May the Force be with you

tiistai 27. marraskuuta 2012

Ei kahta ilman kolmatta

Minulla oli jo bloggauksen aihe mielessäni, mutta se taintui toisten sanojen alle. Ei minulla ole oikein nyt muitakaan sanoja, nekin taintuivat toisten sanojen alle. Ylellistä. Kaikki sanat, joilla yritän kuvata tätä sumuista tunnetta, ovat patetian lempilapsia ja tuhannesti naurettavia. Voiko kirjoittamisen tunteista kirjoittaa ilman, että on vaarassa lipsahtaa patetian puolelle? Tarvitseeko siitä kirjoittaa ilman, että olisi vaarassa lipsahataa patetiaan? Monet aidot asiat ovat pateettisia, jos niitä katselee siltä kantilta. Oli miten oli, minä olen pehmeä ja lämmin sisältäpäin. Ulkoa yhtä jännettä ja niveltä ja rasitettua lihasta. Väsyttää niin paljon, että sumu nousee silmiin asti.

Se bloggaus, joka minun piti kirjoittaa, olisi kertonut kahdesta minusta. Siitä, kuinka olen tänä syksynä törmännyt pariinkin otteeseen tilanteeseen, jossa joku on kertonut jollekin kolmannelle osapuolelle, että minä kirjoitan. En suosittele sitä kenellekään. Minä kerron omat asiani, jos kerron. Kirjoittaminen on minun yksityisasiani ja se lakkaa olemasta minun yksityisasiani vasta sitten kun julkaisen. Ja silloinkin voin kieltäytyä sanomasta siitä sanaakaan esimerkiksi työpaikalla. Minun ja työminun välillä kulkee raja, eikä sitä ylitetä. Me kasvamme eri pelloilla, olkoonkin että juuret ottavat vettä samasta ojasta. Tiedän kyllä, että joinain päivinä kirjoittavan minäni rajat laajenevat turhankin suuriksi. Silloin pahaa-aavistamattomat läheiset saavat osakseen rumia sanoja ja tiuskintaa kysyessään samaa asiaa kuin viikkoa aiemmin, jolloin saivat myös avoimen ja pilvettömän vastauksen. Kaikki riippuu kovin paljon siitä, millainen hetki on. Kirjoitanko. Ahistelenko. Stressaanko kirjoittamista. Siitä kärsii sitten lähipiiri, joille pahoittelen. Muille en pahoittele. Katsotaan, joudunko joustamaan tästä ja milloin. Joissain ympyröissä yksityisasiat pysyvät kuitenkin yksityisasioina, ihan sama mitä tapahtuu.

Mutta takaisin asiaan. Tähän pilveen, joka täyttää minut. Sanoihin. Jatkan niistä heti kun on aikaa ja jaksan. Sillä aikaa ne liekkuvat kehdossa ja kasvavat.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kaksihaarainen

Viimeviikkoisen raakatekstipätkän puhtaaksikirjoittamista. Se tuntui hyvältä. Sitten tuli katkos, piti ruveta järjestämään lomaa itsenäisyyspäivälle. Onneksi onnistui. Nyt haluaisin palata tekstin pariin, mutta kello on jo nukkumaanmenoaika. Vihaan tätä ajattomuutta. Toisaalta hyvä hetki ottaa tauko huomiseen asti, kun homma on kesken ja tiedän, mistä jatkan. Mutta. Muttamuttamutta.

Eilinen kakku maistuu piparitaikinalta. Hyvää siis. Lempirooibostakin oli kupissa. Nyt on vähän hajaantunut olo: kirjoittaminen - matkan buukkaus - nukkumaanmeno - unohtuneet velvollisuudet - nukutus - sanojen kutsu. Enkä minä voi olla huoleton ja valita sitä vaihtoehtoa, että kirjoitan yötä myöten, koska tarvitsen unta. En ole sitä tyyppiä, joka selviää vähillä yöunilla ja on teräkunnossa seuraavanakin päivänä. Minä tarvitsen unet ja unet tarvitsevat minut. Minä tarvitsen unet, jotta pystyn huomenna johonkin. Kirjoittamiseenkin.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Taikinaa

