May the Force be with you

torstai 27. kesäkuuta 2013

Kiitos

Halki timoteistä raskaiden peltojen, tähkäpäiden piiskat jalkoja vasten. Halki mesiangervometsän, joka ylsi hevosta vatsaan ja kainaloiden yli, pyyhki valkokukkaisena sääriä siinä missä lumi ennen, mutta sama lopputulos: kahlausta valkoisessa. Pellonlaitaa, hiekkateitä. Vauhti piiskoi suupielet niin leveään iloon, että poskiin koski. Ylös rinteitä ja alas ja joen vartta ja peuran perässä ja metsämansikan tuoksua pitkin. Ilo tuli maisemasta läpi, oli ajatukseton ja puhdas. Vauhti, joka takoi laukan tahtisena halki paarmapilven ja edessä kilkkaavien kavioden nostattaman tomupilven läpi puhtaaseen ilmaan ja tuuleen ja hetkiin, jotka venyivät laidoistaan mitattomaksi hymyksi. Rauhallinen askellus, kun alati nöyrä ja kaunis ja pörröinen kantoi minut kaiken keskeltä reunasta reunaan ulpukoiden vierestä vadelmanraakileisiin ja painoi lopuksi turpansa vatsaani vasten ja hengitti rauhaa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kuuma

Luen J.S.Meresmaan Mifongin aikaa, jonka hain tänään kirjastosta, olen kuuma ja nihkeä ja kaivoin pitkästä pitkästä aikaa ratsastushousut ja -kypärän esille. Kypärää kokeilin päähän ("kylläpäs pääni on lihonut", kommentoin itselleni ääneen), mutta housuja en. Pidetään jännitysmomentti huomiselle; meneekö nappi kiinni vai ei. Huomenna olisi tarkoitus kahlata ukkosen läpi pienen pörröharjaisen selässä. Vähän on sellainen olo, nyt kun kaivoin varusteet esiin, että miten ihmeessä olen pärjännyt näin pitkään ilman.

Päivä ja ilta ovat olleet kuumia ja kosteita. Haluaisin kirjoittaa uutta projektia, jolle haluaisin tänne blogiin jonkun muun nimen kuin "uusi projekti", joka kuulostaa ei-miltään, mutta olen kuumuudesta niin tahmea ja löysä ja haluton, etten jaksa muuta kuin haluta, mutta käsi ei nouse tekemään mitään.

Olen puhunut kirjoittamisesta ja huomannut taas, etten puhu uudesta projektista vieläkään. Kanssakirjoittajille kerroin kyllä, että romaanikässäriä yritetään, ja että kirjoitettu on koko alkuvuosi, mutta kun joku kysyi, että "mistä aiheesta?" niin kohautin vain olkiani ja pyöritin päätäni ja sanoin, etten voi puhua siitä vielä. En voi enkä halua. Niin kauan kuin en puhu siitä muille, teksti on vain minun omani, eikä minun tarvitse alkaa miettiä tähän hetkeen epärelevantteja kysymyksiä, kuten "onko se tarpeeksi hyvä?" (tätä mietin kyllä joka tapauksessa) tai "onko se liian tylsä?", "kuulostaako se ihan lapselliselta?" ja niin edelleen. Epävarmuus on niin lähellä, ettei minulla ole mitään tarvetta houkutella sitä vielä lähemmäs.

Kirjoituskahvilani on kesäaukioloajoissa. Minä olen vielä töissä. Se tarkoittaa, että me kaksi emme kohtaa hetkeen. Missä minä nyt kirjoitan? Vai kirjoitanko minä? Jos sää jatkuu tällaisena, voi olla vähän heikkoa. Ja onhan tämä ihanaa, tämä sää siis. Että ilma on kuin lehmän hönkä, eikä takki ole muuta kuin sana, joka riippuu henkarilla eteisen vaatekaapin suljetun oven takana.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Nyt

Yhdellä tekstillä on deadline ensi maanantaina. Olin kirjoittanut pohjat jo viime viikolla ja tänä iltana editoin tekstin kuntoon. Tarkoitus oli tavoittaa tietty tunnetila ja toivon, että se onnistui. Ainakin olen vähän pihalla itse, tekstin parista laskeutuneena. Kulmat ovat kurtussa ja on hankala muistaa, että nyt on nyt ja seuraavaksi pitää silittää ja sitten mennä nukkumaan.

Juhannus oli harvinaisen lomaisa, lämmin ilma ja kaikki, enkä ole vielä toipunut siitäkään, että se ei jatku, päiväunet kuistilla ja kaikki se muu, vaan että nyt on nyt ja seuraavaksi pitää silittää ja sitten mennä nukkumaan.

Hengitys on yhtä raskasta kuin silmäluomet. Olen miettinyt, että mihin olen menossa ja miten pääsen sinne. Sanat tulisivat vieläkin mielellään, mutta uni kiertyy korvalliselle. Teen sen, mitä tänään pitää tehdä ja sitten nukun hyviä unia pitkiä pellavia.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Mykkä

Mitä minä sanoisin, en mitään. Minun sanani menevät toisiin paikkoihin, eikä blogiin jää tänään yhtään.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Tuuli

Tuuli pöyhii puiden latvoja niin kuin yrittäisi saada ne rimpuilemaan irti lehdistään. Syksyinen sää. Koko päivän. Päässä on monta asiaa, jotka pitäisi kirjoittaa: uusi projekti, hyvin vanha novelli uuteen uskoon, yhtä sun toista. Katselen harmaita pilviä ja tärisytän jalkaani ja mietin levon ja työn suhdetta, rentoutumista ja rauhoittumista. Sitä, ettei tule huono omatunto.

Äkkipikainen tuuli. Vedän takin vetoketjun kaulaan asti kiinni, enkä usko, että vielä viikko sitten (?) kuljin ulkona niin vähissä vaatteissa, että niiden ajatteleminenkin nostaa käsivarret kananlihalle.

Nyt tuuli kiskoo taas vaahteroita ja kääntää niiden oksat nurin. Puut kestävät yllättävän paljon taivuttamista ja vanuttamista ilman että runko paukahtaa tai oksa repeää.

Tärisytän jalkaa. Se häiritsee itseänikin.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Hyviä vahinkoja

Minun ei ihan oikeasti ollut tarkoitus mennä töiden jälkeen istumaan kirjoituskahvilaan, mutta jotenkin vahingossa sitten päädyin sinne. Juoksu(hölkkä)lenkillä juoksin ihan vahingossa himpun verran pidemmän lenkin kuin olin suunnitellut. Syönnin jälkeen avasin koneen ja yllätyksekseni itsellenikin avasin suorilta wordin ja aloin naputella kahvilassa kirjoittamaani uuden projektin raakatekstipätkää puhtaaksi, siis samalla editoiden. Ihan silkka työtapaturma oli se, että yhden raakatekstipätkän jälkeen editoin koneelle toisen. Se jäi sitäpaitsi vielä kesken, mutta päätin, että ei makeaa mahan täydeltä, kolme sivua uutta tekstiä uuden projektin tiedostoon riittää yhdelle illalle, varsinkin kun väsy hönkäilee jo olan takana. Mutta ihan vahingossa hyvä kirjoitusilta.

Sitäpaitsi toiseen kertaan kirjoitetut pätkät uuteen projektiin ovat saavuttaneet maagisen kahdenkymmenen sivun rajapyykin. Ai mitä maagista kahdessakymmenessä sivussa on? Ei mitään. Ihan yhtä paljon maagista kuin seuraavissakin tasakymmenissä. Se juju kuitenkin ehkä, että tämä toinen kirjoituskierros eli "kirjoitetaan raakatekstiä puhtaaksi koneelle editoiden samalla" on vasta alussa. Kirjoittamatta on paljon, ja silti tekstiä on parikymmentä sivua. Suomennettuna: alan uskoa, että jos tekstiä on tuon verran jo nyt, niin kyllä tästä vielä ajan mittaan kässäri saadaan. Etenkin kun paljon on vielä kokonaan kirjoittamatta. Tuo sivumäärän tasainen lisääntyminen ja tieto siitä, mitä pitää kirjoittaa seuraavaksi, buustaavat kovasti. Etenkin kun ottaa huomioon, etten ole kirjoittanut mitään näin pitkää viiteen ja puoleen vuoteen. Novellien jälkeen on jännittävää kirjoittaa samoista ihmisistä näin paljon ja pitkälti. Enkä ole edes kyllästynyt heihin vielä! Ihan mahtavaa ;).

Joten ihan hyvä vahinkoilta. Olen ansainnut pötkähtämisen sohvalle, sillä huomennakin on vielä työpäivä ja sitten vasta viikonloppu.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Hymy

On ollut kaikkea tänään. Päälimmäisenä rauhallinen olo. Niin kuin olisin saanut lahjan. Ei sellaisen, joka vilkkuu ja välkkyy ja on hieno hetken, vaan ajatteluttavan lahjan. Olen ajatellutkin. Olen ajatellut myös kirjoittamista. Olisinko sujut Kreikkalaisten kanssa jo. Ajattelen niitä nykyään lempeästi, enkä pettymyksestä kireänä. Ehkä minulla alkaa olla enemmän energiaa uutta projektia varten, jos pettymykset on pureskeltu ja hyväksytty. Ehkäpä.

Väsyttääkin. Olen herännyt aikaisin ja tehnyt paljon. Olen ajatellut hiukkasen verran syyskuuta (jonka pidän vapaata töistä ja kirjoitan) ja hymyillyt ja syönyt passionhedelmän keittiön avonaisen ikkunan äärellä ja ajatellut Uutta-Seelantia (ja matkaani sinne ja ystävää ja ystävän keittiötä ja passionhedelmiä aamiaiseksi) niin kuin aina nykyään, kun syön passionhedelmää.

Nyt menen nukkumaan.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Takapotku

...ja juuri kun pääsin tuon edellisen kirjoittamasta, niin iski kaksi tunnetta:
1. Olen kirjoittanut uutta projektia koko alkuvuoden ja saanut ihan tosi vähän aikaiseksi - kyllähän viidessä kuukaudessa pitäisi saada aikaan paljon enemmän!
2. Mitä helvettiä puhun siitä, että kesällä ei tarvitse kirjoittaa? Nyt töihin, nainen, kirjoitakirjoitakirjoita kaikki se aika kun olet hereillä eikä tarvitse olla työpaikalla, joka ikinen sekunti on käytettävä hyväksi, etenkin sen takia, että katso kohta yksi tuosta yläpuolelta.

Kyllä tämä ihmisen pää toimii sitten jännittävillä tavoilla.

Viikonloppu

Ostin perjantaina Vera Valan toisen romaanin Kosto ikuisessa kaupungissa. Luin sitä perjantaina sängyllä maaten, lauantaina kalliolla maaten ja tänään sängyllä maaten. Erinomainen kesäkirja, suosittelen! Enkä taaskaan tajunnut murhaajaa ennen kuin se kerrottiin. Yhdessä vaiheessa kirjan puolivälissä olin sitä mieltä, että "jaa, murhaaja on tietenkin tämä tyyppi", mutta ei se sitten mennytkään niin. Lisäksi päähenkilö Ariannan menneisyydestä paljastui erikoisia juttuja, ja kirjan lopussa oli niin hervoton cliffhangeri, että ei voi muuta todeta kuin että seuraavaa osaa odotellessa... Tykkäsin Kostosta enemmän kuin sarjan avausosasta, mielestäni kieli toimii tässä uudessa paremmin, on sujuvampaa ja joustavampaa.

Sen lisäksi, että olen maannut erilaisilla alustoilla lukemassa Veran Kostoa, olen syönyt ulkosalla, istunut auringossa, levittänyt aurinkovoidetta, liikkunut, juonut torikahvit (miksi torikahvit ovat torikahvit, vaikkei joisikaan kahvia?) ja katsonut Ruotsin prinsessa Madeleinen häitä telkkarista. En ole edelleenkään tiskannut, siivonnut tai tehnyt muita ns. elämänhallinnallisia toimenpiteitä, mutta kaikkea ei voi saada. Sitäpaitsi jos ajatellaan järkevästi, niin alkuviikosta on paljon fiksumpaa hoitaa näitä kotihommia, koska vaikuttaa siltä, että asuntoni on alkanut viilentyä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sisälämpötila kotona on tippunut +27 asteeseen. Ihana viileys! Aivan ihana! On uskomatonta, miten paljon yksi tai kaksi astetta merkitsee siinä vaiheessa, kun makaat sängyssä ja yrität nukkua. +28 on vielä ookoo, mutta sen yli menevä on liian kuumaa. Nyt kun olen päässyt +27:ään, alkaa melkein viluttaa. Ainakin jos vähän kuvittelee...

En ole kirjoittanut enkä edes ajatellut kirjoittamista. Olen aivopessyt itseäni tajuamaan, että kuumat kesäpäivät ja kirjoittaminen eivät sovi yhteen. Tänään puhuin muutaman sanan uudesta projektista ja yhtäkkiä melkein ritisin innosta - jos olisi pari sadepäivää, kirjoittaminen pääsisi kyllä taas valloilleen. Hirveä hinku, ja samalla ihana ajatus kesälomasta ja siitä, että kesäloma on sitten oikeasti lomaa: aion hyvällä omallatunnolla olla kirjoittamatta lomalla. Ei mitään paineita siihen suuntaan, ei tosiaankaan, ja hyvä niin. No, lomaan on vielä muutama viikko aikaa, joten katsotaan, mitä siihen mennessä ehtii tapahtua.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Tänään:

Katselin Oxfordin karttaa kännykän näytöltä ja yritin miettiä tärppejä sinne matkaavalle ystävälle. Kaikki se miettiminen ja kartan tuijottaminen läikäyttivät mieleen ison kasan tunnelmia, jotka liittyvät Oxfordiin, lomailuun, rentoon olemiseen ja brittikirjakauppohin. Fish&chips, pienet pubit, uusinta Harry Potteria jonottavat ihmiset kirjakaupan edessä keskellä yötä, ruoka, ruoka, ystävät, yhteismaalla laiduntavat hevoset ja lehmät, minttutee.

Ilma oli pehmeää kävellä ja pyöräillä. Tein molempia. Söin asioita. Söin ulkona. Tunsin olevani irti arjesta, ilta oli pitkä.

Kuulin ukkosen. Sillä oli kumea ja vahva ääni, eikä se tullut tänne. Kuulin frisbeetä heittelevien poikien huudot, rullalaudan rohinan asfalttia vasten, puheensorinan. Aurinko tuoksui iholla.

Tapasin ystävän. Hän sanoi ohimennen, että on järjetöntä tuntea huonoa omaatuntoa kirjoittamisesta, sen kuvitellusta vähyydestä, koska kirjoittaminen on asia, jonka kohdalla pitäisi ennemmin keskittyä kaikkiin niihin hyviin ja ylpeisiin tunteisiin, joita se tuo mukanaan. Niin totta. Miksi annan äänen negatiivisille tunteille, miksi en kuuntele niitä kannustavia? Etsin äsken laskua kirjoituspöydältä ja siirtelin kirjoitusvihkojen pinoa. Neljä kirjoitusvihkoa, kaikki enemmän tai vähemmän pullollaan raakatekstiä uuteen projektiin. Ruokapöydällä on vielä se viides, joka on puolivälissä ja samaa kamaa. Että olen minä kirjoittanut aika paljon. Kaiken keskellä. Ajattelin keskittyä siihen, se on hyvä ajatus.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Toinen äidistä ja toinen tyttärestä

Joskus, jossain, kauan sitten. Niihän jotkut sadut alkavat? Mutta, asiaan, ei satuihin. Joskus, jossain, kauan sitten juttelin isommassa ryhmässä kirjoittamisesta, teksteistämme ja palautteen antamisesta. Annoimme eräälle henkilölle ristiriitaista palautetta: yksi oli tuota mieltä, toinen tätä mieltä, kolmas vähän sinnepäin. Neljäs vastusti ensimmäisen antamaa palautetta, kirjoittaja perusteli itseään ja viides ei sanonut mitään. Lopulta joku palautteenanatajista puuskahti sitten, että eihän annettua palautetta voi kyseenalaistaa, koska mitä meille jää kirjoittajaryhmänä, jos emme usko toistemme palautetta. Että jos me haluamme paremmiksi kirjoittajiksi, meidän pitää luottaa toistemme antamaan palautteeseen.

Minulle tuo oli hämmentävä hetki. En ollut hetkeäkään ajatellut, että luottaisin kenenkään palautteeseen niin, etten saisi kyseenalaistaa sitä. Minusta on pakkokin kyseenalaistaa palaute, sillä mitä useampi ihminen lukee saman tekstin, sitä todennäköisemmin teksti on jonkun mielestä aivan onneton ja toisen mielestä aivan mahtava. Ristiriitaista palautetta tulee aina ja jos yrittää luottaa jokaiseen palautteenantajaan sokeasti, tulee hulluksi ja repeää joka suuntaan. Sillä hetkellä tajusin myös sen, että en ollut vuosikausiin luottanut palautteeseen sillä tavalla kuin tuo henkilö sitä tarkoitti. Luottanut annettuna ja pyrkinyt työntämään tekstiäni aina saamani palautteen suuntaan. Olen luottamaton palautteensaaja.

