May the Force be with you

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Itsesääli on vihollinen

Itsesääli on helppoa. Joskus se on paikallaan, mutta oikeutetut itsesäälikerrat ovat paljon harvempia kuin kirjoittajaparka ajattelee. Itsesäälin helppous saa sen tuntumaan ratkaisulta, vaikka se ei ole ratkaisu, vaan kansi, joka vedetään ratkaisun päälle, jottei ratkaisua koskaan löydettäisi.

Itsesääli on hyvä keino olla tekemättä töitä. Se estää miettimästä sitä, mitä tekstissä pitäisi korjata. Itkeminen ei vaadi vaivaa, jos itkettää, mutta ajatustyö vaatii. Vaivalloista on myöntää, että ei, tämä teksti ei nyt aivan toimi, mutta jos teen sille jotain, voin saada sen toimimaan.

Itsesääli on laiskan kirjoittajan keino painaa totuutta piiloon. Voin hokea, että olen ihan paska, että teksteistäni ei ole mihinkään, että tekstini joutaisivat kompostiin ja että minun pitäisi lopettaa kirjoittaminen. Mikään tuosta ei edesauta sitä, että katson itseäni silmiin (kuvaannollisesti), arvioin tekstejäni kiihkotta ja myönnän, että korjattavaa on. Ja juuri siinä kohtaa, kun myönnän, että korjattavaa on, minun täytyy pysähtyä siihen: korjattavaa on. En saa lipsahtaa yli: korjattavaa on ja itse asiassa koko tekstini on paska ja kaikki tekstini ovat paskoja ja minä olen paska ja menen loppuillaksi itkemään elämän kovuutta sängyn pohjalle. Ei. Vaan: korjattavaa on.

Edes siinä kohtaa en saa heittäytyä itsesäälin syliin kun ajattelen, että kyllähän minä muuten, mutta ne työt, ne päivätyöt, ne syömme-kaikki-energiasi-työt. Ei auta. Tällä hetkellä työt kuuluvat tähän settiin ja jos en pysty kirjoittamaan tässä ohella, niin kuka siinä häviää? Ei ainakaan työt. Minä. Kirjoittaminen. Minä. Se osa minusta, jota minä rakastan ja jossa onnellisuus-osa asuu. Jos nyt saa olla pateettinen. Joskus saa olla, joskus pitää olla. Ja joskus pitää vain heittää patetiat ja itsesäälit hiiteen ja olla sitkeä. Totta kai sitä toivoo, että olisi joku, joka buustaisi, joka sanoisi, että hienosti taisteltu tähän asti, jatka samaan malliin. Joku, joka silittäisi ja pitäisi huolta silloin kun se oikeutettu itsesääli istuu sylissä. Vaikka auttaisiko sekään? Helpottaisi ehkä kulkua, mutta kirjoittaminen, se pitää tehdä aina itse.

Eipä kummempaa

En ole kirjoittanut viikonloppuna. Eilinen oli vapaapäivä, shoppailin hiukan ja illalla kävin uimahallissa saunomassa. Illan vietin kotona - sarjassamme "railakasta sinkkuelämää osa 392". Ilta-aktiviteetteihin kuului pyykin pesu ja tiskaus. Lisäksi kirjoitin joulukortit - ihan etuajassa. Mutta että - sangen jännittävä lauantai-ilta, eikö?

Tänään herätyskello soi puoli ysiltä, mutta tein sille jotain ja sitten kun havahduin, kello oli 11. Oho. Olin ajatellut tehdä kaikenlaista aamulla, mutta en sitten tehnyt, näköjään. Ehkä nukkuminen teki ihan hyvää, kun se noin helposti onnistui.

Tänään olen jutellut hiukan kirjoittamisesta ja ajatellut kirjoittamista. Vaikkei tekstiä ole syntynyt, tuntuu silti ihan hyvältä. Kun ajatukset ovat oikeassa suunnassa, tuntuu oikeammalta, vaikkei tekstiä syntyisikäään. En tiedä kirjoitanko tänään yhtään, mutta ajattelin jatkaa ajattelua.

Hiirikäteni on kiukutellut viime aikoina ihan urakalla ja huomiseksi olen varannut ajan akupunktioon. Vaatii varmaan muutaman käyntikerran lyhyen ajan sisällä, että käsi tokenee paremmaksi. Se tarkoittaa myös pakollisia lomapäiviä kirjoittamisesta: yleensä neulottamisen jälkeen käsi on tosi ärtynyt loppupäivän ja sitä tekee mieli vain pitää lämpimänä ja lepuuttaa. Onneksi luettavia kirjoja on sen verran, että voin keskittyä niihin.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ehkä ja #¤%&!

Joinakin iltoina vain tulee paha mieli pienistä asioista. Ehkä se johtuu siitä, että on nukkunut edellisyönä tosi huonosti ja siitä, että yksi osa työstressistä floppaa lopputöikseen. Ehkä se johtuu siitä, että on vähän huono olo ja joka paikkaa kolottaa tai ehkä siitä, että toiset ihmiset eivät käyttäydy siten kuin toivoisin. Ehkä se johtuu kaikesta yhteensä ja sitten vielä jostain, jolle ei ole sanoja. Ehkä nukkuminen auttaa.

Tällaisinä hetkinä tekisi mieli oksentaa ihan kaikki pois sydämeltä, pohjamutia myöten. Tällaisten hetkien jälkeen, nukutun yön jälkeen, saattaa olla nolo olo: "ylireagointia, hyvä ettet kertonut mitään, koska ethän sinä oikeasti niin tunne". Oikeasti. Aivan kuin tunteet olisivat jotain pysyvää, jos ne koskevat pysyviä asioita. Aivan kuin tunteet voisivat olla vääriä. Aivan kuin minun pitäisi olla jotenkin - seesteisempi, vähemmän kiukkuinen, vähemmän vaativa. Kilteillä tytöillä ei ole paha olo. Kilteillä tytöillä ei kyllä ole yhtään mitään, ei sen puoleen.

Jo nyt alkaa tuntua siltä, että mitä hittoa. Että ihan maailman turhin bloggaus, ei minusta enää tunnu tuolta, ei saa tuntua. Olen enää vain hapan ja aavistuksen alistunut. Että deletoisiko koko roskan. En deletoi. Perkele. Paitsi sen pateettisimman lauseen juuri äsken. Ja jos teille ei kelpaa tämä, niin te surffaatte jonnekin muualle. Minun tekee mieli potkia puolta maailmaa nilkkaan, mutta sen sijaan menen nukkumaan.

Ja ei, alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Ja kyllä, tämä on ihan #¤%&!:n typerä postaus. Ihan uhallakin.


Edit kymmenen minuutin kuluttua:
Joko olen oppinut suhteellisuudentajua tai sitten kiellän kaikki negatiiviset tunteeni tehokkaasti ;), mutta nyt lähinnä nolottaa. Ja väsyttää. Ja on sellainen olo, että "joo joo, on kamalaa, mutta katsotaan uudestaan huomenna" - tiedättehän, niin kuin täpinöitsevälle lapselle sanotaan, hiukan alentuvasti, kuitenkin kärsivällisesti, huoaten. "Kun se nyt vaan on tollanen." Jos viitsisin, lainaisin Elisabet-tätiä (muistaakseni se oli hän, jossain Runotytössä): "Onnetonta, että toiset kiihtyvät noin helposti".

tiistai 25. marraskuuta 2008

Arkea

Neljä sivua raakatekstiä, ei mitään järkevää mutta sitäkin villimpää; menin tasan sinne mihin mielikuvitus näytti, hyvä että pysyin perässä. Mielenkiintoista. Tuota pitäisi harrastaa pitemmälti. Miksen nyt? En jaksa. Huono selitys, tiedetään, mutta työt, jumppa, jostain syystä viilenneet jalat, olalla keikkuva uni... Huomenna lähden ajoissa töistä ja töistälähdön ja aktiviteetin välissä menen johonkin kahvilaan kirjoittamaan.

Kohta sänkyyn lukemaan.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Hehkutusta

En tiedä mistä aloittaisin. Kirjoittamisesta vaiko siitä, että sataa lunta ja alkaa hämärtyä vai siitä, että uunista leijailee ruoan tuoksu. Ihana päivä. Taivaallinen. Opettavainen. Tarpeellinen. Vapaapäivä, kirjoitustyöpäivä.

Olen kirjoittanut Iotan uudestaan tänään. Osa on samaa kuin edellisessä versiossa, paljon on uutta - kokonainen henkilöhahmo esimerkiksi. Teksti ei ole tietenkään vielä valmis, mutta olen saanut mielestäni paljon aikaan. Raakatekstin kirjoittamisen avulla uusi Iota alkoi elää. Lounaan jälkeen printtasin sen ja menin lähikuppilaan jatkamaan kirjoittamista. Kirjoitin raakatekstiä sekä kävin Iotan printistä läpi ja yritin miettiä sen ydintä. Sitten kynästäni loppui muste ja kirjoitusvihosta sivut ja tulin ruokakaupan kautta takaisin kotiin. Sen jälkeen olen taas kirjoittanut raakatekstiä (uuteen vihkoon uudella kynällä) ja korjannut Iotaa koneelle. Olen ylpeä itsestäni: olen saanut tosi paljon aikaan. Kaksikymmentä sivua raakatekstiä (tähän mennessä) ja uudistunut Iota, joka tuntuu paremmalta kuin entinen.

