May the Force be with you

lauantai 31. lokakuuta 2009

007 ja lupa saada kaikki

Levoton olo. Se voi johtua pienestä krapulasta, jonka hankkimiseen käytin eilen ja viime yönä antaumuksellisia tuntikausia. Krapulan hankkimiseksi tehdyt toimet olivat hervottomia, hauskoja ja levottomilla ajatuksilla kuorrutettuja ja ehkä siitä johtuu se, että olen tänään levoton. Toisaalta on ihanaa, että voin keskittyä loppuviikonlopun itseeni: kirjoittamiseen, pyykkäämiseen, kirjoittamisesta puhumiseen, ruoanlaittoon. Sitten taas toisaalta tuntuu siltä, että eilen oli tosi hauskaa ja tänään ei ole elämää; että enkö voisi tänäänkin saada tehdä kaikkea jännää koko illan ja yön - toikkaroida katoilla ja katsella melkein näkymättömiä lumihiutaleita ja puhua merkityksillä ja huutaa ja nauraa - vaikka en oikeasti jaksaisikaan.

Kirjoittaminen odottaa ja minä odotan sitä. Ehkä hiukan pelonsekaisin ajatuksin. On ollut nyt niin paljon kaikkea muutakin, että olen päästänyt kirjoittamisen hiukan liian kauas. Aloittaminen arveluttaa, kun rutiini on päässyt rakoilemaan. Kyllähän minä tiedän, että sanat tulevat taas kun niiden antaa tulla, mutta rutiinin puute on rutiinin puutetta.

Paitsi että haluaisin sekä kirjoittaa että sosialiseerata ja juhlia täysin palkein, olen huomannut ympärilläni myös muutamia salskeita nuoria(?) miehiä, jotka eivät jätä minua aivan kylmäksi ja jotka eivät edesauta sitä ajatusta, että jäisin tyytyväisenä kotiin lauantai-illaksi. Hohhoijakkaa.

Tiedän kyllä, että kunhan loihdin jotain pientä murkinaa jääkaapista suuhuni, laitan kylpyveden valumaan ja varustaudun kylpyyn kirjojen, musiikin ja kynttilöiden kera, alan olla taas aika tyytyväinen siihen, että voin viettää hiukan laatuaikaa itseni kanssa. Sen lisäksi kuitenkin haluaisin tänään kaikkea muutakin - hyvää seuraa, hauskat juhlat, mielenkiintoisia ihmisiä jne. Kaikkitännehetinyt. Karkkiipurkkaajätskiisipsiilimppaa. Juu kyllä kiitos! Mieluiten gratinoituna ja pihvin kera. Ja hiukan lakritsikastiketta myös.

Joskus mietin, onko aikuistumista se, kun ymmärtää, ettei voi saada kaikkea haluamaansa. Kaipa minäkin sen ymmärrän, jotenkin, mutta oikeasti en vain halua ymmärtää, että miksen voisi oikeasti saada kaikkia vaihtoehtoja. Mitenniin en voi? Miksen muka? Jos ne kaikki vaihtoehdot ovat kuitenkin olemassa?

(ps. Sain tänään pienen valaistuksen dialogin kirjoittamisen kanssa, kiitos Kontaktin erään kommentin, johon palasin tuossa alkuillan tunteina. Täytyypä työstää soveliaissa Kreikkalaisissa sitä yksityiskohtaa, että dialogilla voisi virittää tunnelmaa ja jännitteitä sanomalla repliikissä päinvastaista tai enemmän kuin muu teksti antaa ymmärtää. Ettei repliikillä tarvitse toistaa mitään. Ihan ilmiselvä asiahan tuo on, mutta joskus asiat osuvat ja uppoavat vasta sitten, kun joku sanoo ne oikeilla sanoilla.)

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Rooiboksella täytetty neulatyyny

Akupunktiossa käynti tarkoittaa lempeää meininkiä loppuillaksi. Ei voi mennä salille rasittamaan neulojen pistelemiä käsiä, tekee mieli pitää itsensä lämpimänä ja hemmotella itseään.

Neulottamisen jälkeen makoilin sohvalla puolihorteessa tunnin ajan. Lopulta viritin ruokaa uuniin, pyykit koneeseen ja itseni takaisin sohvalle. Minä, torkkupeitto, pari tyynyä, kuppi rooibosta ja kirja. Syötyäni ripustin pyykit, keitin lisää rooibosta ja luin vielä muutaman sivun. Huuhtelin ne pari käsipyykkiä, jotka olin jättänyt likoamaan ämpäriinsä. Nyt vessassa haisee kodikkaasti pyykinpesuaine ja ilma on kostea. Istun lattialla rooiboskupillisen vieressä.

