Katselen miten kuumailmapallot matkustavat minun ikkunani laidasta laitaan.
Tänään olen kirjoittanut seitsemän sivua raakatekstiä. Sitä ennen söin, sitä ennen aloitin uuden elämäni ja kävin salilla. Olisipa joku, joka soittaisi takareisiäni; voin tuntea kuinka ne kiristyvät kiristymistään, vaikka yritän venytellä niitä.
Ilta on ollut niin kuin iltojen kuuluu olla: valoisa, rauhallinen, keskittynyt. Voisin periaatteessa keskittyä vielä vähän, mutta koska huomenna on aikainen herätys, päätin blogata ja sen jälkeen rauhoittua yöpuulle. Solua sitten lakanoiden väliin.
Näen kuinka kuuilmailmapallo syöksee tulta ja kuvittelen siitä lähtevän kohinan. Kaunis ääni keskellä taivasta. Lokit kaartavat spiraaleja.
Aika paljon on omasta päätöksestä kiinni. Ei aina, mutta joskus. Tänään töissä kun olo oli tympeä ja kello mateli, päätin keskittyä olennaiseen. Siihen, että ulkona paistoi aurinko, ruokatunnilla oli niin lämmin, etten tarvinnut takkia, että olin menossa salille, että tiesin kirjoittavani illalla kotona. Yritin muistaa sen eilen junassa heränneen toiveikkuuden. Ajatella, että periaatteessa melkein mitä tahansa voi tapahtua jos vain suhtaudun niin kuin mukavaan seikkailuun suhtaudutaan.
Heti tähän perään ajattelen, että Alfaakin pitäisi ajatella ja lepytän sitten itseäni. Olenhan minä ajatellut, ihan varmasti olen. Pieniä sirkamia, jotka välähtelevät ajatusten lomassa kuin peilin sirpaleet. Olen minä ajatellut. Persoonapronominia, preesensiä ja sen arvoisena olemista. Alfan henkilöhahmoa, johon pitää yrittää projisoida jokainen kaipaava himonsekainen ajatus, jota minulla on koskaan ollut. Jokainen ajatus ja tunne, joka tietää, ettei voi koskaan toteutua ja joka elää juuri siksi ja juuri siitä.
Yritän pysyä tässä korkeudessa tai kohota hieman. Syöstä tulta sopivasti, niin että ilma kannattelee enkä väsy. Huomennakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti