May the Force be with you

maanantai 30. tammikuuta 2012

Havuja

Uuden Piin ensimmäinen versio on kirjoitettu. En tiedä, tuleeko siitä mitään vai olenko kohta taas nollatilanteessa. Epäröin. Saatoin mennä siitä, mistä aita on matala. -lin. Intuitio ja näkemys ovat muuttaneet Thaimaahan. Eivät tule ehkä koskaan kotiin; siellä on lämmintä ja kirkasta ja ei minua.

Olen kateellinen kaikille niille, jotka ovat julkaisseet esikoisensa. Kärsivällisyyteni on toistaiseksi telakalla ja minäkin haluaisin, mieluiten kaikkitännehetinyt. Itkupotkuraivari. Synkkää tuijotusta.

Minulla on tavoitteita. En tiedä, onko minulla aikaa saavuttaa omat deadlineni. Ehkä suunnitelmani ovat syntyneet ilman siipiä. Raajarikkoja. Virheellisiä. Täynnä letaaleja mutaatioita.

Kirjoitan vielä vähän.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Vapaa viikonloppu

Vietin vapaan viikonlopun muissa maisemissa. Ei kirjoittamista. Sukua, saunomista, lumihangessa pyörimistä, pakkasta, reippailua pakkasessa, rutiineja. Ajattelin kirjoittamista kyllä. Muutaman kerran vihlaisi ikävästi kun ajattelin viimeviikkoista hylsyä. Lakkasin ajattelemasta. Tein kaikkea sitä, mitä aina teen kun olen noissa maisemissa. Ajattelin silti kirjoittamista, aina välillä hiukan. Piitä. Kuinka yritän kirjoittaa siitä sen uuden version tällä viikolla, vaikka vapaata aikaa ei juuri olekaan. Kuinka tykkään siitä versiosta, joka minulla on jo, siitä vanhasta Piistä. Ja kuinka olen huomannut uutta Piitä kirjoittaessani sen, miten helposti työnnän niitä pilkkuja jokaiseen lauseeseen ja kuinka lauseet eivät pysy niin yksinkertaisina kuin voisivat. Ymmärrän jo vähän, mitä saamani palaute tarkoittaa tyylin osalta. Yritän tehdä uudesta Piistä erilaisen. Katsotaan, mitä tulee.

Viikonloppuna olen nukkunut yhdeksän tuntia yössä, eikä se riitä mihinkään. Yhtäkkiä tarvitsisin taas kaksitoista tuntia unta yössä. En tiedä miksi. Ehkä aivojen pitäisi saada enemmän breikkiä. Ehkä se on tämä kylmä ja olen karhujen sukua ja elimistöni haluaisi hibernoida. Yritän mennä ajoissa nukkumaan tänään. Huomenna kirjoitan ja tiskaan ja pidän pakkasta.

torstai 26. tammikuuta 2012

Darlingin on kuoltava

Kaikista Kreikkalaisten novelleista Pii on ollut minusta aina se ihanin.Paino nimenomaan sanalla "ihanin". Pateettinen ja outorytminen ja hulmuava ja jotenkin mystinen. Kaikki eivät ole pitäneet siitä. Oikeastaan aika harva on pitänyt siitä varauksetta, yleensä se on ollut keskikastia, kun olen saanut kommentteja Kreikkalaisista. Pateettisuudesta on varoiteltu. Samoin päähenkilöstä. Eilen illalla totesin, että jotain pitää kai sillekin tehdä. En voi pitää Piistä ikuisesti kiinni, tuollaisena ainakaan.

Tänään aloin kirjoittaa Piitä uudelleen ennen kuin lähdin urheilemaan. Ehdin puolikkaan sivun verran. Sitten urheilua, sitten ruokaa, sitten takaisin Piin kimppuun. Nyt uutta Piitä on vähän reilut kolme sivua ja minusta tuntuu etten ole kuin alussa vasta. Sen lisäksi, että tyyli on aivan eri (hei hei, rakas patetia!), tein täyskäännöksen päähenkilön suhteen. Piissä on kaksi varsinaista henkilöhahmoa (sellaisia, jotka ovat novellissa fyysisesti paikalla) ja päätin tänään vaihtaa minä-kertojaksi sen toisen. Luulen, että homma voi toimia näinkin. En tiedä, toimiiko tämä uusi yksittäisenä novellina sen paremmin kuin aikaisempikaan versio (joka toimi nimenomaan yksittäisenä novellina), mutta nyt ei katsotakaan yksittäisiä novelleja enää. Nyt katsotaan kokoelmaa, ja luulen, että Kreikkalaiset tarvitsevat enemmän tätä uutta Piitä kuin vanhaa Piitä. Pitää vain saada tyyli hanskaan  uuden Piin kanssa. Olen yrittänyt välttää maneerejani jo tällä ensimmäisellä kirjoituskerralla, jotta valmis teksti olisi tyylillisesti oikeasti erilaista kuin ennen, eikä vain entisenlaista tyyliä, josta on miinustettu pahimmat maneerit. Katsotaan, mitä tulee. En tiedä vielä, enkä viitsi vielä arvioidakaan. Sitten vasta, kun on olemassa koko novelli.