Minä leivoin! En ikinä leivo. Siis koskaan. Sen huomasi jo siitä, että leivinjauhe (joka löytyi maustelaatikon takareunasta) oli kohdannut paremmat aikansa jo ennen 11/2011. Hyvin toimi. Tai ainakin kelvollisesti. Korppujauhojakaan ei ollut. Muistan nähneeni niitä viimeksi kaapissani kun asuin ihan toisessa kaupungissa ja opiskelin. Korppujauhoista on siis vähintään 10 vuotta. Reseptiäkään en seurannut kovin tarkasti (reseptit ovat yksi syy siihen, miksi leivon niin harvoin: on tylsää kun joutuu noudattamaan reseptiä - ruuanlaitossa se ei ole niin nuukaa meneekö maustetta ½tl vai 2tl ja korvaanko aineksen toisella, mutta leipominen on niuhottamista), mutta ainakin ulkoisesti leipomukseni muistuttaa taatelikakkua. Tai oikeasti se on taateli-maustekakkua, mutta eiväthän ne mausteet mihinkään näy, tuoksuvat vain. Ja toivottavasti maistuvat. Mausteet eivät sentään olleet ylivuotisia, ne ostin tänään kaupasta.

Suuri uroteko takana siis. Ja kuten tavallista näin sunnuntai-iltaisin, sanoja tulisi. Tai ne parveilevat tuolla jossain ihan lähellä. Vielä ne eivät tule kunnolla ulos, hiukan kitsaasti vain, mutta tunnen ne. Kiukuttaa, ettei minulla ole huomenna vielä vapaata. Sunnuntain jälkeen pitäisi olla sellainen maanantai, että voi päästää sanat paperille. Ei ole. Sanoja melkein on, se tuntuu samalta kuin aivastus, joka ei tule. Ne haluavat ulos, mutta ovat vielä vähän nahattomia.

Perjantai-iltana ja eilen en ehtinyt missään vaiheessa avata konetta. Koneettomuus on tehnyt hyvää oikealle kädelle, mutta tunnen kyllä vieläkin, ettei se ole kunnossa. Särkyvoidetta ja kylmägeeliä taas tänä iltana.

Haluan kirjoittaa. Voi luoja miten haluan kirjoittaa. Haluan päiviä joina minun ei tarvitse katsoa kelloa ja laskeskella minuutteja. Haluan päiviä jotka tuntuvat joululomalta - sillä sellaiselta tuntuu, kun voi olla kokonaisen päivän kotona ja kahviloissa ja vain kirjoittaa. Polttaa kynttilää aamusta asti ja tutustua siihen, mitä paperille tulee.

torstai 22. marraskuuta 2012

K

Kurpitsakeittoa. Kipeää käpälää. Kuntosalia. Kirjoitusajatuksia. Kirjoitussuunnitelmia. Kenties kirjoittamaan kauas kotoa keväämmällä. Kunpa. Kunpa kukkisin kaunista kieltä, keittäisin kattilallisen kirjoja. Kirjoituskylpyjä. Kunpa. Kunpa kynnyksellä kylmä kiillottaisi kivikadut. Käsi kiukuttelee, kylmävoide kipristää, kurpitsa kuumenee. Kalliita kehräyksiä. Kerron kaiken kunhan kasvan. Kirjoittaminen kotina kaikki kevyttä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Se aika vuodesta

Olen kaivanut kaikki kädenlämmittimeni (rännystimet, kuten joku minulle joskus sanoi) naftaliinista. Eivät ne kaikki siellä olleet, mutta nyt ne loputkin on kaivettu esille. Kaikki ne villaiset, angoraiset ja paksut. Puuvilla on heikoille. Tai sitten juuri toisin päin. Seuraavaksi menen nukkumaan. Sitä ennen hieron hiirikäden ensin särkygeelillä ja sitten kylmägeelillä. Sitten käärylöidään päälle tuorekelmua ja sujutetaan kädenlämmitin päälle ja nukutaan. Se aika vuodesta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Rooibos kirjoitti

Töiden jälkeen menin vakikuppilaan kirjoittamaan. Ei oikein irronnut. Kirjoittelin mitä kirjoittelin, raaktekstiä, diipadaapaa, helppoja sanoja. Kyllähän niitä tuli siis, mutta suorittaja-minä olisi halunnut, että olisi tullut jotain hienoa ja ylevää... Krhm. Totesin siinä sitten, että hiiteen suorittaja-minä, ja mietin hetken, että millä harjoituksella jatkaisin raakatekstin tuottamista. Valitsin sitten sen helpomman (taitaa olla goldbergiläinen harjoitus): ala kirjoittaa sanalla "muistan" ja aina kun tökkää, kirjoita uudestaan sana "muistan" ja jatka siitä. Tosin tänään minä aloitin pätkäni sanoilla "hän muistaa", kun halusin kirjoittaa kolmatta persoonaa. Ja sitten kirjoitin. Ensin yhden ja sitten toisen pätkän. Silkkaa raakatekstiä, mutta ehkä jotain siementä mukana. Ehkä henkilöhahmo, joka pitää kirjoittaa pulleaksi jossain välissä. Katsotaan. Pääasia oli se, että kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, enkä lähtenyt ensimmäisen vartin jälkeen kotiin päiväunille, niin kuin olisi tehnyt mieli. Kirjoitin paitsi raakatekstiä, myös itseäni. Itseäni paperille ja itselleni ääriviivoja ja itselleni turvaverkkoa arjen keskelle. Kun tulin kotiin, olin kirjoituspöllyssä. Muistin, miltä kirjoittaminen tuntuu. Ihanalta.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Lupa/us

 A knowledge of the path cannot be substituted for putting one foot in front of the other.
M.C.Richards
Huomenna menen kirjoittamaan töiden jälkeen.  Seuraavaksi menen nukkumaan, että jaksan kirjoittaa huomenna. Polku. Tie tai joki, ihan sama.

Sillä
Do your practice and all is coming.
Sri K. Pattabhi Jois

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Erotus

Väsynyt ja jotenkin raollaan. Ulos pääsee livahtamaan sanoja, joiden ei muka ollut tarkoitus tulla ja joita ei ole kutsuttu. Raakateksti tuntuu siltä kuin vahingossa lukitsematta jääneen oven takaa tulisi jotain, mitä en tiennyt sinne säilöneeni. Juuri tässä vaiheessa, kun viikonloppu kääntyy iltaan, minun oveni alkavat ripsahdella raolleen. Huomenaamulla kun herätyskello soi, ne läimähtävät äänekkäästi kiinni ja jättävät minut pimeään. Viikonloput ovat ihan liian lyhyitä.

Puiden oksista iskeytyy katuvalojen kanssa sarvien muotoisia varjoja ikkunaan. Sarvet sälähtelevät rikki ja muuttuvat toisiksi, sillä ulkona tuulee ja minun ikkunassani on eläimiä ja sarvien taistelu itseään vasten ihan käsivarrenkantaman päässä.

Erot ovat suuria.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Ilta

Holiday-elokuva. Lasi punkkua. Pientä naposteltavaa. Nenässä uunista tulviva tuoksu. Possupataa koko legioonalle. Sian lapaa, valkoisia jättipapuja, sipulia, palsternakkaa, porkkanaa, mausteita ja kaksi chorizo-tuoremakkaraa. Tuoksu on ihan järjettömän hyvä. Se kiemurtelee uunista nenääni niin kuin tuoksut tekevät. Vesi kielellä. Possupadan pelkkä tuoksu ja tuo punkkulasillinen - täydellinen yhdistelmä.

Luin loppuun Vieras kartanossa. Riipivä kirja. En ihmettele, että sai Blogistanian Vuoden paras käännöskirja 2011 -palkinnon. Lukekaa. Mutta jos olette pelkureita, niin älkää lukeko ainakaan silloin, kun olette yksin isossa talossa ;).

Kaupunki on kirkas tänä iltana.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tämä

Sumutihrua. Hengitän sen ulos ja sisään. Laineet lyövät laitoihin, mutta eivät yllä ytimeen asti. Käsien sisälle on sidottu painoja, jänteisiin ja luihin ja lihassäikeisiin. Ne painavat kädet pitkiksi ja ohuiksi, venyttävät ne lattiaan asti ja siitä läpi. Voiko kasvaa alaspäin? Minun käteni kasvavat. Helisytän ääntä kurkkuni pohjalla, mutta en päästä sitä ulos. Minulle kerrotaan koirasta ja kaikesta. Minulta puuttuu heijastin. Tällä päivällä olisi pitänyt olla pelastusliivi yllään, sillä kukaan ei jaksa polkea vettä kovin kauaa. Olisi ehkä ollut tarpeen kirjoittaa vähän tai sitten tarvitsen vain pimeän peiton ja unen narinan korvien päälle. Ehkä olisin tarvinnut sanojen ovia.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Sanoja

