May the Force be with you

maanantai 28. marraskuuta 2011

Äsken ja nyt

Viikonloppuna oli rapeaa, kylmää pakkasilmaa, höyryävää glühweinia, hansikoituja käsiä, kikatusta, punaviiniä, schnitzeleitä, joulumarkkinoita, talvista aurinkoa, sääriä vasten painautuvaa kylmää, paahdettujen manteleiden sokerinen tuoksu, satoja eri värisiä kynttilöitä, yksitoista tuntia unta, kuohuviiniaamiainen, hyppelyä pelkästä innosta, vanhoja autoja, upeaa arkkitehtuuria, jouluvaloja, joulukuusia, joulukoristeita, makkaraa ja sipsejä yöllä baarista tultua, kuusenhavuja, rentoutta, samppanjaa lentokoneessa, hymyilystä pakottavat posket, suklaamansikoita, kylmiä sormia, paluumatkalla kova myötätuuli ja röykkyinen laskeutuminen puoli tuntia etuajassa.

Tänään minulla oli elokuvareissu, telkkaria, kylmät varpaat, arki, sänky joka kuiskii olkani takaa suloisia lupauksia. Tuuli, joka ravistelee talon nurkkaa, kohisee ilmastointiventtiileissä, huohottaa kaihtimien takana kuin suuri ja ahnas eläin. Peiton alle se ei pääse, peiton alla olen minä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Iltahymy

Aina välillä tulee niin yllättäviä ja lämpimiä kirjoittamiseen liittyviä kannustuksia ns. puskan takaa, että sitä ihan hämmentyy ja liikuttuu. Toistan taas kerran, etten olisi bloggausta aloittaessani uskonut, millaisen vertaistukiverkoston olen täältä saanut. Hämmentävää ja hienoa. Ja tulee jotenkin nöyrä olo siitä, kuinka ihmiset jaksavat lukea näitä horinoita ja tsempata ja kulkea rinnalla - etenkin kun bloggaukseni eivät useimmiten ole millään tapaa valmisteltuja tai ajateltuja kokonaisuuksia, ennemminkin vain roiskaisuja ja tunteita. Kiitos siis kaikille lukijoille, you make my day :).

maanantai 21. marraskuuta 2011

Niin

Ei omia sanoja, vain muiden. Diana Wynne Jones on niin ihana, Stiefvaterin Häivähdys herätti aggressioita (pitääkö joidenkin yksityiskohtien olla niin suoria kopioita Twilighteista) mutta onneksi ne hälvenivät loppua kohden. Ja Annie Proulx - olen lukenut vasta ensimmäisen novellin Näin on hyvä -kokoelmasta, mutta se oli niin hyvä.

Tänään onnistuin sanojen lisäksi hankkimaan vasemmanpuoleisen hartiani niin jumiin, että pää ei kääntynyt vasemmalle. Nyt se jo kääntyy, vähän, ja olen kokeillut, että kuinka pitkälle se kääntyy. Ei käänny kovin pitkälle. Eikä se edes johdu pelkästään kivusta, ettenkö voisi sen takia kääntää - pää ei vaan käänny, vaikka mitä tekisi. Se ei vaan käänny. Niin hämmentävää.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Keskiviikko

En mennyt juoksulenkille tänään, vaikka alun perin niin ajattelinkin. Sen sijaan menin suoraan töistä lähikuppilaan kirjoittamaan raakatekstiä. Tuntui siltä kuin olisi ollut joulukuu ja joulu lähellä. Kai se on se aikainen pimeys ja tieto siitä, että olisi voinut ostaa glögiä.

Pienen päänrentoutuskirjoitushetken jälkeen kirjastoon hakemaan varauksia ja koska nyt on pientä breikkiä Kreikkalaisten suhteen, niin otin herätelainana myös muita kirjoja mukaan. Nyt on vain se ongelma, että minkä luen ensin: Maggie Stiefvaterin Häivähdyksen, Diana Wynne Jonesin Merlin-salaliiton, Maria Peuran Vedenaliset, Annie Proulxin Näin on hyvän vai Antti Leikaksen Melomisen. Luulen, että aloitan noista nuortenkirjoista ja aikuistun vasta niiden jälkeen.

Tiskit likoavat. Kirja odottaa. Se on hei tältä erää.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Syntyjä syviä

Eilen illalla luin sängyssä Tammen kultaisiin kirjoihin kuuluvan, Richard Scarryn kirjan Nikke Nokkaeläin. Kirjan alkukielinen nimi on hämäävästi Rabbit and his Friends ja tämä pikku yksityiskohta asettaa koko teoksen ihan uuteen valoon. Että tarina onkin kanista ystävineen - onhan se nyt ihan eri asia kuin se, että tarina kertoisi nimenomaan Nikke Nokkaeläimestä. Pidän ehkä suomenkielisestä nimestä enemmän. Se nostaa Niken keskiöön ja antaa areenan hänelle. Kani ja hänen ystävänsä kuulostaa kirjalta, jossa kerrotaan, että "tässä on Kaniini ja tässä hänen ystävänsä Orava ja hänen toinen ystävänsä Siiseli". Kun kuitenkin kyse on siitä, että Nikke Nokkaeläin kuoriutuu ja etsii itseään ja identiteettiään (toiset auttavat, eivät kovin menestyksekkäästi), eikä suinkaan eläinjoukon yhteisestä seikkailusta tai edes eri eläinten esittelystä. Siksikin olisin halunnut tarinan päätähden esiintyvän kirjan alkuperäisessä nimessä, että englanniksi nokkaeläin on platypus, ja sana platypus on niin hassu.

Google sivisti minua niinkin paljon, että nyt tiedän, että minun painoksessani Niken tarinasta on jätetty ensimmäinen aukeama kokonaan pois - hämmentävää. Ehkä se ei kuljeta tarinaa sinällään, mutta on se silti kumma, että kuvakirjasta puuttuu aukeama. Ehkä sivumäärä piti saada painoteknisistä syistä neljällä jaolliseksi, ken tietää (kyllä, Nikessäni on 24 sivua). Google kertoi minulle senkin, että alkukielisessä teoksessa Niken nimi on ihan vain Platypus. Ei etunimeä. Mikäs siinä, kun pelkkä Platypuskin on niin hieno nimi.

Mitähän lukisin sängyssä tänä iltana?

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kreikkalaiset 3.0

Kreikkalaisten kolmas versio on valmis. Kakkosversiossa oli 118 sivua, nyt sivuja on 112. Kreikkalaiset on nyt kolme novellia lyhyempi ja nuo kolme novellia veivät mukanaan yhteensä 12 sivua. Yksi uusi novelli on liittynyt joukkoon, joten tekstien kokonaismäärä väheni vain kahdella ja uuden novellin myötä kokonaisuudesta lähti vain kuusi sivua. Niminovelli vaihtui, mutta Kreikkalaisten virallinen työnimi pysyi samana kuin ennenkin. Ai että miten se on mahdollista? No sillä tavalla, että se juttu, josta kokoelma sai työnimensä, on yksityiskohta eräästä novellista. Ja kun aikaisempi "niminovelli" joutui leikkuriin, niin tajusin, että tuo yksityiskohta istuu vallan mainiosti erääseen toiseen novelliin. Rooibos leikkaa & liimaa, osa 38.

Satakaksitoista sivua. Kuusitoista novellia. Aika monta, tiedän. Nyt en vain enää tiedä, että minkä niistä voisi hävittää, jos haluaisi vähentää novellien määrää. Ei mitään minun mielestäni.

Kreikkalaiset, kolmas versio. Neljä vuotta työtä. En oikein osaa ajatella mitään. Huomenna menen töiden jälkeen salille ja hikoilen itseni väsyksiin. Toivon, että kirjastosta varaamani kirjat tulevat pian, jotta voin upota niihin ja olla ajattelematta hetkeen mitään.

torstai 10. marraskuuta 2011

Ai että otsikko vai?

Ei, en voi väittää että säntäisin tänään innosta kiljuen Kreikkalaisten kimppuun. Sori vaan Kreikkalaiset. Ajatus kirjoittamisesta on kyllä hyvä, mutta voisiko ensin nukkua 12 tuntia ja käydä juoksulenkillä auringonpaisteessa? Ai että en? Niin minä vähän ajattelinkin. Eihän ulkona edes paista aurinko, vaan on aika pitkälti pilkkopimeää. Sänky kyllä houkuttelee ja jos nyt menisi nukkumaan, ehtisi melkein nukkua kaksitoista tuntia ennen kuin pitää herätä. Ai että ei sitäkään? Ei kai sitten. Niin siis word auki ja Betan kimppuun? Joo, niin se kai on tehtävä. Ehtiihän sitä nukkua myöhemmin. Ja ehkä nuo silmäpussitkin tuosta laskevat sitten myöhemmin, sitten joskus, varmaan, ehkä. Ainahan voi toivoa. Ja jos eivät laske, niin onhan se kätevää, kun on eväspussit naamassa omasta takaa, eikö?

