May the Force be with you

tiistai 31. toukokuuta 2011

Toukokuu loppuu tähän

Toukokuun viimeistä iltaa viedään. Kiireinen päivä. Aamulla töihin yhdeksäksi, illalla kotona yhdeksän jälkeen. Ei töissä kyllä koko aikaa, vaan paikasta A paikkaan B josta paikkaan D paikan C kautta. Kirjoittaminen? Heh. Toivottavasti ehdin kuitenkin raakateksteillä torstaina ja viikonloppuna, se olisi mukavaa.

Kustantamoista ei ole kuulunut mitään (jos olisi, olisin jo kertonut) ja oletan, että juhannukseen asti on vielä jokin pieni mahdollisuus saada elonmerkkiä jostain paikasta. Sen jälkeen varmaan kustantamoistakin karkaa väki lomille. Joten katsellaan, odotellaan, vedetään lämpimän kesäillan tuoksua syvälle keuhkoihin ja kirjoitellaan siinä odottaessa. Hankitaan auringonvalosta paljon D-vitamiinia ja nautitaan lämmöstä, jota toivottavasti on tarjolla. Siinä sivussa odotellaan ihan vain vähän, yritetään olla odottamatta aktiivisesti. Kuulostaa suunnitelmalta. Ei kun toteuttamaan.

Ei kyllä ehkä ihan heti, sillä nyt alkaa olla kiire sänkyyn; huomennakin on edessä pitkä päivä - miten nämä aktiviteetit aina kasaantuvatkin näin?

maanantai 30. toukokuuta 2011

Poutaantuvaa

Hassu päivä. Aamulla oli syksy ja nyt iltapäivällä on kevät. Tuulee. Aamupäivällä satoi vettä kaatamalla, nyt kaataa aurinkoa, jota kylmä tuuli levittää kaupungin ylle. Tänään on viimeinen vapaista maanantaistani. Pestyäni koneellisen pyykkiä pakkasin kirjoitusvihon, Cameronin ja Goldbergin laukkuun ja menin lähikuppilaan. Koko aamun olin ollut haluton ja mariseva, ärtynyt ja levoton. Kahvilassa otin teetä ja aloitin lueskelemalla Cameronin Tyhjän paperin nautintoa.

En ole pitkään aikaan puhunut kirjoittamisesta tai kuullut kun kanssakirjoittajat puhuvat kirjoittamisesta tai kirjoittamisestaan. Cameron osui ja upposi siihen harmistuneeseen ja tympeään maaperään, joka minua aamupäivällä vaivasi.

"Se [kirjoittaminen] tuntuu hyvältä riippumatta siitä, tekeekö sen hyvin vai ei", Cameron ilmoitti minulle (s.123). Ja jatkoi: "Kun kirjoitan tarpeeksi usein, huomaan olevani kiinnostunut siitä mitä sanon. Kun olen kiinnostunut itsestäni, minun on helpompi uskoa, että muutkin saattavat olla kiinnostuneita" (s.109), "Kun en kirjoita tarpeeksi, minusta tuntuu kuin minua kalvaisi jokin sairaus. Se on halu, joka ei tyydyty muilla asioilla. Alan kaivata sieluani" (s.107).

Niinpä. Lueskeltuani Cameronia hetken laitoin kirjan syrjään ja kirjoitin hiukan. Vielä vähän. Ja pikkuisen myös tuosta. Alkoi tuntua paremmalta. Tajusin, että tunne siitä, kuin olisin jotenkin alkupisteessä myös raakatekstin suhteen, on ihan oikea. En ole kirjoittanut pitkään aikaan silkkaa raakatekstiä. Päivä siellä, toinen täällä. En ole kuitenkaan tilkinnyt päiviäni kirjoittamisella, en ole tilkinnyt itseäni. Ja että olen sen kanssa alussa? Kyllä, Kreikkalaisten jälkeen taas alussa. Eikä sen tarvitse antaa haitata, sen alkuun palaamisen. Voin opetella kirjoittamaan taas raakatekstiä ja kirjoittaa sitä siksi, että se on hauskaa ja että voin päästää itseni irti. Siitäkin loppupeleissä on aika pitkälti kysymys. Itsensä irti päästämisestä. Raakatekstini on ollut viime aikoina kovin sisäsiistiä. Voisin antaa itselleni enemmän nuoraa, antaa tekstin poukkoilla ja viedä, sillä kuten tuo ensimmäinen lainaus toteaa, se tuntuu hyvältä vaikka tekisi sen huonosti.

Tänään ilmoittauduin myös joogakurssille. Tänään paistaa aurinko. Yritän ottaa itseni vähän kevyemmin enkä niin kovin ryppyotsaisesti. Seuraavaksi syön myöhäisen lounaan ja pesen lisää pyykkiä ja kirjoitan ehkä vähän.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Lady Ostapeck

Eilen olin Tampereella ja kävin Vapriikissa katsomassa näyttelyn Ladyn tyyli. En tiennyt, mitä oli edessä, kun menin näyttelyyn. En pettynyt. Itse näyttely koostui valokuvista ja vanhoista naisten vaatteista, mutta se, mikä minuun iski kuin salama kirkkaalta taivaalta oli videopätkä valokuvaajasta.

Näyttelyssä on esillä taiteilijanimellä Lady Ostapeck esiintyneen 1918 syntyneen amerikkalais-suomalaisen valokuvaajan ja vaatekeräilijän ottamia muotokuvia ja niissä rekvisiittana käytettyjä vanhoja vaatteita, jotka Lady Ostapeck on lahjoittanut Suomeen.

Videopätkä Lady Ostapeckistä esitteli valokuvaajan kahdessa eri iässä, ensin ikääntyneenä ja sitten ihan oikeasti vanhana. Hopeahiuksinen nainen, josta videokuvankin perusteella uhkui karismaa. Ja entä se puhe sitten! Lady kuvasi vanhalla kameralla ja halusi kuvata muotokuvansa niin, että kuvan kohde tunsi itsensä kauniiksi; "mun kamera on hellä". Videolla Lady Ostapeck kertoi murteellisella suomella elämästään, urastaan ja etenkin suhteestaan kuvaamiseen ja vähän yllättäenkin sanoihin. Hän korosti videolla, kuinka sanat ovat voimakkaita. Kuinka hän haluaa näyttää kuvissaan, kuinka voimakkaita sanat ovat. Ettei hän voisi sanoa kuvattavalleen, että "oletpa sä ruma", koska sanat ovat niin vahvoja. Että ymmärtävätkö suomalaiset, kuinka vahvoja heidän sanansa ovat. Että kun kuvattavan (ihan tavallisen ihmisen) pukee taivaalliseen, vanhaan leninkiin ja sanoo hänelle, että hän on kaunis, että hänen pitää kuvitella olevansa ritariaikainen lady, jonka kättä ihana prinssi on tulossa pyytämään ladyn isältä ja kuinka lady näkee ikkunasta prinssin saapuvan - silloin kuvattava oikeasti saattaa nähdä saapuvan prinssin ratsuineen. Kuvattava on se ylhäinen lady - ja hyvin kaunis. Niin voimakkaita sanat ovat.

Videopätkä Lady Ostapeckistä ei ollut pitkä. Ehkä viisi, kymmenen minuuttia. Puolet ajasta minä itkeä ryystin. Mikä ihana, erikoinen vanha rouva! Mikä karisma! Millainen elämä! Miten voimakkaita, voimakkaita hänen sanansa!

Jos liikutte Tampereella, menkää katsomaan Vapriikin näyttely Lady Ostapeckista. Avoinna ensi vuoden maaliskuulle asti. Suosittelen!

En ole koskaan -päivä

Kävin brunssilla paikassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt. Brunssi oli hyvä ja paikka oli kiva - melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Teetä sai juoda halunsa mukaan.

Brunssin jälkeen kävelimme hiukan ympäriinsä ja päädyimme ennenkokemattomaan paikkaan katsomaan Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyä Kuvan kevät. Oli hienoja teoksia. Erityisesti ihailin Janne Nabbin ja Maria Teerin teosta Sisällysluettelo ja toinen, ihan mahtava oli Tuomas Karjalaisen 111 näytettä-teos.

Päivän kulttuuriannin jälkeen kävelimme Merihaan rantoja pitkin ympäri - enpä ole sitäkään tehnyt aikaisemmin - kylläpä Merihaan rannat ovat kauniit, ja maisemat, ja veneet, ja meri harmaanakin.

Pitäisi käydä enemmän paikoissa, joissa ei ole ennen käynyt. Pitäisi nähdä useammin uusia asioita. Nyt istun kuitenkin kotona ja suunnittelen pyykinpesua, ruuanlaittoa, varmuuskopiointia. Päivä on harmaa. Se ei haittaa.

torstai 26. toukokuuta 2011

Helmeilyä

Paula haastoi minut mukaan Kirjoittajan helmi -haasteeseen, jossa on tarkoitus kehua jotain omaa tekstiään. Olen joskus aikaisemminkin vastannut tähän haasteeseen - siitä todisteena jostain tuolta vasemmalta löytyvä kuva. Ajattelin kuitenkin ottaa haasteen vastaan toiseen kertaan ja tekaista sen nyt nopeasti ihan vaikka buustauksen vuoksi - yleensä itseään osaa moittia kyllä ja ne kehut jäävät vähemmälle.

Sitten onkin se vaikea osuus, eli valita teksti ja kehua se. Huhhuh. Koska en ole tuntenut itseäni viime aikoina mitenkään loistokkaaksi kirjoittajaksi, tämä tuottaa vähän päänvaivaa. Otetaan kuitenkin kehun alle Omega, joka on siis yksi novelli kustantamokierroksella olevasta kokoelmastani, jonka työnimi siis tosiaan on Kreikkalaiset kirjaimet. Nykyisessä kokoelmakässärissä Omega on ensimmäisenä novellina, eli avaa pelin. Laitoin sen ensimmäiseksi, koska se on minusta hyvä. Ja nyt sitten pitäisi kertoa teillekin, miksi se on hyvä. Katsotaanpas.

1. Omega on hyvä, koska siinä käsitellään tärkeää, vähemmän käsiteltyä aihetta, joka kuitenkin koskettaa monia ihmisiä syvältä.
2. Omega on mielestäni hyvä, koska aiheen käsittely ei ole kliseistä.
3. Tykkään tietystä raadollisuudesta, jota Omegassa on. Tai ehkä raadollisuus on väärä sana, ei Omega mitään inhorealismia ole. Tykkään tekstin tyylin suoruudesta. Minusta Omegassa tulee esille se, että ei ole lähtökohtaisesti ällöttäviä sanoja, on vain sanoja. Se, minkä merkityksen sana saa lukijan päässä, on eri asia, mutta Omegassa minä olen vain kirjannut asiat muistiin.
4. Omegassa on yllättävä ja konkreettinen käänne.
5. Omegassa ollaan kotona, menneisyydessä, töissä, pihalla, bussissa, kahdessa eri vuodenajassa, ja silti se on ehjä kokonaisuus eikä kokoonräävitty kasa irtopaloja.
6. Bonuskehu: Omega loppuu hyvin. Kaikki jotka ovat lukeneet blogiani pitkään, tietävät, että minulla on taipumusta loppuihin, jotka ovat muiden mielestä ihan törkeän synkkiä ja minun mielestäni neutraaleja. Omegassakaan ei ole lopussa ruusun terälehtiä ja siirappia, mutta päähenkilölle käy lopulta hyvin.

Tässä minun kehuni. Tekstinäytettä ei ikävä kyllä tipu - Paula oli sellaisenkin laittanut. Vastoin sääntöjä en jaa haastetta eteenpäin kenellekään erityisesti, mutta jos tunnette tarvetta kehua itseänne estoitta, olkaa hyvät ja poimikaa tästä!

Niin ja ne säännöt:
1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista. HUOM. haasteeseen vastaaminen ei edellytä varsinaisen tekstin julkaisemista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Löllö ilta

Toukokuu on aina niin jännä. Varsinkin tämä loppuvaihe. Talven jälkeen on niin vaikea uskoa, että kello on puoli kymmenen ja silti aurinko paistaa vielä. Töiden jälkeen kävin kävelylenkillä - hirveän kylmä tuuli siellä kyllä on, ihan sama vaikka aurinko paistaakin ja on toukokuun loppu.

Tänään kirjoitettujen sivujen määrä on pyöreä nolla. En ole muutenkaan saanut oikein mitään aikaan työpäivän ja kävelylenkin lisäksi. Lähinnä puhelimessa puhumista, vähän telkkaria ja aivokuolemaa. Näitäkin päiviä on hyvä olla aina välillä. Ehkä sitten huomenna saan taas tartuttua kynään. Itse asiassa voisin maksimoida tämän päivän löysäilyillan menemällä ajoissa nukkumaan. Kuulostaa hyvältä. Sitten huomenna jaksetaan taas. Hyvää yötä!

maanantai 23. toukokuuta 2011

Sataa!

Ihana, ihana sadepäivä! Miten herkullisia isoja pisaroita! Miten harmaata! Mikä ropina! Miten vaahteroiden alla niistä tippuneet vaaleanvihreät kukat valaisevatkaan kadun! Miten kodikasta ja raikasta! Tältä se tuntuu aina kun on ensimmäinen ihan oikea sadepäivä talven jälkeen. Vesipisarat tuntuvat niin hyviltä ja oikeilta. Ainakin jos on vapaapäivä, eikä tarvitse mennä mihinkään muualle kuin lähikuppilaan eikä tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua.

Olin lähikuppilassa ja kirjoitin pari tuntia. Raakatekstiä ja tällä kertaa jotenkin palkitsevaa sellaista. Minulla oli paljon tukijoukkoja mukana: oma muistikirja, Hirvonen&Silfverbergin Sata sivua, Parkon Kirjoita runo sekä Goldbergin Wild Mind. Selailin muistikirjaani(siinä on muistiinpanoja erilaisilta kirjoittamisluennoilta, kirjailijahaastatteluista, teksieni palautteista jne) sekä pitkästä aikaa Goldbergia, muut kirjat saivat jäädä sikseen. Kirjoittelin Goldbergista muutamia harjoituksia. Se tuntui hyvältä. Tiedän, että jos minulla olisi peräkkäin monta tällaista päivää, että voisin vain tutkiskella pääni sisältöä, sieltä alkaisi löytyä kaikenlaista jännää. Kun ei ole omia päiviä rivissä odottamassa, pitää tulla toimeen sillä mitä on.

Hiukan vielä kaihertaa mielessä se, että pitäisi kirjoittaa jotain "hyödyllistä", mutta olen tuupannut tuollaiset vaatimukset mahdollisimman tarkasti pois mielestä. Tämä on hyödyllistä, tämä penkominen, tonkiminen, sanojen houkuttelu, sanojen sataminen. Sitäpaitsi on aivan ihana sadepäivä. Olisi synti käyttää se typerehtimiseen, joten käytän sen siihen, että keskityn hakemaan sitä tunnetta, että kirjoittaminen on hauskaa ja minulla on kaikki maailman mahdollisuudet jokaisen tekstini kohdalla.