On tämä hullua hommaa. Rakentaa tekstiä; rakentaa, rakentaa, muokata ja rakentaa vain repiäkseen alas ja aloittaakseen rakentamisen uudestaan. Ja sitä en käsitä, että mistä tämä draivi ja päättäväisyys nyt oikein tulevat. Minunhan pitäisi periaatteessa vielä nieleksiä vaisuna tuota toissapäivänä saamaani palautetta ja harkita, että voisin ehkä kirjoittaa varovasti jotain ensi viikolla tai sitä seuraavalla, kun ajatukset ovat kypsyneet. Hiljaiselon sijaan olen tehnyt pienempiä muutoksia kuuteen novelliin ja nyt laitan Piitä uuteen uskoon. Sananlasku sanoo jotain vanhoista koirista, mutta ilmeisesti minä en ole vielä sellainen.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Umpihangessa

Umpihankea eteenpäin. Korjaan Kreikkalaisista nyt ne asiat, jotka osaan ja pystyn ja kykenen ja sitten lähtee käsikirjoitus taas matkaan.

Kuten huomaatte, eilisen rypeminen pohjamudissa on toennut taas puurtamistasolle. En voi väittää, että olo olisi toiveikas, mutta kyllähän sitä voi tehdä hommia ilmankin. Sitäpaitsi Alfan uusi loppu on ihan ookoo. Fiksasin myös Myyn loppua hiukan. Ja muutin yhden suomalaisen presidentin vaimon toiseksi. Ihan vielä en ole päässyt siihen vaiheeseen, että kuutonen silmään ja täysi rähinä päälle, mutta kyllä se siitä. Tyyliseikat voivat olla kyllä kova pala nieltäväksi ja aionkin miettiä lähiaikoina sitä, että pitääkö Piistä tosiaan riisua vähän sitä patetiaa pois. Tässä uudessa hylsyssä ei kiinnitetty Piihin erityisesti huomiota, mutta aikaisemmin on kiinnitetty - se jakaa mielipiteitä -, ja kyllä tämän uuden hylsyn jotkut tyyliin liittyvät kommentit voi yhdistää myös Piihin, vaikkei sitä nimeltä mainitakaan. En tiedä - ehkä jos Pii olisi muuten simppeli, mutta sitten siellä olisi joukossa ne muutamat kohdat, jotka saisivat olla ihan niin pateettisia ja ylilyöviä kuin vain haluavat... nousisivat sitten paremmin esiin... se saattaisi toimiakin... tätä täytyy miettiä.

Umpihankea ja jäätä sen alla. Ei se mitään. Laitetaan nastat kenkien pohjiin, niin ei lipsu. Ja umpihankitreenin pitäisi olla tosi tehokasta lihaksille. Varmaan myös kirjoituslihaksille?

tiistai 24. tammikuuta 2012

Paino

Jos Kreikkalaiset eivät kerran kelpaa, minun on kirjoitettava ne paremmiksi. En tiedä, onko tämä ilta hyvä hetki tehdä mitään, mutta ei voi mitään. Avasin tiedostot ja kirjoitin Alfaan uuden lopun. Ihan päinvastaisen kuin ennen. Varmasti se on liian sisäsiisti novelli vieläkin. Voin korjata sitä lisää muina päivinä. Ei se kauaa ottanut, se Alfan uusi loppu. Puoli tuntia ja sivun verran tekstiä.

Päässä on pumpulia, silmät ovat raskaat, pallea painaa. Kuinka nopeasti pystyn muokkaamaan ongelmakohdat? Kuinka nopeasti pystyn karsimaan sen asian, jota tämänpäiväisessä erään kustantamon palautteessa sanotaan tyylilliseksi maneeriksi ja josta en itse tajua, että mikä sen saa aikaan? Miten voin korjata sen? Entä se sisäsiisteys - Alfan hännän repiminen auki ei vielä riitä. Kuinka nopeasti ehdin sotkea pakkaa? Te kysytte, että mihin minulla on kiire. Kaikkialle. Olen antanut aikaa ja se ei ole auttanut. Ehkä tällä kertaa pitää toimia nopeasti kun ei ole vielä ehtinyt selittää palautetta itselleen parhain päin. Ehkä tällä kertaa pitää toimia nopeasti, antaa tekstin repsahtaa. Mitä minulla on hävittävääkään?

Miljoonan valovuoden päässä

Nyt tuli sitten se hylsy, joka laittoi minut polvilleni. Liian pitkään onkin ollut niin, että kun tulee hylsy, olen voinut kirkkain silmin sanoa, että "ei se mitään - harmin paikka, mutta ei se mitään". Nyt mietin ensimmäistä kertaa Kreikkalaisten kohdalla ihan tosissani, että tuleeko niistä oikeasti ikinä kirjaa. Tätä ennen on aina ollut jossain pohjalla se varmuus, että kyllä se vielä siitä. Juuri tällä hetkellä kaikelta varmuudelta on pohja pois. Ja minulta myös. Yritän sanoa itselleni, että älä viitsi Rooibos, että se, julkaistaanko Kreikkalaisia vai ei, ei tee minusta sen parempaa tai huonompaa tai epäonnistuneempaa ihmistä - ettei julkaiseminen liity lainkaan siihen, miten minä olen minä. En onnistu vakuutteluissani kauhean hyvin. Kyllähän täältä suosta vielä noustaan, en minä sillä, mutta juuri tällä hetkellä en ole vielä päässyt selvyyteen, että miten ihmeessä se tapahtuu.

Hyvä hylsy, ei sillä, perustelut ja kaikki. Minulle on varmasti hirveän paljon hyötyä kokoelman saamasta palautteesta ja perusteluista, kunhan tästä tokenen. Paha vaan, että se on nimenomaan se palaute, joka potkaisee minut pois tasapainosta. Varmasti hyvä niin; ei voi kehittyä, jos koko ajan seisoo samoilla jalansijoillaan. Mutta voi apua, silti. Suoria sanoja arvostamastani kustantamosta. En ole ollenkaan varma, pystynkö korjaamaan sen kaiken, mikä Kreikkalaisissa on vialla. Ja jos tähän mennessä olen vääntänyt Kreikkalaisia neljä ja puoli vuotta, niin jotenkin nuo palautteessa mainitut puutteet tuntuvat tällä hetkellä niin perustavanlaatuisilta, että pelkään niiden korjaamisen vievän seuraavat neljä ja puoli vuotta, vähintäänkin, tai koko loppuiän. Hiukan halvaannuttava ajatus. Ja taas palautetta sellaisista asioista, joista kukaan koskaan tätä ennen ei ole sanonut mitään. Sekin vetää hiljaiseksi - aina löytyy uusia, pahoja puutteita ja vikoja - joskin niitä vanhoja tuttuja myös. Tuntuu siltä, etten edisty lainkaan. Pystynkö minä tähän? Eikö olisi parempi - - - niin mitä? Mitä olisi parempi tehdä kirjoittamisen suhteen? En pysty lyömään hanskoja tiskiin, enkä tiedä, mistä taikoisin toisaalta lisää voimia tähän hätään. Huh. Tuntuu niin turhalta. Minä siis.

Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut näin lähellä. Ja että tämä ei ole maailmanloppu, ollenkaan, että mikään ei ole vielä ohi ja mahdollisuuksia on, paljon. Kai. Ehkä. Voi luoja - toivottavasti.

Eikä voi kuin sanoa, että ihmisten mielipiteet ovat sitten erilaisia. Uskomattoman erilaisia. Tässä hylsyssä delete-listalle joutuivat Myy, Ypsilon, Alfa ja Phi, kun taas Kustantamo E:n palautteessa näistä yksikään ei ollut huonoimpien listalla, päin vastoin Phi kuului E:n mielestä parhaimmistoon. Parhaiden lista on suunnilleen sama molemmilla ja samoin kässärin lukeneilla kanssakirjoittajilla: Ksii, Tau, Omega molemmilla kustantamoilla, kun taas Sigma jakaa mielipiteet rajusti: toisen kustantamon sekä kanssakirjoittajien mielestä ehdotonta kärkeä, toisen kustantamon mielestä kuolettavan tylsä.

En tiedä. En tosiaan tiedä. Ironista kyllä, tämänpäiväisessä hylsyssä moititaan Kreikkalaisten onnellisia loppuja. Eli ääripäästä toiseen - pari vuotta sitten Kreikkalaiset olivat ihan "ranteet auki" -kamaa parin ammattilaislukijan mielestä, ja nyt tulee jo sitä kommenttia, että liian onnellista. Se taas ei ole muuttunut mihinkään, että liian kesyä, sidottua, sisäsiistiä. Jollen pysty tekemään sille asialle mitään seuraavassa versiossa, olen tyhmä, niin kauan olen saanut siitä palautetta. Tai sitten olen tyhmä jo nyt. Hyvin mahdollista. Erittäin todennäköistä.

Nykyään näen öisin unia, joissa tapahtuu ihania asioita. Mikään niistä ei koskaan toteudu. Joinain päivinä tuntuu hyvältä, että edes unissa tapahtuu se, mitä toivon. Monina päivinä toivon, etten näkisi sellaisia unia. Niistä on kamala herätä. Todellisuus on ihan tarpeeksi rajua näinkin.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Jep

"Mutta Emilialla oli hetkiä, jolloin hän haltioituneena oli tietoinen omasta luovasta kyvystään, tunsi sen palavan sisimmässään ikuisen liekin lailla. " Lucky her.

lauantai 21. tammikuuta 2012

4/17

Aloin käydä Kreikkalaisia läpi männä päivänä. Neljä hoidettu, kolmetoista jäljellä. Versio 2.6. Luin äsken Rhon ja viilasin sitä. Sitä kaikkein vähiten kai tähänastisista. Se toimii, enkä voi korjata ehjää. Tuli vähän varmempi olo, vaikka tajuanhan minä, että hyvä ei riitä. Pitää olla erikoinen, erilainen, uusi tai ainakin hätkähdyttävän hyvä. Enkä tiedä onko Kreikkalaiset tarpeeksi. Aika näyttää ja siihen asti en voi muuta kuin jatkaa kirjoittamista.

torstai 19. tammikuuta 2012

Toivomusluu

Tänään vein viime vuonna lainattuja kirjoja kirjastoon. En ollut lukenut niitä kaikkia, en vain ehtinyt, enkä jaksanut enää uusiakaan lainoja. On niin paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, ja niin vähän aikaa siihen. Ja sitten kun väsyttää ja aivot ovat täynnä, ei jaksa aina lukea jotain uutta, vaan on pakko lukea jotain jo kertaalleen luettua, etteivät aivot ylikuumene. No mutta siis, vein kirjoja kirjastoon ja vaikken ollut ehtinyt lukea kaikkia palauttamiani, lainasin uusia. Logiikka? No kun nuo ovat eri kirjoja.... jospa lukisin ne, jospa aika venyisi sopivaksi ja lukemiskarma ja kaikki sellainen?