Olen lukenut Lamottin Bird by birdiä, joka on komeillut keskeneräisten kirjojen listalla jo jonkin aikaa. Luin sitä alkuunsa pääasiassa iltaisin sängyssä, enkä oikein päässyt kiinni. Tylsä kirja, jo moneen kertaan luettuja ajatuksia, blääh. Tänään, kun olen lukenut Bird by birdiä enemmän kuin sivun kerrallaan, olen alkanut muuttaa mieltäni. Ei se ole tylsä. Ei siinä ole kyllä ensimmäisen puolikkaan aikana ollut mitään maatamullistavan uutta, mutta nuo tutut asiat on kerrottu miellyttävästi. Bird by bird on saanut minut ajattelemaan tänään kirjoittamista, ja se on hyvä asia. Olen lukemisen lomassa miettinyt uudelleenkirjoittamista. Ajatukseni ovat hipaisseet Kreikkalaisia. Sitä, että niidenkin kanssa on varmasti edessä vielä paljonkin uudelleenkirjoitusta sen jälkeen, kun saan ne valmiiksi. Ei se haittaa. Se on kirjoittamista.

Tänään töissä, kun tein itselleni rooiboskupillista kahvihuoneessa (siis kuinka paljon olen juonut rooibosta tänään?), ajattelin virkavapaata. Sitä, kuinka kaukaiselta se tuntuu. Sitä, miltä tuntuisi olla kokonaisia päiviä vapaalla, omissa töissä, sellaisissa, jotka eivät sodi itseäni vastaan. Hetken murto-osan ajan sain mieleeni kuvan siitä, millaista keväällä tulee olemaan. Hymyilin. Oli lämmin olo, rauhallinen. Sitten hetki oli ohi, enkä pystynyt enää kuvittelemaan virkavapaata, joka tuntui olevan järkyttävän kaukana. Olkoon kaukana tai ei, se tulee silti, joka päivä lähemmäs. Liian hyvää ollakseen totta?

Ajattelin jatkaa Bird by birdin lukemista. Ajattelin oikolukea vähän Rakennegurulle. Voisin ottaa vielä kupin rooibosta ja hiukan tyrnimehua c-vitamiiniksi. Voisin lukea kirjoittamisesta ja antaa Kreikkalaisten hautua tänään hiljaisella tulella.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Puhdasta pyykkiä ja mieltä

Eilen kirjoitin yhden unisivun. Tänään voisin tehdä saman. Olen aikaisen nukkumaanmenon vireessä. Tai sanottaisiinko, että asialliseen aikaan tapahtuvan nukkumaanmenon vireessä. En ole kirjoittanut vielä tänään, siksi unisivut tuntuvat hyvältä idealta. Tämän päivän iltatyöt ovat sisältäneet oikolukemista Rakennegurulle - ajattelin jatkaa sitä sen aikaa kun pyykit peseentyvät loppuun. Pyykkien lisäksi kävin uudenlaisessa jumpassa. Tiesin, että tykkäisin siitä ja niin kävi. Harmi, että sitä on vain kerran viikossa. Ensi maanantaina sitten taas.

Juttelin eilen kirjoittamisestani Kontaktin kanssa. Kreikkalaisista ja siitä, miten niistä tulee kokoelma, joka julkaistaan. Sain hyviä neuvoja. Sain boostausta. Kontakti totesi virkavapaastani, että no niin, hyvä juttu, kirjoitat keväällä kokoelman loppuun, eihän tässä mikään kiire ole. Minä hymyilin onnea ja yhtä aikaa irvistin. Kiire - juuri se minulla on, haluan kustannussopimuksen nyt heti, haluan niin pian kuin mahdollista niin paljon kuin mahdollista! Ja samaan aikaan rauhallinen tunne siitä, että eihän tässä tosiaan mikään kiire ole. Jos olen odottanut koko tähänastisen elämäni, niin mitä yksi puoli vuotta tai vuosi siinä enää merkitsee? Tunne siitä, että matkasta määränpäähän tulee nautinnollinen, on vahva, ja tajuan, etten halua menettää siitä yhtään - kirjoittavasta elämästä, joka minua odottaa keväällä.

Tyyni, odottava olo. Päivisin siitä ei ole tietoakaan töiden kurimuksessa, mutta on ihanaa, että voin tavoittaa sen helman liepeen edes joinain iltoina kun istun näin, kone sylissä, sade ikkunan takana, pesukone kehräten vessassa. Kynttilöitä ja pimeää iltaa - piripintaan, kiitos. Ehkä minä tämän muistolla jaksan huomisen päivän ennen kuin tulee taas ilta ja minä itse.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Väsynyt käpälä

On ollut kiireinen viikonloppu, vieraita ja menoa sinne sun tänne. Nyt on sunnuntai-ilta, jalkani ovat väsyneet kirjamessuilla vaeltelusta ja mieli väsynyt muuten vaan. Tekisi mieli nukkua sohvalla kirjavan viltin alla, juoda rooibosta, saada päänsilitystä. Eipä taida onnistua. Koko viikonloppu on mennyt muihin puuhiin, nyt velvollisuus kutsuu. Velvollisuus ja halu.

Töissä on ollut viimeiset viikot tavallista aktiivisempaa tietokoneen ja etenkin hiiren kanssa. Hiirikiirettä tulee jatkumaan heti huomenna ja koko vuoden loppuun asti - pelkäänpä, että virkavapaaseeni asti. Ranteeni ei pidä hiirikiireestä. Huomenna on tilattava akupunktioaika. Ja toinen. Ja kolmas. Tähän ei auta kuin neulotuskuuri ja lepo, tiedän katkerasta kokemuksesta. Lepoa tuskin saan, joten pitää hankkia ne neulat ja keskittyä kiusaamaan vasenta rannetta, pitämään oikea lämpimänä ja toimettomana edes välillä. Sekin auttaa, etten kirjoita koneella vaan käsin.

Ranteen takia tämä bloggauskin jää lyhyeksi; kirjoitan Ksiitä vielä tänään ja tarvitsen rannetta siihen.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Aisteja

Sain kiertopalkinnon tai tunnustuksen Tirlittanilta.



Tunnustukseen kuuluu haaste ja se kuuluu näin:

1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Tässä siis aistejani:

Näkö
Näen. Luen. Hymyilen näkemälleni. En haluaisi olla ilman; jokapäiväinen riippumattomuus riippuu näöstä.

Kuulo
Ei priimakunnossa. Toivon, että saan pitää hänet vielä pitkään. Korvatulpat tarvittaessa ja hyvin vähän keikkoja. Kova melu saa minut huolestuneeksi ja olo tuntuu epämiellyttävältä.

Tunto
Iho. Kosketus. Kipu. Nautinto. Havunneulaset jalkapohjien alla, rantakivikko. Lumen viiltävä kosketus saunakuumalla alastomalla iholla. Hierojan lämpimät kädet. Toisen ihmisen iho omaa vasten. Tätä me kaikki tarvitsemme.

Haju
Minulle on tärkeää, että uudessa kodissani haisee vain koti, eikä sisällä polttavien naapureiden rööki. Että terveisiä vaan sinne entiseen kämppääni Haisulle - ei ole ikävä!

Maku
Tällä hetkellä maistuu salmiakki. Sitä ennen maistui tee ja marjapiirakka, sitä ennen kanawokki. Hyvät maut ovat tosi tärkeitä. Erityisesti salmiakin, teen, voin, lihan ja kasvisten maut - ne pitää olla kohdallaan, huonoa en syö (paitsi salmiakkia, etenkään teetä). Kunnon keitetty peruna, aaah! Yksinkertainen on hyvää. Myös makujen vaihtelu on tärkeää. Syön paljon enemmän, jos lautasella on monta eri ruokaa kuin jos siinä on kasa yhtä ruokaa. Paitsi jos se ainut ruoka on tosi hyvää. Ravintolaruokaa arvioidessa tärkeä kriteeri on se, tekisinkö itse parempaa. Jos en tekisi, annos alkaa olla melko mallikas. Tulen ruoanlaittajaperheestä.

Kirjoittaminen
Tällä aistilla määritän itseni suhteessa ympäristööni. Tällä aistilla teen kodin.

Koska en ikinä tottele näitä haasteita orjallisesti, haastan mukaan vain muutaman bloggaajan. Kesiksen, koska hän kirjoittaa terävästi. Viljonkan, jonka toivon vastaavan kuvin. Minnin, jonka kommenttiloota hylkii kommenttejani.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Silmiä kirvelee

Olen paistanut ja syönyt blinejä, olen juonut hiukan viiniä, olen puhunut ja kuunnellut. Olen kuunnellut muiden elämää ja vaikka ilta on ollut hyvä, tuli olo, että entä sitten oma elämäni, tämä vähäpätöinen. Tämä epäkiinostava. Työt maalaavat minut väärän väriseksi, sellaiseksi etten itsekään tunne. Toiset siirtyvät elämässä eteenpäin, minulla on yhä kaikki sama: ei esikoiskirjaa, ei edistystä siihen tai tuohon suuntaan. Tässä vain, aina tasan tässä.

Ei tämä ole mitään, mitä ei kunnon yöuni parantaisi. On vai niin - turtaa. Tekisi mieli itkeä. Edes hiukan. Ja sitten ei kuitenkaan. Jaksaako sitä, se on rankkaa, silmät turpoavat. Eikä se hyödytä mitään.

Hävitän itseni vähä vähältä. Saanko varmasti takaisin sitten kun on sen aika? Omaa aikaa on seuraavan kerran sunnuntai-iltana. Sinne on matkaa, paljon. Väsyttää. Enkö voisi vain nukkua tarpeekseni? Harkitsen huomisaamun venyttämistä, töihin yhdeksään. Miksi? Olenko tehnyt tunteja sisään nukkuakseni ne pois? Miksen olisi. Miksi kaikella pitäisi olla suurempi merkitys, jos minua väsyttää nyt?

Tiedän, että virkavapaan alkuun on muutamaa päivää vaille neljä kuukautta. Vain. Niin paljon. Neljä kuukautta on vain sanoja - niiden aikana ehtii tapahtua paljon sitäkin, mitä en halua tapahtuvaksi. Paljon pakotettua reippautta, paljon taistelua, paljon pahaa mieltä ja kärsimättömyyttä. Vähiä sanoja, joista tehdään paljoja tunteita, kun ei ole muutakaan moottoria kuin velvollisuus.

Joinain hetkinä olen kuitenkin pikkiriikkisen huolissani itsestäni. Tuntuu kuin näkisin kirkkaasti, vaikka kaikki onkin sumeaa. Ja juuri se huolestuttaa, että kaikki on sumeaa, vaikka näen ihan kirkkaasti.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Päivä, joka hankasi vastaan

Muut ovat saaneet tänään räntää ja luntakin, mutta ei Helsinki. Eipä sillä, tänään ei ole muutenkaan ollut minun päiväni. Aamulla oli käsittämättömän vaikea herätä. Töissä oli halutonta, motivaatio ryömi heti aamulla perimmäiseen nurkkaan työpöytäni alle, enkä saanut sitä pois sieltä edes potkimalla. Istuin töissä pitkähköön ja sitten tulin kotiin ajatuksena syödä ennen jumppaan lähtemistä. Jumppa alkoi kuitenkin 45 minuuttia aikaisemmin kuin olin luullut, joten en syönyt, vaan syöksyin pää kolmantena. Ehdin salille ajallaan, mutta jumppa oli jo täynnä. Yritin sitten olla salilla sen aikaa, että ilkesin lähteä takaisin kotiin. Siinä vaiheessa oli jo niin nälkä, että mikään elämässä ei tuntunut miltään. Taaskaan. Verensokerin hallinnassa taas pientä huomauttamista.

Jotenkin tämä päivä oli menetetty ennen kuin se pääsi kunnolla vauhtiinkaan. Enkä jaksa myöhäisen illalliseni lamaannuttamana ahertaa enää mitään, mikä pelastaisi tilanteen. Päätin keskittyä Rakennegurun romaanikäsikirjoituksen oikolukemiseen edes hetkeksi - jotain hyötyä minustakin tänään.

Eipä tässä sitten muuta kuin hommiin. Huomenna on uusi päivä ja samat vanhat velvollisuudet... Eikä ilmatieteen laitos lupaa edes lunta, vettä vain.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Leppoisa ja lämmin

Mitä tähän enää voisi sanoa? Päivä on kulunut hevosissa merkeissä. Nyt maha on täynnä herkkusalaattia ja veristä pihviä. Päälle pari palaa tummaakin tummempaa suklaata. Soimassa Emma Salokoski Ensemblen Veden alla. Ilta on pimeä ja koti on imuroitu.

