May the Force be with you

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Amatööri

Joinain päivinä kiroan sitä, että olen niin amatööri. Sitä, että välillä tuntuu kuin määräävin piirteeni kirjoittajana olisi se, etten tiedä, mitä olen tekemässä. Kirjoitan toki, vien tekstiä johonkin suuntaan joskus ihan suunnitelman kera ja joskus intuition kanssa, mutta silti. Välillä epäilen, että onko minulla näkemystä, mihin suuntaan olen tuuppimassa Kreikkalaisia. Johtuuko se siitä, että minulla ei oikeastikaan ole näkemystä vai siitä, että luulen, että sen näkemyksen pitäisi olla jotain hienoa ja älykästä, enkä tunnista omaa näkemystäni koska etsin jotain liian suureellista?

Sitäpaitsi minun on hirveän vaikea löytää joskus omista teksteistä niiden teemoja. Johtuuko se siitä, että ne ovat niin lähellä, vai onko se harjoituksen puutetta (kun kukaan ei pakota etsimään teemaa tekstistäni, en vapaaehtoisesti tee sitä) ja enkö vain kykene?

Miksi amatööriyteni haittaa minua? Siksi, että epäilen, että jos en olisi näin amatööri, niin minun olisi helpompi hioa Kreikkalaiset niin hyviksi, että ne julkaistaisiin. Ei sillä, eihän kaiken pidä aina olla helppoa, mutta...

Olen tosi tyytyväinen, että sain viime viikonloppuna palautetta Kreikkalaisista ja vieläpä monelta kirjoittajalta. Rakentavaa palautetta. Eikä minua häiritse se, että joidenkin novellien kohdalla eri ihmiset olivat aivan eri mieltä. Niin kuin vaikka Taun kohdalla - ei se haittaa yhtään, koska Taun kohdalla tiedän, että se on hyvä, eikä se tarvitse perustavanlaatuisia muutoksia. Mutta sitten on joitain tekstejä, joita minun mielestäni pitäisi muokata, ja joiden lukijat jakautuivat kahteen leiriin: "tylsä, monotoninen, lisää potkua, liian vähän tapahtumia" vs. "kaunis ja muuten tasapainoinen, mutta tapahtumia liikaa". Ei siinä mitään, mutta kun välillä en yhtään tiedä, että mitä mieltä minä olen. Onko niitä tapahtumia liikaa vai liian vähän? Mistä minä tiedän? Tuntuu, että kumpikin vaihtoehto on periaatteessa ihan ok, ehkä. Ei ole selkeää kuvaa siitä, mihin pitäisi mennä. En tiedä. Ehkä se on vain tunne, ja kun tarttuu työhön, se häviää ja muodostan kirjoittaessa sen oman näkemykseni tekstistä. En tiedä. Sen tiedän, että ei minulla ole rutiinia tähän hommaan, siis novellikokoelman kolmannen version hiomiseen, joten paikoin mennään hakuammunnalla. Tai intuitiolla. Eihän siinä mitään, jos intuitio sanoisikin jotain, mutta jos se on hiljaa, niin homma menee hankalaksi.

Aamulla aamusivuja, sitten kävin lenkillä, nyt pyykit koneessa ja pitäisi tehdä töitä sen sijaan, että valittaisin amatöörimäisesti amatöörimäisyyttäni blogissa. Selailin välipalaa syödessäni Cameronin Tyhjän paperin nautintoa taas kerran ja ensimmäinen lause, jonka kirjasta luin (avasin sen summamutikassa ja aloin lukea) oli "Kirjoittamisen ei tarvitse olla siistiä." (sivu 122 minun laitoksessani). En voi sanoa muuta kuin että niinpä, että mikä se onkaan minun helmasyntini - sisäsiisteys, kyllä. Yrittikö maailmankaikkeus vihjata minulle jotain? Toivottavasti se korottaa ääntään, sillä epäilen, ettei kuiskaus mene jakeluun, kun ei ole tähänkään asti mennyt. Ja jos nyt sitten alkaisi hommiin.

Ei kommentteja: