May the Force be with you

tiistai 29. lokakuuta 2013

Jos haluu saada

Luin eilen illalla sängyssä loppuun Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija -kirjoitusoppaan. Vai pitäisikö sitä sanoa enemmänkin kirjoittajaoppaaksi, oppaaksi kirjoittajalle. Ehkä se kuvaa Tuomisen kirjaa paremmin, sillä pelkästä kirjoittamisesta siinä ei ole kyse. "Pelkästä" kirjoittamisesta siinä mielessä kuin vaikkapa Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinnossa tai Hirvonen&Silfverbergin Sata sivua -kirjoitusoppaassa. Tuomisen kirjassa puhutaan niin kirjoittamisesta, palautteen saamisesta, kirjoittajakoulutuksesta, vertaistuesta, kustannussopimuksesta ja kuin asenteistakin. Koska olen jossain määrin kirjoitus/kirjoittajaoppaiden suurkuluttaja tai ainakin jonkun verran perehtynyt tarjontaan, en löytänyt Tuomisen kirjasta kauheasti uutta. Toisaalta siinä on kompaktissa paketissa tosi paljon asiaa, ja suosittelen sitä kyllä. Kirjan tyyli muistutti jossain määrin Cameronia tai Goldbergiä, sillä Tuominenkin jutustelee välillä ja kertoo anekdootteja oman uransa varrelta. Lisäksi kirjassa on paljon sitaatteja kirjailijoilta, ja siitä tykkäsin. Pidin myös siitä, kuinka pontevasti Tuominen potkii hajalle sitä ajatusta, että kirjoittaja kirjoittaa yksin kammiossaan, eikä mikään tai kukaan vaikuta häneen. Totta kai vaikuttaa, ja Tuominen kirjoittaa monessa kohtaa, että kirjoittaminen on myös sosiaalista, eikä mitään erakkopuuhaa. Joten joo, Minusta tulee kirjailija oli oikein kelpo opus.

Kelpo opuksesta aasinsillan kautta toiseen kelpo opukseen. Tai toivottavasti Volvosta tulee kelpo. Mieluummin tietysti haluaisin siitä häikäisevän, upean, mahtavan, taidokkaan ja niin edelleen, mutta tuota. Menin taas töiden jälkeen kirjoituskahvilaan kirjoittamaan. Tällä kertaa samassa pöydässä istuva poika kysyi, että "oletko sä joku kirjailija?". Juu ei, en vielä. Tykkään kyllä siitä, että ihmiset ottavat kontaktia kirjoituskahvilassa. Itsekin tekisin mielelläni niin, mutta olen usein niin syvällä kirjoittamisessa, ettei tule mieleen sosialiseerata.

Nyt pitäisi sitten kirjoittaa päivän raakateksti Volvon tiedostoon. Väsyttää kyllä ihan tarpeeksi ja laskuja pitäisi maksaa ja ja ja, mutta ilta on vielä nuori ja ehkä minä hetken kuluttua jaksan ottaa Volvon esille. Kun istuin ja kirjoitin kirjoituskahvilassa, tuli mieleen vanha kunnon "jos haluu saada on pakko antaa", Sitä kai kirjoittaminen onkin, jollain tavalla.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Tunkeileva joulu ja muita sanoja

Yritän elää niin kuin eilen saarnasin. Kirjoituskahvilassa ja kotona koneen ääressä. Kaksi sivua uutta tekstiä Volvoon. Yhtä sellaista kohtausta, joka oli vasta aluillaan ja joka on tärkeä käänne, mutta jota en vain ollut viitsinyt kirjoittaa loppuun. No, nyt siinä on ainakin editoitavaa matskua vastaisen varalle.

Perjantaina pidän vapaapäivän. Sitä ennen yritän vielä kirjoittaa toiset pari sivua uutta tekstiä tällä viikolla. Tajusin äsken, että minun ehkä pitää/on luontevaa sijoittaa kässäriin yksi joulu. Tuntuu siltä, että se olisi tärkeää, mutta en tiedä vielä miksi. Ehkä asia selvenee, kun kirjoitan sen joulun. Ehkä.

Huolia piisaa edelleen, mutta pakenin tänään niitä pariksi hetkeksi Volvoon. Joskus ajattelen, että lukeminen on pelkkää eskapismia. Nyt ajattelen, että kirjoittaminen on pelkkää eskapismia.