Horse Showssa kävin moikkaamassa Kesäminkkiä, se oli jännää :). On aina ihmeellistä nähdä, minkälainen ihminen tekstien takaa paljastuu. Aivan samoin kuin silloin, jos on monesti puhunut jonkun kanssa puhelimessa ja viimein tapaa hänet livenä. Jännää.

Olin ajatellut, että ehkä ehtisin kirjoittaa tänään, mutta enpä taida ehtiä, enkä ota siitä mitään paineita. En ollut laskenut tämän viikonlopun varaan mitään muuta kuin rentoutumista. Huomisilta on varattu kirjoittamiselle.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kaksin aina kaunihimpi

Kirjoitin maanantaina Ksiistä version A ja tänään version B. Kaksi erillistä tiedostoa, kaksi tekstiä, jotka ovat sukua toisilleen, mutta eivät samanlaisia ollenkaan. Toisessa dialogi vei voiton, toisessa hillitsin sitä muualla paitsi lopussa. En vie molempia Ksiitä Kontaktille, vaan yhdistän niistä parhaat palat ja tarjoilen sekametelisopan Kontaktille vasta sitten.

Olen kirjoittanut tällä viikolla Ksiitä uusiksi kaksi iltaa. Suhteellisen hyvä saldo. Tänään kirjoitin yli puolitoista tuntia, alkaen puoli yhdeksästä. Tuntuu melko pitkälti siltä kuin olisin tehnyt kaksi työpäivää yhden päivän aikana. Niin kuin kai olenkin. Sen päivätyön ja sitten kirjoitustyön. Pää on jotenkin kipeä, silmiä väsyttää, niska on hervoton, haluan nukkua.

Perjantai on vapaapäivä. En kirjoita. Aion humputella oikeastaan koko viikonlopun Helsinki International Horse Showssa ja suomeksi sanottuna pitää lomaa. Viikonlopuntäysi kiiltäviä hevosia ja korkeita esteitä tehnee tehtävänsä: pieni breikki aivoille.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Valoa tunnelin päässä

Ihan yllättäen, yllytyshulluna ja sitten yllätettynä. Näinkö helppoa se kaikkien näiden jänkkäämisten, alustusten, suunnitteluiden ja muistutusten pohjustamana olikin. Miten hienoa. Miten rauhoittavaa. Miten zeniä. Miten ihanaa. Miten leveä hymy, aito, tunnen sen ilman peiliäkin, miten onnellinen.

Minä olen virkavapaalla 1.3.-6.6.2010 ja sitä ennen lomalla 18.-28.2.2010.

Jollei mitään katastrofaalista tapahdu. Ja sen verran minulla on vielä jäljellä naiivia uskoa ihmisiin, että vaikka pomonpomon nimeä ei ole paperissa, uskon, että se saadaan siihen ilman ongelmia.

Voinko nyt hengähtää syvään? Voinko nyt rauhoittua, odottaa tulevaa? Voinko nyt keskittyä olennaiseen?

maanantai 12. lokakuuta 2009

Lämmintä lämmöttä

Kaupunginosani lämmöt ja lämmin vesi on katkaistu täksi päiväksi. Ei lämmintä vettä klo 7.30 - 22.00. Pyykkikoneeni ei siitä välitä, se ottaa joka tapauksessa veden kylmänä sisäänsä ja lämmittää sen. Minä teen päin vastoin: otan teen kuumana sisuksiini ja lainaan siltä lämpöä. Villatossut, paksu huppari, huppu päässä. Kynttilät palavat, yksitoista tuikkua ja kaksi pöytäkynttilää. Eikä täällä oikeasti vielä kovin kylmä ole. Kolme astetta vähemmän kuin tavallisesti. Ulkona sataa ja räntii vuorotellen. Jätän jumpan väliin; kurkku tuntuu karhealta ja kirjoituttaa. Menen urheilemaan huomenna.

Sain Kontaktilta pikaisen kommentin Ksiistä tänään. Ksiistä, jota uudistin tuossa männä viikolla. Kontakti halusi lisää. Lisää sitä uudistusta siis. Se oli kuulemma kiinnostava kohta ja sitä voisi paisutella muiden kustannuksellakin. Ja silppuisuudesta pitäisi päästä. Jännitettä, jännitettä, pidä sitä yllä! Ja sitten erosimme, ajoin ratikalla kotiin ja ajattelin kuinka hyvin Kontakti osaa käsitellä tekstejäni. Ja minua kai siinä sivussa. Kuinka kirjoitushinku tarttuu hänen kommenteistaan, hankautuu ihooni, kutittaa sormien väleissä. Yksinkertaisesti tuo kirjoittamisen taas mieleeni tämän kaiken arkisen, töisen ja ankean keskellä. Muistuttaa siitä, mikä on tärkeää ja minkä tekemisestä minä tykkään enemmän kuin mistään.