Se, mitä kirjastosta tarttui mukaan, oli Lisa Genovan Edelleen Alice sekä Katherine Mansfieldin novellikokoelma Kanarialintu. Olen halunnut lukea Mansfieldia siitä asti, kun kävin vuosi sitten hänen synnyinkotiinsa tehdyssä museossa Uuden-Seelannin Wellingtonissa. Museo oli pieni ja jotenkin herttainen, ei kovin kummoinen, ja ainoa henkilökunta oli kuuttakymmentä käyvä täti, joka innostui kovasti, kun kuuli minun olevan Suomesta. "Kaunis maa, olen ollut siellä kerran, Helsingissä, ja haluaisin uudestaan! Talvella! Voi, minä haluaisin nähdä miltä näyttää, kun meri on jäässä - se on varmaan ihmeellistä!" No, nyt sitten tapasin Mansfieldin kirjaston hyllyssä ja kannoin kotiini ja ajattelin sitä museon tätiä ja museon hoitamatonta puutarhaa ja sitä, kuinka kuuma päivä oli ja kuinka minua janotti.

Ajateltuani Mansfieldiä ja Uutta-Seelantia ja sitä käsittämätöntä tosiasiaa, että joskus ja jossain on ollut ja on kesä - että valoa voi olla kaikkialla niin että se häikäisee silmiä, kuinka voi -  menin ruokakauppaan ja matkalla ruokakaupasta kotiin ajattelin Kreikkalaisia. Laitoin männäpäivänä sähköpostia kustantamoihin G ja I, kysyin, että ovatko sattumalta lukeneet (G vastasi, että palaavat asiaan (ha! sen kun näkisi!), I ei vastannut mitään, yllätys yllätys). Jostain syystä minulla on ihan hirveä hinku saada kaikki Kreikkalaisten hylsyt pois kustantamoista nyt. Ja kun ajattelin Kreikkalaisia ja hylsyjä, ajattelin myös kirjoittamista. Että ehkä voisin jo tänään korjata Kreikkalaisista ne pienet ja ilmeiset virheet ja korjausta vaativat kohdat - ehkä siinä työtä tehdessä ajatukset hautoisivat niitä isompiakin ongelmia. Eiväthän ne isommat ongelmat yhdessä illassa ratkea, mutta jospa pää tekisi hiukan pohjatyötä? Saahan sitä aina toivoa.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Unessa

Unessa ajoin pienellä punaisella avoautolla. Se muuttui hevokseksi, jolla ratsastin. Hevonen oli ruunikko tai rautias tamma, "tavallisenvärinen", niin kuin jotkut sanovat, ja pieni. Meitä vastaan tuli paljon suurempi, tumma ja vihainen hevonen, joka halusi hyökätä kimppuumme. Vain vaivoin sain patistettua hevoseni pois tilanteesta, se olisi halunnut pysähtyä, se pukitti ja potki taaksepäin, yritti antaa selkään sille isolle rumilukselle. Lopulta sain sen laukkaamaan pois, turvallisempaan paikkaan.

Myöhemmin unessa minä seisoin valkoisen hevosen kanssa vastakkain. Rapsutin sitä päästä, ajattelin, että ei se taaskaan rauhoitu käteni alle, mutta se rauhoittui kuitenkin, laski päänsä olalleni ja oli ihan hiljaa ja nautti. Muistan olleeni hämmästynyt, siitä että kerrankin kelpasin, ja otettu, iloinen ja tyytyväinen.

En ole viime aikoina tuntenut itseäni pieneksi, punaiseksi avoautoksi tai ärhäkäksi, ruskeaksi tammaksi. Valkoisesta hevosesta sen sijaan tuli hyvä mieli. Tuntui kuin olisin saanut jotain, mitä olin jo pitkään toivonut, kun se laski päänsä olalleni ja lepuutti siinä, silmät kiinni. Vaikken uskokaan enneuniin tai muuhun vastaavaan, joskus on mukava ajatella unistaan, että ne ennakoivat tai lupaavat hyvää, sillä joskus katteeton ja järjenvastainen toivo on juuri sitä, mitä tarvitsee.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Kylmiä unelmia

Menin taas töiden jälkeen lähikuppilaan kirjoittamaan. Lopputuloksena oli yhdeksän sivua raakatekstiä ja hyvä olo. Sellainen olo, että hymyilytti, kun kävelin kotiin. Ei kauhean huono tapa aloittaa viikko.

Viime aikoina olen ajatellut kirjoittamista ehkä keskimääräistä enemmän. Sitä, mitä se tekee minulle ja mitä sen puute tekee minulle. Miten olisi hyvä, että kirjoittaisin loppuun tai ainakin pitemmälle joitain hassuja juttuja, jotka ovat raakatekstinä kirjoitusvihkojen sivuilla. Eivät ne ole pitkiä tai erityisen lupaavia, mutta yleensä jotain erilaista kuin mitä on työn alla. Aiheeltaan tai tyyliltään tai muulta olemiseltaan erilaisia. Sellaisten tekstien kirjoittaminen, niihin keskittyminen edes pariksi tunniksi tekisi hyvää. Ehkä se avaisi uusia reittejä päässä, sellaisia, joiden kautta ajatukset eivät normaalisti kulje.

Eilenkö se oli, kun Hesarissa esiteltiin tulevan kevään kirjasato? Luin taas erityisen tarkasti kotimaisen kaunon listan ja vielä tarkemmin esikoisten osuuden. Tällä kertaa esikoislistalla ei ollut ketään tuttua, mutta pari tutuntuttua kyllä, sellaisia, että osaan sanoa, kenen tuntemani ihmisen kavereita he ovat. Katselin hiukan listaa, mietin, miltä oma nimi näyttää kirjoitettuna, katselin mihin kohtaan aakkostettua listaa oma nimi solahtaisi, jos solahtaisi. Jos olisin maailman onnellisin. Ajatukset mietiskelivät ihan omiaan, laskeskelivat todennäköisyyttä sille, että oma nimi ja Kreikkalaisten oikea nimi olisivat listalla vielä joskus. Jos olisin oikein onnekas, ennättäisikö se syksyn listalle vai menisikö väistämättä vuoden päähän ja miltä se sitten tuntuisi nähdä oma nimi siinä esikoislistassa Hesarin sivulla. Ja miten monta onnellista ihmistä; lista oli aika pitkä, jokainen esikoiskirja varmasti odotettu. Ajatella, miten monta onnellista ihmistä.

Kirjoitusvihko lojuu tuossa koneen vieressä. Sormet ovat kylmät ja muutenkin palelee - tuli kylmä kun söin, ja ulkona on ollut ensimmäinen näin kylmä päivä tänä talvena, ainakin niin, että minä olisin ollut täällä sitä kokemassa. Aamulla -13, illalla enää -6, mutta sekä aamulla että illalla kylmä tuntui ikävimmältä polvitaipeissa. Hame ja takki loppuivat molemmat polveen ja vaikka polvien etupuoliakin kylmäsi, ne ovat lähinnä luuta, mutta kun polvitaipeiden ohut iho kylmyi, tuntui kuin lähellä ihoa olevien verisuonten kuljettama veri olisi levittänyt polvitaipeista kylmää mukanaan kaikkialle jalkoihin.

Ei silti, en valita, pidän pakkasesta. Aina voi pukeutua lämpimämmin. Tänä iltana taidan ottaa lämmikkeeksi vähän puhtaaksikirjoitusta.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Plan B ja plan c

Olen jostain syystä ajatellut tänään viimevuotista Uuden-Seelannin reissua. Siitä on melkein vuosi, kun lähdin matkaan. Pitäisi melkein kaivaa vanhoja kirjoitusvihkoja esiin, katsoa, että mitä kirjoitin ollessani maapallon toisella puolella. Tiedän, että siellä on muutama käyttökelpoinen pätkä, pystyn todennäköisesti käyttämään niitä ainakin osittain Plan B:ssä. Olen nimittäin avannut tänään Plan B:n tiedoston ja lukenut sen läpi, kirjoitellut laiskasti lisäyksiä lauseitten väliin, yrittänyt hakea tunnelmaa ja tyyliä. Kummastakaan en ole ollenkaan varma ja lisäksi Plan B tuntuu vaativalta ja leveältä ja kapealta yhtä aikaa. En tiedä, mikä siitä tulee, enkä tiedä, milloin ehdin kirjoittaa sitä ihan toden teolla. Ehkä koko ajan, pienissä paloissa. Muutaman raakatekstisivun lisäksi teki kuitenkin hyvää ottaa Plan B esille ja katsoa, että mitä se on syönyt. Itse asiassa tiedostossa oli enemmän kamaa kuin muistinkaan, ja silti minusta tuntuu, että vanhoissa kirjoitusvihoissa on vielä pätkiä, joita en ole kirjoittanut puhtaaksi. Hassua, kun käsissä on jotain ihan uutta, jonka kanssa on ihan ulalla. Kreikkalaisten kanssa olen tietysti ollut ulalla monta kertaa, mutta ne eivät ole pitkään aikaan olleet uusia.

