May the Force be with you

tiistai 30. kesäkuuta 2009

Vanha koira vanhoine virheineen

Sisko alkaa tajuta, mistä kenkä puristaa, kun pikkusisko valittaa, että "mikään ei huvita eikä kukaan tykkää minusta ja tympii ja vituttaa ja ei jaksa". Kysyi heti ensimmäisenä, että olenko ehtinyt kirjoittaa. Olin kyllä tajunnut villakoiran ytimen jo itsekin, mutta se oli yllättävää, että sisko näki sen heti. Olen ilmeisesti aika läpinäkyvä.

Ja ei, en ole ehtinyt kirjoittaa. Eilinen kirjoitusaika meni vessa-situationia selvitellessä, tänään olin töissä kuuteen tekemässä sisään ne tunnit, mitkä käytän huomenaamulla kampaajakäyntiin. Töiden jälkeen tulin kaupan kautta kotiin, sitten ruuanlaittoa, perhesuhteiden hoitamista puhelimessa syönnin ohella ja oho, kello oli jo puoli yhdeksän ja lähdin hakemaan siskolta hänelle ajautuneita tavaroitani. Joimme iltateetä ja päivitimme. Nyt kello lähestyy puolta yhtätoista. Nukuin viime yönä viisi ja puoli tuntia ja lupasin aamulla pyhästi, että tänä iltana menen ajoissa sänkyyn kun se kampaaja tosiaan on puoli kahdeksalta huomisaamuna. Mikä tarkoittaa sitä, että vaikka aurinko käytännössä paistaa yhä, minun pitää mennä seuraavaksi nukkumaan. Lupasin itselleni juuri äsken myös sen, että kirjoitan yhden sivun raakatekstiä ennen sänkyä. Sen voin antaa ja sen olen velkaa itselleni.

Huomenna en kirjoita myöskään. Menen muuttamaan ystävää. Se on kyllä kivaa puuhaa. Torstaina aion lähteä ajoissa töistä, käydä salilla, tulla kotiin syömään ja kirjoittamaan. Tietysti kotiakin pitäisi hoitaa: ei yhtään astiaa puhtaana, pyykkikori täynnä lakanapyykkiä, pitäisi siivota, ostaa tuuletin (sisälämpötila +27), istua hetki ja hengittää syvään. Odotan silti torstaita, vaikka hommaa riittääkin: omaa aikaa salilla ja sitten oma ilta.

Ostin tänään alennuskorista kaksi runokirjaa, Heidi Liehun Bul, Bul ja Helvi Hämäläisen Valitut runot pääsivät uuteen kotiin. Lomaa varten pitäisi ostaa kirjoja myös. Jospa lauantaina. Jos pääsen ikinä sinne asti.

maanantai 29. kesäkuuta 2009

Yllättäviä käänteitä

Minulla oli vakaa aikomus työstää Alfaa tänään, mutta elämä tuli väliin temppuilevan vessanpöntön muodossa. Siihen jäi kirjoittamiset. Onneksi asun talossa, jossa on päivystävä huoltoyhtiö, joka hoiti välittömästi paikalle putkimiehen. Kello tosin on sen verran, että vaikka vessa toimii taas, en taida ruveta enää kirjoittamaan. Päivän saldoksi jää siis tylsä työpäivä, kiva salillakäynti, sopimuksen irti sanonut ja ruotuun saatettu vessanpönttö sekä yksi runo. Ei vessa-aiheinen, syntyi ennen toilettikriisiä.

Kuu katsoo ikkunasta sisään, taivas on vielä sininen. Hämmentynyt olo. Näinkö tämä päivä menikin?

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Irtopäivä

Melkein kuin lomaa. Aurinkoa, punoittavaa ihoa, joka illalla osoittautui erinomaisen epäpalaneeksi, aurinkovoiteen läträystä, puhetta, iloa, ulkonaoloa 10 tuntia.

Ristiriitaisia tunteita, mutta silti hyvä päivä, en antanut ristiriitojen tulla yläjuoksuun, makasin auringossa, kävelin ympäri kaupunkia, join siideriä, aurinko paistoi. Ystäviä. Hehkuvaa ihoa.

Kello jo puoli yksitoista. Ei voi olla. Ulkona violetti taivas ja vaalea haalea taivas, lämpö ei pakene enkä minäkään tahdo. Hengittelyä. Toiveita, jotka eivät toteudu.

Ihana päivä.

lauantai 27. kesäkuuta 2009

Omaa oloa ja taivaallista ruokaa

Tänään on ollut aika ihana päivä. Pelkään pahoin, että se huononee iltaa kohti, mutta päivä on ollut loistava. Aamulla aamiainen torilla ystävän kanssa, sitten hengailua parissa kaupassa (ostin halvan topin ja hyötyostoksia kuten hammastahnaa ja hoitoainetta). Pienimuotoisen shoppailun jälkeen kipitin kantakuppilaan lukemaan ja kirjoittamaan. Jostain syystä kantakuppilassa istuminen osui johonkin hermoon - oli ihan autuasta. Kirjoittelin raakatekstiä pätkissä kahdeksan sivua ja nautiskelin omasta seurastani. Luin myös Kreetta Onkelin Beigeä, jonka ostin eilen halvennuksesta, ja ihastelin Onkelin kieltä. Täsmällistä, kuvailut osuvia ja tuoreita, ytimekkäät lauseet. Hetken ajan nojasin tuolini selkänojaan ja olin hyvin liikuttunut. Siitä, että sain lukea ja kirjoittaa ja istua vakiokuppilassa ja tuntea, että olin henkisesti oikeassa paikassa.

Käytyäni ruokakaupassa söin kotona pikavälipalan ja menin metsästämään iltapäivän ainoaa aurinkoa puistoon. Sitä hupia ei kestänyt kauaa. Palasin kotiin. Tein jumalaista ruokaa ja söin. Nyt istun uudella sohvalla kone sylissä ja mietin, että mitä seuraavaksi. Päiväunet? Kirjoittamista? Tiskaus? En osaa valita. Päivän nousuhumalainen olo alkaa muuttua väsymykseksi ja tiedoksi siitä, että kaupungissa ei ole yhtäkään kaveria, jolla olisi aikaa lähteä muutamalle tuopille illalla. Kaikilla, jotka ovat kaupungissa, on muita menoja. Minua lauantai-ilta yksin kotona ei juuri nyt huvita - se haiskahtaa liikaa mahdollisuudelta itsesääliin. Haluaisin mennä muutamalle hyvälle siiderille, ottaa loppuosankin päivästä seikkailuna. Katsotaan, mitä saan aikaan.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Mennyt päivä

Kolme kapista runoa. Yksi shopattu lehtiteline. Yksi shopattu kirja. Yksi shopattu vieraspatja. Yksi shopattu t-paita. Yksi salillakäynti. Yksi valtavan väsynyt Rooibos, joka ei ole päässyt ajoissa syömään eikä yhtään ulos tuonne ihanaan lämpimään aurinkoiseen ihanuuteen. Yksi Rooibos, joka to-del-la hartaasti toivoo, että kesä ei loppunut tähän... olisi liian katkeraa todeta, että sen ainoan kunnon kesäpäivän vietin shoppailemalla. Miksikö tein niin? Oli auto. Ei ole huomenna enää. Joskus on pakko tehdä asioita silloin, kun kulkuväline on paikalla. Esimerkiksi ostaa vieraspatja.

Milloin minä löydän kirjoittamaan taas? Milloin minulla on aikaa kaikkeen, mitä haluan tehdä? Joskus mietin, että pitäisikö elämälle tehdä jotain järisyttävämpää kuin ostaa salikortti.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Keskiviikkoilta

Eilen runoja, kolme sivua raakatekstiä pihalla, uusi sohva. Tänään vieraita ja kuohuviiniä, pieni ihminen joka ymmärtää enemmän kuin uskoisi. Sisällä +26 ja lämpenevää sanoo Ilmatieteen laitos. Minun ilmatieteeni näyttää kuumailmapalloja ja pilviä ja kaipuuta.

Eilen rymsteerasin sänkyä ja toista kirjahyllyä päittäin ja asunnon fengshuit taitavat olla kohdillaan, niin ainakin nauroin itselleni aamulla, sillä niin hyvin nukutti, kun olin siirtänyt sänkyä 80 senttiä toiseen suuntaan. Katselen ympärilleni, koti näyttää kodilta enemmän kuin vielä kertaakaan, seinään heittyy raitavalo reunimmaisen ikkunan sälekaihtimien läpi. Sälekaihtimien raidat - onko alleviivaavampaa valoa sille, että kukaan ei kävele valon poikki.

Kuohuviinilasi on kaunis esine. Juon pullonpohjaa yksin, vaikka tiedän, ettei ehkä kannattaisi. Kannattaisi laittaa soimaan jotain iloisempaa musiikkia, olla ajattelematta sitä, että jos ei ajattele ketään, on enemmän yksin kuin silloin kun ajattelee jotakuta joka ei ajattele minua.

Kyllä se siitä. Luen illalla sängyssä Wislawa Szymborskaa. Tuntuu että tarvitsen runoja omaa kirjoittamistani varten. Ei runonkirjoitusta varten, vaan kreikkalaisia varten. Runon ajattelua, ajattelun kaikkia suuntia. Vapaata vettä. Luen omasta hyllystä löytyviä runoja kunnes pääsen kirjakauppaan.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Korkealla, tuulen mukana

Katselen miten kuumailmapallot matkustavat minun ikkunani laidasta laitaan.

Tänään olen kirjoittanut seitsemän sivua raakatekstiä. Sitä ennen söin, sitä ennen aloitin uuden elämäni ja kävin salilla. Olisipa joku, joka soittaisi takareisiäni; voin tuntea kuinka ne kiristyvät kiristymistään, vaikka yritän venytellä niitä.

Ilta on ollut niin kuin iltojen kuuluu olla: valoisa, rauhallinen, keskittynyt. Voisin periaatteessa keskittyä vielä vähän, mutta koska huomenna on aikainen herätys, päätin blogata ja sen jälkeen rauhoittua yöpuulle. Solua sitten lakanoiden väliin.

Näen kuinka kuuilmailmapallo syöksee tulta ja kuvittelen siitä lähtevän kohinan. Kaunis ääni keskellä taivasta. Lokit kaartavat spiraaleja.

Aika paljon on omasta päätöksestä kiinni. Ei aina, mutta joskus. Tänään töissä kun olo oli tympeä ja kello mateli, päätin keskittyä olennaiseen. Siihen, että ulkona paistoi aurinko, ruokatunnilla oli niin lämmin, etten tarvinnut takkia, että olin menossa salille, että tiesin kirjoittavani illalla kotona. Yritin muistaa sen eilen junassa heränneen toiveikkuuden. Ajatella, että periaatteessa melkein mitä tahansa voi tapahtua jos vain suhtaudun niin kuin mukavaan seikkailuun suhtaudutaan.