Ehdin kirjoittaa töistä tultua puolitoista sivua villiä raakatekstiä, jota haluan jatkaa. Haluan kirjoittaa Ksiistä kaksi tarinaa, Ksii A:n ja Ksii B:n ja viedä molemmat Kontaktille. Haluan kaikenlaisia asioita. Onneksi syksy on maailman toiveikkainta aikaa ja minäkin jaksan toivoa ja uskoa aina välillä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Sunnuntai-iltana

Viime viikko oli tuskallinen. Toisin kuin edellisessä bloggauksessani toivoin, kaikki ei ollut paremmin huomenna. Harvinaisen epämiellyttävä viikko. Uskon kuitenkin, että tulevan viikon on pakko olla parempi. Ei nimittäin voi olla kahta yhtä kamalaa viikkoa putkeen. Lisäksi pahimmat tunnekuohut ovat laantuneet, joten toivottavasti pystyn suhtautumaan kaikkeen asian vaatimalla flegmaattisuudella ja kyynisyydellä. Se täytyy sanoa, että jollei kyynisyyteni kohoa lähiaikoina potenssiin kymmenen, ihmettelen suuresti. Jestas. En voi kyllä sanoa muuta kuin että työnteko ei sovi minulle.

Asiaan. En ole kirjoittanut yli viikkoon. Toivottavasti kirjoitan huomenna. Tai ylihuomenna. Toivottavasti tokenen yhdeksi palaksi taas pian.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Influenssarokotus ei suojaa väsymykseltä ja kyynisyydeltä

Tänään olen sekä ilahtunut että pettynyt. Ilahtunut siitä, että olin oikeassa, mutta pettynyt siihen, että kukaan töissä ei tee ongelmille mitään. Sitä kyllä oletinkin ja juuri siinä asiassa olin oikeassa, joten lopputulos ei kyllä ollut kauhean ilahduttava, sillä ongelmat eivät häviä mihinkään.

Olen myös väsynyt. Töiden jälkeen kävin hoitamassa sosiaalisia suhteita. Tapasin lapsen, joka ilmoitti nimekseen "minä!". Puoli yhdeksältä olin kotona ja nyt yhdeksältä olen ihan valmis pehkuihin. Sitäpaitsi otin tänään elämäni ensimmäisen influenssarokotuksen. Sekin vielä, varma vanhuuden merkki.

Kukaan ei tule ja kanna minua sänkyyn, joten kai se on sitten vain vääntäydyttävä ylös. Ai niin, nuo pyykit. Ja huomiseksi olisi silitettävä päällepantavaa... Milloin täällä saa levätä? Juon tyrnimehua ja otan D-vitamiinia ja palan suklaata. Huomenna kaikki(?) näyttää taas paremmalta.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Suoritus

Olin töissä yli 10 tehokasta tuntia, kirjoitin kirja-arvostelun ja pesin koneellisen pyykkiä. Se riittää tälle päivälle, olen tehnyt osuuteni. Tänä iltana en tee enää yhtään mitään.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Lukutöitä

Olen suorittanut tänään lukuhommia. Lupasin lukea yhden kirjan ja vähän niin kuin kirjoittaa epäjulkaistavan arvostelun siitä. Olen kahlannut kirjaa läpi ja pohtinut sitä, mikä tekee henkilöhahmosta tai kielestä sellaisen, että se tarttuu ihoon, enkä ole päässyt vielä selvyyteen. Sen tiedän, että jotkut kirjat eivät vain sytytä. Henkilöt, kieli ja tapahtumat jäävät ulkokohtaisiksi. Omasta mielestäni se tarkoittaa, että teksti ei ole kovin hyvää, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Joku muu saattaa samaistua kovastikin, tuntea kielen ihonsa alla ja haltioitua. Minun on vain tosi vaikea kuvitella, että kenellekään kävisi niin tuon kirjan kanssa, mutta onhan se mahdollista. Lukijat ovat erilaisia.