Ihan vähän aikaa sitten kaikkialla vouhkattiin siitä avokadopastasta - "kohublogipasta" se taisi olla jonkun iltapäivälehden sivuilla. Minä vähän ihmettelin. Onhan sitä avokadoa laitettu pastaan maailman sivu. Ei tietysti tasan samalla reseptillä, mutta on kuitenkin. Niin kuin tänään: pastaa, avokadoa, kylmäsavulohta. Lämminsavulohi olisi ollut vähemmän suolaista, mutta se ei tarttunut kaupassa käteen. Nyt maha on täynnä ja vettä kuluu. Huomenaamulla näytän taatusti ihan siltä, että olen syönyt kylmäsavulohta tänä iltana.

Ennen pastansyöntiä kävin lähikuppilassa kirjoittamassa. Pitkästä aikaa. Sekä ylipäätään kirjoittamista että kirjoittamista lähikuppilassa. Se oli ihanaa. Tietysti myös vähän kankeaa ja rutinoitumatonta, mutta myös luontevaa ja oikean tuntuista. Kuvia vilahteli päässä, harmi ettei kynä ole yhtä nopea. Kun lähdin, olo oli levännyt. Tästä se taas alkaa ja hyvä niin, oikein hyvä.

Kun kirjoittaa, on helppo olla optimistinen - mahdollisuuksia on miljoonia ja ne kaikki ovat houkuttelevia.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Luettua

Luin viikonloppuna J.S.Meresmaan Mifongin perinnön ja täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Se kotimainen fantasia, mitä olen lukenut (nuorten tai aikuisten) on kärsinyt aina samasta vaivasta: ohuudesta. Se tulee ilmi sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Usein jään kaipaamaan sitä, että fantasiamaailmasta kerrottaisiin vähän enemmän. Usein kotimainen fantasia jättää maailmansa minun makuuni liian ohueksi - niin kuin ei olisi viitsitty rakentaa kokonaista, uskottavaa maailmaa. Ja sitten kun sitä ei ole jaksettu rakentaa, niin lopputulos ei ole yleensä hyvä (siis minun mielestäni). Tykkään fantasiasta, joka on rikasta. Kirja saa olla paksu, oikea tiiliskivi, jos se on perusteltu sillä, että on kuvattu kirjan maailmaa niin hyvin ja perusteellisesti, että se on elävä. Sellaiset fantasiakirjat ärsyttävät, joissa on juoni, mutta se onkin sitten kaikki. Mifongin perintöä lukiessa oli kuitenkin sellainen olo, että J.S.Meresmaa tietää luomastaan maailmasta enemmän kuin kertoo kirjan sivuilla, ja se tekee tarinasta uskottavan, maailmasta kokonaisen ja auttaa lukijaa sukeltamaan tarinaan. Ja kuten sanoin, tämä on jossain määrin epäsuomalaista, harmi vain. En tietysti ole mikään kotimaisen fantasian supertuntija, mutta näin niinkuin oman kokemuksen perusteella.

En kylläkään olisi pannut pahakseni sitä, että kirjassa olisi kerrottu vielä lisää sen maailmasta: yhteiskuntarakenteesta, luonnosta jne, mutta tämä on toive, ei valitus! Lisäksi minua miellytti se, ettei kaikkea oltu kuitenkaan selitetty (esim. eläimiä tai kasveja tms), vaan iso osa asioista oli annettu lukijalle itsestäänselvyyksinä. Se on minusta ensimmäinen edellytys hyvälle fantasialle; en halua lukea oudon eläinlajin kohdalla siitä, kuinka "se oli vähän elefantin näköinen, mutta kärsän tilalla oli angry birds -tyylinen nokka ja takajalat olivat paljon lyhyemmät kuin etujalat ja rakenne muistutti Toyota Priusta", sillä ilmiöiden vertailu meidän maailmamme ilmiöihin osoittaa sen, että kertoja on ulkopuolinen kertomastaan maailmasta ja siinä kohtaa minulta katoaa mielenkiinto. Mutta tätä ongelmaa Mifongin perinnössä ei siis ollut.

