May the Force be with you

tiistai 30. syyskuuta 2014

Sosiaalista elämää

Näin tänään kanssakirjoittajia. Sellaisia hienoja naisia, jotka äheltävät omien kässäreittensä kanssa ja jotka ovat kaikki lukeneet Volvon ja joitten kässärit tai ainakin osia niistä minä olen lukenut. Puhuimme kirjoittamisesta, feikkaamisesta, hylsyistä, samppanjasta, syrjäytymisestä, työnteosta ja kaikesta mahdollisesta. Sen jälkeen vielä treffit yhden hyvän ystävän kanssa, joten kyllä tämä ilta on nyt kuorrutettu yhdellä sun toisella hyvällä. Seuralla ja myötäelämisellä ja kuulumisella ja iloisilla kasvoilla ja kirjoittamisesta puhumisella. Sain juuri männäiltana yhden kanssakirjoittajan käsikirjoituksen luettavakseni ja kunhan saan Volvoa pienemmälle, niin tuon kässärin lukeminen on sitten seuraava homma. Oli kiva jutella kirjoittamisesta pitkästä aikaa. Kaikilla on samoja ongelmia, tai ainakin samansukuisia - ja uskonpuute vaivaa aina jossain vaiheessa. Volvolla on tähän asti ollut yllättävän iso ego, mutta ei ole mitään takuita, että sen ego pysyy isona. Jonain päivänä kun herään, itken ehkä sitä, että Volvo on niin huono ja onneton. Niitä päiviä on jo ollut, mutta ne on saatu tsempattua pois. Epäusko on kuitenkin aina olan takana odottamassa, milloin tulee sen vuoro astua tanssiin. Mutta näillä mennään - katteettomalla luotolla siis. Uskolla. Toivolla. Vähän rakkaudellakin.

Ilta on pimeä ja minulla on juuri sellainen olo, kun voi kuvitella, kun on ensin jutellut kaksi ja puoli tuntia kanssakirjoittajien kanssa, ja sen jälkeen vielä pari tuntia toisessa seurassa. Väsynyt, mutta onnellinen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että paino on sanalla väsynyt! Huomenna on taas työpäivä, joten ei auta muu kuin ryömiä sänkyyn.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Sekä että

Eilen illalla aloitin Volvon korjauslukemisen. Lopputulos oli se, että katsoin telkkarista Mamma mia! -elokuvaa, enkä oikein uskaltanut ajatella Volvoa, koska se tuntui niin - huonolta. Keskinkertaiselta, pikkusievältä, you name it. Sain yhdeltä joukkueelta buustausta netin kautta: toinen sanoi, että hänestä tuntuu tuolta, kun kässäri on valmis ja on on aika potkaista sepois pesästä, ja toinen sanoi, että "asennekysymys! ajattele, että kässäri on ihan [tähän vapaavalintainen kirosana] tykkiä kamaa ja sä osaat kirjottaa [tähän toinen vapaavalintainen kirosana] hyvin!" Näillä evästyksillä lähdin tänä aamuna sitten matkaan.

Volvo on nyt korjausluettu punakynän kanssa ja seuraavat hommat ovat sitten a) siirtää korjausmerkinnät kässärin tiedostoon ja deletoida muutama pätkä, sekä b) kirjoittaa uusi kohtaus ongelmallisen tilalle tai järjestää ongelmallisen kohtauksen ainekset jotenkin paremmin. Ja arvaatteko mitä - tänään ei ole ollenkaan niin epätoivoinen olo kuin eilen. Omasta mielestäni viimeisimmän kirjoituskierroksen rakenneuudistus on ehkä onnistunut ja kässäri toimii nyt paremmin kuin aikaisemmin. Nyt enää nuo edellämainitut korjaukset ja sitten kässäri matkaan!

Vaikka Volvon kanssa on ollut ihan ok päivä, niin noin niinkuin muuten totean, että ohuessa langassa roikkuu mielentyyneys ja rauha. Niin kovin ohuessa langassa. Ei tarvita kuin pieni tuulenpuuska ja lanka napsahtaa poikki ja siinä sitä ollaan taas, vastatusten niiden asioiden kanssa, joihin ei voi itse vaikuttaa juurikaan ja jotka sykertävät paniikin ja huolen umpisolmuksi vatsaan. Miten hartaasti minä toivonkaan, että nyt ollaan tekemisissä väärien hälytysten kanssa, sillä en ole toipunut vielä siitä, että viimeinen vuosi on ollut hirveä ja loppui kesällä pohjattoman surullisesti.

Huomenna varmaan välipäivä Volvosta ja sitten taas töihin.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Lauhkea lauantai

Luen Volvoa läpi ja minulla on ihan oikea punakynä, jolla sudin korjauksia. Pelkään etten osaa katsoa tarpeeksi kaukaa, mutta ainakin olen löytänyt korjattavaa, jos se nyt mistään kertoo. Jatkan lukemista huomenna, koska nyt olen liian tahmea sellaiseen. Saan lukemisen toivottavasti huomenna valmiiksi. Sitten voin viikolla naputella korjaukset koneelle, tai edes osan niistä. Sitten voin miettiä, onko käsikirjoitus valmis lähtöön.

On kynttilöitä ja pöydillä kukkia. Olen siivonnut tänään ja tiskannut ja pyykännyt ja ollut muutenkin niin ahkera, että ihmettelen sitä. Aion katsoa elokuvan telkkarista ja mennä sitten nukkumaan ja nukkua niin kuin mäyrä. Kerällä ja umpisikeästi.

Iltalukemisena on Anne Enrightin Unohdettu valssi. Siinä kirja, jossa heti alussa kerrotaan, mihin ihmissuhdekuvio etenee, ja silti kiinnostavuus pysyy yllä. Että jos tämä lopputulos kerrotaan heti alkupuolella, onko se lopputulos ja jos on, niin mitä ihmettä siinä välissä tapahtuu. Kirjan kielikin on jotenkin merkillepantavaa. Se ei yritä nousta tarinan takaa mihinkään ja nousee ehkä juuri siksi. Taloudellista, siistiä, ja aivan kuin se kantaisi sanomattomia merkityksiä.

Sain tänään Granta 3 -kangaskassin ja muistin, että itse Granta on ostamatta.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Sohva

Perjantai-ilta. Kynttilä palamassa, ilta pimenemässä. Sohva ja viltti. Mahassa herkkukeittoa ja vielä tekisi jotain pientä hyvää mieli. Telkkari auki, pöydällä kirjastosta haetut Maria Turtschaninoffit. Ei velvollisuuksia, jollei Volvoa lasketa, mutta ei lasketa tänään. Volvo odottaa nyt ja antaa minun rauhoittua, jotta jaksan olla sille rehellinen huomenna tai ylihuomenna. Pitäisi lukea koko kässäri läpi ja siihen tarvitaan kyllä se, että ensin ollaan vaan, peiton ja sohvan kanssa, ja yöunien. Elättelen toiveita, että kun saan Volvon luettua ja päätettyä, että mitä pitää tehdä ja mihin kohtiin, niin hommaa eli olisi enää kuin parin päivän verran - eli reaalimaailmassa sen pari kolme viikkoa ja sitten Volvo olisi ehkä lähetyskunnossa. Toivottavasti.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Suunnitelmia

Ei kirjoittamista tänäänkään. Jollen sitten intoudu pariin raakatekstisivuun ennen nukkumaanmenoa. Sen voisin kyllä tehdäkin. Kävin tänään moikkaamassa kummipoikaani ja loppuillan ajattelin vain olla. Mennä aikaisin nukkumaan. Sitä olen yrittänyt koko viikon, ja vaikka olen päässyt ihan kohtuulliseen aikaan sänkyyn, niin aamulla olo on ollut ihan löylynlyömä. Siis vielä aikaisemmin sinne sänkyyn. Eikä saa lukea mitään liian hyvää kirjaa, jotta sen malttaa laittaa poiskin. Hmm. Eikä liian tylsää, ettei tule kiusausta vaihtaa johonkin parempaan. Hmm. Tai sitten pitäisi vain olla itsekurikkaampi.

Viikonloppuna ajattelin kirjoittaa. Tiedossa on hiljainen viikonloppu, ei mitään suunnitelmia, ainakaan vielä, joten kyllä sieltä kirjoitusaikaa löytyy. Etenkin jos sää pysyy tällaisena kuin nyt: pimeää ja sateista.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Vanha koira ja uudet temput

Minulla on ollut tänäänkin vapaapäivä, mutta ei kirjoituspäivä. Kaikkia muita velvollisuuksia, siirtymistä paikasta b paikkaan a ja muuta pientä. Sen verran kuitenkin sain aikaan, että kun silitin, ajattelin. Minulla on pyörinyt mielessä novelliaihio ehkä elokuun puolivälistä asti. Henkilöhahmot tulivat vähän kuin annettuina ja niin tuntui tulevan tänään juonikin, kun silitin tyynyliinaa ja paitaa toisensa perään. Kun olin saanut silitettyä, piirtelin ajatukset kirjoitusvihkoon mind mapiksi. Ja olin vähän yllättynyt, sillä vaikka tuon novelli-idean henkilöhahmot marssivat paikalle pyytämättä, en alunperin tiennyt yhtään, mitä heille tapahtuisi.

Olen kirjoitanut elokussa tuon novellin alkua ja oikein mässäillyt sillä, mutta en silloin tiennyt mitään juonesta tai muista tapahtumista. Ja nyt tiedän. Enkä ole kirjoittanut novellia vielä. Eli suomeksi sanottuna kuulostaa pahasti siltä, että olen suunnitellut tekstiä etukäteen. Ja haluan kirjoittaa sen silti. Ja se on se kummallinen asia - yleensähän en voi siksikään suunnitella tekstejä kovin vahvasti etukäteen, koska "hyvin suunniteltu, puoliksi tehty" muuttuu minulla tosi helposti "hyvin suunniteltu, ei kiinnosta enää toteuttaa" -muotoon. Minulle kirjoittamisessa on tyypillistä se, että tiedän, mitä tekstissä tapahtuu, vasta kun olen kirjoittanut sen. Mutta nyt on siis suunnitelma ja mind map -piirustus ja silti hinkuan tekstin pariin. Outoa. Luulen, että halu kirjoittaa, vaikka tiedän mitä tulee tapahtumaan, johtuu siitä, että tykkään hirveästi henkilöhahmoistani plus että tekstin genre on minulle ennenkokeilematon. Siinä kohtaa saan siis toteutettua hyppy tuntemattomaan -tarvettani.

Enää ei siis tarvitse kuin kirjoittaa se novelli. Jepjep. Millähän ajalla? Etenkin kun Volvolla on etuajo-oikeus. Hmm. No, leivotaan sitä aikaa jostain, kunhan Volvo on lähtenyt kustantamokierrokselle. Ja se tapahtuu sitten kun olen ollut sen kanssa tomera vielä vähän lisää. Toivottavasti pian.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Lehmät ja sudet

1. Lehmät ovat jännittäviä eläimiä. Joku alitajunnan pikku lehmä ammuu nyt takaraivossani.

2. Magdalena Hain Susikuningatar on koukuttava. Luin sen eilen (viime yönä) yhteen menoon, koska en saanut laskettua sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu ja kello oli 20 vaille 2. Hyvästi pitkät yöunet. Gigi on pyörinyt päässä tänään koko päivän, eli muistijälkikin on jäänyt lukemisen kellonajasta huolimatta. Erittäin vahva suositus tästä kirjasta. Tykkäsin. Tapahtumia riittää ja silti Hai on malttanut hengähtää tapahtumien välissä ja kuvata sekä ympäristöä, taustoja, varcolaceja että ihmisiä tarpeeksi, että Susikuningattaren maailma on ehjä ja rikas, mikä on minusta erityinen ansio. Kyllä, erinomainen kirja.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Huhhuh

Olenpa minä puhki ja poikki ja nälkäinen. Olen kirjoittanut ja editoinut tänään intensiivisesti ehkä viisi ja puoli tuntia ja se on paljon minulle. Olen ruksinut Volvon to do -listaa yli, meinannut lopettaa hommat jo kolmesti ja päättänyt, että kyllä minä vielä tuon yhden asian jaksan. Ja tuon yhden. Ja tuon.

Siinä olin oikeassa, että ajallisesti tähän viidenteen versioon ei mene kauaa, jos vain on aikaa tehdä. Tunnelin päässä näkyy jo valoa. Olen löytänyt tänään kokonaisen uuden kohtauksen, viilannut pikkuasioita, täydentänyt sivuhenkilöä, deletoinut, muokannut, siirrellyt tekstipätkiä kohdasta toiseen ja nyt minulla on nälkä ja olen väsynyt enkä kirjoita tänää enää yhtään. Jollei sitten tule kuningasideoita, mutta en usko, että tulee.

Juuri nyt olo on luokkaa "väsynyt, mutta onnellinen". Tuntuu siltä, että olen tehnyt hyvää työtä. Kunhan tämä tästä tokenee, niin sitten seurannee se vaihe, kun tuntuu siltä, että oikeastaan se uusi kohtaus ei olekaan kovin nerokas, aika tyhmä itse asiassa, ja editointini muutenkin niin pientä, että ei sitä voi edes laskea, ja että töitä on edessä ihan hirveän paljon vielä. Joskus se menee noin. Tulee kirjoittamisenjälkeinen krapula, tai jotain. Ehkä voin välttää sen, jos teen jotain muuta loppuillan.

Kirjoittaessa

Kirjoittaessa minä en ajattele sitä, mikä on huonosti. En ajattele sitä, minkä olen menettänyt, enkä sitä, minkä puolesta pitää vielä pelätä. Kirjoittaminen on optimistinen teko. Teko, joka sanoo, että on tuleva, ja se tuleva on lisää sanoja. Kirjoittaminen on vain se hetki, kun kynä liikkuu ja siihen on paketoituna usko siitä, että se hetki jatkuu.

Volvo on tänään niin tuttu. Se tuoksuu samalta kuin siitä asti kun aloin kirjoittaa sitä. Kaikki on samaa vaikka kaikki on eri tavalla. Volvo kannattelee. Tai ehkä minä itse kannattelen kirjoittamalla Volvoa. Tai ehkä kukaan ei kannattele mitään. Ehkä Volvo vain on. Tässä. Volvo on optimistinen teko. Usko siihen, että se tulee valmiiksi. Usko seuraavaan sanaan. Volvo on Volvo on Volvo. Kahvin tuoksu ja musta kynänjälki valkoisella sivulla. Teetahrat sillä samalla sivulla. Liikkeessä lepäävä käsi. Katse kahvilan halki ja ikkunan läpi. Katse, joka ei näe kadun toisella puolella nousevaa taloa, vaan Volvon.

