Vaikka flunssa takoo otsan sisällä ja elämä potkii suoraan palleaan, niin siitä olen kiitollinen, että kirjoittaminen on pysynyt. Toivon, että se pysyy edelleenkin, mutta kun ajattelen tätä tähän asti kulunutta vuotta, niin tuntuu ihan ihmeeltä, että tekstiä on tullut koko ajan ja sitä on tullut aina kun on pyytänyt. Se helpottaa kolhuissa ja se tuntuu hyvältä. Hämmentävää on, että tekstiä on koko tämän vuoden ajan tullut nimenomaan Volvoon (eli kässäriin), kun on vain pyytänyt. Ei yhden yhtä Volvoon liittyvää blokkia koko tänä aikana. Ja että jaksan vieläkin innostua tekstistä, vaikka olen kirjoittanut sitä näin pitkään (huomaa, että olen kirjoittanut novelleja viime vuodet!) ja vaikka tiedän tarinan pääpiirteet, että mitä siinä tulee tapahtumaan. En yksityiskohtia, mutta pääpiirteet. Ihmeellistä, sanoo hän, joka kirjoittaa novellinsa ensimmäiset versiot niin, ettei aloittaessaan edes tiedä, että on novellia kirjoittamassa.
Tänään juuri puhuin tästä ihmeellisestä kuviosta ystävän kanssa. Että tulee ja ettei teksti ole mennyt pois ulottuviltani. Etten tiedä yhtään, minkälaista syntyneen tekstin laatu on, mutta en jaksa huolia siitä nyt, koska ei ole sen aika.
Tuntuu uhkarohkealta puhua ja blogata tästä aiheesta. Taikauskoinen olo, että "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa", mutta sanon kuitenkin, että tästä, mitä olen tähän mennessä saanut, olen onnellinen. Voihan olla, että kaikki on silkkaa silkkoa sisältä, mutta ei se haittaa - aina voin korjata ja kirjoittaa uudelleen, ja tähän asti tämä on ollut kivaa. Hirveästi toivon, että jatkuukin näin, eikä lopu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti