May the Force be with you

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mitä kaikkea?

Mitä kaikkea tekee ihminen niiden kahden viikon aikana, kun kustannussopimus on varma, mutta ei vielä 100% varma? Välttelee bloggaamista, koska on niin vaikea olla paljastamatta mitään siinä taikauskoisessa pelossa, että jos paljastaa, niin se 1% voittaa ja luvattu jää tapahtumatta. Ostaa yhden lisäpullon oikeaa shampanjaa jääkaappiin. Itkee. Ihan tolkuttomasti. Oikeasti. Parkuu silmät päästään ensimmäiset kolme päivää ja senkin jälkeen on silmät kosteina kerran päivässä siksi, että oikeasti, kerran elämässä se taitaa tapahtua ensimmäistä kertaa. Kustannussopimus siis. Käy töissä. Ihan normaalisti. Ei tässä mitään. Tekee töitä, puuhastelee, tiskaa, siivoaa. Kirjoittaa vain muutaman sivun raakatekstiä, yllättävän kivuttomasti ja niin kuin mitään ei olisikaan. Syö. Paljon syö. Nukkuu. Paljon nukkuu. Sairastuu flunssaan. Todellakin. Ihan perinpohjaisesti. Nielee räkää. Sori. Mutta kun niin vain on, jos on flunssassa. Aika paljonkin, jos kerran on flunssassa. Luulee parantuneensa. Juhlii häitä. Sairastuu uudelleen. Itkee. Syö. On ihan normaalisti ja unohtaa välillä, enimmäiksi aikaa, että maailman suurin haave ja tavoite on ihan kädenhipaiseman päässä.

En meinaa uskoa vieläkään.

Ensimmäiset kolme päivää itkin. Ensimmäisen illan itkin ihan tosissani. Onneksi oli rakkaita pitelemässä minua pystyssä suurimman onnen hetkillä.

Onneksi on niin monta ihmistä, jotka tulevat onnelliseksi minun onnestani. Se onni on syheröinen ja mutkikas ja kaita ja leveä ja suora ja valoisa ja varjoisa myös. Se vain on. Ensimmäinen askel pitkässä portaikossa.

Miten on mahdollista, että kahdenkymmenenviiden vuoden äheltäminen, pään lyöminen seinään, epäonnistuminen, toivottoman toivon ylläpitäminen loppuu yhteen sähköpostiin. Uusi ajanlasku. Uusi aika. Uusi kaikki. Eikä mikään muutu, tietenkään, ei oikeasti muualla kuin minun pääni sisällä. Että astun elämänvaiheesta seuraavaan. Että voin tehdä tällä askeleella niin monen ihmisen niin iloiseksi. Että tulee uusia murheita, uusia stressattavia asioita, mutta että jotkut asiat, joita olen murehtinut ja stressannut kaksikymmentäviisi vuotta, loppuvat. Vaihtuvat toisiin ja se on hyvä niin. Uusi askel. Uusi elämänvaihe. Uutta. Muuttuvaa. Uusi asenne tästä lähtien. Uusi. Erilainen.

En ole ihan syyntakeellinen tänään, olen juonut  shampanjaa ja olen sairas. Ihan sama, vaikka alkaisinkin jo tottua ajatukseen, mutta jos tätä on odotettu koko aivollinen elämä, niin tätä myös juhlitaan. Sitä auttaisi flunssaton olotila. Ei sellaista ole. Juhlin sitten paremmalla volyymillä kun olen terve. Nyt on sekä flunssa että onni.


Arvatkaa mitä arvatkaa mitä arvatkaa mitä???!!!

Kustannussopimus! Kustannussopimus! Kustannussopimus!

Se oli jo 99% varmaa pari viikkoa sitten maanantaina ja nyt kun sopimuksessa on molempien osapuolten allekirjoitukset, uskallan kertoa täälläkin ja huutaa ääneen!

Minulla on kustannussopimus ja Volvo julkaistaan :)! Maailman siisteintä! Nyt se on tapahtunut! Nyt se tapahtuu! Kahdenkymmenenviiden vuoden yrittämisen jälkeen minulla on kustannussopimus. JES! JES! JES!

tiistai 29. syyskuuta 2015

Flunssasyksy

Mikä tautinen syksy. Olen ollut lomaltapaluun jälkeen kai kaksi viikkoa siinä kunnossa, että voin sanoa olleeni terve. Eilen oli sellainen päivä. Tänään ei ole. Nyt ei mitään viikkokausien hivuttelua, niin kuin edellisen taudin kanssa, vaan kerralla päälle ja kunnolla. Ehkä tämä sitten menee poiskin nopeammin? Toivottavasti. Olo on aika karu. Olin ajatellut, että käyn tänään kunnon kävelylenkillä ja kirjoitan loppuillan. Jepjep... Ehkä sitten seuraavassa elämässä, tai ensi viikolla, tai parin viikon kuluttua. Olo on juuri niin flunssainen kuin flunssaisena on. Ja tekee mieli jäätelöä, ihan tosi paljon, mutta ei sitä nyt saa. Syön pistaasipähkinöitä ja juon rooibosta, jossa on inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Hollantilainen sipulikukkakatalogi, josta en ymmärrä sanaakaan