Seuraava lukutyö löysällä deadlinella on Rakennegurun romaanikässäri. Lupasin lukea ja antaa palautetta. Jännää. En ole vielä aloittanut, koska haluan lukea käsikirjoituksen rauhassa. Vähän pelottaa, että onko minulla mitään sanomista siitä, mutta luetaan nyt ensin ennen kuin saadaan alemmuuskomplekseja ;).

Tämä päivä on mennyt hirveää vauhtia eteenpäin, kroolannut maaliin ja yhtäkkiä siellä ollaan, illassa, eikä mitään muistikuvaa siitä, mitä tapahtui, mutta iso väsymys ja pää lerkkuu hervottoman niskan varassa. Hekumoin ajatuksella torstaisesta hierojakäynnistä, odotan sitä kuin - kuin - kuin -. No, kuin. On muutama asia, joista naisen ei kannata luopua. Yksi on vakiokampaaja, toinen vakiogynekologi ja kolmas vakiohieroja. Joissain asioissa vieraissa käynti ei vain kannata.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Sunnuntai-sunnuntai

Kuinka miellyttävä sunnuntai! Kunnon yöunien jälkeen oli ihana herätä sateen ropinaan. Tai lähinnä se pieksi ikkunalautoja, eikä ropissut sievästi. Säänkestävät vaatteet päälle ja sitten ulos. Kävelimme siskon kanssa reilut kaksi tuntia pitkin poikin. Oli ihanaa, kiiretöntä ja rentoa ja tavalliset kävelyreittimme autuaan autioita - suurin osa ihmisistä istui sisätiloissa pitämässä sadetta. Kotiin palattuani söin tuoretta, törkeän hyvää ruislimppua (100% ruista ja maku kuin lapsuuden leivissä) voin kanssa ja kokkasin kattilallisen huippuhyvää lihapataa. Söimme siskon kanssa mahamme täyteen ja päälle vähän siskon tekemää jälkkäriä ja sitten telkkarin katselua. Kokkaamisen lomassa myös luin yhtä kirjaa ja sytyttelin kynttilöitä. Ja koko ajan satoi, ja koko ajan sataa. Aika loistava päivä.

Nyt kello on nukkumaanmenoaika, mutta ajattelin fiilata vielä Ksiistä yhden kohdan. Sitten suljen koneen ja ryömin omaan pikku sänkyyn kuuntelemaan, miten sade napsuu ikkunalautoja vasten ja rummuttaa lasia lujin sormin. Nukun ja näen unia kaikesta, minkä haluaisin tapahtuvan (ja toivottavasti herään toiveikkaana ja uskoen ihmeisiin).

lauantai 3. lokakuuta 2009

Käytä kuivattuja yrttejä vain silloin, kun tuoreita ei ole saatavilla

Olen kirjoittanut Rosmariinia uudelleen. Toissailtana sain ajatuksen siitä, miten Rosmariinia voisi parantaa, miten voisin tuoda perusideaa sen verran lähemmäs, että joku muukin kuin minä osaisi lukea rivien välistä tekstin tarkoituksen. Nyt Rosmariini on hiukan parempi, mutta ei ollenkaan valmis vielä. Pikku hiljaa se siitä kuitenkin etenee. Kieleen pitää kiinnittää vielä huomiota paljon, mutta perusrakenne on nyt varmasti parempi. Voi olla, että kerrontakin tökkii yhä ja ainakaan miljöökuvaus ei ole vielä kohdillaan, mutta haluan ajatella, että etenen. Luulen, että ennen seuraavaa kirjoitussessiota minun pitää katsella tiettyjä vanhoja valokuvia saadakseni Rosmariinin tapahtumapaikan lähemmäs ja jotta muistaisin paremmin ne tunnelmat, jotka haluan mukaan tekstiin.

En ole ollenkaan täpinöissäni Rosmariinista ja sen etenemisestä, en vielä. Se on niin alkutekijöissään. On kuitenkin kivaa, että on jotain uutta kirjoitettavaa. Uuden luominen tuo potkua noihin vanhoihin Kreikkalaisiinkin. Kivointa on, jos on paljon eri vaiheissa olevia tekstejä työn alla - kaikkina päivinä kun ei huvita viilata ja hioa, eikä kaikkina päivinä huvita työskennellä alkujen kanssa. Joskus on hyvä päästä loppuun.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Reunoista pyöristyvää, alavilla mailla vuoristoa