Olen ajatellut Kreikkalaisiakin tänään. Tällä hetkellä olen vähän käymistilassa niiden kanssa. Pitäisi tehdä niille asioita, mutta keksin kysyttäessä paljon syitä, miksi pitää odottaa vielä. Iso ongelma on se, että Kreikkalaisissa on ilmeisesti muutamia murheenkryynejä, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten korjaisin tilanteen. Plus että elämäni muuttui joulun alla tietyiltä osin, enkä ole vielä tottunut muuttuneisiin asioihin, arki on vähän hakemista ja elämänmuutos vie kovasti energiaa juuri siksi, ettei siihen ole tottunut vielä. Kuulostaapa selittelyltä ja tekosyiltä, mutta juuri nyt, vielä muutaman päivän ajan minun on ihan pakko antaa aikaa itselleni, jotta saan arjen taas kasaan ja rullaamaan ja energiatasot normaaleiksi, koska sitä ennen minusta ei ole mitään hyötyä Kreikkalaisille. Olen yrittänyt kirjoitella viime aikoina raakatekstiä ja virittäytyä sen avulla tunnelmaan ja avannut ääntä ja lämmitellyt lihaksia, että voisin kohta aloittaa työt Kreikkalaisten kanssa. Samaa tuo minun tämänpäiväinen Plan B:n tonkimisenikin on ollut; mielen virittämistä oikealle taajuudelle, jotta kuulisin, mitä minä haluan sanoa.

Että

Kello on kaksitoista sunnuntaina 15.1.2012. Ulkona on lunta ja pakkasta, kumpaakin vähän. Aamiaisleivät ja mustikkakeitto odottavat ruokapöydällä eilisen ja tämänpäiväisen Hesarin kanssa. Oliverin Deliriumista olisi vielä hiukan lukematta ja se polttelee. Taivas on harmaa tai valkoinen, riippuu mitä siitä ajattelee. Puut ovat mustia lunta vasten, vaikka kun katsoo tarkasti, näkee kellanruskeaa, sammaleenvihreää ja punaviolettia niiden oksissa.

Uneksin siitä, että selaan Hesarit, että ripustan koneessa hyrisevät pyykit kuivumaan, että kirjoitan eilisen raakatekstin puhtaaksi, että luen Deliriumin loppuun, että jatkan Hytti nro 6:tta, että menen ulos ja pakkanen kylmettää kasvot, että menen kahvilaan ja kirjoitan raakatekstiä ja minussa asuu hiljaisuus ja tyyneys, että keitän lihakeittoa, että tiskaan ja keittiö on puhdas ja kiiltävä, että näen miten naakat lentävät taivaan yli, että kuulen sorsien narinan sulakohdassa, että hymyilen, olen raukea, että ehdin vain istua ja katsella ulos, että menen aikaisin nukkumaan. Että ehdin tämän kaiken tänään ennen kuin on jo liian myöhä ja väsynyt olo.

Pitänee aloitella.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Lohikäärmeenhäntä

Ah, mikä onni naputella taas irtonäppikseni näppäimiä! Patterinvaihto tekee terää! Tuntuu suorastaan luksukselta, kun saa istua niin kuin pitääkin, eikä tarvitse kurotella pöydällä olevan läppärin näppäimistölle.

Tämä päivä tuntuu muutenkin mukavalta kuin vain uusittujen näppäimistön patterien verran. Auringonlasku on kaunis, ikkunassa on muutama sievä jääkukka, taivaalla lentävän lentokoneen vilkkuvalot näkyvät himmeästi pienen pilvenriekaleen läpi ja lämpölaitoksen piipusta tupruava savu tekee auringonlaskun värittämän taivaan eteen violetin, toisesta päästään haihtuvan, ilmassa kiemurtelevan lohikäärmeenhännän. Sitäpaitsi olen ostanut tänään kummallisen leikkokukan ystäville vietäväksi, olen ostanut jääkaapin täyteen juureksia ja ottanut huomisen lihakeiton lihaisat luut sulamaan pakastimesta jääkaapin puolelle. Niin ja kylllä, se kaikkein ilmeisin: olen kirjoittanut. Kävin kahvilassa ja kirjoittelin seitsemän sivua raakatekstiä ja osa siitä oli sellaista, minkä aion kirjoittaa puhtaaksi. En tiedä, mihin käytän sitä vai käytänkö mihinkään, sillää se on vain kolme sivua käsinkirjoitettua raakatekstiä, mutta minulle jäi kirjoittamisen jälkeen sellainen olo, että se ansaitsisi päästä mukaan johonkin. Edes puhtaaksikirjoitetuksi, ettei se hautaudu kirjoitusvihkon uumeniin ikuisiksi ajoiksi.

Seuraavaksi tiedossa on lukutauko. Voisin toki tiskata tai imuroida tai tehdä jotain muuta elämänhallinnallista, mutta aion ottaa Oliverin Deliriumin ja viltin ja asettautua sohvalle.

torstai 12. tammikuuta 2012

Kolme sivua myöhemmin

Kyllä, muistin oikein.  En kiukutellut turhaan. Tai siis totta kai kiukuttelin turhaan, mutta kuten tiesin jo etukäteen, on takapuoleni puutunut ja selkää kolottaa. En tajua, kuinka pystyin vuosikaudet kirjoittamaan näin: selkä sänkyä tai sohvaa vasten nojaten, jalat suorina, läppäri sylissä reisien päällä. Ranteillehan tämä asento on aika hyvä, mutta kaikki muut ruumiinosat kyllä kärsivät. Nuorena sitä ehkä kykeni, mutta en kykenisi enää.