Olen tehnyt viimeisen viikon aikana monta asiaa, joita en ole tehnyt koskaan ennen. Olen tyhjä ja täysi yhtä aikaa ja valmis astumaan askeleen, puhaltamaan voikukan hahtuvat ilmaan, ojentamaan käden, heittäytymään uimasille, ojentamaan kynän, katsomaan eteenpäin, kirjoittamaan. Kirjoittamaan erityisesti. On asioita, jotka kiskovat aikaani eri suuntiin ja on suuntia, jotka kutsuvat enemmän kuin toiset. On sanoja, joita on ikävä niin että itkettää, ja on ikävä niin että itkettää. On paloja kurkussa, on varpaillaan huojumista, on ojennuksia, on möyhennettyjä peittoja ja kaipausta. Itkua, joka kiristää leukapieliä ja rintaa ja tuntuu äkillisenä viiltona kurkussa. On tähtikirkkaita öitä, vaikkei oikeasti ole, on lempeää sumua ja asioita, jotka eivät enää koskaan ole niin kuin ne olivat. On ruokia, jotka odottavat syöjäänsä ja pölyjä, jotka pyyhkijäänsä, sanoja, katseita, nöyrtymisiä ja iloja. On odotuksia, jotka lopulta puhkeavat ja purskahtavat ja kirjoja, joista tulee surulliseksi ja punaisia kenkiä, asioita jotka pitää tehdä ennen kuin niiden pitää olla valmiita. Unia, jotka pitää nukkua, eikä kirjoitella tällaisia tyhjäpäisiä listoja, joten nyt menen nukkumaan ja katson unia silmät ympyriäisinä. Sängyssä luen hollantilaista kukkasipulikatalogia, josta en ymmärrä sanaakaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Viikonloppu

Velvollisuuksia, saunomista, uimista pimeässä, puhetta, hyvää ruokaa, viimeiset karviaiset, väsymystä, yskää, havunneulasia, ystävällisiä kasvoja, ruskaisia mustikanvarpuja, juna, lukemista, nojatuoli, tuulta, aurinkoa, mustia pilviä, kirjakauppa, järvi, auto. Nyt kotona. Pitää mennä nukkumaan.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Hidasta tokenemista

Sain jo ensimmäisen pyynnön siitä skriptistä, jolla oma blogini on nyt tallennettu näköispainoksena koneen kovalevylle ja myös ulkoiselle kovalevylle backupiksi. Jos joku muu kaipaa blogiaan talteen helpolla tavalla, niin mainostan edelleen, että skriptin kirjoittaja antoi luvan levittää sitä ja skriptin saa minulta ja minuun saa yhteyden oikeassa reunassa näkyvän sähköpostin kautta :).

Flunssa vaivaa edelleen. Sillä on painavat kädet ja se pitelee minua ison osan ajasta sängyssä tai sohvalla. Toivottavasti alan olla huomenna pelikunnossa.

Maanantaina oli iloinen päivä. Mitä olen tehnyt sen jälkeen? Itkenyt aika paljon. Sairastanut flunssaa, katsonut aivottomana telkkaria ja itkenyt taas vähän. Olen kova itkemään, kun sille päälle satun.

Korvat ovat lukossa, yskiminen sattuu vatsalihaksiin ja niska ja selkä ovat jumissa. Puistelen päätäni epäuskoisena. Voi kun sataisi. Kostea ilma tekisi hyvää.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Sekopää

Totaalinen selkäjumi. Flunssa otti yliotteen vihdoin viimein ja kampesi minut sänkyyn ja siinä rytäkässä selkälihakset jumittuivat. Olen yskinyt keuhkojani irti ja maannut ja tuijottanut kattoa ja elokuvia ja yrittänyt ymmärtää asioita. En tiedä olenko onnistunut. Ehkä vähän. Aika huonosti.

Lehti on kääntymässä. Tai uusi vuodenaika alkamassa. Tai kakku on kypsynyt. Keuhkorakkulat tirsahtaneet täyteen limaa. Illat ovat pimeitä. Minä kerään voimia. Enkä meinaa uskoa kaikkea mitä minulle sanotaan.

Toivottavasti nukun ensi yönä enkä yski. Tauti on tukeva ollakseen kestänyt jo kolme viikkoa. Hartiat alas korvista, hartiat alas korvista. Rintaa riipii monesta eri syystä.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Ehkä

Voi apua. Olen juonut liikaa samppanjaa ja kaikki on ehkä. Luojalle kiitos kaikki on ainakin ehkä. Vähintään.