Optimistien optimisti. Että se tekee hyvää ihmiselle.

torstai 18. syyskuuta 2014

Sivuääni

Jahans. Nyt sitten iski tajuntaan se fakta, että yksi sivuhenkilöistäni Volvossa on hajutonmautonväritön. Damn it! Sivuhenkilölle pitää kehittää se juttu, joka tekee hänestä hänet. En ole aiemmin ajatellut häntä erityisen hajuttomanamauttomanavärittömänä, mutta nyt tajusin, että näinhän on. Erehdyinkö sanomaan aikaisemmin tänään, että saan ehkä kuitenkin Volvoa fiksattua aika paljon aika lyhyessä ajassa? Krhm. Toivedeadlineni, joka oli kuun vaihteessa, ei todellakaan onnistu, mutta eipä se ollut kiveen hakattukaan. Jos jotain, niin tällä hetkellä tajuan sen, että on turha ruoskia itseään, jos Volvo ei edisty ihan lentämällä. Mutta mutta. Se sivuhenkilö. Tarvitaan lisää. Hitsi vieköön. To do -listani vain pitenee ja pitenee. No. Kyllä se tästä. Ennemmin tai myöhemmin.

Välihuomautus

Flunssa alkaa olla flunssittu ja huomenna minulla on lomapäivä=kirjoituspäivä. Olen miettinyt Volvoa, olen miettinyt palautetta, olen tullut lopputuloksiin. Rakennetta uusiksi, yksi juonenkäänne uusiksi, pientä lisäystä sinne ja tänne, delete-nappulaa... Ja vaikka muutokset ovat aika isojakin, en usko, että niihin menee hirveän kauan aikaa. Siis jos vain saan aikaa ja itseäni niskasta kiinni. Muutama kunnollinen kirjoitussessio, niin olen varmaan jo aika paljon pidemmällä.

Sairastellessani luin elämäni toisen Agatha Christien, Kuolema ilmoittaa lehdessä. Neiti Marplet ovat kuin aikuisten Viisikoita. Niihin jää samalla tavalla vähän koukkuun.


tiistai 9. syyskuuta 2014

Syys

Flunssaa pukkaa. Pää on ämpärissä ja kuumemittari kiekuu kainalossa. Otsalla kävelee joukko muurahaisia märin jaloin. Ulkona sataa. Se on hyvä. En jaksa lukea, en ajatella. Ehkä jonain toisena iltana.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Pelkään

Pelkään sitä, etten osaa. Pelkään, etten jaksa. Pelkään, etten kykene kuitenkaan. Pelkään, että olen liian vähän. Pelkään, että jään aina vajaaksi. Pelkään aika monia asioita.

Olin lomalla. Välillä olo on hetken ajan reipas. Sitten iskee taas väsymys. Miten ikinä voin jaksaa kaiken. Eikä ole kyse siitä, että edessä olisi määrättömän paljon asioita. Työt, liikunta, kirjoittaminen. Minä en vain jaksa. Pelottaa tarttua Volvoon, koska pelkään, että tämä ei-jaksaminen tekee sen, että en osaa kirjoittaa siitä kunnollista. Pelottaa myös, että vaikka jaksaisinkin, en silti koskaan osaisi, mutta nyt on päällimmäisenä tämä: miten on tarkoitus jaksaa kun väsyttää näin paljon.

Haluan kirjoittaa Volvoa, haluan kirjoittaa kahta novellia. Enkä jaksa. Raavin vähän raakatekstiä vihkoon, ajattelen siinä ääneen Volvoa ja välillä näen valon ja välillä en.

Luin lomalla kolme kirjaa. Eniten mielessä pyörii Veera Salmen Kaikki kevään merkit. Miten hieno ja täysinäinen. Tavallaan se innostaa: haluan irrottaa vaatimuksista ja oletuksista ja siitä mitä kukaan ikinä ajattelee tai tulee ajattelemaan, haluan vain kirjoittaa Volvon. Tavallaan Kaikki kevään merkit myös masentaa: miten hieno ja täysinäinen. En minä pysty koskaan. En ainakaan, jos jaksan näin vähän. Jos jaksan näin vähän ja silti teen vaikka mitä, mutta siltikään väsymys ei mene pois. Ei tekemällä eikä lepäämällä. Haluaisin jaksaa kirjoittaa ja innostua asioista. Juuri nyt en jaksa. Puolen tunnin päästä jaksan taas ehkä vähän aikaa. Enpä tiedä. Menen syömään.