May the Force be with you

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Iltapuhde

Uuh. Joku on raapinut kissankynsillä minun ruokatorveani, joka syö nyt itseään. Lääke maistuu laimealta, otan toisen. Ystäväni ylävatsavaiva voi minun puolestani painua sinne mistä tulikin - viimeistään perjantaina, kun alkaa loma. No, nyt ei ole perjantai, ja ilmeisesti kaksi päärynää ja paketillinen vakuumiin imaistua serranokinkkua ei ollut mahalaukkuni mieleen. En kyllä tajua miksi. Molemmat maistuivat hyvältä ja yhdistelmä oli varsinaista herkkua.

Tänään - shopattu kesäkoruja ruokatunnilla, kehityskeskusteltu pomon kanssa (keskustelu ei kyllä kohdistunut minuun tai tekemisiini, mutta se nyt ei yllättänyt ketään... huraa kaikki synnynnäiset esimiehet!) ja ajettu kesäautolla vauvallisen ystäväpariskunnan luokse. Vauva oli mukava pötkö ja sen verran varttunut yksilö, että osasi ryömiä kohti lelujaan hitaasti mutta varmasti. Katselin ystävääni vauvan kanssa, pitelin pötkelöä sylissä ja - - ei, minulle ei edelleenkään tullut vauvakuumetta. En ole sellainen ihminen. Kivaa oli se, että pärjäsin vauvan nostelussa ja leikittämisessä ihan hyvin - en tunne itseäni enää ihan totaaliseksi vauvatumpeloksi.

Kotona on kaaos. Tai puolikaaos. Eteisestä tuskin saa jalansijaa. Huomenna pitää pakata likaisia vaatteita mukaan loman aloitukseen kesämökille, sillä en ole ehtinyt enkä ehdi pyykätä kaikkea, mitä pitäisi pyykätä. Pyykätään mökillä. Ripustetaan ulos kuivumaan. Joo.

Pakkuukset, tosiaan. Mitenhän ehdin huomenna kaiken - mitenhän muistan huomenna kaiken? Pitää pakata niin paljon. Ratsastuskamat, vaatteet, kengät, rakas läppäri ja muut kirjoitusvarusteet, lomalukemiset, Alfan kommentoitu printti, hepeniä, matot, kukkaruukussa kasvava basilika... Enkä edes voi aloittaa pakkaamista tänään, sillä lupasin itselleni, että menen ajoissa nukkumaan, enkä puoli kahdelta niin kuin eilen. Eli taitaa olla hammaspesun aika. Hyvää yötä!

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Tää

Tää olis tänään käynyt mökkivieraisilla - neljä naista, yksi mies (ikä 7kk), puhetta kielillä ja ilman, pallogrilligrillausta, makkaraa, vauvan vahtimista muiden saunoessa, ajomatka takaisin cityyn, kauniit värit taivaalla.

Tää olis tänään valvonut taas liian pitkään (m.o.t.) ja tätä nukuttais kovasti. Tää olis kuitenkin ihan suht hyvällä tuulella, koska tällä on enää kolme aamua lomaan :D. Ja tällä oli sentään kiva ilta kavereitten kanssa. Jotenkin sellaista leppoisaa ja sateista ja mökkeisää.

Sitäpaitsi tää päästi kissan ulos vaikka ei ois saanu. Se oli vahinko! Onneksi se kissa palasi kotiin eikä tarvinnut hälyttää pelastuspartiota. Bernard ja Bianca. Tai jotain. Tää menis nyt nukkumaan.

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Rauhoitutaanpa nyt

Välillä tulee hätä. Minun pitäisi, pitäisi! Olisi jo pitänyt! Paljon, koko ajan, olisi pitänyt!

Keskityn rauhoittumiseen, auttamaan keuhkoja vasten litistynyttä maailmanloppua enteilevää vatsaa rentoutumaan. Hyvä maha, rento maha. Hyvä mieli, rento mieli. Ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää. Hyvä tyttö. Ei mitään hätää.

Silitän itseäni henkisesti, tyynnytän ja tasoitan. Ei mitään vikaa tekemissäni valinnoissa. Ei hätää. Ei mitään vikaa siinä, että olen keittänyt sitä raparperihilloa ja tiskannut. Mikään minun elämässäni ei riipu siitä eikä mene pilalle siitä, että otan aikaa. En pilaa mitään rentoutumalla, rentouttamalla.

Maha pyrkii takaisin sykkyrälle, punkee kylkiluita. Minä hengitän rauhallisesti sisään ja ulos. Tässäkin se on tarpeen, armollisuus. Ei pelkästään siinä, että antaa anteeksi muka-mokat. Sitä tarvitaan myös silloin kun elän ihan tavallista elämää. Silloin kun uskallan rentoutua ja hyristellä itsekseni. Olen ansainnut sen ja mikä vielä tärkeämpää: tarvitsen sitä. Aikaa, jolloin en pode maha sykkyrällä huonoa omaatuntoa siitä, että en kirjoita koko ajan, jokaisen hengenvedon sivua ylös ja alas.

Enkö minä nyt ihan oikeasti voisi tajuta, että en
a) ole yli-ihminen, joka kykenee tekemään koko ajan koko ajan
b) pärjää ilman rentoutumishetkiä, joina hengaan vaan
c) pilaa mitään peruuttamattomasti sillä, että pidän itsestäni huolta kirjoittamisten välillä?

Kaikki on hienosti, hyvä tyttö. Mene nukkumaan, nuku hyvin.

Omassa kotona

Kovin on harmaata. Sen kunniaksi olen sytyttänyt uuden ihanan lehmuksenvihreän kynttilän (Havi sanoi, että väri on nimenomaan lehmuksenvihreä) ja viettänyt koti-iltaa. Pyykit odottavat tuolla ripustajaansa ja raparperihilloke tölkittäjäänsä. Söin myöhäisen mutta kunnollisen iltaruoan ja otan loput ruuasta huomenna töihin lounaaksi.

Kirjoittaminen on ollut luovalla tauolla juhannuksen yli ja lienee tauolla aika pitkälti tätäkin viikkoa. Tänään kävin automarketissa ja koti-iltailin, huomenna kaverin mökille, keskiviikkona toisen kaverin luokse kylään ja torstaina pitäisi pakata kesälomanviettoa varten. Jossain välissä täytyy pestä lisää pyykkiä, käydä kirjakaupassa hakemassa lomalukemista, alennusmyynneissä ostamassa joku epäkäytännöllinen kesähetale (tahtoo!) ja ihan hyvä olisi ehtiä imuroidakin.

Yritän ankarasti olla stressaamatta kirjoittamattomuudestani ja nauttia vain. Kesä on perinteisesti huonoa kirjoitusaikaa. Katson, josko lomalla saisin aikaiseksi aamusivuja (kuten Cameron niitä kutsuu) ja perattua tuota Alfaa hiukan.

Tiedän varsin hyvin järjelläni, että en voi kirjoittaa taukoamatta, että tarvitsen tuumaustaukoja, mietintäaikaa, rentoutumista ja pään tyhjennystä. Silti tunne väittää, että on on on kirjoitettava kirjoitettava ja koko ajan mieluusti. Tunne on paniikissa siitä, että omaa aikaa ei ole paljon, joten kaikki on käytettävä niin tarkkaan kuin mahdollista. Kuitenkin, yritän sanoa sille, kyllä minun pitää rentoutua ja elää myös, ja nyt on sen aika, on, ihan varmasti on. Joten kuuntelen musiikkia ja purkitan raparperihillokkeen. Pian menen sänkyyn ja hyrisen peiton alla ennen kuin nukahdan.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Käyskentelyä mitäänsanomattomuuden kunnailla

Juu ei, mikään ei mätä. Se on tietysti hyvä asia, sillä on ikävää, jos mättää. Mikään ei myöskään tunnu erityisen innostavalta. Niin no, huomenna on sosialiseerausta ja se on kiva, mutta huomiseen iltaanhan on aikaa kutakuinkin ikuisuus... joten miksi repiä riemua jostain, joka tapahtuu ikuisuuden kuluttua.

Juu ei, ei masenna. Ei ahdista, ei. Ei nyt vaan myöskään tunnu oikein mitään. Väsyttää. Päätä särkisi mielellään ja tekisi mieli ottaa pikkuruiset päikkärit, mutta epäilen, että ne eivät tekisi hyvää yöunille. Niin että mitäs tässä sitten?