Sen verran kuitenkin kykenin, että tosiaan, kirjoitin. Kolme sivua. Jotain ihan omituista. Kai se on laskettavissa lyhyeksi novelliksi, tai siis sellaisen ensimmäiseksi versioksi, mutta se on myös normaalista poikkeavaa tekstiä. Hyvä niin. Tekee hyvää poiketa mukavuusalueeltaan ja pitää välillä venytellä niitä rajoja, joita asettaa itselleen ihan vahingossa kirjoittamisen suhteen. Venyttelystä puheen ollen: pitää tosiaankin venytellä. Seuraavaksi kömmin ylös täältä lattialta, puran leirini ja ojentelen ruotoani. Sade napsuttaa ikkunalautaa hyvin epätammikuumaisesti, mutta viikonlopulle taidettiin luvata pikkupakkasta. Pidetään peukkuja, ettei kukaan meistä liukastu ja kolhi itseään, kun tuo kaikki vesisade tuosta jäätyy.

Arjen draamaa

En koskaan muista laittaa langatonta näppäimistöäni pois päältä siksi aikaa kun en käytä konetta, ja tässä sitä nyt (taas) ollaan. Patterit loppu. Ihan kokonaan. Ei auttanut, vaikka kopauttelin näppistä hiukan pöydänreunaa vasten. Se auttaa joskus, oikeasti. En tiedä millä logiikalla, mutta auttaa se silti joskus. Ei nyt. Ja niin kuin minä olin varma, että paristojen kätköpaikassa on vielä pistämätön paketti AAA-kokoisia pikkuystäviä. Ei muuten ollut. Menin jopa niin pitkälle, että kävin läpi kaikki kodin vempeleet, mutta ei auttanut, ne ainoat kaksi AAA-kokoista paristoa, jotka löysin kaukosäätimestä, vetelevät yhtä viimeisiään kuin näppiksenikin patterit. Ja se sentään syö neljä patteria, joten ei niillä kahdella olisi muutenkaan pitkälle pötkinyt. Auuugh.

Ai että millä kirjoitan tätä nyt? Läppärin omalla näppiksellä, jolla en voi kirjoittaa kovin pitkään, jollen istu lattialle ja ota läppäriä syliin, koska hartiat ja ranteet alkavat heti valittaa, jos käytän pöydällä olevaa konetta. Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin istua lattialle (ei tahdo!) ja ottaa läppäri syliin (ei tahdo!). Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin kun minulla ei ollut vielä kirjoituspöytää. Ei maailman miellyttävin kirjoitusasento, se lattiaversio (en tahdo! epämukavaa! kylmä! takapuoli puutuu!). Tykkään paljon enemmän istua oman pöytäni ääressä, mutta pitää kai lopettaa tämä murjottaminen ja virittää kone lattialle (niin ja ei, läppärini ei toimi, jos irrotan virtajohdon pistorasiasta). Ärrinmurrin. Ja minä kun vain halusin kirjoittaa nopeasti raakaversion siitä yhdestä ideasta, joka ui mieleen, kun olin töiden jälkeen vakiokuppilassa kirjoittamassa raakatekstiä. Hmph.

Alentaudun nyt tuonne maanrajaan. Arvatkaa kuka ostaa huomenna tosi monta pakettia AAA-kokoisia paristoja, että löytyy sitten varmasti, kun näppäimistö hylkää minut seuraavalla kerralla? Eipähän tarvitse enää uudestaan repiä kriisiä siitä, että patterit loppuvat ;).

lauantai 7. tammikuuta 2012

Koti

Minä olen löytänyt taas sen osan itseäni, joka pitää minua koossa. Olen muistanut taas sen, että en kuitenkaan kirjoita vain julkaistakseni. Kirjoitan myös siksi, että pysyn minuna. Siksi, että se tekee hyvää. Hengelle ja ruumiille, rentouttaa, irrottaa kireästä ja kiireestä, tuntuu hyvältä, ankkuroi minut siihen, mikä on tärkeää. Ja tärkeää on, mutta eri asiat kuin stressaantuneena kuvittelee. Siitä asti, kun aloin syksyllä 2007 kirjoittaa niin kuin nyt kirjoitan (paljon raakatekstiä), olen oppinut ihan hirveän paljon sekä kirjoittamisesta että itsestäni. Siitä, minkälainen ihminen olen, minkälaiset asiat minuun vaikuttavat mitenkin ja miten kirjoittaminen korjaa minua. Miten aina, kun tuntuu siltä, ettei jaksa, ettei kykene, ettei ehdi, että on osissa ympäriinsä, ettei ole tässä ja nyt ja omassa itsessä, miten silloin kannattaa kirjoittaa. Kuulostan jo amerikkalaiselta self help -oppaalta, mutta ei voi mitään. Kirjoittaminen tekee minulle hyvää. Jos muistan sen tänä vuonna, muistan, että se ilmeisin keino on se toimivin (kirjoita! kirjoita!) olen tyytyväinen vuoden saldoon.

