May the Force be with you

maanantai 30. syyskuuta 2013

Arkea ja pasianssin suunnittelua

Arki ja kirjoitusvapaan loppuminen tarkoittavat seuraavia asioita:
- pitää herätä tuntia aikaisemmin
- ei saa syödä silloin kun on nälkä, vaan silloin kun on ruuan aika
- sänky on petaamatta kun tulen kotiin
- tee ei ole yhtä hyvää kuin kirjoituskahvilassa ja teen sen itse
- kotityöt pitää hoitaa ilta-aikaan
- pitää valita, mitä haluamiaan asioita tekee tänään, koska ei ehdi enää tehdä niitä kaikkia
- kirjoitusvihko täyttyy paljon hitaammin
- paikoista, joihin menee viikonlopuksi, pitää tulla sunnuntaina kotiin
- istun käytännössä koko päivän koneen ääressä
- lounasastioita ei tarvitse tiskata itse
- minulle maksetaan siitä, mitä teen päivän aikana
- minulla ei ole puheripulia illalla, koska olen kommunikoinut ihmisten kanssa päiväsaikaan
- pukeudun muuhunkin kuin niihin kahteen neuleeseen, mikä on ihan hyvä, kun vaatekaappi  kuitenkin on täynnä vaatteita

En aio kirjoittaa tänään. Pesen pyykkiä ja neulon lapasta ja luen kirjaa. Hain sitäpaitsi kirjastosta kolme luettavaa kirjaa lisää. Yksi niistä on Magdalena Hain Kellopelikuningas. Se on seuraavana lukulistalla. Kunhan tästä taas totun työarkeen, rupean miettimään toden teolla Volvon kohtausrakennetta. En halua sinänsä kikkailla, mutta pitää miettiä, mitä voi kertoa missäkin vaiheessa ja mitkä asiat vaikuttavat mihinkin. Aion kirjoittaa tärkeimmät kohtaukset paperilapuille ja pelata niillä pasianssia. Kaksi aikatasoa ja toisen aikatason kaksi kertojaa ovat ihan tarpeeksi haastava pasianssi minulle. Toivottavasti ei liian haastava.


sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Den sista söndagen

Viikonlopunvietosta mukaan tarttui yksi kirja (Herta Müllerin Hengityskeinu, 3e), joten kuvio on taas kerran se, että lukemattomien pino karttuu uusilla, enkä ehdi lukea vanhojakaan alta pois. Etenkään kun olen käynyt kirjastossa hamstraamassa lisää lukemista ja tällä hetkellä on kesken Maria Turtschaninoffin Helsingin alla. Lisäksi kesken ovat lapaset. Ja yksi virkkuu. Ja vanhat käsityöt. Ja yksi käsikirjoitus ja pari isoa novellia. Ja aika paljon muutakin. 

Tähän loppuu minun kirjoituskuukauteni ja huomenna palaan töihin. Alkaa arki ja Volvo joutuu jakamaan huomioni muiden asioiden kanssa. Viikonloppuna en juuri ajatellutkaan Volvoa ja se teki siinä mielessä hyvää, että nyt olisin taas valmis sen kimppuun... mutta Volvo joutuu nyt tyytymään iltoihin päivien sijasta.

Viikonlopunvietosta mukaan tarttui pullo mustaherukkamehua ja toinen puna-mustaa. Mehulasi käteen ja sohvalle, mars.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Pffff, sanoi ilmapallo ja tyhjeni

Tänään en ole kirjoittanut mitään järkevää. Kävin kirjoituskahvilassa, join kaksi teetä ja söin munkin, jota ei ehkä oikeasti tehnytkään mieli, mutta koska olin päättänyt syödä sen, söin sen.

Tulin kotiin. Neuloin lapasta, söin, luin loppuun Seuraelämän säännöt, joka oli jotenkin surullisen alavireen kirja, hyvä kyllä, mutta kaihoisa, tai sitten minun mieleni teki siitä sellaisen.

Lojun. Mikään ei huvita, päinvastoin on masentunut olotila ja tuntuu, että kaikki on harmaata ja mustaa, tai vielä pahemmin: värillistä, mutta mitä väreistä.

Kai tämä on kuukauden kirjoitusvapaan laskuhumala. Kirjoituskrapulapäivä. Haluaisin olla iloinen ja reipas ja tiskannut, mutta en ole. Väsyttää. Haluaisin jotain turvallista.

Otsaa väsyttää, vaikka en ole kai rypistellyt sitä tänään. Tiskaan. Raivaan vähän. Miksi en tekisi niin, kun aikaa on. Ja koska ei kerran huvita mikään, niin yhtä hyvin voin sitten tehdä jotain yleishyödyllistä. Ja usein siitä, että rupeaa reippaaksi, vaikka ei huvittaisi, tulee oikeastikin reippaampi mieli. Se on hyvästä.


torstai 26. syyskuuta 2013

Melkein saldo

Kirjoitusvapaa kolistelee loppuaan kohti. Neljästä viikosta minulla on jäljellä huominen ja tänään vielä pari tuntia ennen kuin menen iltamenolle. Miltä se tuntuu? kysyy ääni päässäni (pitäisikö huolestua?) ja minä sanon sille, että haikealta, harmilliselta ja hyvältä. Hyvältä siksi, että olen saanut Volvoa aikaan niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Oli kamalan vaikea asettaa sivumäärätavoitteita, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut pitkää kässäriä, vaan edelliset viisi vuotta novelleja. On ihan eri asia laittaa tavoitteita pitkälle proosalle kuin novelleille. Ei novelleja voi mitata samalla tavalla.

Ajattelin alunperin, että olisi hienoa, jos saisin syyskuun aikana kirjoitettua neljäkymmentä sivua. Minulla oli kolmekymmentäkolme sivua koneella, kun aloitin kirjoitusvapaani. Nyt minulla on yhdeksänkymmentäkahdeksan sivua. Tulosta on tullut kuusikymmentäviisi sivua. Paljon enemmän kuin mihin luulin yltäväni. En osaa sanoa, onko se absoluuttisesti paljon vai vähän tai onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin absoluuttisesti paljon tai vähän, koska kaikkihan riippuu tekstistä. Pääasia kuitenkin on, että minulla on Volvo. Hommia on vielä paljon, mutta silti, minulla on Volvon ainekset kasassa ja voin ruveta jatkojalostamaan niitä. Älytön tavoitteeni saada kässärin ensimmäinen asiallinen versio valmiiksi vuoden loppuun mennessä ei näytäkään enää niin älyttömältä kuin jossain vaiheessa luulin.

Onhan se tietysti selvää, että kirjoittaminen hidastuu tämän viikon jälkeen tosi paljon, kun pitää käydä töissä ja kirjoittaa vain siinä sivussa, eikä näin niin kuin nyt, että päivät ovat omassa käytössä, kädet kirjoittavat paljon ja pää vielä enemmän. Mutta aion silti saada Volvon kuntoon vuoden loppuun mennessä. En valmiiksi-valmiiksi, mutta jonkun version verran puolivalmiiksi. Sellaiseksi, että sen ilkeää antaa luettavaksi jollekulle. Dediksiä pitää olla. Mitä sitä muuten jahtaisi?

Sen lisäksi, että olen kirjoittanut Volvoa kuusikymmentäviisi sivua, olen kirjoittanut myös yhden novellin, jota en ole vielä ehtinyt kirjoittaa puhtaaksi. Lupasin sen luettavaksi ystävälleni Hillokuningattarelle, joten pitää varmaan kirjoittaa se koneelle ja editoida pian siihen kuntoon, että sen kehtaa antaa lukuun.

Sen lisäksi, että olen kirjoittanut Volvoa kuusikymmentäviisi sivua ja yhden novellin, olen kirjoittanut myös yhden hyvän runon. Se oli vahinko.

Edellämainittujen lisäksi olen kunnostautunut teen juomisessa. Olen juonut teetä myös kotona, mutta enimmän osan olen juonut kirjoituskahvilassani. Tähän mennessä olen juonut kirjoituskahvilassa kaksikymmentäseitsemän kupillista, joihin olen käyttänyt rahaa seitsemänkymentäkaksi euroa. Niin ja olen syönyt myös yhden croissantin ja ne kaksi kreemimunkkia... En pidä munkeista ja vuosittainen munkkikiintiöni on yksi munkki per vuosi. Krhm. Olen löytänyt voittajani. Vuosittainen kiintiö on räjähtänyt ja tiedän, että jos kirjoituskahvilassa on huomenna kreemimunkkipäivä, minä aivan taatusti ostan sellaisen ja syön ja suupielet ovat sokerissa vielä sittenkin, kun tulen tuntia myöhemmin kotiin kirjoitussessiostani.