Vaikka tapahtumasta on jo vuosia, se tulee aina välillä mieleeni ja yhä tunnen sen saman hämmennyksen. Yhdestä ja samasta tekstistä voi saada päinvastaista palautetta. Tekstistä voi saada loistavaa palautetta, jossa on rakentavia muutosehdotuksia. Tekstistä voi saada melkein millaista palautetta tahansa. Ja lopulta on aina kirjoittajan vastuulla valita se, keneen hän luottaa. Mihin kommentteihin hän luottaa, mihin palautteenantajaan hän luottaa. Kuka on se luotettava ja ketkä eivät ja miksi eivät. Pitää aina ottaa myös se huomioon, ettei pidä luotettavimpana sitä henkilöä, joka kehuu eniten, ettei uppoa itsetyytyväisyyden suohon. Pitää löytää ne palautteet, jotka vievät tekstiä eteenpäin sinne suuntaan, mihin olen itse menossa. Pitää arvioida palautteita ja yrittää nähdä niiden taakse. On tietysti helppoa, jos kaikki palautteet osoittavat samaan suuntaan, mutta ristiriitaisuuksien kohdalla kirjoittaja on itse vastuussa.

Kun puhutaan luottamisesta ja palautteesta, minusta on paljon kiinnostavampi kysymys se, kenelle tekstin näyttää. Kehen luottaa kirjoitusprosessin kussakin vaiheessa niin paljon, että uskaltaa antaa tekstin luettavaksi. Enkä taaskaan tarkoita sitä, että pitää löytyä vain niitä ihmisiä, jotka kehuvat, vaan sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat kirjoittamisesta samalla kielellä kuin itse; jotka ovat ehkä hyvin erilaisia kirjoittajia kuin itse on; jotka eivät ole pahantahtoisia palautteenantajia, vaan lyttäämisen sijasta nostavat vahvat kohdat esille ja kannustavat tekemään heikoista kohdista yhtä vahvoja kuin vahvat kohdat ovat.

Palautteeseen luottaminen. Luottolukijat. Kyllä, minulla on ollut luottolukijoita. On ollut lukijoita, jotka ovat olleet joillekin teksteille luottolukijoita, tai jossain vaiheessa, ja lakanneet sitten olemasta luottolukijoita ja muuttuneet tavallisiksi lukijoiksi - tai ehkä minä itse olen muuttunut kirjoittajana ja tekstikin on eri ja tarvitsee eri asioita. Minulla on ollut sellaisiakin luottolukijoita, joiden sanaan olen uskonut aika pitkälti sokeasti - mutta he olivat luottolukijoitani samaan aikaan ja välillä eri mieltä samoista teksteistä, joten minun oli lopulta pakko miettiä, kumpaa kuuntelen. Mutta että olisi luotettava sokeasti toisten palautteeseen? Ei. Vaikka palaute olisi kuinka järkevä, looginen ja ymmärrettävä, toinen ihminen ei ehkä ajattele tekstiä samaan suuntaan kuin itse ajattelen. Ja sekin kertoo niin paljon, että millaisia kommentteja teksti kirvoittaa: "jos tekstini saa tuon ihmisen ajattelemaan, että sitä pitäisi ohjata tuohon suuntaan, minun täytyy muuttaa sitä radikaalisti, sillä tuo suunta on se, mihin en halua mennä. " Niin, ja kaiken sen palautteen alta kun pitäisi vielä erottaa se, palveleeko palaute tekstiä tekstinä, vai ohjaako se tekstiä siihen suuntaan, jollaiseksi palautteenantaja haluaisi kirjoittaa sen itse. Joskus palautteenantajan on nimittäin vaikea keskittyä tekstiin ja jättää huomiotta se, kuinka hän itse kirjoittaisi sen.

Jos minä jotain olen oppinut saamastani palautteesta, niin sen, että ihan sama antavatko palautetta amatöörit vai ammattilaiset, mutta sen jälkeen, kun kirjoittaja on ylittänyt tietyn tason, ristiriitaista settiä tulee aina. 

Kesäkirjoja

Ostin kesälukemista. Jos kerran saan heittää hyvästit järjestelmälliselle kirjoittamiselle kesän myötä, niin puistossa makoillessa sopii hyvin lukea kirjaa - jos jaksaa sitäkään. Kävin divarissa hankkimassa kesäluettavaa ja toivon, että saisin kunnon lukuputken päälle. Tiedättehän, sellaisen, että vain lukee ja lukee ja lukee ja käy pitkällä ja toisissa maailmoissa ja vielä vuodenkin kuluttua voi katsoa taaksepäin siihen tiettyyn kirjaan silmät hämmennyksestä pyöreänä, koska lukeminen oli niin ihon alla ja kirja samoin.

(Osaisinpa joskus itse kirjoittaa sellaisen kirjan muiden luettavaksi.)

Antikvariaatista tarttui mukaan kolme kirjaa: Anne B Radgen Berliininpoppelit, Heidi Köngäksen Dora, Dora ja Ransom Riggsin (jos tuo ei ole taiteilijanimi, niin ei sitten mikään!) Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Elättelen toiveita, että vielä löytyy lisääkin ja että vielä on tarvetta enemmällekin. Lukemattomien pino on tosin jo ennestään huojuvan korkea, päälimmäisinä keikkuvat Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina, Johanna Venhon Syntysanat, Tero Liukkosen Toivomuspuu ja Maarit Verrosen Normaalia elämää. Jos nuo saisi luettua kesän aikana, muutaman kepeän ja viihteellisen pläjäyksen lisäksi, niin olisi hyvä. Niin ja noiden lisäksi kesälukulistalla ovat ehdottomasti myös Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa sekä J.S.Meresmaan Mifongin aika. Että pitäisikö jo pikkuhiljaa aloitella sitä lukemista, että ehtii kaiken?

Huojun tällä hetkellä kahden vaiheilla: harrastaisinko asiallista liikuntaa tänä iltana (en, tulee ihan liian kuuma) vai kenties huomenaamulla (uskonko itsekään jaksavani herätä? ehkä)? Ehkä voisin yrittää sitä huomisaamuista - olisihan se ainakin kokemus, jos ei muuta.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Asennevamma

Pitäisi jo oppia tähän mennessä: Älä aseta kirjoittamiselle odotuksia kesällä. Vapaapäivä, kirjoituspäivä, hellepäivä. Olen monesti sanonut, että kesä on minulle huonointa kirjoitusaikaa. Jotenkin, vaikka en ollut asettanut suuria toiveita tälle päivälle (kirjoittamisen suhteen siis), olin kuitenkin. Ja kun ulkona on kuumaa ja sisällä vielä kuumempi, ei kirjoittamisesta tule melkein mitään. Paitsi aamulla kirjoituskahvilassa yhden hyvän kohtauksen verran. Mutta tällaiselle kuumalle, ihanalle päivälle on ihan tarpeeksi se, että kirjoittaa käsin kuusi sivua potaskaa ja kymmenen sivua asiaa, ja käy elämänsä pisimmällä hölkkälenkillä (ei se silti ollut kovin pitkä) ja on ulkona ja nauttii lämmöstä. Oikein tarpeeksi. Ei yhtään vajaa päivä. Ja nyt minunkin pitäisi ajatella niin. Ymmärtää se, että kaikki on hyvin ja huono omatunto on turhaa. Mutta mutta. Tuttua kauraa: en kirjoita "tarpeeksi" (mikä se sellainen tarpeeksi edes on?), joten en osaa keskittyä kunnolla mihinkään muuhunkaan, koska tuntuu, että pitäisi olla toisaalla (siis kirjoittamassa). Ja koska kesä on kesä ja sisällä on tukalaa (+30) ja minulle kirjoittaminen on ennen kaikkea sisätoimintaa, niin siitä voi laskea yksi plus kaksi. Kesä ja kirjoittaminen ja minä vain emme sovi yhteen. Ja nyt pitää sitten taas hyväksyä se. Todeta, että ihan kaikki, mitä tulen kirjoittamaan kesän aikana, on ihan valtavaa plussaa, ja että normi on olla kirjoittamatta, ainakaan mitään kässäriin menevää. Toistan: on normi olla kirjoittamatta. Tuo on se asenne, jota tähän nyt tarvitaan. Ai miksi? Koska minua ei siedä kukaan, en edes minä itse, jollen pääse sopuun itseni kanssa tässä kesäasiassa. Olen tiuskiva ja äyskivä  ja ärtyisä, jos kuvittelen, että juuri sillä hetkellä minun pitäisi oikeasti olla kirjoittamassa. Joten: on kesä ja kesällä ei tarvitse. Mitään. Paitsi olla ja hikoilla, tällaisina päivinä. Ja käydä lenkillä ja nauttia olosta. Parempi suhtautua kirjoittamiseen niin, että se on tauolla (paitsi jos tulee samanlainen kesä kuin viime kesä, silloin voin harkita uudelleen), niin kaikki pysyvät paremmalla tuulella.