Heti tähän perään ajattelen, että Alfaakin pitäisi ajatella ja lepytän sitten itseäni. Olenhan minä ajatellut, ihan varmasti olen. Pieniä sirkamia, jotka välähtelevät ajatusten lomassa kuin peilin sirpaleet. Olen minä ajatellut. Persoonapronominia, preesensiä ja sen arvoisena olemista. Alfan henkilöhahmoa, johon pitää yrittää projisoida jokainen kaipaava himonsekainen ajatus, jota minulla on koskaan ollut. Jokainen ajatus ja tunne, joka tietää, ettei voi koskaan toteutua ja joka elää juuri siksi ja juuri siitä.

Yritän pysyä tässä korkeudessa tai kohota hieman. Syöstä tulta sopivasti, niin että ilma kannattelee enkä väsy. Huomennakaan.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

P.s.

Ja kaikkihan tietävät toiveikkuudesta sen verran, että toiveikkuus on hyvin hauras tunne...

Kotona

Aurinko alkoi paistaa muutamaa tuntia ennen kuin juna lähti kohti Helsinkiä. Kun livahdin mökillä autoon kohti juna-asemaa, olisin halunnut itkeä vähän. Mökille jäi kaikkea kaunista. Männyt, äidin puutarha, aitan polun vieressä kasvavan kuusen pitkät, vaaleanvihreät kasvut. Järvi. Auringonpaiste. Aavistus lomaolosta.

Kun vedin Helsingissä pientä punaista laukkua perässäni ja kävelin ylös kotikatua, aurinko lämmitti mahaani. Ei se onneksi hylännyt minua, vaikka minä hylkäsin sen moneksi tunniksi lukittautuessani junaan. Kotona nostin heti päätyikkunoiden kaihtimet niin että maisema pääsi sisälle. Ja kun aurinko solahti vastapäisen talon kulman taa, avasin loputkin kaihtimet. Ei pidä ajatella sitä vehreän vihreää järvenrantaa, aitassa nukkumisen autuutta. Ajatellaan nyt vain taivasta, joka tulee ikkunoista sisään. Jäätelöä, jota ostin kaupasta, vaikka edellinenkin paketti on näemmä puolessa. No, nyt sitä on ainakin riittämiin.

Junassa luin Nyt-liitettä ja nukuin hiukan. Katselin aurinkoista kesämaisemaa. Ajattelin. Lähinnä hellin toiveikkaita ajatuksia, joita jostain syystä pulahti päähäni kun katselin ohivilahtelevaa metsää ja peltoja raukeina ilta-auringossa. Toiveikkuus on ihana tunne. Sillä ei tarvitse olla todellisuuspohjaa eikä sillä ole väliä, pystytkö vaikuttamaan toiveen toteutumiseen vai et. Toiveikkuus on ihana tunne. Toivottavasti minun toiveikkuuksilleni on katetta tänä kesänä. Pian.

Luin junassa myös Goldbergiä. Tilasin joskus keväällä nettikirjakaupasta Writing down the Bones -kirjan, jonka olen lukenut suomeksi kai parikin kertaa. Nyt luen sitä taas. Olen lukenut jo pitkään, iltaisin muutaman luvun ennen nukkumaanmenoa. Junassa luin sitä aika pätkän, taittelin koirankorville niitä sivuja, joihin täytyy palata hyvän ajatuksen tai kirjoitusharjoitusten vuoksi. Välillä pysähdyin ajattelemaan Goldbergin sanoja ja sitten jatkoin taas. Hetki laatuaikaa itseni kanssa.

Goldbergin lukeminen junassa oli kirjallisin teko, mihin kykenin juhannuksen aikana. Ehkä hyvä niin. Poskiontelotulehdus oli vienyt voimia ja nukuin joka päivä päiväunet. Söin paljon. Saunoin sydämeni kyllyydestä, vihdan kanssa. Ajattelemisen säästin junaan.

Mitä minä sitten ajattelin? Että tämä on minun. Että vaikka haluaisin kokeilla monilla elämänalueilla monia eri vaihtoehtoja (miksei voi elää useaa elämää jotta voisi kokeilla lasten saamista nuorena, lasten saamista vähän myöhemmin, lapsetonta elämää... ja niin edelleen?), niin tässä kohtaa en halua kokeilla mitään muuta. En halua tietää millaista on tehdä hienoa uraa, en halua tietää millaista on olla duunari koko ikänsä. Haluan vain kirjoittaa. Siihen minä haluan tähdätä, sillä se tekee minut onnelliseksi.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Motivaattoreista

Päässäni on noin litra räkää. Se on syrjäyttänyt osan aivoista. Oma diagnoosi. Lääkärin mukaan se on poskiontelontulehdus, joka saattaa vielä taipua poppakonsteilla pois, mutta tässä on resepti, hae lääkkeet jos ei tokene. Kiitos. Haen lääkkeet huomenna. Epäilen poppakonstien pystyvyyttä juostuani muutamalla askeleella ratikan kiinni. Luulin, että hampaani irtoaisivat.