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Lahjoja

Tänään sain voimaa Karenina Unskan kauniista sanoista. Tällaista ei osaa arvata, puskan takaa tulevaa rohkaisua blogiystävältä. Karenina Unskan sanat antoivat yllättävän paljon voimia. Tuntui hyvältä. Kiitos, kiltti Karenina! Äkkiä en ollutkaan niin väsynyt, ettenkö olisi jaksanut aloittaa kolmannen kässäriversion viimeistelykierrosta. Luin Alfan läpi ja viilasin hiukan. Se tuntuu lähtövalmiilta nyt. Huomenna jatkan Betasta.

Illat pimenevät aikaisin, mutta minä kaipaan aamuihinkin sinistä pimeyttä. Iltaisin kun lähtee töistä, näkee ihania auringonlaskuja, jos on ollut kirkas päivä. Tänään oli. Taivas oli oranssi ja pinkki ja ulkona oli kylmempää kuin vielä kertaakaan. Sekin tuntui lahjalta. Toivottavasti huomenaamulla näkyy auringonnousu. Ne ovat aina jotenkin juhlallisia.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Riviin järjesty!

Tänään korjasin vähän Iotaa muutaman rivin matkalta. Tajusin töiden jälkeen liikennevaloissa, että se tarvitsee pientä viilausta. Sen jälkeen olen yrittänyt kehittää kokoelman novelleille uutta järjestystä. Ihan järjettömän vaikeaa.

Haluaisin sijoittaa kaikki novellit järjestysnumeroiksi 2-7, en mitään niistä ykköseksi ja tosiaan kaikki siihen heti kässärin alkuun. Hohhoijaa. Yritin ties mitä keinoja järjestää tekstit. Kirjoitin niiden nimet ruutupaperille ja sitten pohdittiin järjestystä niin päähenkilön sukupuolen, iän kuin onnellisuuden/onnettomuuden suhteen. Yritin löytää teksteistä pareja, jotka ovat mahdollisimman vähän toistensa näköisiä. Yritin löytää tasapainoa sen suhteen, onko novellissa onnellinen, neutraali vai onneton loppu. Ei tullut mitään. Sakset käteen, novellit kukin omalle lapulleen ja sitten pelaamaan pasianssia. Sain aikaan jonkunlaisen järjestyksen ihan silkan intuition avulla. Intuitioni vaan tuppaa ohjaamaan minua ihan hakoteille näissä tällaisissa valinnoissa. No, tällä mennään. Tau saa aloittaa ja Iota lopettaa. Siinä välissä sitten kaikki muut sikinsokin.

Nyt kun vielä malttaisin käydä tekstit kertaalleen läpi. Lukea ja viilata ja höylätä ja nuolla ja kiillottaa, jotta ne ovat viimeisteltyjä ja uskottavia sitten kustannushenkilön pöydälle päästessään. Jakausten ei kuitenkaan tarvitse olla suorassa, mieluiten ei jakauksia lainkaan, ettei tule liian sisäsiisti vaikutelma.

Jaa, että ovat toivottavasti parhaimillaan sitten joskus kun pääsevät vihdoin kustannushenkilön pöydälle? Malttaminen ei ole koskaan ollut yksi hyveistäni. Mieluummin jättäisin vaikka ompelematta pari pudonnutta nappia noiden lasteni vaatteista, kunhan saisin ne pois käsistäni äkkiä...

maanantai 7. marraskuuta 2011

Lähempänä kuin arvaankaan

Olen käynyt kaikki Kreikkalaisten novellit nyt kertaalleen läpi. Joitain viilannut kevyellä kädellä, sanan tai kaksi lisäten tai poistaen, lisännyt pilkkuja, vaihtanut pisteitä pilkkujen paikalle ja isoja kirjaimia seuraavaan aloitukseen, kappaleenvaihtoja. Joitain olen kirjoittanut enemmän, sivuja lisää, merkityksiä, selvennystä, aukikirjoitusta, liiallisen alleviivauksen poistoja, uusia kohtauksia.

Olin laittanut itselleni deadlinen kahdenteenkymmenenteen päivään. Juuri nyt tällä hetkellä olen ihan valmis lähettämään Kreikkalaiset matkaan vaikka heti. Tällainen minä näköjään olen, alan aina hätäillä ja edistää, en kestä tätä viime silauksen huolehtimista. En lähetä Kreikkalaisia vielä, vaikka mieli tekisi. Odotetaan nyt, luetaan eniten muokatut novellit vielä uudestaan huomenna tai ylihuomenna. Panikoidaan vielä viimeiset paniikit (entä jos se ei olekaan tarpeeksi hyvä? entä jos en osaa kirjoittaa? entä jos novellit ovat ihan onnettomia ja olen poistanut parhaat ja muokannut muut huonoiksi?) ja yritetään miettiä tekstejä jotenkin ulkopuolelta ennen lähettämistä.

Sitäpaitsi pitää päättää uusi järjestyskin. Muinoinen lukijaraati oli yhtä mieltä siitä, että Omega ei ole hyvä avausnovelli. En tiedä mikä sitten olisi. Ksii ehkä? Ei, en usko. Ypsilon tai Epsilon? Vahvoja ehdokkaita, luulen. Tau, josta kaikki pitävät kovasti? En tiedä, ehkä. Phi, niminovelli? Ei, en halua Phitä ensimmäiseksi ainakaan itse päättäen - Phi voi olla alkupuolella, mutta ensimmäisenä se ei halua olla. En tykkää novellien järjestyksen miettimisestä, etenkin kun aina sanotaan, että laita parhaat alkuun kun olet lähettämässä kokoelmaa kustantamoon. Kaikki tekstit tuntuvat vahvoilta, huonot on heitetty romukoppaan - teenkö arvonnan vai kuinka minä nuo ryhmittelen?

Viime kevät oli muuten tunnetiloiltaan ihan samanlainen, kun viimeistelin Kreikkalaisten kakkosversiota: ensin kiukuttelin, sitten rupesin hommiin ja päädyin lähettämään paketin matkaan ennen kuin itselleni asettamani deadline oli umpeutunut. Joko olen pessimistinen deadlineja suunnitellessani, tai sitten hätiköin käsikirjoituksen lähettämisen kanssa?

Ja nyt jo tuli hämmennys: jos lähetän Kreikkalaiset matkaan nyt tai kohta tai kahden viikon päästä, niin mitä sitten? Mitä minä teen, kun ei tarvitse koko ajan ajatella sitä, että pitäisi kirjoittaa? Mitä minä teen, kun ei tarvitse kirjoittaa? Minustahan tulee ihan orpo, kun Kreikkalaiset lähtevät taas matkaan. Ihan orpo. Ehkä voisin keskittyä hetkeksi vaikka lukemiseen ja liikuntaan?

Katsotaan nyt, kuinka kauan pysyn nahoissani. Seuraavaksi käyn eniten muutetut novellit vielä kerran läpi. Tarkastan tulokset, viilaan vähän. Sitten, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tulen huonotuuliseksi ja siitä huonosta tuulesta selviän vain lähettämällä Kreikkalaiset eteenpäin.

Miten ihmeessä voi olla yhtä aikaa näin varma teksteistään ja samalla ihan paniikissa, etteivät ne ole tarpeeksi hyviä? Taas kerran.

Time-out, time-out, kahvia ja pullaa!

Gimme a break! Olen kirjoittanut kuin pieni, raivotautinen orava ja juuri nyt olen aika nääntynyt. Sydän hakkaa, liikaa mustaa teetä, luulen, se kostautuu vielä, voin tuntea mahan kääntävän kylkeä pahantuulisena, mutta mitä siitä, sillä minä olen kirjoittanut.

