May the Force be with you

maanantai 31. elokuuta 2015

Olin huomenna ehkä

Olin ehkä vähän niin kuin ajatellut, että voisin kirjoittaa tänään vähän. Juuei. Pitkä työpäivä, aavistuksen verran lämpöä ja univajetta ihan hirveästi. Kynä vaihtuu aikaiseen nukkumaanmenoon.

Huomenna on muuten syyskuu. Ei haittaa yhtään. Tahtoisin lukea kirjastokirjoja. Edelliset lauseet eivät liity toisiinsa, mutta ovat ihan totta. Syksyn merkki, tämä kirjastokaipuu. Uusia alkuja, uusia sivuja.

Ehkä saan kirjoitettua huomenna. Ainakin minun pitää alkaa ottaa itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Kässäreitä ei ole ennenkään kirjoitettu huokailemalla ja voivottelemalla ajan kulua. Tällaiset päivät sallitaan, kun oikeasti on puolikuntoinen olo, mutta muuta venkoilua ei. Ei sillä, ei minulla mitään kässäriä ole työn alla, Volvon odotusta vain, mutta kirjoittaa voi aina. Eikä koskaan tiedä, mikä poikii mitäkin. Toivon, että syysreippaus valtaa huomenna alaa.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

1520 askelta kohti toivoa

Tämä on 1520. blogikirjoitukseni. Siis tuhannesviidessadaskahdeskymmenes. Jep. Samaa sanoin minäkin. Niitä on aika paljon. Jo vuodesta 2007. Olen monta kertaa miettinyt, että blogitekstit pitäisi saada talteen, ja jotenkin muuten kuin yksitellen kopioimalla tai tallentamalla, koska 1500 kirjoitusta on 1500 kirjoitusta. Sain alkukuusta sähköpostiini pienen sievän skriptin ja eilen sain apuja ja nyt minulla on koneella sekä kovalevyllä koko blogi nättinä näköispainoksena tallessa ja varmuuskopioituna. Luksusta! Ei tarvitse enää pelätä, että vuosien blogihistoria häviää tai on vain Bloggerin varassa. Skriptin kirjoittaja sanoi, että olisin osannut hoitaa koko homman itsekin hänen kirjoittamiensa ohjeiden perusteella, mutta sain täyden palvelun setin ja lopulta minulle jäi tehtäväksi vain kaksoisklikata koneen työpöydällä olevaa kuvaketta, ja katsella, miten blogi kopioitui netistä koneelle.

Tänä viikonloppuna olen shoppaillut ja juhlinut ja vanunut ja saunonut. Olen ollut onnellinen ja pelännyt sen jälkeen, että jotain kamalaa tapahtuu, koska olen uskaltanut olla onnellinen. Onneksi näitä ei tule enää usein - tuntoja siitä, että maailmankaikkeus kostaa onnellisuuden. Jospa pikkuhiljaa alan tottua siihen, että asiat ovat aika hyvin.

Hyvin olevat asiat luovat toivoa. Kun yksi suuri epäkohta on korjaantunut, tuntuu mahdolliselta, että muutkin epäkohdat saattavat joskus korjaantua. Olen ajatellut Volvoa ja sitä, millaisia tunteita se herätti uusimmassa lukijassa. Olen jutellut uusimman lukijan kanssa vähän lisää Volvosta. Hän sanoi miettivänsä Volvoa aina välillä. Muutama asia siitä palaa mieleen, on jäänyt sinne. Hymyilyttää ja on lämmin olo. Tällaisina hetkinä toivo nousee. Ehkä vielä. Ehkä vielä joku kustantamo innostuu Volvosta. Minä innostun, vieläkin, kun ajattelen sitä, ja tästä viimeisestä versiosta saamani palaute on ollut tosi hyvää, niin ammattilaiselta kuin amatööriltäkin saatu. Voi kunpa Volvo onnistuisi. Viime viikolla kirjoitin muutamaan kustantamoon meiliä ja kysyin, että miten menee, ovatko lukeneet, ovatko pitäneet. Kukaan ei ole vastannut vielä, joten voin vielä toivoa.

(ps. jos olet kiinnostunut siitä skriptistä, niin meilaa minulle)

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Paluu todellisuuteen

Ensimmäinen oikea syksyä enteilevä päivä sen jälkeen, kun kesä vihdoin alkoi pari viikkoa sitten. Olen jo ihan valmis syksylle. Huomasin sen tänään. Syksy tarkoittaa miellyttävää sisälämpötilaa kotona ja kirjoittamista ja uusia alkuja. Ja kirjoittamista. Olen kirjoittanut tänään.