Huolimatta pienestä räkäongelmasta kävin tänään tapaamassa henkilökohtaista kunto-ohjaajaani, jonka seurasta saan nauttia vielä toisenkin kerran ihan vain siitä ilosta, että hankin sen salijäsenyyden. Kunto-ohjaaja oli sangen miellyttävä nuori mies. Nyt jotenkin ymmärrän paremmin prinsessa Victoriaa, vaikken ehkä jaakaan hänen miesmakuaan ;). Selkälihakseni ovat kuulemma oikein hyvännäköisessä kunnossa. Kiitos niin sinunkin. Lisäksi ääneni sai erityismaininnan, sopisi kuulemma hyvin puhelintyöntekijälle. Minusta on paljon miellyttävämpää kuulla salskean nuoren miehen suusta että "joo, on toi sun ääni kyllä tosi... joo, en mä sano mitään. Tai siis se sopis tosi hyvin puhelintyöntekijälle" kuin työpaikalla lausuttu "ai kamala kun sun ääni on painunut, kuulostaapa pahalta". Jostain syystä ;).

Tässä vaiheessa lukemista kannattaa muistaa, että kyllä, aivoni ovat siis osittain korvaantuneet räällä.

Vakavasti puhuen olen sitä mieltä, että personal trainer sopisi minulle. Olisi ihana treenata niin, että joku muu hoputtaa, vaatii, laskee sarjat ja tsemppaa. No, koska ylimääräiset rahat laitetaan säästöön virkavapaata varten, täytynee tulla toimeen ihan vain omalla tsemppauksella. Uusi, tervehenkinen elämä kolkuttelee ovella ja ihan hyvä, vaikka olenkin hiukan skeptinen. Skeptinen sen suhteen, että miten ehdin, miten jaksan ehtiä vielä ensimmäisten kahden kuukaudenkin jälkeen. No, ehkä siitä oikeasti tulee rutiinia. Ehkä tulokset rohkaisevat. Ehkä jaksan kirjoittaakin paremmin, kun ruumis on rääkätty.

Kirjoittamisesta puheen ollen: seuraavaksi aion suorittaa tiskauskirjoittamista. Se tapahtuu seuraavasti: 1. laitetaan tiskit likoamaan 2. kirjoitetaan 10 minuuttia raakatekstiä 3. tiskataan lionneet tiskit ja laitetaan seuraava satsi likoamaan 4. kirjoitetaan 10 minuuttia raakatekstiä. Toistetaan, kunnes tiskipöydällä ei ole enää yhtään likaista astiaa. Luulen, että on kannattavinta valita joitain tiettyjä kirjoitusharjoituksia, joita voi mukavasti kirjoittaa aina sen 10 minuuttia. Tietysti on aina se vaara, että kymmenestä minuutista venyy kaksikymmentä... no, siihen auttaa joko herätyskello tai piittaamaton mieli; onko sillä nyt väliä kestääkö tiskaaminen parikymmentä minuuttia vai kaksi tuntia... Yhtä rattoisaa tiistai-iltaa teillekin!

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Tuulinen ja harmaa

Hetken luulin, että bloggasin jo, mutta olinkin vain ajatellut tätä. Äsken luulin, että on joku muu keskiviikko, mutta olikin maanantai. No, ne iäisyyden myöhässä olleet kirjastokirjat kuitenkin palautin tänään, ihan oikeasti, enkä vain luullut palauttaneeni. Olen taas kirjastonkäyttökiellossa. Tällä kertaa se pitää. Onhan olemassa nettikirjakauppoja joka lähtöön, voin ostaa sieltä jos Akateemisessa ei ole. Sama raha, vähemmän huonoa omatuntoa.

Kirjoitin neljä sivua raakatekstiä. Muokkasin Alfaa ensimmäisten kuuden sivun osalta. Kyllä se siitä, luulen. Teen nyt jonkinlaisen rungon, yritän irrottaa ajatuksen raameistaan siinä samalla, antaa sen lentää sinne minne se haluaa, ja katson mitä saan aikaan. Kyllä se siitä, kun ei yritä niin kamalasti.

Ulkona tuuli on kääntänyt koko illan kaiken nurin. Vaahterat, ruusupensaat juurta myöten, pienet lehmukset. Vaahteroita tuuli pöyhii erityisesti. Niissä onkin eniten pöyhittävää. Paljon vihreää. Olisi ihana olla mukana puun latvassa, pöyhittävänä.

Joitain asioita on vaikea olla ajattelematta. On vaikea lakata tiedostamasta käskystä. Taivas on kovin harmaa ja päätän pitää siitä niin kuin oikeasti pidän siitä. Se on helpompaa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Tyyntyminen

Aikaisemman postaukseni jälkeen menin sykerölle sänkyyn. Yskin keuhkoni nenäliinaan, kipristelin siitä aiheutuvaa kipua ja luin pari hajamielistä lukua Goldbergiä. Katselin tummia pilviä, jotka kerääntyivät kanneksi. Siivosin ruoka-astiat pois pöydästä. Makasin sängyllä, säälin itseäni.

Lopulta nousin, otin tavarani, istuin pöydän ääreen ja kirjoitin kolme sivua raakatekstiä. Pelkkää puhetta. Yritin tavoittaa sanat kynällä ennen kuin tajusin ne mielellä.

Palasin koneelle, korjailin näytöllä näkyviä kohtia Alfasta, hiukan. Ei mitään suurta, vähän sinne suuntaan. Jospa se siitä, pikku hiljaa. Raakatekstillä ja kärsivällisyydellä. Jatkan harjoituksia, niin kuin aina.