Total: Kyllä. Olen tyytyväinen. Ja minulla on vielä huominen jäljellä.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Two to go

Minulla on kaksi päivää kirjoitusvapaata jäljellä. Kaksi päivää, jotka voin käyttää ihan niin kuin itse haluan. Tai siis kirjoittamiseenhan minä ne käytän. Pitää nyt vain katsoa, että millä tavalla. Volvo alkaa olla siinä vaiheessa, että minun pitäisi käydä tekstimassa läpi, kirjoittaa kohtaukset lippulappusille ja miettiä, mihin järjestykseen laitan ne. Nythän Volvon tiedosto on kasa katkelmia ja pätkelmiä ja kokonaisia kohtauksia, mutta ne eivät ole missään järjestyksessä ja se järjestys pitäisi päättää. Tiedän kyllä suunnilleen, että joidenkin kohtausten pitää olla ennen toisia ja niin pois päin, mutta pitäisi myös miettiä tekstin rakennetta ihan kunnolla. Että tuleeko a ennen b:tä, vai olisiko oikeasti fiksumpaa laittaa c ensimmäiseksi. Kaksi aikatasoa mahdollistaa pienen pelailun kohtausten järjestyksellä, ja minulla on hatara kuva päässäni siitä, millainen Volvo on valmiina, mutta mutta. Mihin järjestykseen ne kohtaukset sitten pitää laittaa, että homma toimii nätisti, sillä tavalla kuin kuvittelen sen toimivan, se onkin sitten eri juttu. Enkä tiedä, teenkö sitä vielä huomenna vai säästänkö perjantaiksi vai teenkö sitä sekä huomenna että perjantaina ja kirjoitan samalla ehkä uutta matskua. Ehkä voisin myös yrittää ottaa rennosti kirjoittamisen kanssa.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Lohikäärmeet

Kirjoitan niin kuin pieni eläin, joka toivoo, että kirjoittaminen voi päästää sen tuskistaan ja niin se päästääkin aina vähäksi aikaa toiseen ulottuvuuteen ja kirjoitan minä. Tein kurpitsakeittoa ja maustaminen osui ja savupaprikaa sen verran, että on kuin keiton olisi tehnyt lohikäärme, tai että siinä olisi lohikäärmeenlihaa joukossa, röyhtäilen savua, tältä tuntuu olla lohikäärme.

Hetkeksi aikaa minä kirjoitan kaiken pahan pois ja kirjoitan ja unohdan ja kirjoittaminen vetää viltin niskaani ja sen alla paistaa aurinko viattomana niin kuin olisi ihan tavallinen syyskuu ja Volvot ajelevat pitkin poikin ja kylkiluiden välistä kasvaa siipisulkia, eikä mikään ole pahasti väärin.

Kävelen tänään eestaas kahteen kertaan kirjastoon, toisella lainaan, toisella sanoitan. Suutarisetä on paikannut asialliset kenkäni niin, että niillä voi taas hiipiä ja pilvet roiskaisevat sateen ja menevät sitten pois niin kuin märkä maa johtuisi jostain muusta kuin niistä. Minä keksin omia totuuksia ja pitelen niistä kiinni niin kuin se olisi ainoa keino, mitä se onkin, ja mietin, onko lohikäärmeillä suomujensa alla ruutia kuin hilsettä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Murjo ja Kirjo Tus

Kirjoitusta, murjotusta, kirjoitusta, murjotusta.

Tänään kirjoittaminen tuntuu työltä. Sitähän se on tavallaan, mutta siis sillä tavalla työltä, että sen ajatteleminen ei ole valoisa eikä mukava juttu. Ei minkään ajatteleminen ole tänään ollut valoisaa ja mukavaa. Olen kiukutellut itsekseni ja kirjoittanut lisää. Ei millään riemulla, mutta väkisin.

Kuulkaa, keskittykää tänä iltana pieneksi hetkeksi miettimään, mikä kaikki teillä on hyvin. Hirveän moni asia on hyvin useimmilla ihmisillä, mutta niitä ei tajua arvostaa ennen kuin ne horjuvat. Ajatelkaa niitä hyviä asioita tänään ja olkaa niistä onnellisia edes ihan vähän aikaa.

Minä yritän horjuttaa murjotusta ja pahaa mieltä, sillä ne eivät hyödytä minua nyt ollenkaan. Tuntuvat vain pahalta ja onko siitä jotain hyötyä? Ei.

Ehkä ensi yönä nukun, enkä valvo painajaisia.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Minä pyörin

En ole vieläkään tehnyt mitään päätöksiä Volvon kanssa suhteessa sivujuoneen / uuteen kertojaan, joista bloggasin männäpäivänä. Itse asiassa olen aika tehokkaasti unohtanut, että minun ylipäätään piti miettiä tuota asiaa. Olen tehnyt kaikkea muuta: käynyt torilla, saunonut, tehnyt kahtena peräkkäisenä päivänä kauraomenapaistosta, juonut ystävien kanssa teetä, ulkoillut, mitä vielä. Kirjoittanut vain ihan vähän raakatekstiä - sitäkään vähää ei pitänyt kirjoittaa, mutta lipsahti. Olen tiskannut, imuroinut, ostanut kukkia kotiin, ajanut valottomalla pyörällä pimeässä (hyi! huomenna järjestän valon pyörääni, lupaan!), puhunut puhelimessa, kuunnellut musiikkia, pohtinut mitä tekisin jos voittaisin lotossa 14 miljoonaa, ja nukkunut.