Olen ollut tänään ihan valtavan onnellinen. Kun istuin lähikuppilan ikkunapöytään kaakaomukin kanssa (ulkona oli ihan kaakaoilma), oli tosi lähellä, etten alkanut parkua. Kaikki oli niin kohdallaan. Tai siis minä olin niin kohdallani - oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoittamassa ja kirjoittaneena. Tänään on ollut hieno päivä; olen löytänyt oman paikkani, olen pystynyt kirjoittamaan, olen hellinyt sitä osaa sielustani, joka kärsii väkivallasta jokaisena normityöpäivänä. Uskon ja toivon, että tämä päivä on toiminut hyvänä muistutuksena siitä, mitä haluan ja millaista se on. Olin jo kadottanut kirjoittamisen normiarjestani, nyt muistan taas, mitä kirjoittaminen on ja miltä se tuntuu. Nyt pystyn viemään sen taas paremmin mukanani normiarkeen. - Ja kyllä, tämä kuulostaa ihan valtavan pateettiselta, kaikki tämä puhe sielusta ja sen kokemasta väkivallasta ja omasta paikastani ja onnellisuudesta, mutta en voi sille mitään. Tuollaiselta se vain tuntuu.

Seuraavaksi ohjelmassa on ruokailu, jonka jälkeen ajattelin lukea hiukan Word Workia. Mitä enemmän luen sitä, sitä enemmän pidän siitä. Hyvä kirja, suosittelen kaikille kirjoittajille! Lukemisen jälkeen ehkä vielä vähän raakatekstiä ja sitten jumppaan. Tuon kaiken lumen läpi. Ihanaa. Kunpa tuo talvi kestäisi! Kyllähän minä tiedän, että säätiedotuksen mukaan jo huomenna on ällö plussakeli ja siitä se vain pahenee, mutta aion fiilistellä talvea nyt niin paljon kuin ehdin. Lumimyrsky oli ihan mieletön ja tuo kolmekymmentä senttiä lunta sisäpihalla on upeaa ja oi kunpa tulisi kunnon talvi.

Yhteenveto: Ainoa asia, joka on huonosti, on se, että joka päivä ei ole tämä päivä, vaan huomenna pitää taas mennä töihin. Yritän kuitenkin olla (ällö)positiivinen: tämän päivän ansiosta on varmasti helpompi kirjoittaa taas huomenna ja ylihuomennakin.

Nyt jatkan nautiskelua ja hehkumista.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Suuret on suunnitelmat

Olen ollut tänään ymmärtävinäni että nyt pitäisi alkaa tehdä töitä. Ajatustöitä. Kirjoitustöitä. Olen tehnyt pientä inventaariota ja todennut, että Iota ja Zeeta ovat ongelmallisia. Niiden lisäksi Epsilonia pitäisi pohtia, kuten eilisestä postauksesta huomaa. Kuosissa olevien kreikkalaisten pino pienenee pienenemistään. Aina, kun luulee, että homma alkaa olla ihan kohtuullisen hyvin paketissa, niin lunta tupaan. Tänään tietysti ihan kirjaimellisestikin (mikä autuas sää!), mutta myös kuvaannollisesti. Huokaus. Yritän pitää mielessä, että edessä oleva homma on kivaa, että kirjoittaminen on kivaa, löytöretket omaan päähän ja ehkä jopa alitajunnan reunoille ovat kivoja. Kivuuden vain unohtaa helposti, kun aikaa on vähän ja kaikkea "pitäisi".

Noiden ongelmatekstien kanssa on tarkoitus istua alas ja miettiä, mitä haluan sanoa niissä. Olen huono sellaisessa. Jos teksti toimii, on helppo sanoa, mikä pointti on, mutta jos ei toimi - no, se kai kertoo jotain, että pointtia ei ole helppo kaivaa esille, itsekään. Oman tekstin analysointi on joskus niin vaikeaa. Ja kirjoittaa pitäisi - paljon raakatekstiä, pois kaikki se kliseemössö, joka tunkee pintaan ja tukkii huokoset niin etteivät oikeat sanat ja ajatukset pääse paperille.

Huomenna on lomapäivä, jonka käytän kirjoittamiseen. Pelkään pahoin, että se ei riitä kuin alkuun pääsemiseen. Täytyy jaksaa jatkaa tavallisina päivinä töiden jälkeen. Olen menettänyt otetta siitä, kirjoittavasta elämästä, mutta nyt se pitää saada takaisin.

On niin paljon, mitä haluaisin lukea ja kirjoittaa. Valitan, että aikaa on kovin vähän. Jostain sitä aikaa pitää alkaa tehdä. Niskasta kiinni ja hommiin. Ihan oikeasti.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Tietoa

Unta siihen asti että kello soi. Hain kellon viereeni ja siirsin herätystä eteenpäin. Uni ei tullut enää. Luin Word Workia. Jos en ole aiemmin sanonut, niin sanon nyt, että se on aika oivallinen kirja. Ei riemastuttavalla tavalla hyvä, niin kuin Goldberg välillä, mutta asiallisella ja sympaattisella tavalla hyvä. Juuri tuollaisista asioista haluan jonkun kirjoittajan kertovan minulle omia näkemyksiään.

Pikku lukuhetken jälkeen vessan kuuraus. Sitten suihku, aamiainen, kauppa, sosiaalista elämää.