Kaipa kevät on ollut välillä raskas. Kiva ja hieno kyllä siinä mielessä, että olen kirjoittanut niin paljon, etten tiedä, olenko ikinä kirjoittanut näin paljon kuin 1.10.2007 lähtien. En varmaan. Se on ollut hienoa, ihanaa ja hyväätekevää. Kuitenkin luulen, että on ollut hiukan raskasta ja loma tekisi aika hyvää. Olen koko kevään ajan kirjoittanut lähes jokaisena vapaailtana. Lisäksi olen potenut jonkun verran omaatuntoa niinä viikkoina, jotka ovat olleet täynnä aktiviteettia ja joina en ole pystynyt kirjoittamaan mitään. Arkeen on ilmaantunut työ numero kaksi. Kiva työ ja haluttu työ, mutta palkkatyöhön liitettynä setti on ollut välillä hankala.

* * *

Niin. Miksi minä kirjoitan tätä? Luulenko, että jostain tulee Auktoriteetti, joka kuuntelee nyyhkytarinani, taputtaa minua päähän, peittelee sänkyyn ja silittää päätä ja sanoo, että "voi Rooibos, voi Rooibos, kuinka reipas ja ahkera sinä oletkaan ollut. Tästä hyvästä sinä ansaitset palkinnon." [Toim.huom: kustannussopimus olisi kiva.]

Ei kai tässä sitten muuta kuin toteamus, että jotkut ovat huomionkipeitä lapsia koko ikänsä.

Taidanpa ottaa päiväunet.

lauantai 14. kesäkuuta 2008

Ostoksilla

Ostettu kaksi litraa uusia kotimaisia perunoita torilta. Sipulinippu tuli kaupan päälle. Sen jälkeen ruokakaupasta selvisikin yhdeksän euron laskulla ja lauantain tuhluukset olisivat jääneet vähiin, ellen olisi kivunnut kirjaosastolle... Ostin Sari Vuoriston novellikokoelman Säätiedotus merenkulkijoille, jota olen hiplannut kovakantisena monesti. Nyt se oli pokkarina ja pääsi mukaani. Lisäksi käteen tarttui Infamyn Vesi oli mustaa. Näytti kivalta, oli halpa ja tarina perustuu suomalaiseen mytologiaan. Viimeinen ostos oli se ihanin ja älyttömin. Jane Austen Collection -dvd. Sisältää sen ainoan oikean Mr. Darcyn eli BBC:n Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarjan. Lisäksi mukana on Järki ja tunteet, Mansfield Park ja Emma. Ai miksikö älytön hankinta? Siksi, etten omista dvd-soitinta :). Tärkeintä kuitenkin on, että nyt on Ylpeys ja Ennakkoluulo ihan käden ulottuvilla, eikä tarvitse pelätä, että en näe sitä enää ikinä :).

Taidan laittaa tiskiveden valumaan, ripustaa pyykit ja keittää uusia perunoita. Tiskin ja syönnin jälkeen ostan itselleni mielenrauhaa ja toivottavasti hyvää mieltä jatkamalla Alfan työstämistä. Ksiikin on vielä kirjoittamatta puhtaaksi, tai siis uudelleenkirjoittamatta. Se muuttuu varmaan aika paljon uudelleenkirjoittamisen yhteydessä. Täytyy katsoa - jotain perusteita pitää saada tekstin tapahtumille, tuollaisenaan ne eivät riitä.

Nukuin viime yönä 11 tuntia ja olisin ihan valmis nukkumaan päiväunet vielä, mutta ehkä jätän ne väliin ja teen sen sijaan kaikkea hyödykästä (nuo yllä luetellut). Nukutaan sitten yöllä taas.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Ihan liekeissä

Jos käyttäisin ylläolevaa ilmausta, käyttäisin sitä nyt. Jos eilistä kirjoittaessani olin pienessä sievässä viinin ja siiderin takia, nyt olen pienessä sievässä ihan muista syistä ja ilman mitään aineita. Ai miten ja miksi? Tapasin Rakennegurun. RG oli lukenut Alfan ja vietimme puolitoista tuntia printtien ylle kumartuneina kun RG kertoi, miten rakenteella pitäisi pelata palapeliä, että se toimisi optimaalisesti. Jestas että oli taas valaisevaa!