Äksöniä kirjassa riitti, välillä jopa kaksin käsin: olisin jaksanut lukea jossain kohtaa rauhallisempaakin kuvailua, vaikka se olisikin vaatinut muutaman sivun tai kokonaisen luvun mittaista taukoa toimintaan. Lopun tapahtumat olivat myös hiukan äkillisiä, mutta en anna siitäkään isoa miinusta. Jään sen sijaan odottelemaan seuraavaa Mifonkia - etenkin kun (nyt tulee spoilausta, varokaa!) haluan, että pääpari pääsee vähän läheisempään kontaktiin keskenään. Toivottavasti pääsee, sillä jos yhdessäololle tulee koko ajan jotain esteitä, niin minua voi alkaa turhauttaa ;). Jään odottamaan.

Mitäs muuta olen tehnyt kuin lukenut Mifongin perinnön? Käynyt uimassa Saimaassa (kyllä, oli ihan järjettömän kylmää), saunonut, saunonut ja saunonut, syönyt, sukuloinut, laittanut ruokaa ja ostanut uudet sukset. Ei hullumpi viikonloppu. Se on kyllä pieni ongelma, että olen herännyt tänään varttia yli kuusi, ja ikävä kyllä se ei sovi ruumiinrakenteelleni, joten tänään on varmaan aikainen nukkumaanmeno edessä. Ei se toisaalta haittaa: voin lukea sängyssä Salla Simukan Toisaallaa. Ja huomenna menen töiden jälkeen kahvilaan kirjoittamaan raakatekstiä. Ihana ajatus. Ihan ihana lupaus. Tuskin maltan odottaa.

torstai 8. marraskuuta 2012

Virhe

Törmäsin tänään sattumalta kadulla kirjoitustuttuun, jonka kanssa ehdittiin vaihtaa korttelin matkalla kuulumisia. Hän on lukenut Kreikkalaiset, joten oli helppo referoida muutaman viime kuukauden tapahtumat kirjoittamisen suhteen, kun ei tarvinnut aloittaa alusta, että "novellikokoelma on tekeillä". Vaihdettiin muutama sana siis. Hän kommentoi sitä, mitä kerroin Kreikkalaisista, ja ihan fiksusti ja kivasti kommentoikin, mutta sanoi yhden lauseen, joka alkoi elää päässäni omaa elämäänsä. Ja nyt ihan yhtäkkiä, ihan hervoton epävarmuus. Entä jos olen tehnyt kaiken ihan väärin? Entä jos Kreikkalaiset on nyt liian vähän ja liian kapea ja ihan huono? Entä jos tässä menee nyt mahdollisuus kustannussopimukseen, koska olen tehnyt Kreikkalaisista vääränlaisen paketin? Miksi en laittanut Alfaa mukaan? Entä jos uusi versio on Virhe? Entä jos vain taannun kehittymisen sijasta? Ja niin edelleen, loputtomiin. Voi jestas.

Jestas. Taidan mennä hammaspesulle ja sitten sänkyyn lukemaan Mifongin perintöä. Jospa se vie minut mukanaan johonkin kauas ja muualle ja pois näistä epäilyksistä ja sitten sen jälkeen tulee uni, joka on syvä ja villava kuin lampaan vatsa.

Ei mitään järkevää sanottavaa, joten sanon sitten sekalaisia solkkuja

Eilen: Luin sängyssä. Tänään: Sen ilmeisen lisäksi kävin harrastamassa liikuntaa ja söin ja nyt mietin pakkuuksia viikonloppureissua varten ja odotan pyykkikoneen loppulinkousta, että pääsisin ripustamaan pyykit. Joku (?) söi kaikki vähät lakuni loppuun, mikä aiheuttaa pientä kiemurtelua; haluaisin lisää. Ei ole. Lakutta siis. Auttaisiko mandariini? Tuskin, mutta saahan sitä kokeilla.

Sanat alkavat kutitella käsivartta, pitäisi päästä kynää pitkin ulos. Kun lähdin töistä, mieleen tuli joku herkullinen lause. En muista enää, mikä se oli. Jumpan pukuhuoneessa tuli toinen houkutteleva lause mieleen. En muista enää sitäkään.

Päässä soi laulu, jota en haluaisi sinne. En haluaisi kuunnella mitään muutakaan sen peitoksi, joten yritän olla kuulematta. Huomenna menen aamiaistapaamiseen, haluaisin jo sinne, jos vain olisin nukkunut jo.

Ajatukset poukkoilevat, mikä on helposti todistettavissa lukemalla ylläoleva sekä jatko. Keikuttelen itseäni satulaistuimellani eestaas. Keittiössä on hirvittävä tiskivuori, mutta koska en ole tehnyt sille mitään viikkoon, saattaa hyvinkin olla, etten tee sille mitään tänäänkään. Juu, olisi mukava tulla viikonlopun vietosta kotiin, jossa odottaisi siisti tiskipöytä, mutta se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tistkata, ja kun se ei yhtään huvita juuri nyt (Rooibos pakoilee kotitöitä, osa 319).

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Haukottelua

Molemmat olkavarteni kipinöivät. Vasen siksi, että lihakseen pistettiin neula ja neulan kautta minuun tuupattiin kausi-infuenssarokotetta. Oikea siksi, että olin hierojalla ja totesimme, että koska vasemmassa on rokotetta, oikea olkavarsi saa vasemmankin hieronta-annoksen. Milloin teiltä on viimeksi hierottu käsivarren lihaksia kunnolla? Niinpä. Niin-pä. Että se tekee hyvää, mutta että se myös sattuu.

Kotimatkalla kävin kirjastossa. Ensimmäiseksi luin Magdalena Hain Kerjäläisprinsessan. Suomalaista steampunkia, jee! Erinomainen kirja, suosittelen kaikille yli- ja ali-ikäisille. Jatkoa odotellessa. Ja lukemisjatkoa odotellessa, sillä nyt ongelmana on vain se, että mihin kirjaan tartun seuraavaksi. Enorantaa vai J.S.Meresmaan Mifonkia vai Simukkaa. Hmm.

Viikonloppuna ostamani Humantool on ihana. Kirjoituspöydän korkeutta pitäisi tosin rukata. En ole jaksanut. En ole jaksanut paljon muutakaan. En esimerkiksi tiskata. Vireys- ja rentoustila on ollut parempikin. Kun seuraavan kerran aion suorittaa hervottoman ja stressaavan kirjoitusrutistuksen töiden ohella iltaisin, muistuttakaa minua siitä, ettei se ole hyväksi ihmisparalle. Että kirjoittamista varten pitää ottaa vapaata, eikä yrittää tiristää kaikkea työpäivien jälkeen, sillä voi helposti käydä niin, että tulee tiristäneeksi vähän liikaakin. Harkitsen tässä juuri sitä, että pesisin hampaat ja valikoisin kirjan tuosta kirjastokasastani ja sitten menisin sänkyyn. Kuulostaa muuten hyvältä suunnitelmalta, mutta ongelmana on se, että väsyttää niin kovin, etten ole ihan varma, tuleeko lukemisesta mitään.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Sade

Sateinen ja harmaa ilta kaikin puolin. Väsyttää. Tulin kotiin kun satoi, eikä minulla ollut taaskaan sateenvarjoa. En koskaan muista sontikkaa, enkä edes välitä niistä. "Kiitos, mutta en käytä", on tavallisin vastaukseni sateenvarjoihin. Tänään(kin) kiedoin huivin sekä pään että kaulan ympäri. Venäläismummo-look. Joku ystävällinen ystävä joskus kutsui sitä Grace Kelly-lookiksi. Mummo tai Grace Kelly, joka tapauksessa satoi ja oli pimeää ja märkä asfaltti imi kaiken valon, jota katulampuista tihkui.

Kun ajattelen Kreikkalaisia ja sitä, että Kustantamo G on sanonut palaavansa asiaan, tuntuu koko kuvio ihan absurdilta. Vielä absurdimmalta tuntuu se, että joskus voisi tulla hyviä uutisia. Hyviä uutisia? Tähän kohtaan? Joskus kirjoittaminen tuntuu mustalta, märältä asfaltilta, joka imee itseensä kaiken, mitä minulla on antaa. Ehkä valo heijastuu siitä hiukkasen, jos asfaltilla on vesilätäköitä, mutta se heijastus on vähäistä ja valo on lähtöisin katulamppujen keinotekoisesta valosta, eikä edes kuun kalpeasta lyhdystä. Ei tietenkään, koska ei kuu näy tällaisina iltoina. Siellä se jossain on, mutta pilvien takana niin ettei se näy tähän.