Sitten proosallisempaan asiaan: vuoden ensimmäiset kirjaostokset on tehty. Löytyi naurettavan halvalla Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit ja tuskin maltan odottaa, että pääsen sen(kin) kimppuun. Eniten polttelee kuitenkin kesken oleva Lauren Oliverin Delirium. Valitin siskolle, että nyt tarvitsisin jotain mukaansatempaavaa ja koukuttavaa ja sellaista, mikä vie ajatukset pois arjesta. Sain häneltä Deliriumin lainaan ja vaikka olen vasta sivulla 36, kirja tuntuu olevan juuri sitä, mitä juuri nyt tarvitsen. Niin joo, ostin Keltaisten tyyppien lisäksi myös ruokakirjan: Rita Koppin Auringonpaistetta kielellä. Yrtit Välimeren keittiössä. Vaikuttaa hyvältä, ideoita sellaisiin yhdistelmiin, joita ei tule kokeilleeksi. Aloin heti suunnitella illaistujaisia ja hyvää ruokaa.

On satanut lunta ja kaupunki on ihana. Voi melkein kuvitella, että tästä alkaa talvi, ihan oikeasti.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Jotenkin maanantai, vaikka on tiistai

Blogistanian Finlandia on jaettu eilen. Sallan lukupäiväkirjassa kerrotaan asiasta tarkemmin, mutta tässä sijoitukset: 1. Katja Kettu: Kätilö 2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis 3. Katja Kaukonen: Odelma 4. Miika Nousiainen: Metsäjätti 5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet 6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Näistä Kätilö on kesken ja Kaukosen Odelman olen lukenut. Sanoisin, että yllättävän hyvä tulos, melkein 2/6 ;). Ja yllättävän hyvä siksi, että en mitenkään ehdi lukea kaikkea, mitä haluaisin. En alkuunkaan. Joten hauska yllätys, että olen lukenut voittajista edes jotain. Ja kyseinen lista oli hyvin mielenkiintoinen, kiitos BF:n järjestämisestä Sallalle! Toivottavasti saadaan taas ensi talvena tietää, mikä tämän vuoden kirjasadossa on ollut eniten kirjabloggaajien mieleen :).

Minun mieleeni olisi se, jos ehtisin hiukan kirjoittaa, mutta proosallinen elämä on asettunut proosan kirjoittamisen tielle - ja myös lyriikan, ei sen puoleen, vaikka en sitä kyllä kirjoitakaan ;). Pyykit, pieni oikolukutehtävä, ruokailu, kodinhoidolliset jutut... sitä tavallista siis. Toivon, että arki asettuu pian uomiinsa ja pääsen rauhoittamaan hiukan aikaa sanoille. Ehkä ehdin tänäänkin vielä, kymmenen minuuttia edes, katsotaan nyt. Perjantai on vapaata (loppiainen on sitten mukava asia!), joten edessä pitkä viikonloppu. Toivottavasti saan silloin viimeistään kirjottua sanoja paperille vähän enemmän kuin vain muutaman rivin verran.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Vanhan kertausta

En ollut juurikaan koneen äärellä vuoden viimeisinä päivinä, vaan lumen äärellä. Raitis ilma on ihana asia. Olisin voinut jatkaa sen yliannostusta vaikka seuraavat kaksi viikkoa. Toisaalta, oma koti on hyvä asia myöskin. Koska olin huitelemassa lomalla, en blogannut vuoden viimeisinä päivinä perinteisiä "näin meni vuosi 2011"-postausta. Olen kyllä miettinyt itsekseni, että mistä muistan viime vuoden, mutta koska aika ajoi sen bloggauksen ohi, säästän teidät jälkijunassa tapahtuvalta kertaukselta ja jaarittelulta. Yhteenvetona sanon vain, että vuonna 2011 tapahtui lopultakin aika paljon. Enemmän kuin arvasin alkuvuodesta, vaikka silloinkin oli jo actionia Uuden-Seelannin reissun muodossa. Enkä ole koskaan tehnyt vuoden aikana niin monta ulkomaanmatkaa kuin viime vuonna. Kirsikkana puurossa (tai jotain) oli vielä tuo viime viikon loma - lunta, pikkupakkasta, raitista ilmaa, liikuntaa - en ollut tajunnutkaan, kuinka paljon voi nauttia siitä, että saa mennä ihan joka paikkaan toppahousut jalassa :). Ihana joululoma :).

Joululomasta saankin sitten loistokkaan aasinsillan joululahjoihin tai siis joululahjakirjoihin. Lahjakirjani on helppo päätellä tuosta sivupalkin "luettavana"-osiosta. Kyllä, Katja Ketun Kätilö ja Rosa Liksomin Hytti nro 6 tulivat joulupaketeista, mutta niin tuli myös Jyrki Vainosen uusin eli Swiftin ovella. Kunhan luen nuo muut pois alta, keskityn Vainoseen kaikessa rauhassa. Kirjojen lisäksi joulupaketeista tuli taas kirjadesignia, tai miten sitä nyt kutsuisi. Joku ehkä muistaa viime jouluna saamani järisyttävän ihanat kirjatuet ja tänä jouluna sain niiden henkisen ystävän eli linnunpöntön. Tai siis. Kirjatelineen. Tai siis yöpöydänkorvikkeen. Tai kirjanpidikkeen. Tai kirjanpidike-hyllyn. Tai katsokaapa itse alla olevasta kuvasta, sillä ei kai tuolle jutulle ole mitään oikeaa nimeä. Kiva se joka tapauksessa on ja sitä voi pitää pöydällä tai lattialla tai ripustaa seinälle.