Olen käynyt Sigman läpi, täsmentänyt, terästänyt, hionut, todennut, että olen tyytyväinen siihen. Olen lisännyt Phihin sen yksityiskohdan, jonka päätin säästää Khiistä ja joka on erinomaisen olennainen koko kokoelman kannalta. Olen kirjoittanut Rhota lähikuppilassa ja puhtaaksi kotona, korjannut, avannut, kirjoittanut sivun verran lisää, ei se ole vielä valmis mutta valmiimpi. Olen tehnyt töitä tuntikaupalla, oikeasti; en ole käyttänyt tuntikaupalla aikaa siihen, että olisin kirjoittanut raakatekstiä siksi, että haluaisin vältellä kirjoittamista. Olen ollut kovasti onnellinen ja olen kovasti väsynyt ja ulkona on ihana sumuisentahmea ilma. Olen pyörällä päästäni ja Rhota pitäisi vielä, enkä tiedä jatkaisinko nyt, tällä samalla väsymyksellä, vai lepuuttaisinko hetken, sillä vaikka olen hirveän väsynyt, olen myös aika hyvässä vireessä, enkä jaksa ajatella kovin järjestelmällisesti.

Olen myös aika optimistinen. Tänään on tuntunut siltä, että tottakai tämä kirjoituskierros on iso muutos Kreikkalaisille. Kolme novellia jää kokonaan pois; monet ovat saaneet lisää massaa, etenkin lyhimmät ja pisimmät; kryptisimmät ovat saaneet selvennystä, sillä ei ole tarkoitus että ne ovat palapelejä tai arvoituksia; niminovelli on vaihtunut - etteivätkö nuo olisi muutoksia?

Kirjoitan vielä vähän - kaikki se musta tee, jota lipitin lähikuppilassa, oksettaa nyt. Menen kohta keittämään rooibosta, jospa se tyynnyttäisi vatsani.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

3. versio, ensimmäinen kierros, 10/16

Helpotus tuntuu lämpimältä kylpyvedeltä tai siltä kuin olisi ollut juuri hieronnassa ja nousee istumaan ja lihakset ovat lämpimät ja rennot. Lihakseni eivät ole oikeasti lämpimät ja rennot vaan aika jumissa, mutta ei se haittaa. Kirjoitin ensin Piitä hiukan lisää, sitten ajattelin tarttua Sigmaan. Mielessä kulki ajatus siitä, että voisin käyttää yhtä kirjoitusharjoituksena tekemääni yöaiheista pätkää hyväkseni johonkin novelliin ja juuri kun olin ottanut Sigman printin käteeni, tajusin, että se yöhön liittyvä teksti olisi hyvä Iotassa. Ei muuta kuin suunnanmuutos ja hetki raakatekstiä ja sitten koneelle ja Iotaa kirjoittamaan. Sigma sai odottaa. Lisäsin Iotaan ensin uuden kohtauksen ja puolisen sivua sitä öistä tekstiä, tietysti hiukan muokaten. Sitten luin muistikirjasta millaista palautetta olen saanut Iotasta viimeksi ja mietin hetken ja sitten kirjoitin puoli sivua lisää, taas kokonaan uuden kohtauksen, ja siirtelin paria kappaletta eessuntaas.

Suomennettuna: olen saanut kirjoitettua. Helpotuksen huokaus. Palleaa viime päivät kiristänyt ahdistus on löystynyt. Kyllä se tästä, kyllä se tästä. Kreikkalaiset eivät ole niin onnettomia ja mitäänsanomattomia kuin minusta on tuntunut viime päivinä. Eikä niiden muokkaus ole ihan niin paljon haahuilua pimeässä ilman karttaa, kompassia ja taskulamppua kuin minusta on tuntunut viime päivinä. Sitäpaitsi olen jo voiton puolella tätä kolmannen version uudelleenkirjoittamisen ensimmäistä kierrosta. Kymmenen novellia kuudestatoista käyty läpi. Vielä jäljelläolevat kuusi ja sitten aloitan kierroksen alusta ainakin useimpien tekstien kohdalla. Muokkaan, viilaan, höylään, lisään ehkä jotain, rakennan pienen parvekkeen siihen missä oli ennen vain ikkuna, laudoitan umpeen pari pohjoisen puoleista ikkunaa, joista vetää aina talvisin, maalaan ikkunanpielet. Deadlineen on vielä viisitoista päivää aikaa. Kaksi viikkoa. Siinä ajassa ehtii maalata ne ikkunapielet uudestaankin, ja vaikka eri värillä.