RG osaa puhua teksteistäni niin, että ymmärrän, mitä olen tarkoittanut. Minun on tosi vaikeaa puhua omasta tekstistä analyyttisesti: pohtia henkilöhahmojen vastinpareja, miettiä juonen isoja ja pieniä kaaria, niiden suhteita toisiinsa ja niin edelleen. Minulle nekin tekstit, jotka ovat jo kaukana kirjoittamisen keskiöstä, ovat vain puoleksi analyyttisen ajattelun tavoitettavissa. Se toinen puoli on pelkkää tunnetta, intuitiota, vaistonvaraisia ratkaisuja. Sitten kun joku tulee ja osoittaa sormella, että katso, tässä on tämän henkilöhahmon kaari, ja tässä se kaari huojuu, koska tämä kohtaus on väärässä paikassa, niin vau. Siinä huojuu jo Rooiboskin nähdessään tekstinsä oikeasti ulkopuolelta, nähdessään sen osaset ja mistä se koostuu.

Paitsi että RG osaa näyttää minulle rakenteen ongelmat ja osoittaa ne kohtaukset, joita siirtämällä rakenne loogistuu, selkenee, palvelee paremmin tarinaa, hän osaa myös kysyä kysymyksiä, jotka pakottavat minut miettimään tekstiä ihan eri tavalla kuin yksin ollessani. "Mikä on tämän henkilöhahmon suuri kaari? Mikä on hänen elämänsä ´se juttu´? Henkilö X voittaa tässä lopussa, mutta koska Y on päähenkilö, täytyy hänen...??" - Voittaa lopussa vielä enemmän, minä täydennän ja sitten me alamme spekuloida miten päähenkilö voi voittaa. RG heittelee mahdottomia ideoita, mahdollisia ideoita ja kertoo, miten homma menisi, jos tarina rakentuisi teknisesti täysin mallien mukaan. Minä nyökyttelen, kurtistan kulmiani, mietin Alfan loppua - jotain sille pitää tehdä, mutta mitä? Tuo, tämä, kenties tuollainen setti? "Ei liian pitkää, yksi kohtaus tämän kohdan jälkeen ja se on siinä", RG sanoo ja minä näen, mitä hän tarkoittaa.

Alfa on erilainen kuin muut kreikkalaiset. Siinä on enemmän äksöniä kuin muissa ja vain Delta on samaa tyyppiä kuin Alfa. Äksönin kanssa minä en ole kauhean hyvä luonnostaan, vesitän sen jaarituksilla, en osaa ajatella draaman kaarta. On hyvä, että on olemassa RG, joka kertoo minulle, miten homman saa toimimaan.

Ennen kuin lähdimme kahvilasta omiin suuntiimme, RG pyysi loppujakin kreikkalaisia luettavakseen. Lupasin printata ja lähettää ne hänelle, vaikka tunnenkin jääväni sen jälkeen vielä suurempaan kiitollisuudenvelkaan. Toivottavasti RG saa oman projetinsa pian siihen vaiheeseen, että saan sen luettavakseni ja voin yrittää tehdä vuorostani osani. Jos luet tämän, RG, niin vielä: kiitos.

Nyt siis Alfan kimppuun. Olen yhtä mieltä RG:n kanssa siitä, että delete-nappulalle tuli töitä. Lukaisin Alfaa hiukan ennen kuin tapasin RG:n ja järkytyin, kuinka hyppelehtivää, kuinka epätasaista, kuinka löysää teksti oli. Lisäksi tajusin selvästi, että eräs tarinan piirre on todellakin se darling, joka pitää tappaa - ihan turha tehokeino, joka oli mukana tekstissä siksi, että tykkäsin siitä. Pois vaan, pois kaikki, mikä ei kuljeta tarinaa. Ja nyt hommiin.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Hutikka ja huti poikineen

Kokkarit. Pileet. Pönötysjuhlat. Velvollisuuspirskeet. Ihan miten haluatte kutsua. Juhlat käsittivät entisen viiteryhmän - tai sen, jonka oletettiin olevan viiteryhmäni silloin ennen. Olo on ristiriitainen, kun nyt istun kotona pienessä hutikassa (aliarvostettu sana tuo hutikka) ja pohdin illan saldoa. Selkeästikin sen yhden punkkulasin olisi voinut jättää juomatta siitä välistä, mutta turhaa sitä on katuakaan. Huomenna en ole skarpeimmillani, mutta ei ole krapulaakaan. Toivottavasti ei puhemorkkis myöskään.