Tänään on ollut moninainen päivä. Kirjoittamista siihen ei ole kuulunut, mutta aika paljon kaikkea muuta. Olen tehnyt töitä kuin pieni eläin, olen itkenyt myötätunnosta ystävää kohtaan. Olen ilahtunut toisen ystävän kertomasta kivasta uutisesta. Olen sytytellyt kynttilöitä. Olen tiskannut ja kokannut ja syönyt. Olen lukenut kirjaa. Olen istunut sohvalla. Olen kirjoittanut töissä meilin, jonka kirjoittaminen jännitti minua hirveästi ja joka vaiettiin kuoliaaksi, mutta jonka kirjoittamisesta olen aika ylpeä; minä sentään sanon asiat ääneen ja nyt olen tehnyt kaiken mitä voin tehdä. Olen katsellut ikkunasta ulos ja kuvitellut, että kaupungin takana näkyvä pilvireunus onkin horisontissa näkyvä vuoristo, ja nähnyt Helsingin ihan eri näköisenä.

Tuo vuoriston kuvitteleminen Helsingin taustalle on uusi harrastukseni. Jännittävä sellainen. Kaupunki muuttaa luonnettaan heti, kun lännessä avautuu Alpit.

Tällä hetkellä minulla on vaihtoehtoja ja mietin juuri, minkä niistä poimin käteeni. Voisin vetäytyä sohvalle lukemaan Harry Potteria ja katsomaan telkkaria. Voisin kaapia kaikki voimani kasaan ja työstää Rosmariinia ja Ksiitä. Voisin valuttaa itselleni kuuman kylvyn. Voisin lukea.

En muista milloin viimeksi minulla on ollut näin pyöreä olo ihan vaan muuten vaan. Taidan nautiskella siitä ja tehdä juuri sitä ja juuri sen verran kuin sattuu huvittamaan. Kynttilöiden liekit värisevät, peilaavat itseään ikkunasta. Ilta on hiljaa.

torstai 1. lokakuuta 2009

Aurinkoa risukasaan, vähän

Odotan ruoan valmistumista kieli pitkällä. Pää on hiukan kipeä, niska vähän enemmän. Taudilla on pitkät sormet, mutta kyllä se tästä. Töissä oli ihan siedettävää olon puolesta. Ehkä olin vähän väsynyt ja kalpea tänään, etenkin iltapäivällä, mutta kyllä se siitä, kun saa taas ruokaa.

Aamulla oli kyllä kamala herätä. Olen onnistunut sairastamaan unirytmini sekaisin, eikä eilisiltaista nukahtamista auttanut yhtään, että nukuin liian myöhäiset yöunet. Lisäksi luin sängyssä erästä novelliantologiaa på engelska.

Erään antologian novellin tunnelmassa ja kuvastossa oli jotain, joka toi mieleen oman Ksiini. Ksiin, jonka kanssa olen pähkäillyt jo vuoden, että mitä ihmettä sille pitää tehdä, että se tuosta tokenee, ettei ole tasapaksu ja lattea, pelkkä kuva. Ja sitten se tulla pulpahti päähäni. Parannus Ksiihin. Ensin oli kaksi vaihtoehtoa, mutta hylkäsin sen ensimmäisen ja niin kovin ilmeisen ja kallistuin toisen vaihtoehdon puoleen. Siinä vaiheessa olikin sitten jo pakko sytyttää valo ja kirjoittaa uudistukset muistiin. Kirjoitin ja sitten sammutin valon vain sytyttääkseni sen uudestaan ja kirjoittaakseni vähän lisää. Uudestaan: valot pois, hyvä nukkuma-asento. Ksii kuitenkin kirjoitti itseään päässäni ja ei muuta kuin valot päälle ja kynä käteen. Leikin tätä valot pois - valot päälle -leikkiä varmaan kolme kertaa ennen kuin sain kaikki tulollaan olevat sanat paperille ja pystyin keskittymään nukahtamiseen, joka kyllä kesti Ksiin aiheuttaman adrenaliiniryöpyn jälkeen jonkin aikaa.

Tänään töissä yritin aina välillä muistuttaa itseäni siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä. Muistuttaa itseäni, että muutama tunti enää ja kotona odottaa Ksii, johon pääsen kirjoittamaan yöllä raakatekstiksi luonnostelemani asiat. Väsytti aika paljon, työasioiden turhauttavuus masensi jonkun verran, mutta kun lähdin töistä pois, en voinut olla hymyilemättä ihan vähän sisäänpäin sille ajatukselle, että olin menossa kotiin kirjoittamaan.