Kun tulin kotiin, olin saanut meilin Kontaktilta, joka kommentoi siinä pikaisesti Epsilonia, koska emme ole ehtineet nähdä, vaikka oli tarkoitus. Kontakti sanoo, että Epsilon on hiukan liian yksiulotteinen, hiukan liian lattea. Että sitä ironiaa, mikä tekstissä on, pitää lisätä. Pituutta voisi karsia. Monimuotoisuutta lisätä koko tekstiin. Luin meilin, nyökyttelin joissain kohdissa, toisten kohtien kanssa en ollut samaa mieltä. Tuo ironia-sanan käyttö vähän pysähdytti. Ironiaa lisää. Niin siis jos se nyt noin muotoillaan, niin joo, on Epsilonissa ironiaa, on toki. En vain ole koskaan ajatellut sitä sen tarkemmin. Että siinä olisi ironiaa. Eikä se kuitenkaan ollut vahinko, että Kontakti löysi tekstistä ironiaa - se vain - kun - niinku - en ajattele asioita tuolla tavalla kun kirjoitan...

Ja kaiken keskellä tänään kipeä varmuus siitä, että haluan elämän, joka tuntuu sisällä tältä. Haluan pohtia, mitä Epsilon kaipaa. Haluan keskittää energiani tärkeisiin asioihin. Tiedän mikä minulle on tärkeää.

Täytyy kirjoittaa, täytyy syventää kirjoittamista. Täytyy ajatella. Ei pelkästään siksi, että se on ainut mitä haluan tehdä, vaan myös siksi, ettei ole muuta mahdollisuutta. Ei, jos haluan olla pahoinpitelemättä sieluani. Ei, jos haluan olla onnellinen.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Kasvoja peilissäni

Viime viikkojen ajan olen havahtunut kasvonilmeisiini, tai siis lähinnä siihen, miltä ne tuntuvat naamalla. Olen huomannut rypistäväni tiedostamattani milloin mitäkin osaa kasvoistani: silmien seutua, suuta, koko kasvoja. Aina kun saan itseni kiinni kireän ilmeen ylläpitämisestä, rentoutan kasvoni - vain huomatakseni kahden minuutin kuluttua, että ilme on palannut.

Eräänä aamuna, kesken aamutoimien, muistin erään työasian. Ei ollut mikään kiva työasia. Puuhastelin mitä puuhastelin ja menin sitten kylppäriin ajatuksenani kai laittaa ripsiväriä. Kun astuin vessaan, vilkaisin automaattisesti peiliin. Sekunnin ajan peilistä katsoi vastaan joku toinen, sitten se katosi nähtyään säikähtyneen ilmeeni. Oli tosi pelottavaa nähdä omat kasvonsa sen näköisinä kuin näin ne hetken verran peilistä. Kuka oli se kireä, vihainen, ruma nainen? En oikeasti ole nähnyt kasvoillani ikinä ennen sitä ilmettä. Tajusin heti, että se johtui töiden ajattelemisesta, tunnistin tunteen kasvolihaksissa. Hui. Sen aamun jälkeen olen keskittynyt kasvolihasten rentouttamiseen entistä tomerammin.

Joskus kirjoittaessani havahdun tajuamaan kasvonilmeeni. Kulmien kurtistusta, hassua hymyä. Kasvot eivät ole kireät, eivät ahdistuneet, vaan kynä hakee tunnetta ilmeen kautta. Se on jännää. Omituisia ilmeitä. Jos näkisin ne peilistä, purskahtaisin varmasti nauruun. Nuo ilmeet eivät häiritse minua lainkaan.

torstai 20. marraskuuta 2008

Askel parempaan

Siivosin. Minä, joka olen pakoillut siivoamista jo pari viikkoa. Kyllä kiitos, olen aika tyytyväinen, että sain vihdoin aikaan. Nyt istun imuroidulla matolla koneen ääressä ja syön palkintolihaa. Luit ihan oikein, palkintolihaa. Jostain syystä tällä viikolla on tehnyt hirveästi mieli lihaa ja sitten noita Pandan uudehkoja Duelloja eli suklaapäällysteisiä lakuja. Ne odottavat vuoroaan lihalautasen vieressä.

Huomenna on perjantai - se luo toiveikkuutta tähän toivottomuuden häiritsemään arkeen. Huomisen jälkeen on lauantai, sunnuntai ja vielä maanantaikin kokonaan omaa aikaa ja vasta tiistaina takaisin töihin. Aika kivaa :).

