Olen jostain syystä ajatellut tänään viimevuotista Uuden-Seelannin reissua. Siitä on melkein vuosi, kun lähdin matkaan. Pitäisi melkein kaivaa vanhoja kirjoitusvihkoja esiin, katsoa, että mitä kirjoitin ollessani maapallon toisella puolella. Tiedän, että siellä on muutama käyttökelpoinen pätkä, pystyn todennäköisesti käyttämään niitä ainakin osittain Plan B:ssä. Olen nimittäin avannut tänään Plan B:n tiedoston ja lukenut sen läpi, kirjoitellut laiskasti lisäyksiä lauseitten väliin, yrittänyt hakea tunnelmaa ja tyyliä. Kummastakaan en ole ollenkaan varma ja lisäksi Plan B tuntuu vaativalta ja leveältä ja kapealta yhtä aikaa. En tiedä, mikä siitä tulee, enkä tiedä, milloin ehdin kirjoittaa sitä ihan toden teolla. Ehkä koko ajan, pienissä paloissa. Muutaman raakatekstisivun lisäksi teki kuitenkin hyvää ottaa Plan B esille ja katsoa, että mitä se on syönyt. Itse asiassa tiedostossa oli enemmän kamaa kuin muistinkaan, ja silti minusta tuntuu, että vanhoissa kirjoitusvihoissa on vielä pätkiä, joita en ole kirjoittanut puhtaaksi. Hassua, kun käsissä on jotain ihan uutta, jonka kanssa on ihan ulalla. Kreikkalaisten kanssa olen tietysti ollut ulalla monta kertaa, mutta ne eivät ole pitkään aikaan olleet uusia.
Olen ajatellut Kreikkalaisiakin tänään. Tällä hetkellä olen vähän käymistilassa niiden kanssa. Pitäisi tehdä niille asioita, mutta keksin kysyttäessä paljon syitä, miksi pitää odottaa vielä. Iso ongelma on se, että Kreikkalaisissa on ilmeisesti muutamia murheenkryynejä, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten korjaisin tilanteen. Plus että elämäni muuttui joulun alla tietyiltä osin, enkä ole vielä tottunut muuttuneisiin asioihin, arki on vähän hakemista ja elämänmuutos vie kovasti energiaa juuri siksi, ettei siihen ole tottunut vielä. Kuulostaapa selittelyltä ja tekosyiltä, mutta juuri nyt, vielä muutaman päivän ajan minun on ihan pakko antaa aikaa itselleni, jotta saan arjen taas kasaan ja rullaamaan ja energiatasot normaaleiksi, koska sitä ennen minusta ei ole mitään hyötyä Kreikkalaisille. Olen yrittänyt kirjoitella viime aikoina raakatekstiä ja virittäytyä sen avulla tunnelmaan ja avannut ääntä ja lämmitellyt lihaksia, että voisin kohta aloittaa työt Kreikkalaisten kanssa. Samaa tuo minun tämänpäiväinen Plan B:n tonkimisenikin on ollut; mielen virittämistä oikealle taajuudelle, jotta kuulisin, mitä minä haluan sanoa.
2 kommenttia:
Juuri tuolta minustakin nyt tuntuu. Siis kirjoittajana, jonka tekstit ovat tiedostoissaan määrällisesti enemmän kuin novelli, mutta selvästi vielä vähemmän kuin kokonainen kirja. Useampi henkilö joiden nahkoihin pitäisi todella päästä sisään ja saada hahmot todella elämään.Miten se joskus tuntuukin niin vaikealta. Vähän kuin iltalenkille lähtö; ei millään saa itsestään irti sitä pukemista ja valmistautumista, mutta kun on tien päällä ja nuuhkii raikasta ilmaa ja katselee upeita maisemia ympärillään ihmettelee että miten sitä saattoikin ajatella olla lähtemättä. Kaiken lisäksi mieleen pukkaa täysin uusi aihe ja teema ja siihen tuntuisi olevan testiäkin syntymässä lähes itsestään, mutta kun on tämä pakkomielle tehdä asiat valmiiksi eikä voi jättää tekstejäkään puolivalmiiksi. Pitäisi tosiaan kuulla tuo oman sisimmän ääni ja löytää sopiva taajuus taas kerran. Jatketaan puurtamista ja uskotaan omaan tekemiseen kaikesta huolimatta. Ehkä jonakin päivänä...
Marke, jep, jatketaan puurtamista :). Ei tässä oikein muutakaan voi, kun on tämä pakkomielle kirjoittamisesta ;).
Lähetä kommentti