Säätä ja kartatta olemista

Tähän mennessä tapahtunut: Aamiainen, kahdeksan sivua raakatekstiä, yksi koneellinen pestyä pyykkiä, yksi pieni ukkonen. Klo 8.15 auringonpaistetta, joka loppui noin klo 8.30. Nyt sadetta ja pilvistä. Suorastaan syksyisen värinen ilma.

Seuraavaksi suunnitteilla: Taidan ottaa pienen kulhollisen keittoa varhaiseksi lounaaksi, ettei tule heti nälkä kun menen lähikuppilaan kirjoittamaan. Säätiedotuksen mukaan tarjolla on reipasta sadetta ja iltapäivälle vielä lisää ukkosta. Kun lähden lähikuppilasta käyn samalla ruokakaupassa.

Kysykää minulta mitä aion kirjoittaa tänään. Vastaan, että en tiedä. Olen niin pitkään kirjoittanut Kreikkalaisia, että välillä on vähän hankala sopeutua tähän, ettei ole sitä kokoelmaa enää käsissä. Ettei ole sitä rajattua kokonaisuutta, johon melkein kaikki kirjoittaminen tähtää, vaan on jollain tavalla tyhjä tila, joka pitää tai jonka voi täyttää millä tahansa tekstillä. Onhan minulla toki niitä keskeneräisiä ja vähemmän keskeneräisiä novellintekeleitä, kuten eilen kirjoitin, mutta ei se silti ole sama asia kuin Kreikkalaiset. Jännää. Tyhjää, mutta samalla pitäisi muistaa, että täynnä mahdollisuuksia.

Ai että kuinka pitkä aika siitä on kun olen viimeksi kirjoittanut ihan täysin ilman karttaa? Aika pitkä aika. Pidin ensimmäisen virkavapaani (kahdeksan viikkoa) syksyllä 2007. Silloin Kreikkalaiset saivat alkunsa. Siitä asti siis. Ja niin kauan kunnes saan jonkinlaisia vastauksia kustantamoilta ja niin kauan kunnes alan niiden perusteella kirjoittaa Kreikkalaisia taas kerran uusiksi, on minulla tämä uusi välitila, jossa kirjoittaminen on mitä tahansa, eikä minulla ole hajuakaan mihin päin olen menossa.

Nyt sitä keittoa ja sitten kirjoittamaan. Katsomaan, mihin tämä päivä vie.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kertausta

Luin läpi viisitoista vanhaa, keskeneräistä tekstiä. Muutama niistä oli puolen sivun töräytyksiä, ne harppasin yli, osa sivun mittaisia kuvia, mutta muutama ihan oikeaksi novelliksikin laskettava. Muutama, joita pitää kunnostaa vielä, mutta myös sellainen, jonka olisin voinut oikeastaan laittaa Kreikkalaisten mukaan kokoelmaan. Se olisi sopinut siihen. No, ehkä sitten kolmannella kustantamokierroksella... Korjailin joitain vanhoja tekstejä ja lähetin niistä saman tien varmuuskopiot meiliini. Ei vara venettä kaada.

Vanhoja tekstejä oli mukava lukea. Ihan eri maailmaa kuin Kreikkalaiset. Niitä olen hinkannut niin kauan, että olen niille sokea. Nämä viimevuotiset yllättivät, en muistanut joka sanaa en kaikkia juonenkäänteitä. Mietin mitkä ovat käyttökelpoisimpia.

Se uusi teksti, jota olen alkanut suunnitella (tapojeni vastaisesti) on pyörähtänyt mielessä tänään pari kertaa. En vieläkään tiedä mitä siitä pitäisi tehdä, mutta sitä on kuitenkin kiva ajatella ja suunnitella. Sen lisäksi, että siitä puuttuu puolet juonesta ja lopputulema, minulta puuttuu myös mielikuva siitä, millainen kieli olisi parasta. Olen kyllä kirjoittanut siitä raakatekstiä, mutta en ole varma tyylistä. Sitä pitää hakea vielä. Toivottavasti löydän.

Vaikka olen lueskellut ja korjaillut tekstejä ja laiskasti pohtinut sitä yhtä uutta, ei tunnu siltä, että olisin menossa johonkin suuntaan, vaan kuin kirjoittelisin vähän sinne sun tänne, umpimähkään, joka puolelle. Ei se haittaa, luulen. Tässä kohtaa voin kai vain yrittää hakea sitä tunnetta, että on hauska kirjoittaa, ihan mitä tahansa. Se ohjenuoraksi huomiseen.

Tanssahteleva sunnuntai

Onneksi luin eilen NYT-liitteen tarkasti, sillä löysin sieltä ohjelmaa tälle päivälle. Käytyäni kävelylenkillä kiiruhdin Senaatintorille nauttimaan puolen tunnin verran tanssista. Pieni suomalainen balettiseurue tarjoaa tänään Senaatintorilla kirkon portaiden edessä nykybalettia. Portaat toimivat loistavana katsomona ja esiintymislava on pienenpieni ja toisaalta suuren suuri - onhan siinä koko tori käytettävissä. Jos luet tämän ennen alkuiltaa ja olet vapaana klo 17 tai 18, ota vuoteesi ja käy, suosittelen lämpimästi!

Oli jotenkin ihan mahtavaa istua lämpimillä kiviportailla, katsella tanssia, katsella uskomattoman notkeita ja kauniita ihmisvartaloita, kuunnella musiikkia, taputtaa ja viheltää, hymyillä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että teepaita riitti, vaikkei lämmintä ollut kuin +13. Esitys kesti tosiaan sen puoli tuntia ja oli ihan täydellinen tähän sunnuntaipäivään. Oman osansa esitykseen/esityksiin antoi kaupunki. Autot, turistibussit, liikenteen ääni. Ja kaiken keskellä tanssijat. Hienoa. Tuntui hyvältä nähdä jotain kaunista. Tulin hyvälle mielelle ja muistin, että olisi kiva käydä katsomassa tanssia enemmänkin.

Senaatintorin lisäksi olen istunut muuallakin auringossa. Tuuli on kyllä uskomattoman kylmä, suoraan mereltä, ja piti vähän miettiä aina välillä, että tarkeneeko ilman takkia vai ei. Aina ei tarennut, mutta välillä tarkeni. Ja kun ottaa huomioon kuinka vähän niitä lämpöasteita on, tulee vähän hassu olo: olen käyttäytynyt tänään niin kuin olisi ollut lämpimämpi, niin kuin olisi ollut kesä. Vaikka sormia välillä palelikin.

Kirjoittanut olen myös. En mitään kummempaa, mutta raakatekstiä. Aamulla ennen lenkille lähtöä neljä sivua ja sitten kahvilakirjoituksena viisi sivua. Kirjoitusvihossa on enää muutama sivu jäljellä ja ajatus sen kirjoittamisesta täyteen tänään on houkutteleva. Luulen, että minun pitää kuitenkin laittaa ensin ruokaa ja syödä, ettei tule mitään jännittäviä alhaisesta verensokerista johtuvia tunnetiloja. Ja tiskit ovat likoamassa. Pyykkiä voisi laittaa koneeseen. Entä se imurointi? Silitys? Kyllä minä ehdin kirjoittaakin, ihan varmasti. Sitä paitsi huomenna on vapaapäivä ja kirjoitan lisää. Ja hymyilen.

torstai 19. toukokuuta 2011

Illalla

Tänä iltana minulla ei ole sanoja. Olen tyhjä. Pieni ääni päässä sanoo, että eikun tyhmä, mutta en kuuntele sitä. Katseslen vain miten puut liikahtelevat, miten valo valuu, miten kaupunki himmenee. Tänään elän sitku-elämää: sitten huomenna; sitten kun tapahtuu a tai b tai c. Sitten viikonloppuna. Sitten maanantaina. Sitten. Sitten kun.