Eilen illalla selasin Martinheimon Parempia vir(i)kkeitä loppuun. Ei se oikein ollut mistään kotoisin. Luin ennen nukkumaanmenoa luvun Word Workia ja se tuntui paremmalta. Joku voisi ihmetellä, että miksi ylipäätään luen nykyään noita kirjoitusoppaita. Yksi iso syy on se, että kirjoitusoppaitten lukeminen on keino ajatella kirjoittamista niinä päivinä kun en ehdi tai jaksa kirjoittaa. Ja saahan parhaista oppaista aina ideoita, herätyksiä, näpäytyksiä, oivalluksia. Se on tärkeää. Ajatteleminen.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Epätoivoiset yritykset jatkuvat

Ei mitään. Eilen kaksi sivua raakatekstiä, tänään lobotomia. En siivonnut edes. Vaihdoin lakanat kun tulin töistä, muu on vielä tekemättä. Huomenna sitten. Niin kuin viimeiset kaksi viikkoa. Yritän mennä tänään ajoissa nukkumaan ja nousta huomenna asialliseen aikaan. Niin kuin olen yrittänyt viimeiset kaksi viikkoa. Tänään nousin aamulla sängystä, menin eteiseen, sytytin valot, katsoin kelloa, sammutin valot, viritin kännykän herätyksen 40 minuutin päähän ja menin vasta yhdeksään töihin. Miksi? Ei huvittanut nousta. Ei siksi, että olisin ollut niin läpikotaisin väsynyt, vaan siksi, ettei tosiaan huvittanut.

Ensi maanantai on vapaapäivä. Aion käyttää sen itseeni eli kirjoittamiseen. Huomenna siivoan, sillä en halua käyttää perjantai-iltaa siivoamiseen.

- - -

Tahdon oman elämäni takaisin. Ihan oikeasti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Jaarittelua

Viikonloppu oli ilmeisesti rentouttava, päätellen siitä, miten absurdilta tuntuu ajatus mennä töihin huomenna. Töihin - miksi ihmeessä? Mitä tekemään? Mitä varten? Eeeii... tässä on nyt joku väärinkäsitys, enhän minä töihin ole menossa huomenna, en mitenkään! Unohdan siis asian vielä täksi illaksi ja ajattelen sitä vasta huomenaamulla kun herätyskello kilajaa puoli seitsemältä.

Palattuani kotiin liesusta olen kokannut, syönyt, tuijottanut telkkaria ja tehnyt hyvin pieniä neuletöitä. Tai siis hyvin pienesti. Kokattuani tavoistani poiketen uunilohta, muistin, miksi en juuri koskaan paista kotona kalaa (en pannulla enkä uunissa). Se haju. Vaikka liesituulettimeni on tehokas ja yritti helikopteroida koko kämpän ilmaan, niin ei auta. Haisee lohi. Eipähän tarvitse kokata sitä laatua pitkään aikaan. Kala on ihanaa, mutta en tosiaankaan kestä sitä hajua. Yleensä ostankin kaupasta savu- tai kylmäsavulohta, niitä kun ei tarvitse itse kärytellä.

Kunhan Idolsin tulokset on julkistettu, ryömin sänkyyn. Viime viikolla luin taas Elokuvan runousoppia iltalukemisiksi Word Workin lomassa ja täytyy sanoa, että Elokuvan runousoppi oli juuri niin hyvä kuin muistinkin edellisen lukemisen jäljiltä. Loppuillan ohjelma ennen tajunnan menetystä on siis hiukan lukemista. Todennäköisesti erittäin vähän, väsyttää aika sopivasti.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Kysymys

Muistatko kaiken, mitä olet tänään puhunut ja kenelle puhuit mitäkin?

Minä en. Alkoholilla ei ole osuutta asiaan.

Joinakin iltoina yrittää pukata morkkista: "mainitsin varmaan henkilölle a asiasta y. se oli asiatonta. mainitsinko henkilölle a asian y? mainitsin? en? kamalaa, jos mainitsin. en olisi saanut. kamalaa. olen tehnyt kardinaalivirheen ja minun pitää maksaman siitä."

Joinakin iltoina tuntuisi ihan kivalta vaihtoehdolta, että en käyttäisi energiaani joutavien asioiden miettimiseen.

Joinakin iltoina päätän, että seuraavana päivänä en puhu mistään muusta kuin täysin pakollisista asioista, jotta minulla ei ole edes mahdollisuutta mainita vääriä asioita väärille ihmisille. Ongelma ratkaistu.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Tiistairaportti

Pieniä korjauksia Sigmaan, äänetöntä hyräilyä. Tiskit likoamassa, seuraavaksi ne ja käsillä kuuma vesi. Kolme raakatekstisivua, jotka auttoivat vähän enemmän irti siitä pakollisesta päiväntäytteestä. Kynttilöitä. Musiikkia. Kunhan olen tiskannut, kirjoitan hiukan lisää.

Eilen luin Puhdistuksen loppuun, tai siis viime yönä. Toivottavasti se on Finlania-ehdokkaana. Vaikuttava romaani, nyt harmittaa, etten nähnyt näytelmäversiota.

Haparoin kahden hevosen välissä, jalka kummankin selässä. Suurin osa painosta on toisen hevosen selässä, yritän siirtää painoa toiselle, jotta voisin lopulta astua molemmilla jaloilla sille puolelle, liukua istumaan selkään, ratsastaa omaa reittiä. Yksi ihminen, yksi hevonen. Ei se onnistu vielä, nyt on vaikeaa pitää painoa edes tasan.