En minä mitenkään maani myynyt ole. En ollenkaan. Se nyt vaan on fakta, että ulkona ei noussut päivä tänään lainkaan ja että sade valuu mustia katuja pitkin viemäreihin. Niin tapahtuu, eikä sille voi mitään. Niin kuin en voi sillekään, tuleeko Kreikkalaisista jotain. Sitä vain kirjoittaa ja toivoo, että päivä nousee, tai että sade lankeaa nurmikolle, josta se voi imeytyä maahan, eikä niin, että vesi juoksee mustaa katua pitkin sadevesikaivojen syövereihin.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Tunnelma

Olen lukenut Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania erinäisinä vuorokaudenaikoina. Kirja on vielä kesken, mutta en voi lukea sitä enää tänään. Sitä pitäisi lukea aamupäivällä ja nyt ei ole aamupäivä. Nyt on ilta, enkä halua viettää ensi yötä lukien Otavan värikuvakasviota. Juu, olen ihan hirveä pelkuri ja Watersin kirjassa kasvatetaan pahaenteistä jännitettä niin taitavasti, että en voi lukea sitä enää iltaisin. Jouduin nimittäin männä yönä lukemaan värikuvakasviota aika pitkään ennen kuin aivot lakkasivat kuvittelemasta omiaan ja pystyin rauhoittumaan nukkumista varten. Sitäpaitsi pieni ulkoilureissuni vei minut tänään ihan liian watersmaisiin maisemiin (kuten kuvista näkyy) ja minun on vaikea päästä kirjan tunnelmasta irti.




Sen lisäksi, että olen lukenut Vieras kartanossa -kirjaa, olen myös ihaillut uutta leluani. Tai ei se ole mikään lelu, se on "satulaistuin" eli Humantool, jonka ostin lauantaina SkiExpo-messuilta. Minulla on vahva tunne, että Humantool nostaa kirjoituspöytäni ergonomian ihan uudelle tasolle. Ensin pitäisi vaan nostaa kirjoituspöytää, jotta se olisi sopivalla tasolla Humantooliin verrattuna. En tiedä olenko kertonut, mutta minulla on työtuolina puinen keittiötuoli, joka on mummini kotitalosta. Tuoli on ihana, mutta onhan se nyt ihan selvä, että kun istuu paljon koneen ääressä, niin siinä ei auta sympaattisinkaan tuoli, koska ihmistä ei ole luotu viettämään kaikkea hereilläoloaikaansa koneen ääressä. No, Humantool tekee mummin kotitalon vanhasta keittiötuolista satulatuolin sukulaisen ja pitää selän liikkeessä ja ryhdin kohdallaan. Ei ollenkaan huono asia. Kunhan olen päässyt käyttämään Humantooliani ihan tositoimissa vähän pitempään, niin palaan aiheeseen uudestaan.


torstai 1. marraskuuta 2012

Lukemista ja sivupolkuja

Lipsahti. Ostin tänään lukemista, Sarah Watersin Vieras kartanossa. Se ei ollut se lipsahdus. Se oli, että vahingossa ja epähuomiossa varasin kasan kirjoja kirjastosta. Tuskin maltan odottaa :). Joukossa on mm Siiri Enorantaa, Salla Simukkaa, Magdalena Haita ja J.S.Meresmaata :). Tuskin tosiaankaan maltan odottaa :).

Huomenna on perjantai. Nyt on kylmä ja väsyttää. Olen saanut kustantamo G:stä tiedon, että ovat yhteydessä Kreikkalaisten tiimoilta vielä tämän vuoden puolella. Minä odotan. Se onnistuu jo rutiinilla, omalla painollaan. Siis en odota. En aktiivisesti. Aika kuluu ilmankin. Enkä odota liikoja. Kaikilla on aina kiire. Voi olla, että menee ensi vuoden puolelle, eihän sitä koskaan tiedä.

Se, mitä kirjoittamisessa oppii, on se, että aktiiviseen odottamiseen ei kannata tipahtaa. Siihen, että ajatukset kiertävät vain odotettavan asian ympärillä. Aina ei ole helppoa olla odottamatta. Nyt on. Aikaa tuntuu olevan loputtomasti edessäpäin, joten mitä turhia. Sitäpaitsi aktiivinen odottaminen vie hirveästi aikaa ja energiaa. Aktiivinen odottaminen tarkoittaa "sitten kun" -elämää, ja pitkän päälle sellainen on hukattua aikaa.

The days are long enough for those who use them.
Leonardo da Vinci