Lokit lentävät taivaan yli. On hiljaista. Melkein ajattelen, että voisin mennä jo nukkumaan, mutta tajuan kyllä, etten saisi vielä unta. Menen nukkumaan sitten kun aurinko ei enää paista. Sitten unikin ehkä osaa tänne. Viime yönä näin häiritseviä unia, joita en enää muista. Aamulla muistin ja häiriinnyin vähän. Vinksahtaneita tunnelmia.

Juuri nyt minusta tuntuu kuin olisin kuplassa, tyhjiössä. Kukaan ei vastaa kun huudan. Tänään on tällainen päivä. Kaupunki hämärtyy.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Iltarauha

Viisi sivua raakatekstiä. Lähinnä pohdiskelua siitä uudesta, suunnitteilla olevasta tekstistä. Hahmottelin rakennetta ihan vähän ja heittelin itselleni kysymyksiä siitä, että "mitä sen jälkeen tapahtuu?" Tosi paljon on vielä auki, eikä minulla ole mitään hajua huvittaako tuota kirjoittaa enää sitten kun sen on suunnitellut valmiiksi tai edes puolitekoiseksi (toivottavasti suunnittelu ei pilaa kirjoittamisen iloa!), eikä mitään hajua saanko ikinä keksittyä fiksua loppuratkaisua mutta mutta... Olen kirjoittanut kuitenkin tänään. Hetkeksi olen uponnut sanoihin ja nähnyt jotain muuta edessäni kuin pöydän ja kirjoitusvihon. Käynyt kaukana. Se teki yhtä hyvää kuin alkuillan pieni rentoiluhetki, joka aikana olin hereillä ja näin unta yhtä aikaa (aina yhtä jännittävän tuntuista).

Päivä on ollut monimutkainen, ilta on selkeä; kirkas taivas, puut puskevat vihreää väriä maisemaan suun täydeltä, viileä tuuli liikuttelee latvuksia varovasti. Iltapäivällä luulin, etten voisi löytää tästä päivästä enää mitään mielenrauhaa, mutta löysin. Tuomen tuoksusta, puunlehtien vihreästä uhosta ja sanoista. Se on hyvä.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Pahoja enteitä ja aakkosia

Tänään on ollut kiireinen päivä. Olen juossut pää kolmantena jalkana paikasta a paikkaan b paikkaan c. Siinä välissä ehdin käydä kotona, syödä, lukea Hesarin ja ottaa 20 minuutin välikuoleman sohvalla. Heräsin kuola poskella ja pää sekaisin ja ryntäsin paikkaan d.

Ja kun nyt aloitin aakkosleikin, niin kerrottakoon, että yritän rohkaista itseäni, että vielä ei saa heittää pyyhettä kehään: Kustantamot B, C, D, E, F ja G eivät ole reagoineet vielä mitenkään Kreikkalaisten käsikirjoitukseen (jolle minulla on nyt tietenkin mielessä parempi nimi kuin se, minkä kässärin kanteen lopulta väsäsin). Tänään on kuitenkin tyypillinen matalalentopäivä ja tuntuu, etten koskaan voi päästä tämän pidemmälle. Mistä tulee mieleen, että taidan olla kiireisen päivän vastapainoksi kirjoittamisen tarpeessa. Muutama sivu raakatekstiä ennen nukkumaanmenoa voisi tehdä hyvää.

Eilen palasin pitkästä aikaa Jalosen 14 solmua Greenwichiin -kirjan pariin. En voi sille mitään, mutta kirja tuntuu todella pahaenteiseltä. Ehkä se johtuu minusta, tai ehkä se on tuo kirja. Sitä lukiessa odotan koko ajan, että pikku hiljaa kaikesta paljastuu jotain kamalaa. Ei ehkä ihan sopivaa unilukemista? Kunhan saan luettua kirjan loppuun, googlaan sen ja katson mitä muut ovat tykänneet siitä ja ovatko pitäneet pahaenteisenä.

Kello on yhdeksän ja tänään on tiistai. Minulla on päivät ihan sekaisin, luulen vuoroin maanantaita ja keskiviikkoa.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Uusi tekniikka tai ainakin sen yritystä

Ulkoilma on silkkiä ja samettia aamuisen sateen jäljiltä. Voisin mennä tänä iltana kävelylenkille ja aloittaa pikkuhiljaa liikuntakiellon purkamista. Olisi ihana verrytellä vähän jäseniä, ihan samalla tavalla kuin olen tänään verrytellyt kirjoituskättä ja mieltä. Kirjoittelin aamupäivällä raakatekstiä ensin kotona ja sitten kävin istumassa lähikuppilassa vajaat pari tuntia. En voi väittää, että kirjoittaminen olisi käynyt kuin leikki ja sanat olisivat soljuneet vaivatta paperille. Kaikkea kanssa. Kirjoitin silti sivukaupalla ja siitä olen tyytyväinen.

Kaikenlaisen epämääräisen raakatekstin lisäksi onnistuin kirjoittamaan lähikuppilassa jotain ns. hyödyllistä tai toivottavasti ainakin sellaiseksi osoittautuvaa. Minulla on ollut jo pitkään ajatus yhdestä uudesta novellista ja olen aiemminkin kirjoittanut siitä raakatekstiä. Samaa jatkoin tänään. Mietiskelin myös hiukan tuon uuden novellin rakennetta ja tyyliä. Tarinasta minulla ei ole tiedossa kuin osa, mutta sen verran siis kuitenkin että olen pystynyt kirjoittamaan raakatekstiä. Alkukohtaus on myös tiedossa - se on itse asiassa kuva päässäni ja siihen kuvaan ja sen tunnelmaan kiteytyy tällä hetkellä mielessäni kaikki, mitä olen ajatellut novellin alusta.

Yleensä en suunnittele tekstiä juuri lainkaan etukäteen. Ensimmäinen versio tulee jostain ja sen puhtaaksikirjoittamisen jälkeen voin kyllä ruveta pohtimaan rakennetta ja juonenkäänteitä, mutta en ennen. Ensimmäinen versio tulee yleensä aina suunnittelematta sitä mukaa kuin kirjoitan. Ajattelin kokeilla tällä kertaa eri lähestymistapaa. Minulla on tiedossa henkilöhahmo ja hänen keskeisin henkilöhistoriansa sekä paikka, jossa novelli tapahtuu. Tiedossa on se, että aloitan ns. keskeltä ja matkan varrella kerron pikku hiljaa miten siihen keskikohtaan on päädytty. Siitä minulla ei ole hajuakaan, miten novelli loppuu ja miten loppuratkaisuun mahdollisesti päädytään.

Aion ottaa tämän tekstin opiskeluna ja tutkimusmatkana uuteen työtapaan. Yritän tehdä jonkinlaisen suunnitelman ennen kuin alan varsinaisesti koota novellia kasaan. Pitäisi lukea edellisestä kirjoitusvihosta aiheeseen liittyvät raakatekstit, jotta ne jäisivät muhimaan päähän ja auttaisivat hahmottamaan tarinan kaarta (näin ainakin toivon!). Harmi, ettei minulla ole enempää aikaa, siis yhtenäisempää aikaa kuin ilta sieltä, toinen täältä, tai tunti sieltä, toinen täältä. No, ehkä tämä suunnitteluvaihe onkin ihan ok tehdä pienissä paloissa. Katsotaan.

Paitsi että pitäisi lukea tähän uuteen novelliin liittyvät raakatekstit kirjoitusvihoista, voisin lukea myös läpi kaikki ne novellintekeleet, jotka ovat koneella puolivalmiina tai alkutekijöissään. Tsekata, että onko niistä mihinkään. Ainakin yksi novellinaihio on sellainen, että sille täytyy tehdä jotain, mutta en vielä tiedä mitä. Enkä edes muista mitä kaikkia raapaleita koneeni kätkee sisälleen - tutkimusmatkan paikka. Puhumattakaan siitä velvollisuuslukemisesta, joka minun pitäisi aloittaa juuri nyt. Pelkään vaan, että heti kun alan lukea velvollisuuslukemista, nukahdan. Pitää kai keittää pannullinen rooibosta ja litkiä sitä. Jos juo tai syö samalla kun lukee, ei voi nukahtaa...

Ja kyllä, odotan vastauksia kustantamoilta, ajattelen Kreikkalaisia joka päivä, useimpina päivinä monta kertaa. Niinä hetkinä kun aktiivisesti odotan, aika melkein pysähtyy, venyy kuin purukumi ja räpsähtää sitten taas eteenpäin, kun saan jotain muuta ajateltavaa kuin odotuksen. Ja odotuksen. Ja odotuksen.

Maanantain aloittelua

Aamulla kuulin ensimmäiseksi herätyskellon ja heti toiseksi sateen. Kesäsade. Olin jo odottanutkin, että vesi pesisi ilman puhtaaksi katu- ja siitepölystä. Ropina ikkunaa vasten oli niin kodikas, että sängystä oli vaikea nousta.

Vapaa maanantai taas. Kirjoitusmaanantai. Rentoa oloa varjostaa hiukan verran se, että koko päivä ei ole ihan vapaa: pitäisi lukea yhtä velvollisuuslukemista huomiseksi, pari sataa sivua. Ei paljon, mutta tieto siitä, että tämän päivän sisällä kirjoitusaikaa on rajallisesti, että on muitakin velvotteita, se häiritsee hiukan. Yritän, ettei häiritsisi.

Vaikka on pilvinen ja harmaa päivä, ikkunasta näkyvät puut ovat yltiöpäisen vihreitä. Ulkona näyttää kylmältä, eilenkin oli kylmä tuuli. Seinäthän minulla on ympärilläni ja lämmin koti, mutta kun katsoo ulos, varpaita alkaa paleltaa.

Hyvät kirjoituskynäni ovat melkein kaikki loppu, siis muste on loppu. Onneksi löytyi vielä refill-paketti yhteen kynään ja onneksi refill-osa ei ollut kuivunut säilytyksen aikana. Joskus ne kuivuvat, eikä kynästä tule hyvää jälkeä, vaikka mustesäiliö olisi uusi. Kynä ja kirjoitusvihko odottavat tuossa koneen vieressä. Kun lopetan tämän blogikirjoituksen, otan kynän käteen ja kirjoitan. Raakatekstiä. Ihan oikeasti. Niin paljon, että juurrun ja että pilvet väistyvät, niin paljon, että hengitys kulkee ja silmät aukeavat.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Perjantai

Muistaakseni bloggasin eilen. Luettuani muiden blogeja tajusin miksi eilisestä bloggauksesta ei löytynyt mitään todistusaineistoa. Samperin Blogger. No, toisaalta, parempi ehkä näin; olin hetken jo huolestunut mielenterveydestäni ja/tai alkavasta dementiasta, joten sikaileva Blogger on kuitenkin parempi vaihtoeho ;). Tai sitten en oikeastikaan blogannut, luulen vaan ;).

Väsyttää hirveästi. Pitäisi mennä kai nukkumaan. Tyypillistä minua, että perjantai-iltana uni korjaa aikaisemmin kuin viikolla.

Maanantai on vapaapäivä. Olin unohtanut, ja muistin sen yllättäen tänään. Ilahduin aika paljon :) - yhtäkkiä kokonainen päivä itselle! Joudun ehkä lukemaan velvollisuuslukemisia hiukan, mutta kirjoitan myös. Aika ihanaa.

torstai 12. toukokuuta 2011

Vaihtelevaa säätä

Ulkona säätila on melko stabiili, mutta päänsisäinen säätila on edelleen vähän huojuva ;). Eilen illalla kirjoitin ruhtinaallisesti yhden sivun verran raakatekstiä sängyssä. Tänään pääsin puoleen sivuun kunnes puhelin soi ja sitten ei enää huvittanut ja kynä ei toiminut ja ja ja... Pitää etsiä toimiva kynä jostain siihen mennessä kun menen sänkyyn, ja kirjoittaa unisivuja sitten ennen nukkumaanmenoa. Niin ja siis "etsiä toimiva kynä" tarkoittaa siis että "etsiä toimiva kirjoituskynä", sillä kyniähän riittää, mutta koska olen kynähifistelijä, en voi kirjoittaa lyikkärillä tai tahmealla kuivamustekynällä. Ja mistä johtuu, että kaikki hyvät kirjoittamiskynät loppuvat aina yhtä aikaa? Yhtäkkiä ja samana päivänä niistä kaikista tulee vain himmeää viivaa ja terä raapii paperia ja sanat töksähtävät heti alkuunsa? Mysteemi.

Kun kävelin kotiin, kadunvieren täydessä kukassa olevat vaahterat tuoksuivat ihanalta. Aina välillä makea medentuoksu kaupungin tuoksun sijasta. Vaahterat ovat sitäpaitsi nyt niin hauskan värisiä; ihan yltiöpäisen limenvihreitä ja pörhistelevät kukissaan. Tykkään niistä.

Toukokuun iltojen valo on kaunis. Liitän sen ajatuksissa aina näihin kotikulmiini. Kun kävelee myöhään illalla kotiin ja aurinko melkein paistaa vielä, vaikka kello on jo paljon ja taivas on kirkas kaikessa haaleudessaan. Jostain syystä silloin tekee mieli aina hyräillä Kolmatta linjaa takaisin, vaikkei olisi lähelläkään Kolmatta linjaa.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Tyyntyvää

Tänään on ollut monenlaisten tunteiden päivä. Luulen, ettei minulla ole vaikeuksia nukahtaa tänä iltana; vuoristorata vaatii aina parikseen unta. Iltaa kohden tunnelmat ovat seestyneet, vaikka mieleen pulpahteleekin aina välillä vastauksia niihin sanoihin, joita sain yhdeksän tuntia sitten. Pitkät piuhat. Niin ne parhaat vastaukset antavat aina odottaa itseään. Joka tapauksessa iltaa ja seestymistä kohden mennään. Se on ihan hyvä.

Mitä enemmän rauhoitun, sitä enemmän myös kaipaan rauhaa ja positiivisuutta. Syödessäni ajattelin kirjoittamista. Sitä, kuinka en ole kirjoittanut moneen päivään - tai siis maanantaina runoja, mutta noin niin kuin muuten. Raakatekstin rutiininomainen tuottaminen on ollut harvassa viimeisen kuukauden aikana. Välillä mieleen nousee syyllisyys: pitäisi kirjoittaa! Tänä iltana käännän ajatuksen toisin päin: saan kirjoittaa. Miten iloinen, kevyt, rauhallinen, lepattava ajatus. Yritän pitää sen. Yritän antaa itselleni hiukan aikaa tänä iltana sängyssä ja kirjoittaa unisivut. Jos kirjoittaminen ei muuten kulje, aion kirjoittaa siitä, mitä kaikkea saan sen sijaan että keskittyisin siihen, mitä kaikkea minun pitää.