Olen myös ajatellut Volvoa viime päivinä. Eräs ihminen luki sen. Ensimmäinen sellainen lukija, joka ei kirjoita itse, ei ole alalla töissä, eikä liity millään tavalla kustantamoihin. Valistunut lukija, mutta tavallaan maallikko. Ja mieskin vielä. Tähän asti Volvoa ovat lukeneet jostain syystä vain naiset.

Olen ajatellut Volvoa; sitä miten se syntyi ja miltä se tuntui. Ja voiko siitä ehkä tulla jotain. Välittyykö Volvosta lukijalle kaikki se, mitä se on. Tämä uusi lukija sanoi, että unohti Volvoa lukiessaan, kenen tekstiä lukee. Se oli parasta. Paras kohteliaisuus, vaikkei sellaiseksi tarkoitettu.

Tänään kirjoitin. Tänään ajattelin kirjoittamista. Tänään ikkunoista valuu jumalaisen viileää ilmaa lattioille.

tiistai 18. elokuuta 2015

I am saved!

Olen ollut vähän blogihiljaa, koska kaikista ajantasaisista virustorjunnoista huolimatta joku (tähän litania kirosanoja) haittaohjelma asettui taloksi tietokoneeseeni ja meni muutama päivä, ennen kuin pääsin häätöoperaatioon ihan kunnolla. Ja sehän kesti. Tuntikaupalla. Olin tänäänkin varustautunut suureen tekniseen mittelöön saatuani sähköpostiohjeita, että mitä kaikkea vielä pitää tehdä, mutta kun rupesin hommiin, kävi selväksi, että lisäviilauksia ei tarvitsekaan enää tehdä, vaan kone on puhdas. Ihanaa :). Ja huomasinpa taas tämän pikku episodin kanssa, että vaikka en ole ihan tumpelo tietokoneiden kanssa, niin en kyllä mikään virtuoosikaan tällaisissa tilanteissa. Onneksi apu on lähellä, enkä joutunut panikoimaan tämän kanssa yksin. Tai siis ollenkaan.

Sillä aikaa, kun kone on ollut levossa, olen lukenut. Eilen kirjoitin vähän toispäistä raakatekstiä. Viikonloppuna luin loppuun Kate Mortonin Hylätyn puutarhan ja äsken lopetin Anita Brooknerin Päivät Pariisissa. Seuraavaksi lukupinossa olisi esimerkiksi keskeneräinen Vartion Hänen olivat linnut (puolivälissä jo keväästä asti) tai esim Hilvon Rouva S. Tai ehkä jatkan käännöskirjojen parissa ja otan seuraavaksi Cormac McCarthyn Matka toiseen maailmaan. Onkohan se kovin synkeä? No, lukemattomien pinossa riittää tavaraa, joten ihan heti ei tarvitse mennä kirjakauppaan. Tosin saatan silti mennä ja sortua johonkin uuteen.

Syksy orastaa. Aamuisin on ihanan raikasta ja tuulella on kylmät kulmat. Syksy tarkoittaa myös sitä, että on paremmat mahdollisuudet saada hylsyjä kustantamoista. Odottelen vielä jonkun aikaa, ensi kuulle ainakin, reilusti, ja kysyn sitten hylsyämättömistä kustantamoista väliaikatietoja.

Kello on jo sata. Haluaisin, että tämä ilta jatkuisi vielä ainakin kaksi tuntia, ennen kuin nukkumaanmenoaika alkaisi hönkiä kuumaa niskaan, mutta eipä onnistu. Tulin sen verran myöhään töistä, että ilta jää väkisin lyhyeksi. Paluuta arkeen, kaikin tavoin.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Mustikoita, vatukoita ja lomasta ja sen loppu

Huomenta. Siis iltaa. Jotain sellaista. Syön tänään kerättyjä vadelmia ja mustikoita. Kumpikin laatu omassa purkissaan ja kauhon lusikalla suuhuni. Lomat on lomittu. Olenko ollut lomatunnelmissa? En. Olenko levännyt? En. Tuntuuko siltä, että tämän kesäloman aikana ladatuilla akuilla jaksaa taas koko ensi talven? Ei todellakaan. Tämä kesä ja viime kesä eivät ole tarjonneet lomailua ja akkujen lataamista juurikaan ja kaksi kesää ilman rentoutumista alkaa jo vähän painaa takaraivossa. No, kunhan arki asettuu, niin kyllä se taas siitä, omalla painollaan, enkä ehdi miettiä, olenko väsynyt vai väsynyt. Hiukan pessimistinen kyllä, tällä hetkellä, ja samalla optimistinen: vaikka huomenna pitääkin palata töihin, niin alkavalla viikolla on iltaisin kaikkea kivaa, joten tulossa ei mitenkään voi olla huono viikko. Plus että ensi viikonlopun olen kotona. Mitä luksusta. Ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua.