Sigma odottaa, mutta olen yhä Iotan tunnelmissa. Tunnustelen vähän tässä, että mitä seuraavaksi. Ehkä pari rumaa runoa, ihan vain omaksi iloksi?

perjantai 4. marraskuuta 2011

Mahdollinen tokeneminen

Viikonloppu. Hain kirjastosta kolme varaamaani kirjaa (Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ja Diana Wynne Jonesin kaksi ensimmäistä kirjaa Chrestomancin maailmat -sarjasta - Rannelan Scarlettin puvussa -romaania joudun odottelemaan vielä vähän aikaa), ostin viisi kapeaa iiristä koska tuli äkillinen tarve saada kotiin leikkokukkia ja kävin ruokakaupassa. Erinäisten illanviettotapojen jälkeen kävin kylvyssä ja luin lohtukirjaa, jotta pääsisin ajatuksia myöten viikonloppumoodiin. Lohtukirjana toimi tällä kertaa Meyerin Eclipse. Sopivaa päännollaukseen.

Yllämainittujen asioiden lisäksi olen jutellut tänään lyhyesti kirjoittamiseni tilanteesta yhden tutun kanssa. Avauduin hänelle hiukkasen siitä, että ei ole nyt ihan helppoa hahmottaa sitä, mihin suuntaan menen Kreikkalaisten kanssa. Puhuin muutaman minuutin samasta aiheesta myös siskolleni tänään. Näiden puheiden jälkeen buustaannuin ja ajattelin, että ei tule mitään - teen tästä amatööriydestäni ja ilman karttaa haahuilusta itselleni kohta jotenkin jättimäisen asian, kun jauhan sitä koko ajan. Päätin, että en kiinnitä enää huomiota siihen, että olen joidenkin Kreikkalaisten novellien kanssa vähän ulalla, vaan kirjoitain vain. Katsotaan sitten jälkeenpäin, että menikö syteen vai saveen, mutta lakataan vinisemästä ja vinkumasta, kuinka hankalaa muka on. Jos kirjoittaisi sen sijaan. Sunnuntai ja maanantai varattu sitä varten. Jorma Uotisen sanoin: ei huono.

torstai 3. marraskuuta 2011

Oikealle, vasemmalle, eteen, taakse, ylös vai alas? Koilliseen? Kaakkoon? Missä kompassi?

Radiohiljaisuutta alkuviikko. Ei johdu siitä, että olisin uppoutunut kirjoittamiseen niin korviani myöten, etten olisi ehtinyt blogata; enemmänkin siitä, ettei ole ollut mitään sanottavaa. Kirjoitellut olen. Paino sanan loppuosalla: kirjoitellut. Ihan vähän jotain uutta Piihin, mutta edelleen joidenkin tekstien kohdalla se kuuluisa näkemys on aika hukassa.

Tänään tuli eräältä ystävältä vähän buustausta kässärin suhteen: olen kiemurrellut parin novellin kanssa, koska niistä männäsunnuntaina saamani palaute oli mielestäni omituista. Kerroin palautteen pähkinänkuoressa ystävälleni, joka ei todellakaan ole eilisen teeren poika näissä asioissa. Hän oli samaa mieltä kuin minä. Se helpotti, koska olin jo ehtinyt miettiä epävarmuudenpuuskassani, että olenko ymmärtänyt jotain perusteellisesti väärin. En ollut tehnyt noille kahdelle novellille mitään palautteen jälkeen ja olin päättänyt etten teekään. Ystävältä sain buustia siihen, että olen ihan oikeassa siinä kohtaa.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Tai sen tietäminen, meneekö väärään suuntaan vai meneenkö mihinkään suuntaan ollenkaan. Viittaan edelleen amatööriyskirjoitukseeni. Samat ongelmat edelleen siis. Kyllähän minä voin kirjoittaa, mutta kun pelkään, että teen sen jotenkin liian vähäisesti, liikaa samaan suuntaan jossa olen jo, ja menetän niin tekemällä kaiken kiinnostuksen kustantamoiden taholta. Ja juu juu, kirjoitan tietenkin kirjoittamisen vuoksi, mutta kun Kreikkalaiset nyt vain kertakaikkiaan ovat siinä pisteessä että todellakin kirjoitan julkaisemisen vuoksi. Mutta joo, epävarmuutta ilmassa. Maanantaina pidän taas vapaapäivän (lomapäivät alkaa olla lomittu sen jälkeen) kirjoittamiselle ja toivon, että saan aikaan ja mielellään myös jotain laatua. Tai näkemystä. Vähän on sellaista sokkona ilman karttaa pimeässä -meininkiä ilmassa. Ilmeisesti se pitää vain kestää ja jotenkin rämpiä siitä yli, jos aikoo saada homman etenemään johonkin suuntaan.