Jos ajatuksia saa siirrettyä edes hiukan verran saamapuolelle sen pitäisi-pitäisi-olon sijaan, se tekisi varmaan hyvää. Eikä minua pieni kiire haittaa, kunhan pään sisällä on rauhallinen järjestys ja kirjoittaminen juurruttaa minut maahan, niin etten tempaudu tuulen mukaan tai nuupahda ravinnon puutteesta.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Isoäiti, miksi sinulla on noin suuri suu?

Eilinen hylsy ei haittaa enää. Tai haittaa, mutta kuusi kustantamoa jäljellä vielä, odottelen niiden vastauksia. Jos mitään tätä parempaa ei ole tapahtunut kesän aikana, alan syksyllä työstää Kreikkalaisia taas. Sama kuvio kuin viime vuonna. Kesällä jotain muuta, syksyllä takaisin Kreikkalaisten pariin. Paitsi että viime syksynä en päässyt töihin yhtä ripeästi kuin olisin halunnut. Mutta kumminkin. Kumminkin.

Aamulla kun menin töihin, tajusin, että siitä, kun lähetin ensimmäisen kässärini sinne ensimmäiseen kustantamoon, on kaksikymmentä vuotta. Oikeasti, kaksikymmentä vuotta :). Voi olla jopa 21 vuotta, en ole ihan varma. Se oli ensimmäinen oikea kässärini. Sitten tuli toinen ja tuli kolmas ja Kreikkalaiset on neljäs. Siksi suhtaudunkin hylsyjen yhteydessä saatuun "olet mahtavan hyvä kirjoittaja, mutta kässärisi ei silti ole tarpeeksi hyvä" -palautteeseen niin nihkeästi. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut jokaisesta kässäristä palautetta. Nyt haluan jo äksöniä, ei riitä enää palautteet. Kiittämättömyys on maailman palkka ja nälkä kasvaa syödessä, tiedättehän?

Toisaalta monen kässärin kokemus on kyllä karaissut ja olen siitä tosi tyytyväinen: eivät nuo hylsyt enää tee niin pahaa. Eilinen oli yllättävän harmittava hylsy, mutta jo eilen illalla tokenin takaisin taistelumielialalle, enkä käynyt lähelläkään samoja syövereitä kuin joskus ennen, aiempien kässäreitten lausuntohylsyjen tai eikiitos-hylsyjen kohdalla. En ajatellut, että olen ihan epäonnistunut ihminen, niin kuin ennen jokaisen hylsyn kohdalla.

Enkä halua vaikuttaa omahyväiseltä ja itserakkaalta, vaikka kirjoitinkin ylläolevan. Siltä se kyllä taitaa vähän vaikuttaa. Voi harmi. Mutta kun minulle nyt vaan on näytetty tikkaria niin monta kertaa, että ihan aikuisten oikeesti haluaisin sen tikkarin jo omaan käteeni, jotta voin popsia sen suihini. Enkä halua olla se ihminen, joka koko loppuelämänsä katselee sitä tikkaria yhä lähempää ja lähempää, mutta ei saa sitä koskaan, ei edes yhtä tahmeaa, kielentäyttä lipaisullista siitä.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Ilta ja ilta

Kustantamot ovat kiitettävän ripeitä tällä kierroksella, ainakin näin alkuunsa. Kreikkalaisten käsikirjoituksen lähettämisestä uusintakierrokselle ei ole vielä kuukautta ja olen saanut jo kaksi vastausta. Tänään tuli siis se toinen.

Kustantamo A, joka oli viime vuonnakin ripeä, vastasi meilitse tänään iltapäivällä. Meilissä oli lyhyt palaute, joka sisälsi seuraavanlaisia luonnehdintoja: "taitava kirjoittaja", "hallittua", "sarja taidonnäytteitä" ja "tekninen osaaminen" - ja ensimmäistä kertaa sellainen asia, jota kukaan ei ole aiemmin teksteistäni sanonut: "novelleista puuttui tunne".

Kustantamo A:n mielestä pinta on siis kunnossa, mutta Kreikkalaiset on silti "sarja teknisiä taidonnäytteitä, eikä koskettava kaunokirjallinen teos".

Jaa-a. Mitäpä tuohon sanoisi. Muuta kuin että kerta se on ensimmäinenkin, kun tästä asiasta sanotaan. Vai onko? Onko se mystinen "särö" jota vuosien varrella monet minua auttaneet tahot ovat peräänkuuluttaneet - onko se tässä? Että ei ole tunnetta? Eivätkö he olisikin sanoneet "tunne" eivätkä "särö", jos se olisi siitä kiinni? Olisivat. Ei, tämä ei ole sama asia. Kyllä minä sen tiedän. En vain koskettanut tuota lukijaa ja hänen tunteitaan. Niinhän? Niinhän?

Pettynyt? Olen kyllä. Toiveet ovat aina niin korkealla. Tietenkin. Joten harmittaahan se. Kustantamo A oli näistä suuremmista taloista se, jolta tuli viime kierroksella paljon palautetta ja suuremmista ainut, jolta laskin saavani palautetta tälläkin kertaa. Palautetta tai parempaa. Palautetta tuli, joten sinänsä laskelmat osuivat oikeaan.

Nyt toisesta kustantamokierroksesta on jäljellä kuusi kustantamoa, joista neljä on sellaisia, että suoraan sanottuna hämmästyn kovasti, jos sieltä tulee jotain muuta kuin tavallinen "ei kiitos" -kirje. Mikä jättää minulle kaksi potentiaalista vaihtoehtoa: Kustantamo D:n ja Kustantamo E:n, joista kumpikaan ei ole ollut järin ripeäliikkeinen. Itse asiassa Kustantamo D ei onnistunut vuoden sisällä sanomaan muuta kuin että "vielä kestää, harkitsemme" ja lähetin heille suorilta uuden version harkittavaksi tällä toisellakin kierroksella.

* * *

Kuinkakohan paljon Kreikkalaisissa on vielä työtä? Montako kertaa lähetän käsikirjoituksen matkaan vain pettyäkseni uudelleen? Onnistunko ikinä? Minkään käsikirjoituksen kanssa? Olenko ikuinen wannabe? Ajattelenko lopulta, eläkeikäisenä, että olen tuhlannut suuren osan elämääni siihen, että olen säälittävästi yrittänyt ja yrittänyt, vaikka jo alusta asti oli selvää, etten ikinä pystyisi julkaisemaan? Toivonko vanhana, etten olisi edes yrittänyt?

* * *

Olen lukenut tänään The Writer on Her Work -kirjaa. Pidän siitä edelleen. Se on kuin kuuntelisi, kun joku puhuu kirjoittamisesta. Vertaistukea ylhäältäpäin. Olen kirjoittanut ne päivälliset runontekeleeni puhtaaksi. Niitä tuli kahdeksan. Huonojahan ne ovat. Joukossa on yksi, joka ei hävetä vielä ihan kamalasti. Sen yhden takia kannatti kirjoittaa ne kaikki muut. Kreikkalaisten takia kannatti kirjoittaa ne tuhannet sivut ja tunnit täyteen kaikkea huonoa. Huonon tekstin määrä on jollain tasolla vakio. Aina pitää tuottaa paljon huonoa, jotta osa tuotetusta voi olla hyvää. Kaikki ei koskaan voi olla hyvää. Joten minä kirjoitan. Olen tämän iltaa pettynyt Kustantamo A:n kieltävästä vastauksesta, mutta pyristelen päätäni pinnalle silti. Toivon, että se hyvä, jota saan kirjoitettua kaiken sen huonon rinnalla, on jonain päivänä tarpeeksi hyvää.

