoittaisi, miten ilmaisisit itseäsi?
7. Jos olisit ruoka, mikä ruoka olisit?
8. Jos olisit sää, millainen sää olisit?
9. Mitä pelkäät?
10. Mihin kaupunkiin kaipaat?
11. Oletko hyvä valehtelemaan?

Hyvää yötä!

Alitajunta

Aamu. Kuivaan hiuksia. Fööni huutaa. Minä ajattelen yhtäkkiä sivujuonta, vaikka en ole ajatellut kirjoittamista lainkaan koko aamuna, vaan lähinnä sitä, että väsyttää ja mitä puen päälle töihin.

Päivä. Kävelen käytävää pitkin ja aamuinen ajatus välähtää päässä. Sivujuoni.

Ilta. Raivaan pyykit koneeseen ja loput pyykkikoriin. Puhtaat narulta pois, ajelehtivat tavarat paikoilleen, vanhat lehdet pinoon toisten samanlaisten päälle. Tiskaan kattilaa. Päähän pulpahtelee hajanaisia asioita kuin hitaasti kiehuvassa puurokattilassa kuplia paksun massan keskeltä. Kuivaan kädet ja kirjoitan ne ylös kirjoitusvihkoon, etteivät ne karkaa sillä aikaa, kun teen ruuan, syön, elän arkea.

Tuntuu kiitolliselta. Että kaiken tämän keskelläkin pää kirjoittaa aina välillä, vaikka käsi ei.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kirjoittamisesta ja sanoista, taas kerran

Tänään näin kanssakirjoittajia ja sain palautetta yhdestä uusvanhasta tekstistäni. Pari darlingia pitää tappaa, rakenne uusiksi, parempi motivointi, kliseitä pois... Hommia riittää ja palaute oli välillä hyvinkin suorasukaista. Hyvä niin. Mielessä pyörii jo lauseenpuolikkaita, joilla korjaan tilannetta. Käytiin taas myös läpi hyvin lyhyesti se, että ei, minun novellini eivät synny teema edellä. Joidenkin mielestä niiden pitäisi syntyä, mutta minä olen eri mieltä. Eivät nimittäin synny. Ehkä kirjoitan joskus tulevaisuudessa toisin kuin nyt, ehkä joidenkin tekstien kohdalla on toisin, mutta nyt en kulje teema edellä. Kirjoittaminen on seikkailu.

Pari viimeistä päivää on ollut arveluttava ja arveltunut olo. Epäileväinen. Epäseikkailullinen. Ensi maanantai ja tiistai ovat vapaapäiviä. Palkattomia sellaisia. Asetan tietysti hirveitä paineita niille päiville. Pelkään, että jos en saakaan kirjoitettua, entä jos kadotan sen innon, joka minulla on yhtä uutta tekstiä kohtaan ja jota olen onnistunut vaalimaan kohta jo kaksi kuukautta. Entä jos se menee pois? Sama vanha pelko aina: entä jos se menee pois. Mikä se? Kirjoittaminen, sanat, into. Pitäisi vain näinä kirjoittamattomina päivinäkin muistaa luottaa siihen, että kirjoitus synnyttää kirjoitusta ja että kaikki on hyvin.

Palautteesta tuli mieleen muuten sekin, että sain palautetta inhorealismista. Ällötti ja oli kuulemma vähän liikaa. Aloin nauraa ja sanoin, että taas tämä. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta. Sanat, jotka minulle ovat aivan neutraaleja, tapahtumat, jotka kerron neutraalisti ja paisuttelematta, tosiasiat raportoiden, saavat lukijat sanomaan, että ällöä ja inhorealistista. Loput, jotka omasta mielestäni ovat neutraaleja, ovat lukijoiden mielestä "ranteet auki -kamaa". Mikä vain vahvistaa tunnetta siitä, että todellakin teksti tulee toiseksi kun se luetaan. Lukija rakentaa tekstiin merkityksiä, joita sanoissa itsessään ei ole. Sanat eivät ole "hyviä" tai "pahoja" (anteeksi naiivi ilmaukseni), sanat vain ovat. Ja kun minä kirjoitan, otan sanat usein jotenkin annettuina, ilman painolastia. Oksennus on oksennusta - sitä, mitä syntyy, kun ihminen yökkää vatsalaukkunsa sisällön pois sieltä. Onko se sitten ällöttävä asia vai ei - sehän riippuu ihan lukijasta.

Väsyttää. Hain uuden kirjan tänään postista. Menen nukkumaan sen viereen.



ps. Helmi-Maarialla on arvonta, menkää ja tulkaa arvotuiksi!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kis kis

Hyvin pientä kirjoitusta. Ottaisin enemmänkin, mutta kello seisoo vieressä ja heristää käsivarsiaan, kuinka pitää sitä ja tätä ja silittää ja ripustaa ja nukkua, varsinkin nukkua, jos aion herätä ajoissa ja kävellä (sutia) töihin aamulla. Kahdeksan tuntia unta ja pystyn heräämään ajoissa, ehkä hieman sitkuttaen, mutta kuitenkin. Kaksi käsin sudittua sivua raakatekstiä, kymmenen minuuttia. Kun saan tekstin ajatuksen alle, se hyrisee rintani alla kuin kotikissa.

Aloitin sittenkin Ursula K. Le Guinin Muistamisen taidon. Diana Wynne Jonesit joutuvat odottamaan vuoroaan. Luen sängyssä.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tänään

En ole blogannut muutamaan päivään. Siis kokonaiseen viikkoon. Ei ole tapahtunut kovin paljon. Joku päivä kävin kirjoittamassa kahvilassa. Kun pääsin sisälle, tiskin takana kysyttiin, että "Teetä?". Sanoin, että kyllä kiitos, ja alkoi hymyilyttää. Pidän siitä paikasta. Kirjoittaisin siellä joka päivä, jos olisi aikaa.

Eilen hiihdin. Perjantaina ja lauantaina saunoin. Viime yönä en nukkunut ollenkaan niin monta tuntia kuin piti. Lopetin Kady Crossin kirjan The Girl in the Steel Corset. Piti lukea loppuun asti. Ei vetänyt vertoja Gail Carrigerin steampunkille, vaan oli aika ennalta-arvattava, mutta ei se haitannut. Viihdyttävää. Sarjan seuraava kirja on tilauksessa.

Ennen Crossia luin Diana Wynne Jonesia, ja viime yönä neljältä tuli sähköpostiviesti kirjastosta (niiden automaatti lähettää kaikki viestit heti kohta neljän jälkeen),  että seuraava satsi DWJ:tä on odottamassa. Pitää hakea ne huomenna.

Luen siis tällä hetkellä lähinnä lanu-fantasiaa ja steampunkia. Joku voisi luulla, että kirjoitan saman tyylistä. Juu ei. Olen melko pitkälti realismin airut. Sanansaattaja. Ruumiillistuma. Tekstistymä. Krhm. Pointti tuli varmaan selväksi.

Jos menisin nukkumaan ajoissa, minun pitäisi valita kirja sänkylukemisekseni. Se pitää valita joka tapauksessa, vaikka menisin myöhäänkin nukkumaan. Haluaisin DWJ:tä tai Crossia. Ei ole tarjolla. Voinko aloittaa A.S.Byattin Pienen mustan kirjan nyt? Le Guinin Muistamisen taito on liian paksu ottaen huomioon, että saan huomenna kolme tai neljä Diana Wynne Jonesia kirjastosta ja haluan päästä niiden kimppuun mahdollisimman pian. Entä joku keskeneräisistä? Niitä riittää. Olisiko jo aika?

Joku päivä menen taas sinne kahvilaan, jossa minut muistetaan teenjuojana ja kirjoitan itseni puhtaaksi.