Likilaskuinen kakku ja keitettyä siiliä

Samperin Alfa. Samperin minä. Olen kirjoittanut Alfaa vajaat kaksi tuntia taukoamatta. Aluksi meni hyvin, luulen, mutta sitten se lipsahti copypasten puolelle koko homma. Vanha kerrontatapa juurtuu mieleen, ei päästä irti. Muutan hän-näkökulmasta minä-kertojaksi automaattisesti, muutan verbien persoonamuotoja ja irrotan turhia sanoja ja kiukuttelen mielessäni. Koko ajan kauempana tuntuu olevan se Alfa, jota kohti olin niin itsevarmana menossa. Itsevarmana, se kai siinä on vialla. Hitto soikoon. En ole varma oikein mistään - no joo, tuosta minä-kertojasta kyllä, mutta aikamuoto, onko se sittenkin vaihdettava imperfektiksi, ehkä en vaan saa tekstiin tarpeeksi intensiteettiä voidakseni kirjoittaa sen preesensissä. Lunastaa preesensin lupaukset, niin kuin joku joskus sanoi. Tuntuu niin kuin toistaisin tyhmänä jo kirjoitettua. Ja vielä samoilla sanoilla. En tiedä. Ehkä on ihan hyvä, että on kohta olemassa tuo runko, jota alan muokata enemmänkin kuin pelkkien persoonapronominien osalta. Ehkä saan kuin saankin kirjoitettua sinne väleihin enemmän, oltua lähempänä, iholla. En minä tiedä. Tympäisee hiukan.

Keuhkot ovat kuumottava, vereslihainen kimppu rinnan alla. Yskä raapii kissankynsillä, käperryttää sisäänpäin, rintaa painaa kuuma käsi, painaisikin. Otin juuri lääkettä, joka saa liman irtoamaan keuhkoputkista ja auttaa henkeä kulkemaan, mutta saa myös sydämen hakkaamaan ja kädet tärisemään. Toivottavasti kroppa on ehtinyt parin päivän käytön jälkeen tottua siihen jo hiukan, etteivät sivuvaikutukset olisi nyt niin ikäviä.

Ärrin murrin. Kaikki tänne heti nyt. Paitsi ei töitä kiitos. Huominen töihinmeno tuntuu Alfan kanssa tappelun jälkeen siltä kuin minut pakotettaisiin idioottien joukkoon sieltä, missä minua oikeasti tarvitaan. Juu kyllä, varmaan hiukan kärjistettyä tämä nyt, mutta hittojako minä sille voin, että tarvitsen enemmän onnistumisia Alfan kanssa kuin tyhjää juoruilua, ilkeämielistä panettelua ja turhan työn tekemistä.

Tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä Alfan kanssa, ainakin luulen niin. Kirjoittaa raakatekstiä. En vain jaksa, en nyt, en kykene! Miksei se voinut heti tulla niin kuin minä tiedän sen pystyvän? Miksei Alfa tullut heti sellaisena kuin se nukkuu jossain syvällä? Miksei se voinut herätä nyt? Miksi kello on vasta seitsemän enkä voi ryömiä jo yöunille?

Haluaisin, että Alfasta tulisi jotain. Että siitä tulisi hyvä.

Viimeisin hyvä neuvo, jonka olen saanut kirjoittamiseeni liittyen, on että "unohda kirjoittavasi, kun kirjoitat". Se varmaan auttaisi Alfaankin, vähempi tietoisuus, mutta neuvo on ihan tosi vaikea toteuttaa. Olen lukenut viime aikoina Goldbergiä uudelleen. Aion lukea myös Cameronia. Jospa niistä löytyisi jokin vinkki siihen, miten voisin unohtaa kirjoittavani, kun kirjoitan.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Ukkonen

Olen asunut uudessa kodissani nyt kuukauden ja yhden päivän. Koti on edelleen ihana. Ikkunat kahteen suuntaan ja upea maisema toimii yhä. Varsinkin tänään, kun kaupungin yli pyyhki tähänastisen kesän ehdottomasti paras ukkosmyräkkä. En tiedä montako ukkosrintamaa siinä oli, vaiko yksi, joka kiertyi itsensä ympäri, mutta salamat olivat upeita ja vettä tuli. Talojen sadevesirännit syöksivät valkoista kuohaa, sadevesikaivon kohdalla kadulla näkyi vesipyörre. Ja vieläkin salamoi, mistä sitä riittää? Sadekin alkoi taas uudestaan ja juuri kun luulin ukkosrintaman häipyneen tuonne pohjoiseen, Töölön yllä välkähtelee taas. Kolme päivää neljän seinän sisällä taudissa kyhjöttäneelle Rooibokselle tämä on lauantai-illan pelastus. Otin pakastimesta loput jätskit ja parkkeerasin jäätelökupin kanssa nenä kiinni ikkunaan. Halvat on huvit ja kaupunki kaunis.

Ennen kuin salamaspektaakkeli alkoi, kirjoitin viisi sivua raakatekstiä. Olo alkaa tuntua paljon terveemmältä. Odotan jo huomista.

Ei mielenkiintoisia uutisia

Tauti alkaa hellittää pikkuhiljaa. Kävin tänään itse kaupassa ja lähithaikussa hakemassa ruokaa. Olihan tuo meno vähän onnetonta, varsinkin kiipeäminen takaisin kotiportaita ylös, mutta ei nyt niin kovin paha kuitenkaan. Valitsin thaikusta sen tulisimman ruoan minkä tiedän pystyväni syömään ja kotiin päästyäni vedin koko annoksen naamaani yhtään nikottelematta. Sen jälkeen yritin nukkua päiväunia ja työllä ja tuskalla sain nukuttua kaksi tuntia, jonka jälkeen totesin, että ei väkisin.

Jonkun verran ankeaa oloa on vieläkin liikkeellä. Kaverit ovat Kaisafestissä ja minä en. Kaverit ovat ulkona nauttimassa auringonpaisteesta ja ihanasta ilmasta. Minä en. Kavereilla on seuraa. Kavereilla on aktiviteetteja. Ja niin edelleen.

Onneksi olo on jo sen verran ok, että pystynen pysymään alkuperäisessä suunnitelmassani kirjoittaa huomenna. En tosin tiedä kykenenkö kirjoittamaan Alfaa tällä päällä, mutta jotain pystyn kuitenkin. Jospa se vähän piristäisi tätä viikonloppua.

Istun tässä läppäri sylissä ja yritän kirjoittaa vielä jotain. Sanat eivät tule ulos. Jos tulevat, kuulostavat säälittäviltä tai huonolta yritykseltä kerjätä sääliä. Tämä taisi sitten olla tässä.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Neljä ajatusta

Tämä päivä ei eroa kovinkaan paljon eilisestä. Olen maannut sängyssä aika pitkälti koko päivän. Yhdentoista jälkeen tosin siirryin sisaren lukaaliin, sohvalle valmiiksi tehtyyn petiin, pakoon omassa talossa mellastavaa hissiremontin porausporukkaa. Nyt olen taas kotona ja olo on aika nahistunut. Uni on ollut sekä yöllä että päivällä huonoa ja katkonaista ja luulen, että otan kohta pienet katkonaiset päiväunet.

Sinä aikana, minkä olen tänään viettänyt hereillä, olen ajatellut laiskasti erilaisia ajatuksia. Sitä, onko poskionteloissa tuntuva kolmen ilmakehän paine poskiontelotulehdus, vai ovatko limakalvot vain niin turvonneet, että tuntuu virheellisesti, siltä kuin pää olisi täynnä jumittunutta räkää. Olen miettinyt myös sitä, että elämäni on tylsää ja tarkoituksetonta ja ankeaa, mutta nuo ajatukset onneksi väistyivät taka-alalle sen jälkeen kun olin syönyt. Ruoka tekee ihmeitä, vaikka sitä syödessään ei maistaisi mitään. Kolmas asia, jota olen sivunnut, on eräs mies. En taida enää jaksaa ajatella häntä. Onhan se ollut hauskaa ja piristävää, mutta äh. En edes tiedä, olenko ollut kiinnostunut hänestä enää hetkeen, vai onko hän vain ollut siinä sopivasti, ajateltavana. Ihan mukava mies, kyllä, mutta en taida jaksaa hukata energiaa tyyppiin, jolta ei tasan taatusti tule vastakaikua. En tiedä.

Männä viikolla sain kuulla erään ihmisen puhuneen minusta selkäni takana. Ei hän mitään pahaa ollut sanonut, mutta ei hyvääkään. Puheet oli höystetty tietyllä arvolatauksella ja juoruilunnälällä, jotka eivät lämmittäneet mieltäni. Mielenkiintoista ne oli silti kuulla. Eilen taas sain eräältä ystävältä meiliä, jossa hän kertoi, kuinka minusta oli puhuttu hyvää selkäni takana. Se lämmitti ihan erityisesti ja sen voimalla ajattelin jaksaa heti kun taas jaksan flunssaltani. Tätäkin asiaa olen ajatellut hiukan tänään. Että kuinka paljon ilahduinkaan eilen räkäpäissäni kun kuulin nuo hyväntahtoiset puheet itsestäni välikäsien kautta. Kuinka paljon se buustasikaan. Hyvällä on helppo tehdä hyvää ja neutraalilla helppo jopa loukata. Ajattelin, että kunhan tauti taittuu, keskityn kirjoittamiseen. Kirjoittaessani ajattelen positiivisemmin ja olen kiltimpi niin muille kuin itsellenikin. Se ei ole huono asia.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Ankea päivä

Kaikki tietävät, miltä tuntuu olla flunssassa. Se on ikävää. Onneksi olin fiksu, enkä lähtenyt hortoilemaan töihin, siitä ei olisi tullut mitään. En kyllä tiedä, olisiko töissä ollut pahempaa kuin kotona, sillä täälläkään mistään ei tule oikein mitään. Talossani on nimittäin hissiremontti. Tiedättekö, mitä hissiremontissa tehdään? Porataan. Isolla poralla. Kello 8-16, taukoamatta. Okei, taisivat ne lounasaikaan tauota 20 minuutiksi.

Maata sängyssä pienessä kuumeessa, velttona, poskiontelot hellinä, kurkku kipeänä, väsyneenä, unta vailla, ja kuulla koko päivän kuinka talossa porataan. Enimmän osan aikaa kuulostaa siltä kuin jokaista asuntoni seinää sekä lattiaa ja kattoa porattaisiin yhtä aikaa. Eikä millään pienellä ja sievällä akkuporakoneella jolla naapurit poraavat silloin kun on tarvis, vaan Isolla Poralla. Miksi en voinut sairastua keväällä, silloin kun olisi ollut hyvää aikaa sairastaa? Miksi sairastuin yhtä aikaa hissiremontin kanssa ja silloin kun töissä sattuu ja tapahtuu? Kun huomiselta pitää peruuttaa neljä palaveria?

Jotenkin tämä tauti tuntuu harvinaisen ivalliselta. Olen niin toivonut, että saisin olla kokonaisen arkipäivän kotona omassa uudessa kodissa ja kirjoittaa. No, nyt saan olla kotona, mutta kirjoittaminen ei tule kuuloonkaan. Ja toissapäivänä tosiaan ostin salikortin. Yleensä liikuntaharrastukseni lopahtavat parin kuukauden kuluttua aloittamisesta johonkin sitkeään flunssaan, mutta nyt tauti iski jo ennen kuin ehdin aloittaa urheilemisen.

Olen syönyt tänään vain kaksi leipäpalaa. Lähinnä olen vain maannut sängyssä puolihorteessa, nähnyt poraamisen äänen läpi unia hereillä. Mehua olen juonut, yrittänyt juoda, paljon. Nyt pitäisi keksiä, mitä ruokaa pyydän siskoa tuomaan kaupasta. Mikään ei huvita. Tai ehkä annos kiinalaista ruokaa. Lähikiinalainen on kesälomalla, joten se siitä. En jaksa laittaa mitään ruokaa itse, joten jotain valmista sen pitäisi olla. En tiedä mitä.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Rakas Päiväkirja

Rakas päiväkirja. Tänään on tapahtunut paljon jänniä asioita. Tai ei paljon, mutta muutama. Tai ainakin yksi jännä ja yksi kiva. Jännä asia on se, että liityin jäseneksi yhteen kuntoklubiin (tai siis sellaiseen missä on jumppia ja kuntosali) ja sitouduin maksamaan jäsenmaksut vuoden ajan. En ole ihan tajunnut sitä vieläkään. Pitää vissiin tehdä elämänmuutos. Jos ei aio heittää niitä rahoja kankkulan kaivoon. Se tarkoittaa sitä, että pitää alkaa urheilla. Ja se taas tarkoittaa sitä, että pitää pistää ruokavalio kuntoon, jotta jaksaa. Rakas päiväkirja, olisitko uskonut tätä minusta? Ikinä? Minä en.

Päivän kiva asia oli se, että vietin koko illan laatuaikaa Hillokuningattaren kanssa. Istuimme ruokapöydän ääressä, söimme halloumisalaattia, katselimme ulos pilviseen iltaan ja juttelimme. Kaikesta. Hillokuningattaren mahasta, josta kuoriutuu kohta vauva, urheilemisesta, miehistä yleensä ja erikseen ja elämästä ylipäätään. Oli kivaa. Mukavaa. Oli ihana katsella samaan aikaan ikkunasta ulos ja nähdä pitkälle.

Olen ajatellut tänään kirjoittamista. Ruokatunnilla. Metrossa matkalla töistä kotiin. Kiivetessäni portaita viidenteen kerrokseen, koska hissi on remontissa. Tehdessäni halloumisalaattia Hillokuningattarelle ja itselleni. Alfa. Sen lauseet pyörteilevät mielessä kuin virtaava joki. Jos menen liian lähelle, pyörteet imaisevat minut syövereihinsä. Rakas päiväkirja. Haluan mennä liian lähelle. Sanat ovat valmiita, ne haluavat tulla.

Toivottavasti minulla olisi sellainen sunnuntai, että olisi tarpeeksi aikaa mennä liian lähelle Alfaa, imeytyä mukaan.

Nukkumaan seuraavaksi. Olen ollut liian väsynyt. Huomenna olen taas.

Katson siniharmaaseen iltaan kaupungin yllä. Itkettää, kun ajattelen syksyä. Taukoamatonta veden ropinaa ja napsahtelua ikkunalautoihin, sateen raitoja ilmassa, harmaata taivasta, lionnutta kaupunkia. Tuskin maltan odottaa tätä kotia, tätä maisemaa syksyssä. Hyvä, että on kesä. Hyvä, että kesän jälkeen tulee syksy.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Tiskattuja ajatuksia

Tänään on ollut kodinhoidollinen ilta. Tiskauksen, siivouksen ja pyykkäyksen lomassa olen ajatellut sekä yrittänyt pitää leukaa rentona. Kyllä, leukaa rentona. Leukaperiä nimittäin väsyttää. Olen huomannut jo pidemmän aikaa, että vaikka en varsinaisesti pure hampaita yhteen, jännitän kuitenkin leukaperien lihaksia ilmeisesti ollessani stressaantunut. Se ei varmaan auta iänikuisiin niskajumeihin ja lisäksi posket ovat ikävän väsyneet illan tullen.

Ajatustyön suoritin lähinnä tiskatessa. Olen ennenkin sanonut, ja sanon uudestaan, että tiskaaminen on hieno asia. Tiskatessa saa ideoita ja ajatukset kirkastuvat. Mikä saa ihmettelemään etten tiskaa useammin... Joka tapauksessa, ajatuksia tuli. Ajattelin kirjoittamista ja ajattelin Alfaa. Jo useamman päivän päässä pyörinyt ajatus sai päätöksen. Vaihdan Alfan hän-muodosta minä-muotoon. Lisäksi haluan kirjoittaa sen hiukan eri tyylillä; vähän enemmän kaikkea. Mietin myös aikamuodon muuttamista nykyisestä preesensistä imperfektiin, mutta ei, preesens sen olla pitää. Hommaahan Alfassa on, mutta tuskin maltan odottaa, että pääsen tositoimiin. Enää ei tarvita kuin hiukan aikaa (...) sillä ajatus on ehdottomasti se, että Alfaan pitää upota kunnolla, jotta saan sen sellaiseksi kuin haluan.