Maanantai-ilta

Olen syönyt tänään lounaan jälkeen vähän leivänpääliskinkkua, yhden paistetun munan ja nyt juustonäkkileipiä. Mitä olen juonut? Kupin teetä - ja ruokamäärään nähden ihan liikaa samppanjaa. Viimeinen lasillinen juuri tässä koneen vieressä. Miksi? Toivon ihan superhartaasti, enemmän kuin mitään, että voin kertoa teille jossain vaiheessa hyviä uutisia - .


maanantai 7. syyskuuta 2015

Kaipuu

Kirjoitin raakatekstiä ja kurkotin itseäni kohti. Sanoja on, kun niille antaa tilaa ja aikaa ja kynän. On myös kuvia, jotka nousevat pintaan, kun levä ja kuihtuvat ulpukanlehdet ja pinnalla kelluva roska siivotaan ensin pois. On kuvia, jotka ovat tummia kuin syvä vesi, kun sinne katsoo silloin, kun taivaassa on vielä himmeä valo. On satuja, joita lukiessa sydän pakahtuu ja niitä, joiden sielussa asuu synkkyys ja niitä, joilla on kumisaappaat jalassa poutasäälläkin ja niissä hikiset jalat.

Kaipaan kirjoittamista ja aikaa sille. Kaipaan sitä tunnetta kun voi antaa syvyyksistä nousta mitä tahansa. Häpeää, polkupyöränraatoja ja uppotukkeja ja heijastuksia.

Omat sanat ja omat kuvat ovat lepoa. Niissä on omat lakinsa ja oma logiikkansa eikä minun tarvitse selittää kumpaakaan kenellekään. Ne ymmärtävät, jotka ymmärtävät, ja muut näkevät niissä eri kuvioita kuin minä ja he ymmärtävät myös.

Minulla on ikävä sitä, että onnistun ja että käsikirjoitus hyväksytään ja otetaan minulta lopulta pois, pois minun käsistäni ja otetaan pois mahdollisuus palata vielä kerran ja koettaa vuosien kuluttua uudestaan. Kaipaan sitä, että en enää epäonnistu. Ikävöin uutta vaihetta, vaikka tiedän, että se ei ole helppo vaihe, sillä hyvätkin elämänmuutokset ovat elämänmuutoksia, eikä niitäkään opi hyväksymään hetkessä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Tässä kohdassa

Perjantaina pidin vapaapäivän. Kirjoitin ja siivosin. Kirjoitin soopaa ja siivosin kodin ja etenkin keittiön sellaiseksi, että täällä on taas kiva olla. Kirjoittaminen teki niin hyvää, että illalla sain kommentin, että vaikutan tosi rennolta ja seesteiseltä. Niin. Olokin oli sellainen. Ja nyt tuntuu vaikealta, ettei kirjoitusaikaa ole enempää ja etten voi huomenna, siistissä kodissa, tarttua kynään ja antaa sille sitä, mitä sille kuuluu. Tuntuu, että olen sen velkaa. Itselleni ja kirjoittamiselle, mutta eipä auta. Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään.

Toivottavasti saan hylsyn ensi viikolla. Tai vaikka useamman. Niin kuin kirjoitin viime viikolla, yleensä se, että kysyy kustantamoista säällisen ajan kuluttua kässärinsä kohtalosta, on kirvoittanut pari pikaista hylsyä. Tämä hiljaisuus alkaa kuitenkin käydä hermoille. Ei mitään reaktiota. Alan jo epäillä itseäni: lähetinkö ne meilit oikeasti vai kuvittelinko kaiken?

Syyskuu on täällä ihan kokonaan. Ikkunasta näkyy taloja, jotka on huputettu julkisivu- ja/tai kattoremonttia varten. Puut sinnittelevät vielä vihreinä. Varasin kirjastosta kirjoja.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kaiuton huuto

Laitoin viikko sitten meiliä muutamaan kustantamoon, että ovatko ehkä jo lukeneet Volvon. Olen tehnyt pitkiä työpäiviä nyt kaksi viikkoa ja pieni hylsy tai pari olisi piristänyt tätä liikaa työntekoa ja muistuttanut mieleen, mikä on oikeasti tärkeää, mutta ei. Ei hylsyn hylsyä, silkka hiljaisuus. Väsynyt sellainen, siltä se tuntuu. Tuhruinen hiljaisuus, ja epäilen, että se jatkuukin. Että hylsyt on saatu, vaikka niitä on tullut vain kolmesta (vai neljästä? en muista) kustantamosta, ja muut vaikenevat minut kuoliaaksi. Yleensä olen saanut tällaisen kyselyn jälkeen ripeällä tahdilla pari hylsyä ja ajattelin nytkin, että jotain tapahtuisi. Pitkien työpäivien takia elämänhallinta on muutenkin hiukan huonolla ja on vaikea muistaa, mikä tässä kaikessa olikaan pointtina. Pyykinpesu? Se, että menee tosi aikaisin nukkumaan, että jaksaa herätä tosi aikaisin töihin? Ja viime viikolla kuitenkin kirjoitin joku ilta. Muistaakseni. Ikuisuus sitten. Taidan yrittää jotain - tiskaamista tai siivoamista tai kanssakirjoittajan tekstin lukemista ja siitä palautteen antamista. Pitäisi myös raivata kaappeja, lukea kirjoja, olla yhteydessä ystäviin, katsella sadetta, harrastaa liikuntaa, laittaa ruokaa... Ääh. Tulisi edes niitä hylsyjä.