Neljän viikon kirjoitusvapaasta on jäljellä vielä yksi. Kuluneet kolme viikkoa ovat yllättäen tuntuneet aika pitkältä ajalta. Johtuu ehkä siitä, että on tapahtunut paljon ja että tunteita on ollut laidasta laitaan. Mutta että vielä on jäljellä ensi viikko - viisi arkipäivää. Se on hyvä asia. Keskityn keskittymiseen ja kirjoitan lisää. Hinkuaisin myös lukemista ja tarkoitus on laittaa ruokaa (ainakin kurpitsakeittoa) ja tavata ystäviä ja liikkua myös. Mutta myös kirjoittaa. Etenkin kirjoittaa. Sitä tarvitaan vielä, en ole ollenkaan valmis. Tarvitsen kirjoittamista.

Sitäpaitsi Volvo tarvitsee sitä, että kirjoitan. Enhän nimittäin vieläkään tiedä, miten sivujuonteen käy. Tuleeko toista kertojaa, ja kuka se lopulta on. Tällä hetkellä ajatus on se, että ehkä tulee ja on aavistus siitä, että kuka se on. Ei sillä, on minulla ollut aavistuksia aikaisemminkin. Ovat kaikki osoittautuneet vääriksi. Tässä olisi kyllä palikoita kohdallaan: oikea sukupuoli, istuisi aiheeseen, sopisi teemaan - hitto, niin muuten istuisi ja niin muuten sopisikin! Onko minun tosiaan pakko taipua alitajuntani alle ja tarttua siihen kertojaääneen, jota sain lahjaksi kolmen sivun verran, kun kävin kirjastossa alkuviikosta? Oliko se oikeastikin tarkoitettu niin? Joitain herkullisia juttuja pitää jättää tietenkin pois, mutta muita saadaan varmasti tilalle. Pitääkö minun tosiaan kuunnella alitajuntaani, vaikka tuossa ratkaisussa on vaaransakin? Tai ehkä keksin keinon kiertää ne vaaranpaikat, kun kirjoitan sitä kertojaääntä lisää? Voi hitsi. Tuleeko teille koskaan kirjoittaessa sellaista oloa, että teiltä ei kysytä? Että alitajunta valitsee tietyt asiat, etkä olisi tehnyt niitä valintoja tietoisesti, mutta et voi oikein valittaakaan enää? Palautusoikeutta ei ole ja jutut on pakko ottaa mukaan tekstiin, halusi tai ei?

Jaa-a. Taidan nukkua tämän pohdinnan päälle. Ehkä nukuttu yö antaa vastauksia. Tai sitten ei. Ehkä pitää vain mennä sokkona ja katsoa, mitä tuon toisen kertojan kanssa tapahtuu. Ensimmäisen kertojan kanssa on kyllä myös vielä tekemistä - pari tärkeää kohtausta puuttuu. Olisikohan minulla puhtia kirjoittaa ne huomenna?

ps. volvohan on siis latinaa ja tarkoittaa "minä pyörin", siitä otsikko

lauantai 21. syyskuuta 2013

Granta

Eikö kukaan ole ostanut vielä uutta Grantaa? Niin vähän siitä on tuntunut olevan juttua blogeissa. Minä ostin ja olen lueskellut hiljalleen. Lukiessani olen huomannut, että juuri tuollaista julkaisua olen kaivannutkin, vaikken itse tiennyt sitä vielä silloin, kun tartuin Grantaan ensimmäisen kerran. Tuoreita tekstejä ja vanhempia tekstejä ja laatua.

Tähän mennessä olen tykännyt eniten Leena Parkkisen Turskasta ja Taiye Selasin Afrikkalaistyttöjen seksielämästä. Hervoton oli myös Georges Perecin Suuntaa antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana.

Jatkan lukemista.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Mutta mutta ja Nobel-kirjailija

Tänään on kirjoittamispäivän lisäksi ajatustyöpäivä (ja sitäpaitsi kansallinen etätyöpäivä). Kirjoittamisajatukset tökkäävät siihen, että tiedän, mitä olen Volvon pääjuonen kanssa tekemässä. Pääjuoni on pääpiirteittäin jo kirjoitettukin. Yksi suuri, tärkeä kohtaus puuttuu, mutta sitä säästelen vielä. Muitakin asioita puuttuu, mutta mitä ja kuinka paljon - osan tiedän ja osaa en. Ja sitten se, että tuleeko sivujuonta. En pidä tästä sivujuonen suunnittelusta, mutta haluan ajatella sen edes osittain valmiiksi, koska haluan, että se, mitä kirjoitan, on hyödyllistä Volvon kannalta. Tiedän kyllä, että sivupolut voivat olla ihan yhtä hyödyllisiä kuin pääväylätkin, vaikka ne sivupolut sitten vaikka deletoitaisiin lopulta pois. Ja että kun alan kirjoittaa uudelleen, teksti muuttuu ja tulee muuttumaan vielä lisää ja osia deletoidaan ja niin pois päin. Mutta mutta.

Tavallaan houkuttaisi yksi alkuviikosta löytynyt kertojaääni. Tavallaan houkuttaisi, sillä sitä oli niin hauska kirjoittaa. Mutta jos se on osa Volvoa, niin onko se päälleliimattua ja tavanomaista? Onko se kuvio juonellisesti se itsestäänselvin ja tylsin ratkaisu? Eihän näitä ehkä kannattaisi ajatella tässä vaiheessa, kun ei edes tiedä tältä osin, että mitä on tekemässä. Mutta. Joku pieni ääni päässä ajattelee silti. Entä jos tuo kertoja tulee mukaan? Se voi muuttaa Volvon aivan täysin. Huonompaan suuntaan. Näen kyllä, miksi alitajuntani kirjoitutti minulla sitä kertojaääntä kolmen sivun verran alkuviikosta - teema istuu Volvoon, näen sen nyt. Mutta silti. Ja kun. En halua hukata aikaa. Hukkaan sitä väistämättä. Haluan hukata aikaa niin vähän kuin mahdollista. Ei kannattaisi ajatella vielä niin pitkälle ja nuoleksia rautatolppaa ennen kuin on edes pakkasta, ja ennen kuin siihen on ehtinyt muodostua yhtään huurua tai jäätä ja ennen kuin on edes teoreettista mahdollisuutta, että nuolaiseva kieli takertuu rautaan kiinni iäksi.

Levoton olo ja ei kuitenkaan. Sellainen olo, että ehkä tämä tästä. Se uusi kertoja houkuttaa, mutta en tiedä, en tiedä. Ehkä pitäisi vain kirjoittaa sitä eteenpäin ja viis veisata muusta ja katsoa, mitä henkilöille tapahtuu. Mutta. En tiedä, tuntuuko se oikealta. Siis se kertoja nyt tähän kohtaan. Ehkä pitäisi vain kirjoittaa Volvon pääkuviota ja viis veisata muusta ja katsoa, rupeaako jostain versomaan jotain. Jos ei rupea, niin onko sekään sitten sääli? En tiedä.

Pitäisi sitäpaitsi alkaa kirjoittaa listaa niistä tärkeistä kohtauksista, jotka on vielä kirjoittamatta.

Pitäisi ehkä kuvitella, maata sohvalla selällään silmät kiinni ja ajatella Volvoa. Kuvitella olevansa ihan järjettömän hyvä kirjailija, Nobel-tasoinen, ja kuvitella, minkälaiseksi se Nobel-kirjailija, joka nyt on kirjoittamassa Volvoa, kirjoittaisi Volvon lopulta. Kuvitella kaikkein hienoin ja tyylikkäin Volvo, mitä vain pystyy. Kuvitella se Volvojen Volvo ja sitten nousta ylös sohvalta ja kirjoittaa Volvo sellaiseksi Volvojen Volvoksi kuin se unelmissa oli.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Whoa!

Hei hetkonen! Volvoahan minun piti kirjoittaa! Niin kai - minulta ei vaan kysytty mitään. Alitajunnalla oli muita suunnitelmia ja se valjasti minut ihan eri suuntaan. Olin ajatellut kirjoittaa vähän raakatekstiä vielä ennen nukkumaanmenoa, mutta yhtäkkiä jokin iski ehkä kahdellasadalla voltilla ja ihan uudet ihmiset purskusivat kynästä ja tekstiä tuli hirveällä höökillä ja nyt minä en osaa muuta kuin olla pää sekaisin ja tuijotella eteeni ja yrittää palata tähän paikkaan ja aikaan sieltä missä olin. Tuli kokonainen novelli, ihan ilman mitään ennakkovaroituksia tai mitään. Juuri nyt tuntuu myös siltä, että tuli hyvä novelli. Valui kynän päästä musteena paperille, eikä suostunut loppumaan ennen kuin sain ihan kaikki tulollaan olevat lauseet paperille. Pöllämystynyt olo. Vaikka Volvon kirjoittaminen on ollut kivaa ja nautinnollista ja ties mitä, niin tuo teksti oli sellainen nuijanukutus, etten ole vähään aikaan kokenut. Nyt naurattaa lähinnä, niin puskista se tuli. Taitaa tämä kirjoitusvapaa tehdä tehtävänsä myös alitajunnallekin. Hyvä, että tulee, niin on sitten myöhemmin mitä editoida, kun pitää taas palata arkeen ja olla päivät töissä. Mutta huhhuh. Oli se melkoinen kyyti.

Iltanen

En oikein tohdi kirjoittaa mitään Volvon etenemisestä, taikauskoinen tunnelma, että vaikeneminen on kultaa, joten kirjoitan vain enkä kauheasti puhu.

Tänään kirjoitin hyvän runon. Se on niin harvinaista, että ansaitsee tulla mainituksi. En tiedä kuinka hyvältä se runo tuntuu enää huomenna tai sanotaanko kolmen viikon päästä. Katsotaan uudestaan silloin.

Syksyinen ilta. Tuulee ja sataa ja on pimeä, mutta koska on lämmintä, se tuntuu oudolta. Pitäisi palella, mutta tuuli on kuin sivellin eikä niin kuin luihin ja ytimiin.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Muistikuvia

Selasin koneelta kuvia, ja huomasin, että joihinkin kuvamuistoihin liittyy selkeästi joku kirja. Niin kuin alla olevaan kuvaan. Kun katson sitä, muistan liiankin hyvin sen hyytävän tunnelman, jonka vallassa luin Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania viime syksynä. Kesken kirjan lukemisen kävin eräänä päivänä kävelemässä kuvan paikassa ja lakastuvat kasvit, synkeät pilvet, kuihtuva puutarha ja koko syksyinen, mätänevä tunnelma osuivat niin hyvin yksiin Watersin kirjan kanssa, että muistaakseni minun piti tuon päivän jälkeen rajoittaa Vieras kartanossa -kirjan lukemista niin, että sain lukea sitä vain päivänvalolla, koska muuten en uskaltanut olla yksin kotona. (Että sellainen jänishousu täällä.)


Entä muut kirjat ja muistot? Tuoreita tietysti muistaa hyvin ja allaolevasta ei tarvitse edes kysyä, että mikä kirja.



Seuraavasta kuvasta tulee mieleen Katherine Mansfieldin novellikokoelma Kanarialintu. En tosin lukenut kirjaa Uuden-Seelannin reissullani vuonna 2011, josta kuva on, vaan muistaakseni luin sen viime vuonna. Kuvassa on Wellingtonissa sijaitseva Katherine Mansfieldin synnyinkotimuseo. Museo sinänsä ei ollut kauhean ihmeellinen, mutta olen tosi tyytyväinen siitä, että kävin siellä, vaikka oli tuhannen kuuma ja meinasin läkähtyä kävelymatkalla keskustasta Mansfieldille, innostuin nimittäin lukemaan Mansfieldiä tuon jälkeen. Ja Mansfieldin Kanarialintu on niin järisyttävän hyvä kirja, että suosittelen sitä kaikille.


Ja tästä kuvasta tulee mieleen oma telakalla oleva novellikokoelmakässäriparkani Kreikkalaiset. Kuva on otettu melkein tasan vuosi sitten Hangossa, kun kävin siellä yhden hengen kirjoitusleirilläni ja pistin Kreikkalaisia urakalla uusiksi ja kuntoon erästä kustantamoa varten. Se oli kiva reissu ja täynnä kirjoittamista. Lopputulema koko kuviossahan ei ollut ihan paras mahdollinen, mutta Hangossa oli hienoa ja paljon sanoja ja se kumma, pysähtynyt ja sumuinen tunnelma, jonka vallassa kirjoitin hotellissa, tulee aina mieleen tuosta ja muista siellä otetuista kuvista.



perjantai 13. syyskuuta 2013

Ilmalaivakuu

Kuu on toista iltaa kaupungin yllä, oranssinpunaisena niin kuin viipale veriappelsiinia se purjehtii ja jos se osuu kirkontorniin tai katonharjaan, se valuttaa paksua mehuaan niin kuin tähtiä ja nousee sitten keventyneenä korkeammalle. Kaupungin valot ovat valkoista ja keltaista ja värivaloja. Mustaa on paljon niin kuin minunkin ikkunani seuraavaksi. Pieni kuume on kuin lemmikki; lämmin, pörröinen otus makaa kerälle kiertyneenä minun rintani päällä, painaa ja hiottaa. Kaupungin mustat kohdat ovat kuin kaivo, johon haluaisin sukeltaa.