Vaikka tänä kesänä oli ikävän paljon samoja asioita kuin viime kesänä (hautajaiset, huolehtimista, puuhaa kotitarpeiksi ja vähän ylikin), niin se on ollut erilaista, että en ole lukenut. En ole lukenut loppuun mitään muuta kuin kaksi runokirjaa. Muita olen aloittanut, mutta loppuun en ole saanut vielä yhtään. Kaikkein todennäköisin loppuunluettava on nyt Niina Hakalahden Sydänystävä, ja Kate Mortonin Hylätty puutarha on hyvässä menossa jo, mutta jotenkin tympii juuri nyt. Jos vuosi sitten olin tähän mennessä lukenut varmaan parituhatta sivua, niin tänä kesänä ehkä kaksi sataa. No, tästä eteenpäin voin ehkä keskittyä lukemiseenkin.

Mutta jos on ollutkin hiukan raskasta ollakseen kesä, niin entäs sitten mustikat! Olen syönyt mustikoita aina kun on ollut mahdollista. Olen käynyt aamuisin yöpuvussa poimimassa aamiaismustikat. Olen poiminut pakkaseen, olen poiminut suuhun, olen poiminut kuppiin ja kaatanut siitä suuhun. Aamupalaksi ja iltapalaksi, jälkiruuaksi ja välipalaksi. Minusta tulee kohta ehkä mustikka. Ja nytkin syön mustikoita. Ja vattuja, joita en ole syönyt enkä nähnyt vuosikausiin näin paljon. Meidän vatukkomme oli niin suuri ja runsasoksainen, että vaikka sieltä kävi poimimassa vattuja puoli sukua, niin tänään, kun poimin viimeiseni, eli nämä, joita juuri syön, niin oksat roikkuivat taas raskaina kypsien vadelmien painosta, enkä millään saanut kaikkia poimituksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pyörin vattupuskissa ja mustikanvarpujen seassa innosta pinkeänä. En kerää kymmeniä ämpärillisiä, mutta kerään kuitenkin. Mustikoitten poimiminen on melkein eniten zen, mitä ihminen voi tehdä. Ja että näin aikuisena saa ihan itse päättää, paljonko ja kauanko kerää. Minä kerään mieluummin neljä kertaa päivässä vähän, kuin vietän tuntikausia puskissa. Vähitellen keräämällä mustikointi ei tunnu missään eikä ole raskasta, vaan pelkästään zen.










keskiviikko 5. elokuuta 2015

Tänään tässä

Ihanan rento aamupäivä kotona.

Ulkolounas, viinilasillinen ja leivos.

Ihanan rento iltapäivä ulkona ruohikolla pyyhkeen päällä.

Lounaalla luin Silene Lehdon Lumikin sydän -runokokoelmaa. Tykkään siitä. Ostin sen ihan liian halvalla (2,95e) pari viikkoa sitten ja olisin voinut maksaa enemmänkin. Puolet Lumikin sydämestä on vielä lukematta. Yritän ehkä vähän säästellä, enkä lue kaikkea kerralla. Kirjoittelin lounaalla myös muutaman sivun diipadaapaa, joten ei valittamista.

Iltapäivällä melkein nukuin. Aurinko paistoi, tuuli puhalsi ja oli yhtä aikaa lämmintä ja viileää. Tuntui hyvältä. Ajelehdin unen ja valveen rajalla, tuntui että tuntikausia, mutta oikeasti se horrostus kesti vain parikymmentä minuuttia. Kesällä on ihana nukkua ulkona vahinkopäiväunia. Parasta se on silloin, kun ei ole mikään älyttömän lämmin keli. Joskus saattaa tarvita peitonkin, tai sitten vain maton poskensa alle, mutta se, kun on kuitenkin sen verran lämmintä ja niin rentouttavaa ja rauhallista, että voi luisua uneen ulkona puiden suhistessa - se on ihanaa. Jos minulla olisi parveke, järjestäisin sinne päiväunipaikan ja torkkuisin siellä aina kun voisin.