Alfan lisäksi ajattelin vappuna Firenzestä ostamaani hienoa nahkakantista muistikirjaa. Olen pitänyt sitä odottamassa, varmana, että sille löytyy oikea käyttötarkoitus. Luulen, että teen siitä kirjoituspäiväkirjan, johon merkitsen muistiin aikaansaatujen asioiden lisäksi suunnitelmat tekstien muokkaamista varten. Niin kuin tämän Alfa-asian esimerkiksi. Alfan lisäksi pitäisi pohtia myös Omikronia ja sitä toistaiseksi nimetöntä spekulatiivista pätkää, joka on vielä kirjoittamatta puhtaaksi. Ja Iotaa ja... niin, kaikenlaista pitäisi.

Puhdas koti on mukava. Parketti kiiltä nätisti ja kun kaihtimet ovat ylhäällä, näen paljon taivasta. Kello käy yhdeksää. Nykyisessä kirjoitusvihossani on kolme sivua jäljellä, juuri sopivasti pientä raakatekstisessiota varten. Toisaalta kyllä väsyttää ihan tuhannesti, mutta toisaalta haluaisin lopettaa tuon kirjoitusvihon, jotta voisin laittaa uuden pöydälle odottamaan.

torstai 4. kesäkuuta 2009

Kuumaa vettä ja pyyhkeitä

Tänään korkkasin uuden kodin kylpyammeen. Vesi oli kuumaa ja iho pehmeni. Nautin lämmöstä ja kylpytuotteen tuoksusta. Luin runoja. Hikoilin. Kuorin kasvoni, voitelin kasvoni hyväntuoksuisella naamiolla. Lotrasin kosteusvoidetta. Varastin hetken.

Koti on edelleen kuin pommin jäljiltä, mutta päätin olla stressaamatta tiskeistä, imuroimattomasta lattiasta, levällään olevista tavaroista. Kylvyssä en ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli siinä lähellä: päänahassa kulkevat hikipisarat, kuuma vesi, Eeva Kilven kootut.

Ulkona sade napsuu ikkunalautaan. Rakastan sitä ääntä. Ajattelen ystävää jonka tapasin töiden jälkeen. Hän on muuttanut elämänsä vuosi sitten ja on onnellinen. Sitä oli hyvä katsoa. Toivottavasti minua on jonain päivänä, ei niin kovin pitkän ajan päästä, hyvä katsoa samasta syystä.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Kesä, osa 2

Kesä jatkui tänään, mutta ei taida jatkua enää huomenna. Töiden jälkeen kävin hierojalla. Ainoa mies, jolle maksan hänen palveluksistaan. Hyvin tuo työnsä tekeekin - tänään piti ihan istua hetken aikaa, ennen kuin uskalsin nousta ja lähteä. Veri kiersi päähän asti, tuntui jännältä. Kävin myös äänestämässä ja lojuin pari tuntia lähipuistossa imemässä aurinkoa ihon läpi sieluun. Alkukesästä auringon kuuma kieli tuntuu aina niin hyvältä ihan vain sen lämmön takia. Puisto oli vihreä, taivas sininen ja minä raukea.

Puistossa luin loppuun Risto Ahdin Runoaapisen. Olen ollut muinoin kuuntelemassa yhden ja toisenkin luennon verran Ahdin käsitystä tästä maailmasta, ihmissuhteista ja kirjoittamisesta, joten upposin melko vaivattomasti Runoaapiseen. Jotkut lauseet hymyilyttivät, jotkut eivät herättäneet mitään ajatuksia, toiset oivalluttivat, vaikka asia olisikin ollut tuttu. Niin kuin tämä ajatus:

Itsetunto on kiinni työnteosta - työnteko on kiinni päätöksestä.

Allekirjoitan, kyllä. Tajusin taas hiukkasen eri puolen siitä, miksi maailma on mustanpuhuva kun en pääse kirjoittamaan. Koska se vaikuttaa itsetuntoon - toden totta. Kun kirjoitan, olen kaunis, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tai jos en aina kaunis, niin ainakin sovussa itseni kanssa.

Tuo Ahdin kirja on muuten lainattu kirjastosta. Muistaako kukaan aiempia epäonnistumisiani kirjastokirjojen palautuksessa? Jep jep, pahasti sakoilla mennään tälläkin kerralla. Pitää ottaa tavoitteeksi palauttaa kirjat nyt loppuviikosta, kun olen palannut työmatkalta, ja asettaa itseni taas kirjastonkäyttökieltoon. Joku voisi kysyä, että "eikö se ikinä opi?" ja vastaus taitaa ikävä kyllä olla, että ei, ei opi ;).

Pitäisi pakata sitä työmatkaa varten. Voisi lakata haahuilemasta ja haaveksimasta. Voisi yrittää ajoissa nukkumaan, sillä huomenna pitää olla menossa ennen kahdeksaa. Huh. Toivottavasti huomisaamua silottaa hiukan jääkaappissa odottava aamiainen. Hurautin sauvasekoittimella jonkunasteisen smoothien kasaan ja aion kurmaista sen suuhuni ennen lähtöä, sillä reissun päällä saa ruokaa vasta puoli kymmeneltä - ihan liian myöhään minun ainaisnälkäiselle mahalleni. Jaa, pitäisiköhän sitä ottaa hiukan iltapalaa...