Vastoin sananlaskuja

Vaikka flunssa takoo otsan sisällä ja elämä potkii suoraan palleaan, niin siitä olen kiitollinen, että kirjoittaminen on pysynyt. Toivon, että se pysyy edelleenkin, mutta kun ajattelen tätä tähän asti kulunutta vuotta, niin tuntuu ihan ihmeeltä, että tekstiä on tullut koko ajan ja sitä on tullut aina kun on pyytänyt. Se helpottaa kolhuissa ja se tuntuu hyvältä. Hämmentävää on, että tekstiä on koko tämän vuoden ajan tullut nimenomaan Volvoon (eli kässäriin), kun on vain pyytänyt. Ei yhden yhtä Volvoon liittyvää blokkia koko tänä aikana. Ja että jaksan vieläkin innostua tekstistä, vaikka olen kirjoittanut sitä näin pitkään (huomaa, että olen kirjoittanut novelleja viime vuodet!) ja vaikka tiedän tarinan pääpiirteet, että mitä siinä tulee tapahtumaan. En yksityiskohtia, mutta pääpiirteet. Ihmeellistä, sanoo hän, joka kirjoittaa novellinsa ensimmäiset versiot niin, ettei aloittaessaan edes tiedä, että on novellia kirjoittamassa.

Tänään juuri puhuin tästä ihmeellisestä kuviosta ystävän kanssa. Että tulee ja ettei teksti ole mennyt pois ulottuviltani. Etten tiedä yhtään, minkälaista syntyneen tekstin laatu on, mutta en jaksa huolia siitä nyt, koska ei ole sen aika.

Tuntuu uhkarohkealta puhua ja blogata tästä aiheesta. Taikauskoinen olo, että "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa", mutta sanon kuitenkin, että tästä, mitä olen tähän mennessä saanut, olen onnellinen. Voihan olla, että kaikki on silkkaa silkkoa sisältä, mutta ei se haittaa - aina voin korjata ja kirjoittaa uudelleen, ja tähän asti tämä on ollut kivaa. Hirveästi toivon, että jatkuukin näin, eikä lopu.

torstai 12. syyskuuta 2013

Tässä

Kirjoittaminen on hyvä silloin kun pystyn kirjoittamaan. Sivumäärällisesti olen tavoitevauhdissa (siis se oma tavoite, jonka asetin tälle syyskuun kirjoitusvapaalle, ja joka tuntuu tällä hetkellä alimitoitetulta tai ylimitoitetulta, riippuu millä tuulella satun olemaan), laatu on vaihtelevaa niin kuin aina. Kirjoittaminen on paitsi kirjoittamista, myös terapiaa. Olen onnellinen siitä, että tuntuu, että ainakin toistaiseksi kirjoittaminen on minun kanssani, eikä mene pois. Tarvitsen kirjoittamista. Sen terapiaa, mutta myös sen tarjoamaa pakopaikkaa ja kohdetta, johon voin keskittää kaikki ajatukset. Kirjoittaminen on koti.

Flunssaa pukkaa. Kuu on puolikas ja matalalla. Aina ei kaikki mene niin kuin haluaisi, mutta pitää käyttää sitä, mikä on annettu ja olla siitä kiitollinen. Niin kuin esimerkiksi kirjoittamisesta.

Huomenna kirjoitan lisää, sanoo flunssa mitä tahansa.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Pelottaa

Olen onnistunut työntämään pelon pois mielen päältä jonnekin alle. Pelon ja huolen ja surun. Jo viikkoja. Kaksi ja puoli. Siellä se on muhinut. Ollut mukana koko ajan. Tuntuu kuin olisi kulunut enemmänkin aikaa, tätä on kestänyt ja kestänyt ja se on ollut pitkä varjo.

Huomenna ratkeaa. Huomenna pitäisi ratketa. Huomenna tulee joko tosi huonoja tai tosi hyviä uutisia. Huomenna joko perustani järkkyy ja syksyni kääntyy pahanpahaksi ja suruksi ja taisteluksi niin kuin ei koskaan ennen. Tai pääsemme pälkähästä.

Päivä

Sivut karttuvat ja minä uin syvemmälle. Annoin sille, siis kässärille, eilen blogityönimeksi Volvo. Syvemmälle Volvoon.

Olen herännyt, aamiaistanut, kirjoittanut kahvilassa, lounastanut, kirjoittanut, hoitanut asioita, käynyt juoksemassa kuusi kilometriä (se on aika vähän, mutta en ole vielä ikinä juossut noin pitkälti) ja kirjoittanut taas, pitänyt taukoa, kirjoittanut, pitänyt taukoa ja niin edelleen. Tänään iltapäivällä minun keskittymiskykyni on ollut puolen tunnin mittainen ja sitten on taas ollut tauko.

Tekstiä on tullut, uutta ja vanhaa ja sitten kun minulla on kaikki nämä palaset valmiina (en yhtään tiedä milloin), minulla on kahteen kertaan kirjoitettu ensimmäinen versio, toinen kynällä ja toinen koneella ja se ensimmäinen versio on kasa palasia ja pätkiä ja katkelmia ja kohtauksia ja kuvauksia ja sitten jonkun pitää päättää missä järjestyksessä kaikki tapahtuu.

