Kotona

Aurinko alkoi paistaa muutamaa tuntia ennen kuin juna lähti kohti Helsinkiä. Kun livahdin mökillä autoon kohti juna-asemaa, olisin halunnut itkeä vähän. Mökille jäi kaikkea kaunista. Männyt, äidin puutarha, aitan polun vieressä kasvavan kuusen pitkät, vaaleanvihreät kasvut. Järvi. Auringonpaiste. Aavistus lomaolosta.

Kun vedin Helsingissä pientä punaista laukkua perässäni ja kävelin ylös kotikatua, aurinko lämmitti mahaani. Ei se onneksi hylännyt minua, vaikka minä hylkäsin sen moneksi tunniksi lukittautuessani junaan. Kotona nostin heti päätyikkunoiden kaihtimet niin että maisema pääsi sisälle. Ja kun aurinko solahti vastapäisen talon kulman taa, avasin loputkin kaihtimet. Ei pidä ajatella sitä vehreän vihreää järvenrantaa, aitassa nukkumisen autuutta. Ajatellaan nyt vain taivasta, joka tulee ikkunoista sisään. Jäätelöä, jota ostin kaupasta, vaikka edellinenkin paketti on näemmä puolessa. No, nyt sitä on ainakin riittämiin.

Junassa luin Nyt-liitettä ja nukuin hiukan. Katselin aurinkoista kesämaisemaa. Ajattelin. Lähinnä hellin toiveikkaita ajatuksia, joita jostain syystä pulahti päähäni kun katselin ohivilahtelevaa metsää ja peltoja raukeina ilta-auringossa. Toiveikkuus on ihana tunne. Sillä ei tarvitse olla todellisuuspohjaa eikä sillä ole väliä, pystytkö vaikuttamaan toiveen toteutumiseen vai et. Toiveikkuus on ihana tunne. Toivottavasti minun toiveikkuuksilleni on katetta tänä kesänä. Pian.

Luin junassa myös Goldbergiä. Tilasin joskus keväällä nettikirjakaupasta Writing down the Bones -kirjan, jonka olen lukenut suomeksi kai parikin kertaa. Nyt luen sitä taas. Olen lukenut jo pitkään, iltaisin muutaman luvun ennen nukkumaanmenoa. Junassa luin sitä aika pätkän, taittelin koirankorville niitä sivuja, joihin täytyy palata hyvän ajatuksen tai kirjoitusharjoitusten vuoksi. Välillä pysähdyin ajattelemaan Goldbergin sanoja ja sitten jatkoin taas. Hetki laatuaikaa itseni kanssa.

Goldbergin lukeminen junassa oli kirjallisin teko, mihin kykenin juhannuksen aikana. Ehkä hyvä niin. Poskiontelotulehdus oli vienyt voimia ja nukuin joka päivä päiväunet. Söin paljon. Saunoin sydämeni kyllyydestä, vihdan kanssa. Ajattelemisen säästin junaan.

Mitä minä sitten ajattelin? Että tämä on minun. Että vaikka haluaisin kokeilla monilla elämänalueilla monia eri vaihtoehtoja (miksei voi elää useaa elämää jotta voisi kokeilla lasten saamista nuorena, lasten saamista vähän myöhemmin, lapsetonta elämää... ja niin edelleen?), niin tässä kohtaa en halua kokeilla mitään muuta. En halua tietää millaista on tehdä hienoa uraa, en halua tietää millaista on olla duunari koko ikänsä. Haluan vain kirjoittaa. Siihen minä haluan tähdätä, sillä se tekee minut onnelliseksi.