Ilta ikkunaverhojen takana on musta ja märkä. Viime yönä kuulemma myrskysi.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Sigma

Kirjoitin kuusi sivua raakatekstiä ja raakatekstistä nousi tarina, jonka kirjoitin novelliksi koneelle. Ihan vain rauhallisesti kirjoitin. Sigma. En tietysti tiedä, onko siitä Sigmaksi kreikkalaisiin, mutta Sigman se sai nimeksi. Edellisistä alkioista Rho on yhä koskematta, eikä siitä mitään taida tullakaan, mutta Sigman kanssa ei tunnu näin tuoreeltaan olevan sitä ongelmaa, että tuleeko siitä jotain. Se on jo.

Omituinen olo. Ei tunnu oikein miltään. Ihan kuin Sigman luominen olisi ollut jotenkin rutiinia. Ei, rutiini ei ole oikea sana. Itsestäänselvyys. Kirjoitin raakatekstiä, tajusin tarinan. Totesin, että pitää kirjoittaa se koneelle. Kirjoitin sen. Sanat tulivat samaan tahtiin kuin kirjoitin. Ei mitään ryöppyä, ei myöskään päkistämistä. Kirjoitin niin kuin olisin vain - kirjoittanut. Välillä tämä siis tapahtuu näinkin.

Tahmatassuilua

Aloitin eilen junassa vihdoin Sofi Oksasen Puhdistuksen. Vaikuttaa hyvältä. Tai vaikuttaa ja vaikuttaa, olen jo yli puolenvälin, joten voin varmaan sanoa, että on hyvä. Puhdistus onkin ainoa, mitä olen aloittanut miesmuistiin. Naismuistiin. Henkilömuistiin. Ihan sama, mutta siis pointti oli se, että oikein mitään en ole saanut aikaiseksi. Joo, olen ollut kipeä, ja kipeänä ei ole tarkoitus saada aikaiseksi muuta kuin paraneminen. Tiedetään. No, nyt taudista on jäljellä enää se, että yskin keuhkojani pihalle ja yskimisen lomassa niistän kaikuvasti, joten olisi jo aika saada aikaan. Muutakin kuin Puhdistuksen lukemista.

Aikaansaatavien listalla nro 1 on kirjoittaminen. Ei yllätä ketään? Ei minuakaan. Tällä hetkellä nro 1:n yli yrittävät kovasti ajaa nro 2 tiskaaminen ja nro 3 lukeminen. Myös nro 4 eli neulominen muistuttaa itsestään ja nro 5 eli aivoton telkkarin katselu puolustaa paikkaansa sillä, että pitää ottaa löysästi, ettei tule jälkitauti. Ihan kuin tiskaaminen tai kirjoittaminen edesauttaisivat jälkitauteja.

Olo on tahmea. Tuntuu kuin en olisi kirjoittanut aikoihin mitään. Ainakaan mitään oikeaa. Ai että mitä on "oikea" kirjoittaminen. No tietysti kreikkalaisia ja niiden loputonta uudelleenkirjoittamista, hinkkaamista, viilaamista ja säätämistä. Ihan kuin raakateksti ei olisi oikeaa... Oikeasti, jonkun pitäisi lahdata se tyyppi, joka keksi, että asioita voi määrittää sanalla "oikea". Oikeaa kirjoittamista, oikeaa käytöstä, oikeat sanat, oikea täytekakku, oikeat yöunet. Oikea ihminen.

Jaahans. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tai kainalon alta, käsivarresta, siitä allipaasikivien kohdalta, ja riipiä itseni kirjoitusvihkon ja kynän ääreen. Ja se on ihan väärä taktiikka. Minut saa aina tekemään mielensä mukaan kun vähän paijaa, silittää päätä ja puhuu nätisti. Tai toinen vaihtoehto on syyllistäminen. Se toimii takuuvarmasti. Että eiköhän tästä ruveta puuhaan, ennen kuin täytyy ottaa oikein järeät keinot käyttöön.

torstai 6. marraskuuta 2008

12 ihanaa kirjaa kirjahyllystäni

Flunssa edelleen. Koska huono olo estää nukkumisen ja olen tuijotellut aikani kuluksi kirjahyllyäni, tässä teille lista, ennen kuin palaan sohvalle vaakatasoon, tuijottamaan kirjahyllyäni.

Richard Adams: Ruohometsän kansa
L.M.Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Banana Yoshimoto: Kitchen
Lisbeth Pahnke: Britta ja Hopea talvipuuhissa
J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Philip Pullman: The Amber Spyglass
Stephenie Meyer: Breaking Dawn
Aino Kallas: Sudenmorsian
Niemi+Salminen: Nimbus ja tähdet
P.Mustapää: Kootut runot
Edith Södergran: Runoja
Haruki Murakami: Kafka on the Shore

Kirjat eivät ole missään järjestyksessä, lista ei kerro hienoimmista kirjoistani tai kirjoista, joita arvostan eniten, tai lempikirjailijoitteni kirjoista. Jostain syystä nuo kaksitoista kirjaa kuuluvat otsikon "ihana" alle tänään, tässä mielentilassa. Monet niistä kuuluvat tuohon listaan kaikkina päivinä kaikissa mielentiloissa, jotkut ehkä eivät. Tuolta lista kuitenkin näyttää juuri nyt.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Ei niin pahaa ettei hyvääkin

Olen tutustunut eilen ja tänään erilaisiin flunssaoireisiin, joista osan olemassaolon muistin entuudestaan, osaa en. Olen möhkinyt peiton alla niin paljon, että nyt päätin tuulettaa. Ikkunasta valuu kylmää ilmaa, jota en haista, koska nenä on tukossa. Olen ihan varma, että raitis ilma haisee hyvältä.