Ehkä vielä jonain päivänä. Se kiinnostunut vastaus, peräti kustannussopimus. Sattuuhan se, jos se ei tapahdu vielä tälläkään kierroksella, sattuu ihan hirveästi ja suoraan pehmeimpään paikkaan sielussani, mutta minkäs teet. En voi vaikuttaa asiaan muuten kuin kirjoittamalla. Toivotaan, että turnauskestävyys riittää.

Keskikohta

Laitoin aurinkorasvaa käsivarsiin ennen kuin lähdin kotoa. En tiedä oliko tarpeeksi. Ihanaa oli. Aurinkovoide oli sitä samaa kuin Uudessa-Seelannissa, sieltä ostettua. Tuoksumuistot ovat vahvoja. Istuin kahvilan terassilla, join kupin teetä ja lasin vettä ja kirjoitin runoja. Pelkkiä runoja. Hassua. Pitkästä aikaa, ja kun enhän minä kirjoita runoja. Aurinkovoiteesta tarttui kiireetön olo. Olen liikkunut tänään rauhallisesti. Kirjoittanut niitä runoja, ihan vain huvin vuoksi. Ollut lempeä itselleni. Ihan vain siksi, että voin. Runoilen kun runoilen. Sanat ovat tulleet tyytyväisinä siihen, ettei tarvitse esittää mitään. Paperille tarttui aurinko ja lämpö. Ampiaiset ja varpuset. Ulkona on kesäistä. Olin t-paidassa. Kotiin kävellessä laitoin takin päälle. Siksi, että se oli. Siksi, että varjokohdissa tuntui muka viileältä.

Yritän pitää kiinni tästä rauhallisesta, melkein uneliaasta tunnelmasta. Syvään hengittämisestä, kiltteydestä. Nauttia siitä, että keuhkojen rohinaan määrätty lääke pitää allergiaoireetkin poissa. Oikeasti minun pitäisi niistää koivun siitepölyä silmät vedessä. En tällä kertaa. Ylimääräinen päivä siis siinäkin mielessä.

Alan laittaa ruokaa. Siinä välissä ajattelin kirjoittaa. Niitä runoja puhtaaksi koneelle, toiseen kertaan. Ainakin. Itseäni näiden ääriviivojen sisälle.

Ja muistin ostaa niitä paristojakin; nyt kirjoitan taas oikealla näppäimistöllä. Se on tottelevainen ja notkea sormien alla.

Alku

Lomapäivä. Nukun pitempään kuin normaalisti tällaisina päivinä. Keitän kaurapuuroa aamiaiseksi. Etsin AAA-kokoisia paristoja langatonta näppäimistöäni varten. Olen ostanut niitä, näen sieluni silmin sen pienen paristopaketin ja melkein senkin, mihin olen ne laittanut. Melkein. Suunnittelen päivää. Kirjoittamista. AAA-paristojen ostamista, niitä menee kaikkialle, kaukosäätimiin ja näppäimistöön ja tietenkin kaikki lopussa yhtä aikaa. Ehkä olen senkin ostamani paketin jo käyttänyt. Sen, jonka kuva ei suostu lähtemään silmistä.

Ulkona lämpenee koko ajan, ainakin lämpömittarin mukaan. Aurinko paistaa. Taidan saada itselleni ensimmäisen lämpimän päivän tänä keväänä. Edellisten lämpimien kohdalla olin jossain muualla tai sairaana sängyn pohjalla. Tauti alkaa hellittää, mutta olen ihan tyytyväinen, että vapaapäivä sattui tähän väliin.

Viereisen talon katolla on kaksi miestä, niillä on huomioliivit päällä, toisella neonkeltainen, toisella neonoranssi. Keitän kaurapuuroa ja suunnittelen päivää.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Toipumista

Olen ollut toipumassa kotipuolessa. Saunonut varovasti, istunut jäähyllä rannalla, laiturilla, joka on jäänyt kokonaan kuivalle maalle lumien sulettua ja jäiden lähdettyä. Tänään aurinko oli vielä horisontin yläpuolella kun saunoin ja yritin hengittää punertavaa valoa sisääni. Henki käy vielä ahtaasti, mutta ei rohise enää. Niin paljon. Ehkä tämä pikku hiljaa tästä.

Olen lukenut paljon. Kaikki mukaani ottamat keskeneräiset ja kokonaan lukemattomat. En uskonut etukäteen, että lukisin ne kaikki. Viimeisenä luin Jalosen Hyvää yötä Irma Nooran ja ei voi muuta sanoa kuin että Jalosen sanat ne aina uppoavat minuun. Käsittämätöntä, miten hän kirjoittaa. Yritin miettiä miten kuvaisin Jalosen kieltä, ja ainoa mikä tuli mieleen oli, että hän kirjoittaa pienistä asioista kuin ne olisivat isoja ja isoista asioista kuin ne olisivat pieniä, mutta ei sekään kuulosta oikealta; ei Jalosen teksti ole tasapaksua. Hyvää yötä Irma Noora oli parasta Jalosta, jota olen lukenut hetkeen. Suosittelen!

Järvi on tyyni ja vaaleanpunainen yltä ja päältä. Huomenna äitienpäivä ja istten matkustan takaisin kotiin.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Ei-mitään-päivä

Sairaslomailua edelleen. Olen lukenut paljon. My name is Memory oli tylsä, en suosittele. Luettelomainen, ja loppuratkaisu oli tyhmä. Haahtelan Katoamispiste oli Haahtelaa. Taitava ja kaunis. Sellainen, että kun pikaisesti katsoo, niin vaatimaton, mutta toisella vilkaisulla huomaa jo enemmän. Mikkosen Pääkatkaisijassa tykkäsin eniten niminovellista sekä viimeisestä, joka oli pitkä, mutta olisin lukenut niistä ihmisistä vaikka romaaninkin verran. Lukemattomien pinoa on siis vajennettu, ihan hyvä.

Uutisissa luvataan huomiseksi lämmintä säätä. Saa nähdä minkä verran pääsen nauttimaan siitä. Yskin vieläkin, kai se on rauhoittumaan päin, mutta silti.

Tänään ei ole ollut toiveikas olo. Sellainen päivä, että mukamas tiedän Kreikkalaisten tulevan hylsynä takaisin joka paikasta. Tuntuu, että miten se voisikaan muuta, miten voisin osata kirjoittaa mitään tarpeeksi hyvää. Tyypillinen tylsyyspäivä. Eikä mitenkään yllättävää: kun makaa sohvalla ja sängyllä koko päivän, koko viikon, eivät ajatukset ole järin innokkaita ja reippaita. Ehkä se taas siitä, kunhan yskä lakkaa yskimästä. Ehkä. Toivotaan niin.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Kaukaa haettua

On niin hauska lukea toisten blogeista, että millä hakusanoilla heidän blogeihinsa on tultu, että ajattelin kantaa minäkin korteni kekoon. Vaikkakaan tänne ei eksytä kovinkaan erikoisilla hakusanoilla.

Kautta aikain suosituin hakusana on ollut kärpästen herra tiivistelmä. Tuota esiintyy aina ryppäissä, eli helposti voi nähdä, milloin kouluissa on kirjallisuusaiheita äidinkielessä - sellaisia joihin pitäisi kai lukea Kärpästen herra. Olen tosin sitä mieltä, että kaikkien teinien (sekä esi- että omasta mielestään jälki-) tulisi lukea Goldingin Kärpästen herra ihan itse, niin hienosta kirjasta on kyse. Eikä blogistani ikävä kyllä löydy ko. tiivistelmää, joten seuraavassa johdan googlaajia tahallisesti harhaan ;) ja toivon, että kirjat luetaan, eikä fuskata netin avulla: tiivistelmä Kärpästen herrasta, tiivistelmä Kärpästen herrasta, tiivistelmä Kärpästen herrasta, tiivistelmä Kärpästen herrasta, tiivistelmä Kärpästen herrasta, tiivistelmä Kärpästen herrasta,tiivistelmä Kärpästen herrasta, tiivistelmä Kärpästen herrasta :). Toivottavasti yhä useampi tiivistelmää hakeva eksyy tänne ja vetää vesiperän ;). Lukekaa, lapset, lukekaa!

Minulla on yksi bloggaus, jonka otsikko on Puolinelson ja aika usein blogiini tullaan myös puolinelsonilla. Nekin tiedonhakijat kokenevat pettymyksen: ei minulla ole mitään hajua, kuinka oikeaoppinen puolinelson tehdään. Sen verran tiedän, että se on painitermi. (Onhan?!)

Blogiini päädytään myös satunnaisesti kirjailijoiden nimillä. Yllättävän paljon tänne on löydetty myös hakusanalla tili-tali tai tiu-tau-tittan, mikä johtaa suoraan Mörrimöykky-lastenlaulusta otsikon lainaanneeseen postaukseen. Samanlaisen selityksen saa hakusanojen osta olkaimet, hanki henkselit käyttäminen. Otsikkoni eivät näköjään ole kovinkaan informatiivisia, ja siitä kärsivät (?) sitten tiedonhakijat ;).

Hauskin hakusana jolla blogiini on tultu pitkään aikaan on palomies ikkunanpesu. Ikävä kyllä täällä ei ole tarjolla ikkunanpesuvinkkejä ja vielä vähemmän palomiehiä toteuttamaan niitä... Mutta yleensä blogiini löydetään ihan vain proosallisesti sanoilla Rooibos kirjoittaa. Se on kiva - että joku ihan varta vasten googlaa blogiani :).

tiistai 3. toukokuuta 2011

Piristys

Äskeisen postauksen lopussa toivoin piristystä maailmankaikkeudelta, kun tässä kerran joutuu sairastamaan ihan urakalla. Ei tullut yhteydenottoa kustantamosta, sentään, vaikka sitä vähän vinkkasinkin. Tuli kuitenkin puhelinsoitto, joka teki minut iloiseksi. Puhelu liittyy asioihin, joista en kirjoita täällä blogissani, mutta tämä asia hymyilyttää. Kiitos, maailmankaikkeus :)!

Vappuna ostin Kaivopuistossa posetiivarilta onnenlehden. Siinä luvattiin näin:

"Onnesi Tähtisikermä joka kieppuu ylläsi valaiseekin vain Osan reittiäsi, joskin Runsautta ja Hohtoa osaksesi toki tulee, mutta Et saa tuudittautua Väärään Turvallisuuden tuntuun ja antaa vaatimustesi liikaa koetella Haltijattariasi."

Minä suomennan tuon niin, että kaikkea en saa, mutta "runsautta ja hohtoa" riittää silti. Olisiko tauteilu se osa polkua, jota "onneni tähtisikermä" ei valaise ;)? Jos näin, niin valaistulla polulla olisi kuitenkin muutama kiva asia, jotka siis voisivat toteutua ;)? Taikauskoinen en ole, mutta jään odottamaan - tuo äskeinen puhelinsoitto oli jo hyvä alku ;).

Suunnitelmat uusiksi

Vähän eri tavalla alkoi tämä toukokuu kuin alun perin ajattelin. Vaikken ollut edes ajatellut mitään suureellisia. Vähän ehkä liikuntaa ja ylipäätään terveenä oloa, eihän se ole paljon pyydetty?

Eilen illalla keuhkot alkoivat vaivata taas vähän enemmän. Menin sitten varmuuden vuoksi lääkäriin. Kyllähän sieltä rohinaa kuuluu stetoskooppiin kun kuuluu ilman stetoskooppiakin, kyllä minä sen tiedän, mutta oli se sairasloma silti vähän yllätys. Kun periaatteessa olo on suht ok. Tai sitten olen tottunut jo vähän liikaa tähän pieneen painoon keuhkojen pohjalla, yskimiseen, rohinaan, puolikuntoisuuteen... Lisää lääkettäkin tuli, toivottavasti tämä sortimentti auttaa. Että edes joku.

Tuntuu typerältä olla sairaslomalla, kun tuntuu, että jaksaisi muutakin. Kuulemma uudet lääkkeet alkavat väsyttää. Ei vielä tosin. Ehkä olen huomenna tosi tyytyväinen sairaslomasta. Nyt en kuitenkaan osaa asennoitua. Levoton olo, enkä viitsisi keskittyä mihinkään kuin komentamalla. Onneksi kävin eilen siellä kirjastossa; voisin lukea tuon Ei ole minulle suvannot! - luulen, että se on aika passelia tähän hetkeen. Suvantojen jälkeen tartun tuohon omaan lukemattomien pinoon. Sain sitäpaitsi joku aika sitten lainaan Haahtelan Katoamispisteen ja haluaisin lukea sen maanantaihin mennessä, silloin tapaan kirjan lainaajan taas, joten voisin palauttaa sen.

Kun tulin lääkäristä ja apteekista, ostin kaupasta jäätelöä ja karkkia ja maksalaatikkoa. En ole varma, kuka niistä kutsuu minua, mutta jotain kuisketta keittiön suunnalta kuuluu.

p.s. Hei maailmankaikkeus, jos haluat piristää alati sairasta, niin kustannussopimus olisi oiva keino...? Ihan vaan pikku vinkkinä.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Vaeltelua pitkin poikin

Kävin tänään kirjastossa töiden jälkeen. En ole pitkään aikaan käynyt, sillä luettavaa on muutenkin, mutta nyt poikkesin. Mukaan tarttui muutama kirja, toivottavasti ehdin lukea. Peltoniemen Hämärän renkiä aloitin jo. Vuoroaan odottavat Jalosen Hyvää yötä Irma Noora, Mikkasen Ei ole minulle suvannot! ja vähän runoja, Miia Toiviota ja Marianna Kurttoa. Ja tietysti ne kaikki omat lukemattomat ja keskeneräiset, joita on ihan liikaa pinossa.

Tänään on arki, pitkästä aikaa. Ensin oli pääsiäinen ja sitten sairasloma keuhkoputkentulehdukselle ja sitten vappu. Nyt taas ihan tavallista. Ei paista aurinko, mutta ei ole pilvessäkään. Kaihtimet ovat puolella valolla, sillä ulkona on valkoisen kirkasta, se häikäisee. En ole enää sairas, mutta en myöskään niin terve, että voisin lähteä urheilemaan.

Haluaisin hilpeää taustamusiikkia, mutta suurin osa levyistäni on melankolisia.

Tietokoneeni näppäimistö on kulunut. N-näppäimessä ei ole enää kirjainta lainkaan, se on musta ja mykkä n-kirjain. Toimii silti, joten ei sillä väliä, miltä näyttää.

Tänään minulla oli hiukset kiinni ja useampi ihminen tuli kysymään, olenko värjännyt hiukseni.