Vielä on ongelmana pääsivuhenkilö ja hänen juonensa. Tiedän kuka ja hän on tullut jo tekstiinkin, mutta vieläkään en tiedä mitä, paitsi ihan vähän vain, mutta hän ei ole elävä, ja päähenkilöt vaativat kaiken ajan, puhetta tulee heidän suullaan ja luulen, että ne pitää kirjoittaa ensin ulos ennen kuin voin keskittyä sivuhenkilöön, mutta siitä tulee sitten leikkaamista ja liimaamista ja askartelua, jonka välttäisin jos voisin tietää nyt jo, mitä sivuhenkilölle tapahtuu, mutta tuntuu olevan niitä tyyppejä, joista en tiedä mitään ennen kuin olen kirjoitan. Ja voihan se olla, että hän muuttuu vielä kokonaan toiseksi, en olisi yhtään yllättynyt.

Olen myös lukenut tänään ja ollut hereillä kaikki päivän minuutit. Olen ollut levoton. Olen kirjoittanut.



tiistai 3. syyskuuta 2013

Vapaata kirjoittamista

Kaksi päivää kirjoitusvapaata melkein pulkassa. Olen kirjoittanut, olen harrastanut liikuntaa, käynyt hierojalla, istunut kirjoituskahvilassa, laittanut ruokaa, tiskannut, pessyt pyykkiä, nautiskellut auringosta, viettänyt laatuaikaa itseni kanssa. Tämä jatkuu, tämä on hyvä. Ainoastaan se pieni juttu, että voisin lakata ajattelemasta ja asettamasta itselleni paineita.

Tänään iltapäivällä iski palleaan ajatus, joka sanoi, että "typeräkö sinä olet, ei romaania saa kirjoitettua kuukaudessa loppuun, siihen menee vuosia, vuosia ja vuosia ja olet niin kaukana siitä niin kaukana, että on ihan turha edes yrittää!". Onneksi siinä kohtaa oli aika lähteä liikkumaan ja hikoilemaan ja yritin unohtaa tuon pienen, mutta äänekkään äänen. Kyllä, tiedänhän minä, että kirjoittaminen vie aikaa. Tietenkin tiedän. Yritin sanoa itselleni, että pienistä puroista ja pennissä on alku ja niin edelleen. Kuukausi on monen monta kirjoituspäivää ja ehdin kirjoittaa monen monta sivua. Etenkin kun alkuvuonna käsin kirjoitettua matskua on puhtaaksikirjoittamatta enemmän kuin luulinkaan. Osan siitä hylkään jo tässä vaiheessa, mutta tärkeitä kohtauksia on odottamassa koneelle kirjoittamista. Ja sen lisäksi se kaikki uusi, jonka sisälle yritän päästä ehkä liiankin epätoivoisesti. Yllättäen helpotusta on tuonut se, että arvoin eilen illalla kirjoitusvihkojeni pinosta yhden, joka oli kesältä 2011, ja aloin lukea. Olen nyt puolessa välissä ja olen ilahtunut jo monta kertaa, löytänyt helmiä lauseita ja hassuja pikku tarinoita. Olen hämmentynyt omista sanoistani ja lukenut niitä aivan kuin joku toinen olisi kirjoittanut ne.

Tiedän kyllä, että vanhojen (tarpeeksi vanhojen) kirjoitusvihkojen lukeminen on hyvä asia ja että sieltä löytyy vaikka mitä, mutta se on aina jäänyt mukamas ajanpuutteen jalkoihin. Aion lukea tämän vapaan syyskuuni aikana noita vanhoja sanoja. Löydän sieltä assosiaatioketjuja ja tunnelmia, jotka auttavat tämän kässärin kirjoittamisessa. Ainakin auttoivat tänään, enkä tiedä miksi eivät auttaisi muinakin päivinä.

Ja juuri nyt kyllästyin lopullisesti puhumaan uudesta projektistani uutena projektina tai kässärinä tai romaanikässärinä. Se saa luvan kulkea täällä blogissa työnimellä Volvo. Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Lähtökuopissa

Eilen ulkoilin ja saunoin, tänään siivosin ja editoin sitä yhtä työn alla olevaa novellia. Laitoin sen juuri kanssakirjoittajalle kommentoitavaksi ja huomena aloitan taas pienen tauon jälkeen romaanikässärin kanssa. Huomenna on kirjoitusvapaan ensimmäinen päivä, joka sisältää mm. hierojakäynnin. Ei mitenkään huono idea, koska hartiat ovat ihan jumissa. Kunhan veri kiertää taas päähän asti, niin kirjoittaminenkin sujuu varmaan paremmin? Tiedän, että olen kehittänyt itselleni paineita sen suhteen, mitä kaikkea "pitää" ehtiä kirjoittaa tämän neljän viikon aikana, mutta uskon, että olen antanut itselleni myös luvan löytöretkeillä. Katsotaan, mitä löytyy.