Päivän paras asia tulee kaukaa: Obama voitti. Ihanaa! Tuosta hyvästä jaksan sairastaa vielä huomisenkin.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Välineurheilua

Viime yö ei mennyt ollenkaan hyvin, mitä nukkumiseen tulee. Sen seurauksena olen ollut tänään vähän pöhnäinen. Kaiken lisäksi iltapäivällä, noin suunnilleen kello 14.43 tajusin, että ahaa, kurkussa tuntuu jotain. Se jotain on kasvanut tässä illan mittaan ja juuri nyt olen ihan tyytyväinen, etten mennyt jumppaan tänään. Ehtiihän sitä myöhemminkin, sitten kun on parantunut tästä mikä ikinä lieneekään. Kirsi kirjoitti tänään kuvatekstissään siitä, että unen puute altistaa sairauksille. Ihan totta varmaan, mutta en tiennyt, että seuraus huonosti nukutusta yöstä on näin nopea ja konkreettinen. Epistä?

Töistä tultuani sain innoituksen mennä kotiin kirjakaupan kautta. Onneksi. Löysin hyvän kynän johon saa jopa vaihtosäiliön, eli ei tarvitse heittää koko kynää roskiin kun muste loppuu. Ostin niitä kaksi ja toivon hartaasti, että refillejä löytyy kun niitä tarvitaan...

Kynien lisäksi löysin uusia kirjoitusvihkoja. Tämänhetkinen lähestyy uhkaavasti loppuaan ja mietinkin jo, että mistä löydän sopivan uuden vihon. Minullehan käsin kirjoittaminen on välineurheilua. Kynän pitää olla sopiva (ks. ylle), liukua hyvin paperilla, ei liian paksu, ei liian ohut, miellyttävä käteen, musta, ei kuulakärkikynä vaan kunnon musteella toimiva. Kirjoitusvihko on toinen asia. Sen täytyy olla sopivan kokoinen (a4 on liian iso, a5 liian pieni), sivuilla ei saa olla ruutuja tai viivoja ja vihon täytyy ehdottomasti olla kierreselkäinen. Mitä rumempi kansi, sitä parempi, sillä kauniisiin vihkoihin kirjoittaessa on helposti paineita, että sisällön pitäisi olla yhtä kaunista kuin kansien. Paperin täytyy olla miellyttävän tuntuista kynän läpi, eikä liian ohutta. Eikä liian paksua tietenkään... Voitte arvata, että kun pitäisi ostaa uusi kirjoitusvihko, homma ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Joka tapauksessa, kuin ihmeen kaupalla löysin vihkoja, jotka ovat samaa sarjaa kuin ensimmäiset, reilu vuosi sitten ostetut kirjoitusvihkoni. Huraa! Täydellinen koko, hervottoman rumat kannet, paperi miellyttävää, sopivankokoiset kierteet selkämyksessä. Hinta vain oli noussut, viime vuonna maksoin vihosta euron, nyt kaksi euroa, mutta kauppakaan ei ollut sama, joten annetaan anteeksi. Ostin neljä vihkoa heti kättelyssä. Joku lapsiraukka jää nyt ilman piirustuspaperia, sillä sitä nuo vihkot oikeasti ovat: lasten piirustusvihkoja kierreselällä. Toimivat kyllä kirjoittamiseen paljon paremmin. Vanhemmat ostakoot pikku Picassoilleen jotain toista paperia, minä tarvitsen juuri noita vihkoja.

Kurkkukipuista oloa helpottaa siis hiukan se, että tein tänään hyviä ostoksia. Kynien ja vihkojen lisäksi ostin kirjakaupasta ihan ökykalliin heijastimen, mutta kun se oli bambin muotoinen, niin en voinut jättää sitä kauppaan. Kun otetaan huomioon, että ostin ruokatunnilla ihan perinteisen sydänheijastimen, niin heijastinasianikin ovat aika hyvällä mallilla. Jos ei muuta, niin ainakin autot näkevät minut nyt.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Ei loppua

Ei loppuosaa tänään Alfan muokkaamiseen. Kävin ratsastamassa, katsoin telkkaria, olen poikki. Väsyttää. Puhuin ystävän kanssa. Tuli yksinäinen olo. Ristiselkää jomottaa. Tallin pihassa seisoin niskat nurin, höyrysin, katselin tähtien armeijaa. Kaksi sputnikkia lensi kaiken poikki, ne olivat kovin kaukana. Maa oli kova jalkojen alla, pakasti.