Se, mikä mietityttää, on aika, miehet ja minä itse. Aika, koska se kuluu ja on kulunut. Katsoin juhlan virallisen ajan ihmisten takaraivoja ja tunnistin profiileja. Tuttuja ja niin järjettömän kaukaisia. Se oli eri elämä, eri Rooibos, ei Rooibos nimeltään lainkaan, se oli joku muu, joka eli sitä elämää. Väärää elämää, jota ei oikeastaan ollutkaan. Lapsi, joku hyvin nuori. Hämmentävää. Miehet? Ne olivat vanhettuneet. Ennen niin ihailtu charmi oli peittynyt vuosien alle mutta - kyllä se sieltä pilkahti. Silmiin katsominen uppoaa minuun näköjään aina, repaleittenkin alta. Ja ne toiset miehet - ehkä olen naiivi, mutta sallikaa minulle vielä se: en vain tahdo ymmärtää sitä, että ne, jotka olivat kolme vuotta sitten ystävällisiä setiä, voisivat öögailla minua sillä silmällä - ei ei ei.

(Tästä on deletoitu avomielinen pätkä, jota kaduin jo tässä pienessä hutikassakin - häpeän huomenna näitä ajatuksia ja tasan en halua niitä kaiken kansan luettaviksi.)

Kun kävelin kotiin, taivas oli eri sävyisiä harmaita ja dramaattisen möyrivä - sade heitteli harvoja pisaroita kasvoille ja teki mieli kääntyä tuuleen, antaa puhdistaa, antaa nojata, antaa tulla lähemmäs kuin kenenkään pitkään aikaan. Kävelin kotiin, söin banaanin ja join maitoa. Väsyttää. Ei pelkästään nukuta vaan väsyttää henkisestikin. Tiedän, että jaksan ihan hyvin, mutta en kuitenkaan jaksa tuntea itseäni tomeraksi ja sinnikkääksi, edes normaaliksi. Haluan ryömiä sikiöasentoon sänkyyn ja halata itseni uneen. Haluan ulos sateeseen seisomaan. Ulkona on teräksenharmaata ja sade osuu, vaikka mikään muu ei osuisikaan.

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Ksii

Ksii tuli. Vanhanaikaisesti, puun takaa. Niin yllättäen ja äkkiä, että olisin tihrustanut itkua ihan vaan liikutuksesta, jos ei olisi ollut niin kiire kirjoittaa sitä paperille. Kiitos.

Töiden jälkeen söin hiukan, selasin Hesarin ja pakkasin tavarani punaiseen kassiini, joka paikattiin kaksi vuotta sitten juhannuksena laastarilla kun siihen tuli repeämä pohjaan. Nykyään kassi on ihan kunnolla korjattu ja se kuljetti kirjoitusvihkoni ja minut lähikuppilaan. Tilasin kupin teetä ja arvoin hetken pöydän valintaa. Valitsin sen, joka oli lähinnä sitä pöytää, johon olisin oikeastaan halunnut. Kirjoitin kaksi sivua tahmaista, hidasta raakatekstiä. Sitten Ksii. Isona aaltona. Minä pidin kiirettä, yritin tavoittaa kaikki sanat kun ne purskahtivat ylitseni, yritin kirjoittaa tätä hetkeä nyt ja muistaa samalla ne sanat, jotka kuuluivat loppuun, mutta tulivat luokseni heti alussa. Kymmenen sivua. Yhteensä tunti intensiivistä kirjoittamista, pientä hätää, etten tavoita sanoja paperille ennen kuin ne huuhtoutuvat takaisin mereen.

Nyt olen väsynyt ja virkeä yhtä aikaa. Laitoin Stellan soimaan, istun lattialla läppäri sylissä ja voisin itkeä tihrustaa - väsymystä, huomista työpäivää, syntynyttä Ksiitä. En itke. Istun. Väsyttää. Pitää nousta, odottaa ukkosta tulevaksi, juoda teetä, syödä hiukan. Väsyttää ja itkettää. Kunhan nousen tästä ja ravistaudun hiukan irti Ksiin pyörteestä, tokenen ihan tavalliseksi.