tiistai 4. elokuuta 2015

Sesonki

Ei ole näkynyt tasaisia päiviä. Ihan hyviä päiviä nämä viimeiset, mutta eivät tosiaan tasaisia. Viime yönä luin sängyssä Sanna Karlströmin runokokoelman Saatesanat. Vähäeleisiä runoja siitä, mihin sanat eivät meinaa riittää. Olen miettinyt sitä, että tekstin kautta pystyy kyllä välittämään surua, ja kirjoittaja voi saada lukijan itkemään niin että lukijasta tuntuu, että pakahtuu, mutta jokainen suru on kuitenkin yksityinen ja teksti koskettaa ihmisessä hänen omaa suruaan. Ja että kun tietyissä tilanteissa, tietystä kohdasta sydän särkyy, sitä ei voi enää paikata ehjäksi. Ei kukaan. Jotkut asiat on kannettava aina yksin.

Olen kulkenut hameessa ja ohuessa puserossa, koska päätin, että tarkenen. Tarkenin. Vastaan tuli ihmisiä, joilla oli paksua sukkahousua, saapasta ja takkia leukaan asti napitettuna, tai pitkiä lahkeita ja hihoja. Heillä oli varmasti ihan sopivan lämmintä vaatteidensa sisällä. Niin oli minullakin omissani. Lämpö on suhteellista.

Näin tänään hyvää ystävää. Hän sanoi, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Totesimme, että toiveikkaana on paljon kivempi elää kuin toivonsa menettäneenä pessimistinä. Vaikka koskaan ei yltäisi sinne, mihin tavoittelee, on parempi elää tavoitellen kuin periksi antaneena. Pettymyksiä ehtii kokea ihan tarpeeksi, niissä ei tarvitse rypeä etukäteen. Ajattelin kirjoittamista. Tuntuu, että kovin moneen asiaan ei voi vaikuttaa, mutta kirjoittaa minä ainakin voin. Ja ajattelin Volvoa: yhdestäkään tärkeästä (minulle tärkeästä, minun mielestäni potentiaalisesta) kustantamosta ei ole tullut vielä hylsyä. Entä sitten, jos kaikista tulee ja Volvo ei kelpaa? Tiedän jo nyt, että Volvon kanssa totaalihylkäys tulee olemaan potku polvitaipeisiin. Jos sellainen tulee, niin itken aikani ja kirjoitan Volvon sitten uudestaan. Ja sitä ennen odotan toiveikkaana.

Sitäpaitsi kyssäkaali on parhaimmillaan juuri nyt. Ei voi olla kovin surkeana, jos on kyssäkaalikausi.

maanantai 3. elokuuta 2015

Tyhjää ja täyttä

Elokuuta. Yöt ovat jo pimeitä. On vaikea uskoa, että kolme viikkoa sitten Norjan Lapissa teltassa näki lukea kirjaa tähän aikaan illasta/yöstä ilman mitään valoa ja ilman mitään siristelyä. Ei sillä, tykkään siitä, että yöt ovat vähän pimeämpiä - luulen, että se vaikuttaa unen laatuun.

En ole kirjoittanut sitten viime näkemän. En mitään asiallista. Jotain pientä. Katson tällä viikolla, josko saisin jotain aikaan. Ehkä. Saa nähdä, jos on aikaa. Jos ei muuta, niin vähän jotain epämääräistä raakatekstiä. Sen verran olen kuitenkin edesauttanut kirjoittamista, että olen ostanut lisää kirjoitusvihkoja. Sitä samaa laatua, jota olen käyttänyt vuodesta 2007 ja jotka ovat oikeasti lasten piirustuslehtiöitä. Laskin, että minulla on jemmassa 18 tyhjää vihkoa. Menossa on vihko nro 34, eli tällä tahdilla noiden tyhjien pitäisi riittää tosi pitkäksi aikaa. Ja vaikka kirjoittaisin ennätysvauhtia (vihko viikossa täyteen, se tapahtui kerran yhdellä virkavapaalla), niin siltikin tyhjät vihkot riittäisivät pitkälle, melkein vuoden loppuun kai. Joten ei hätää sen suhteen - olen ihan jumiutunut ja addiktoitunut tuohon paperikokoon ja -laatuun, siksi tämä hamstraus.

Väsyttää. Nukkumaanmenon aika. Sitä ennen taidan vilkaista, mitä olen kirjoittanut blogiin tasan vuosi, tasan kaksi vuotta, tasan kolme vuotta sitten. Joskus on hauska palata menneeseen ja miettiä, muistaako siitä mitään.