Keskikohta

Melkein tunti. Deletointia ja sitten uudelleenkirjoitusta sivun verran. Alku oli vaikea, mutta sitten teksti ei pistänyt enää niin paljon vastaan. Teksti? Siis minä. Tunnissa ehtii kirjoittaa tosi paljon raakatekstiä, mutta uudelleenkirjoittaa vain sivun. Varsinkin jos itse potkii vastaan koko ajan.

Ei ole voittajaolo, mutta rauhallisempi kyllä. Tuntuu siltä, että vaikka hiomista varmasti tarvitaan vielä, niin tuossa se on silti, tuon muotoinen. Epäkompromissi. Enempi ei olisi uskottavaa, mutta tuo ratkaisu kestää paremmin kuin mikään aiemmista. Huh. Nyt on nälkä.

Silitän liinan pöydälle, sitten alan laittaa ruokaa. Menen tänään ratsastamaan pitkästä aikaa.

Alku

Aloitin kirjoittelemalla kuutisen sivua sekavaa raakatekstiä, joka muistuttaisi huonoja proosarunotyyppisiä tekstejä, jos ikinä kykenisin ajattelemaan että olisin edes kerran vuodessa sinne päin kallellaan. En ole, joten kirjoitin siis epämääräistä raakatekstiä kuutisen sivua. Sitten pari sivua Alfaa, joka on ollut viimeiset ajat piikki lihassa. Se loppu. Ei kykene! Ei osaa! Männä viikolla eräänä työaamuna ripsiväriä laittaessani ajattelin, että ehkä teenkin Alfan ratkaisukohtauksen näin ja tällä tavalla. Ajattelin siinä peilin edessä, että muista tämä ajatus, muista tämä ajatus, ja säntäsin niine hyvineni metroon ja töihin. Onneksi ajatus jäi muistiin, eikä hävinnyt arjen pyörteisiin.

Tässä viikkojen aikana olen aina silloin tällöin pohtinut Alfan ratkaisevaa kohtausta. Kirjoitinkin siihen jo lopun, joskus lokakuun alussa, mutta en ollut tyytyväinen. Tajusin ihan itse, ilman että kukaan sitä sanoi, että Alfassa en voi mennä siitä, missä aita on matalin (voiko sitä tehdä milloinkaan tekstien kanssa, hyvällä omallatunnolla siis?) ja jos jättäisin ratkaisukohtauksen tuollaiseksi mitä se nyt on, koko teksti olisi lässähdys, lattea. Samalla tavalla pettymys kuin Erottamattomat-elokuva, josta puuttui loppuhuipennus ja kehittyvät henkilöhahmot ja joka ei siksi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Siispä Alfa tarvitsee sen jännitteet purkavan konfliktin, ettei se käyttäydy kuin ilmapallo, josta lasketaan hitaasti ilmat pihalle.

Takaisin nykyhetkeen. Kirjoitin pari sivua raakatekstiä sen viimeviikkoisen meikkauksen keskellä tulleen ajatuksen pohjalta. Seuraavaksi on tarkoitus siirtää teksti käytäntöön, eli toisin sanoen deletoida se olemassa oleva ratkaisu Alfasta ja kirjoittaa tuo uusi tilalle. Istuin jo tomerana koneen ääreen ja - avasin netin, niin kuin näette. Tajusin aika pian, että meilien tsekkaaminen ja toisten blogien lukeminen on vain sitä, että haluan lykätä Alfan kirjoittamista. En tahtoisi kirjoittaa sitä. Se hermostuttaa, pelottaa hiukan. Epämukavuusalue. Kaikkihan tietävät, mitä seuraa siitä, että tunnistaa epämukavuusalueensa? Jep, sinne täytyy mennä. Mieluiten pää edellä. Kerään juuri rohkeutta sitä varten, hengittelen syvään, tunnistan kaikki tarpeeni (janottaa, välipalattaa, tekee mieli neuloa villasukkaa, surffata netissä jne) sijaistoiminnoiksi, joita haluaisin tehdä mieluummin kuin kirjoittaa.

Miksi kierrän Alfaa ja pelkään tarttumista siihen? Pelkäänkö epäonnistuvani? Jep. Pelkäänkö, että kirjoittaminen on epämiellyttävää, koska aihe on jotenkin vaikea ja koska pidän henkilöhahmoistani, enkä tahtoisi heille käyvän niin kuin on tarkoitus? Jep. Pelkäänkö sitä, että joudun käyttämään paljon voimiani työntyäkseni epämukavuusalueelle? Jep.

Pakitan pari askelta ripustamalla pyykit (pesukone pysähtyi juuri äsken) ja sitten, voimakas ponnistus, kymmenkunta juoksuaskelta (tässä vaiheessa tunnen itseni pituushyppääjäksi ottamassa vauhtia), napakka ponnistus ja -