Loppuviikko on hiukan buukattu, mutta aion ehtiä kirjoittaa Ksiin uudelleen koneelle.

Pientä hymyä, ihan pientä, väsynyttä. Minun pienet kreikkalaiseni. Kun tulin kotiin kantakuppilasta, olin taas askeleen verran lähempänä, hetken.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Kädentöitä

Viikonloppu meni kotikonnuilla ja taas tuli todettua, että onpa ihanaa puuhastella kaikenlaista käsillään. Ja tarkoitan nyt ihan säädyllisiä asioita, tänne blogiinhan saattaa eksyä huonolla säkällä joku alaikäinenkin. Käsillä tekeminen oli viikonlopun aikana a) saunan lämmittämistä, b) kesäkukkien istuttamista, c) auton pesemistä, d) kukkapenkin kitkemistä ja e) ruuan laittamista. Kun pinoon vielä lisätään isovanhempien auttaminen, hienoinen neulominen, saunominen, syöminen ja parit sikeät yöunet, niin kylläpä otti päähän palata pääkaupunkiseudulle. Huh. Olisi ollut niin kiva jäädä nauttimaan elämästä ja siitä, että näkee aikaansaannoksiaan.

Paluu kaupunkiin oli kuitenkin ihan ok. Kävin tsekkaamassa, kuinka iso Götheborg-laiva onkaan ja kotiin tultuani söin hiukan ja avasin koneen. Sähköpostin inboksissa oli odottamassa meili rakennegurulta. Näemme keskiviikkona ja puhumme Alfasta. Hmm. Jännää. Odotan hirveästi, että pääsen keskustelemaan Alfasta RG:n kanssa. Siitä, että kannattaako se pilkkoa vai onko sillä mahdollisuuksia toimia noin pitkänä. Siitä, miten sitä voisi parantaa. Siitä, onko se tavoittanut mitään siitä, mitä tavoittelin. Keskiviikkoa odotellessa. Kuinka mukavaa.

torstai 5. kesäkuuta 2008

Tänään, osa 2: Vastauksia kysymyksiin

Karpalo heitti haasteella. Tässä tämä:

Koska joit viimeksi olutta? En ikinä.
Milloin viimeksi siivosit? Öh. Reilu viikko sitten.
Entäs ruuanlaittopuoli? Lasketaanko salaatin tekeminen? Jos, niin eilen.
Milloin joit viimeksi kossua? En muista. En oikein harrasta kossukossua.
Lempiasentosi sohvalla kun katsot urheilua? Molemmat jalat sohvalla, usein peiton alla.
Seuraathan urheilua? Välillä. Nykyään vähemmän.
Vietkö aina likaiset vaatteet suoraan pyykkikoriin? Melkein.
Suosikkiolutmerkkisi? En siis todellakaan käytä olutta, muita alkoholijuomia kyllä.
Osaatko ommella? Huonosti.
Oletko muistanut kastella kukat? Tottakai!
Luettele 3 jääkiekon sääntörikkomusta? Äh, nyt on kesä.
Vuoden 1975 formula ykkösten maailmanmestari? En olisi tiennyt, mutta Karpalo sanoi että Niki Lauda. Olen nähnyt Niki Laudan lentoyhtiön lentokoneen Salzburgin lentokentällä - päheetä, eikö ;)?
Jaksatko vielä vastailla..? Vähän huonosti.
Hyvä. Minkä merkkisen auton omistat? En omista autoa. Sillä ei tee Helsingin keskustassa mitään - paitsi käyttäisin tallimatkoihin, jos sellainen olisi.
Vuosimalli ja kilometrit? -
Vedätkö kalsarikännejä? Joskus, mutta vain seurassa ja pitkissä kalsareissa.
Äijämäisin tekosi? Halonhakkuu ja sillä kehuskelu. Porakoneellani kehuskelu.
Kiroiletko usein? Yritän vähentää.
Lempikirosanasi? Olen tasapuolinen kaikkia kirosanoja kohtaan.
Oletko äijä? En tiedä, mutta vappuna kuulin, että olen harvinaisen sinut (minut?) maskuliinisen puoleni kanssa ja olen täysin samaa mieltä tästä arviosta.

Hajattelua

Yritän laskea stressileveliä. Pari viimeistä viikkoa meni ihan ok, mutta tämä viikko on taas häirinnyt hieman menoa ja meininkiä. Aktiviteettejä on riittänyt ja vaikka osa on ollut ihan kivoja aktiviteettejä, en ole ehtinyt olla rauhassa ennen kuin tänään. Kävelin töistä kotiin, tein ruokaa, ripustin pyykkejä kuivumaan ja sitten kävin puistossa tunnin verran. Kirjoitin kirjoitusvihkoon ehkä viisi sivua, seurustelin rohkean kanin kanssa ja katselin puita ja taivasta. Tulin kotiin.

Nyt ajattelin neuloa hiukan ja sitten pakata viikonloppureissua varten. Kriittisen ennakkotehtävät kannattaisi varmaan postittaa huomenna, vaikka ei kyllä kiinnosta yhtään. Jospa sitä nyt kuitenkin. Ihan vain kiusaksi.

Tasapaino ei ole paras mahdollinen, mutta toivottavasti huominen auttaa - siis ihan vain siksi, että on perjantai ja pääsee karkaamaan töistä ajoissa ja saa muuta ajateltavaa kun matkustaa kotikonnuille. Toivottavasti. Mieli tekisi juosta karkuun jo nyt, ja pitkälle. En ajattele sitä, että en tahdo työarkea. Pitää löytää se oma arki taas tähän rinnalle, jotta perspektiivi pysyy kohdallaan. Ensi viikolla on aktiviteettiä taas jonkun verran - pitäisi pystyä pysymään omilla jaloillaan. Joo, niin pitäisi.

Taidanpa neulaista nyt hiukan.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Majakka

Kävin eilen Bengtskärin majakalla. Matkaseura ei ollut itse valitsemaani (työkavereita) mutta kyllähän tuo toimi silti. Majakkaretki siis. Hienoa oli. Näin vanhan ystäväni horisontin, näin kovasti aaltoja, täysin pösilöitä haahkoja ja paljon hienoa kalliota. Ja majakan, tietenkin. Kuten aina tuollaisissa paikoissa vieraillessani, sain hirveän hingun ottaa selville, millaista siellä olisi asua. Viikko? Kaksi? Kesän ajan? Koko vuosi? Vuosi majakkasaarella on niin romanttinen ajatus - ja romantiikka katoaisi varmasti ensimmäisen navakamman myrskyn myötä. Kuitenkin... olisipa se hienoa - edes sen kahden viikon ajan.

Oli ihanaa nähdä kauniita paikkoja ja saaristoa sen sijaan, että olisin tuijottanut tietokoneen näyttöä. Meri oli toisaalla teräksenharmaa, toisaalla kirkkaan sininen. Pilvet kulkivat hienossa muodostelmassa taivaan poikki ja majakka näytti siltä kuin se aikoisi seisoa saarellaan vielä toiset sata vuotta ja risat, eikä mikään saisi sitä hätkähtämään. Aurinko oli lämmittänyt kalliot, tuuli käänsi tukan nurin.

Nyt ollaan takaisin kotona. Huomenna on vasta keskiviikko. Ei uskoisi. Kun viettää työporukan kanssa kaksi päivää putkeen, ponnistus tuntuu kokonaisen työviikon vertaiselta.

Tällä viikolla on vielä pari iltaa aikaa, jotka voin käyttää oikeaan elämään. Viikonlopuksi lähden kotikonnuille. Sitä ennen on onneksi aikaa olla hetki yksin ja arvostaa omaa arkea, työkaverittomia iltoja. Kirjoittamista. Bengtskäriä.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Sunnuntai

Lainapyöräilyä vanhankaupunginlahden ympäri. Lehmiä Viikissä, sireenin tuoksua Herttoniemen kartanolla. Päiväunia puistossa (ahh), päiväunia omassa sängyssä. Ruokaa. Hotellin buukkaamista Lissabonin-reissua varten. Valvomista liian myöhään. Hämärtää.

Viikonloppu oli ihan kiva. Tuntui mukavan pitkältä ja sää sai tuntumaan kesältä. Tein asioita, joita en ole tehnyt ikinä tässä kaupungissa, ja se oli hauskaa. Nyt pitäisi päästä nukkumaan, jotta jaksaa huomenaamulla herätä.

Kauniita unia.