Ulkona sataa. En näe sitä, koska on pimeää ja kaihtimet edessä, mutta kuulen sen. Väsyttää.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kilpajuoksu

Osuin vahingossa eloikuiseen kirjoitukseeni kaiken juoksemisesta ja sanon samat sanat tai ainakin ajatuksen: miten vähän on aikaa jäljellä, jos kerran ajattelen, että Volvosta pitäisi saada kasaan ensimmäinen asiallinen versio tämän vuoden loppuun mennessä. Tätä vuotta on matkaa enää kaksi kuukautta. Ja kun toteaa senkin, että käyn päivätöissä. Ja Volvosta puuttuu monta kohtausta ja etenkin tärkeimmältä sivuhenkilöltä se pointti. Olen luottanut koko ajan, että sivuhenkilöä koskeva kuningasidea putkahtaa päähäni, mutta ei se taida putkahtaa, jos en tee ajatustyötä ihan tietoisesti. Eikä putkahda välttämättä sittenkään, mutta ainakin on paremmat mahdollisuudet. Ettätuota. Että jos tässä alkaisi taas tehdä asialle jotain? Niin kuin esimerkiksi kirjoittaa? Olisiko mitä?

Ostokset

Kirjamessusaldo:
Emma Juslin: Frida ja Frida
Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla
Henriikka Tavi: Toivo
Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija
Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja
Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

plus ne kirjat, jotka kannoin messuilta muille. Tuomisen kirjaa olen lukenut puoleen väliin. Kunhan olen lopettanut sen, sanon siitä ehkä jotain.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Musteen tuoksu

Olisinko onnellisempi, jos ilta näyttäisi valojen sijasta enemmän puiden huojuvaa mustaa kun oksat liikahtelevat rungon hengityksen tahtiin.

Puistossa laidunsi neljä ponia vaikka on syksy. Hakivat sameilla turvillaan keltaisten lehtien joukosta sitä keltaisinta. Minä katselin kunnes olin nähnyt kaikki lehdet eikä yksikään ollut keltaisempi kuin toiset. Käännyin pois. Ponin pilkukkaan kaulan tähtitaivaan negatiivi seisoo ehkä vieläkin haalistuneen vaahteran alla.

Kun sytyttää kynttilän, sen voi tuntea korvennuksena rintalastan alla. Kun tuulee, puiden oksat käyvät valojen yli niin että valot näyttävät tiu'uilta joiden ääni on jäänyt matkan varrelle.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Syklaami täytyy pitää kosteana, mutta se ei saa seisoa vedessä

Luen John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä. Olin ajatellut pestä pyykkiä ja kirjoittaa Volvoa tänään. Sen sijaan ostin syklaamin, kävin kirjastossa hakemassa varaukset ja olen istunut sohvassa lukemassa melkein koko illan. Paljosta lukemisesta on tullut jotenkin toipilas olo. Haluaisin kirjoittaa Volvoa, haluaisin kirjoittaa sitä ja uskoa itseeni ja siihen ja kaikkeen mahdolliseen ja lentää Volvon mukana, mutta väsyttää ihan kamalasti ja vain luen. Aion mennä ajoissa sänkyyn, ihan kohta, ja lukea lisää. Tuntuu siltä kuin olisin ollut flunssassa ja tarvitsisin nyt tällaisen toipilasillan. Enkä ole ollut. Väsyttää vain kovasti. Kirjoituspöytä on täynnä kirjoja, jotka pitäisi lukea. Pitäisi ja haluaisin. Niin kuin Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan, ja Herta Müllerin Hengityskeinu ja Sanna Karlströmin Harry Harlown rakkauselämät ja Hedi Köngäksen Dora Dora ja Emma Puikkosen Matkamusiikkia. Viimeinen on kyllä oikeasti lattialla sängyn vieressä ja sitä olen aloittanut jo sängyssä joku ilta. Joku ilta oli hyvin täysi ja suuri ja matala kuu. Ehkä perjantaina. Nyt en näe kuuta. Eilen illalla oli ilotulitus. Joskus tuntuu melko velttokätiseltä. Nyt tuntuu. Haluaisin osata kirjoittaa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ei sanoja






keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Rooiboksella ei ole juuri mitään aivotoimintaa

Olen ollut tänään muuttoapuna. Omat muutot ovat hirveän stressaavia, mutta muiden muutoissa on kiva olla apuna. Siinä näkee ihan konkreettisesti, mitä saadaan porukalla aikaan, ja se on kivaa. Tänään on ollut kiireinen päivä ja muuttoapuna oleminen toi siihen hyvän lisän: fyysistä työtä. Jotenkin tuntuu, että saatan mennä ihan kohta nukkumaan.

Tänään on kai keskiviikko. Ensi tiistaina alkaa taas Downton Abbey. Viikonloppuna saa nukkua. Saisinhan minä viikollakin, mutta kun en osaa mennä ajoissa nukkumaan. Paitsi ehkä tänään. Ehkä.

Haukotus. Ei, tänään ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin ihan perusjuttuja. Jos niitäkään. Taidan mennä sänkyyn. Hyvää yötä.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kelta


Tekisi mieli olla ulkona. Olisi pimeää ja voisin katsoa toisten elämiin, ikkunoiden leikkaamiin reikiin talojen seinissä ja keltaista valoa hehkuvia kuvaelmia, joissa kaikki on kauniisti ja hyvin ja joihin voi kuvitella sellaiset ongelmat kuin itse haluaa jos haluaa. Haluan nukkua ja haluan olla raikkaassa ulkoilmassa jossa mikään ei estä hengittämistä. Haluan marhata edestakaisin vaahteranlehtipudokkaissa, jotka ovat pimeässäkin synkän keltaisia. Haluan potkiskella seinää. Haluan nyrpistellä. Haluan nukkua. Haluan ponkaista lehtikasaan. Nukkua siinä, sillä ulkona on viileää ja vaahteranlehdet tuoksuvat happamilta. Olisi ilta niin kuin on, mutta toisenlainen ja hapanta vain lehtien tuoksu.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kolmas kerta on ensimmäinen versio

Olen pyöritellyt Volvon kohtausten rakennepasianssia lattialla viikon. Tänään laitoin sitä uuteen uskoon ja kun olin siirrellyt lappusia tarpeekseni, totesin, että tuossa se nyt on. Otin tekstin esiin koneelta ja leikkaaliimasin kohtaukset uuteen järjestykseen. Nyt se alkaa tosiaan tuntua oikealta kässäriltä, kun tapahtumat ovat tiedostossa siinä järjestyksessä, mihin ne on tarkoitus laittaa.

Se, että Volvo on nyt järjestetty, tarkoittaa sitä, että alkaa kolmas kirjoituskierros. Tähän mennessähän olen kirjoittanut kaiken kertaalleen käsin ja sitten toiseen kerrtaan enemmän tai vähemmän editoiden koneelle, ja nyt kun rupean nivomaan tekstinpätkiä ja kohtauksia yhteen ja editoimaan niitä ja kirjoittamaan uutta niiden väleihin ja sisälle, alkaa siis kolmas kirjoituskierros. Kuitenkin merkkasin Volvon tiedostonimeen vasta nyt, että syntymässä on versio 1.0. Tätä tämä on aina - minun kässärieni versionumeroista ei voi päätellä yhtään, että montako kertaa kässäri on kirjoitettu läpi.

Versionumeroista viis, tuntuu hyvältä, että sain Volvon rakenteen johonkin kuosiin. Ja kun siinä silmäilin tekstiä leikatessani ja liimatessani, totesin, että haluaisin vain kirjoittaa. Haluaisin vain kirjoittaa. On niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa, jos aion saada tuon version 1.0 johonkin kohtuulliseen kuosiin vuoden loppuun mennessä. Kirjoittelen listaa kohtauksista, jotka pitää vielä kirjoittaa, ja asioista, jotka pitää toteuttaa kässäriin. Niitä on paljon. Ja koko ajan näen päässäni, millainen Volvosta voisi tulla, jos vain osaan tehdä siitä oikeanlaisen. Hui. Ja samalla ovenavauksella tulee päähän ajatus siitä, että onkohan minun pikku Volvoni muiden mielestä ihan tylsä ja staattinen ja onneton - vaikken edes halua ajatella sitä vielä, haluan vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja nauttia Volvon kyydistä ja siitä, että saan pitkästä aikaa tehdä kokonaisen maailman ja ihmisiä, joita voin kirjoittaa paljon. Joten kirjoitan, enkä ajattele mitään muuta. Ensi viikolla menen joku ilta kirjoituskahvilaan kirjoittamaan jotain uutta, puuttuvaa kohtausta ja muuten yritän kaikkien juoksujeni lisäksi (sillä on tulossa kiireinen viikko) istua koneen ääressä ja kirjoittaa Volvoa. Yksi novellikin olisi editoitava, ja toinen, vanha sellainen, herätettävä henkiin, mutta Volvo on nyt tärkein.

Päivät

Päivät eivät ole sellaisia millaisiksi ne mielessäsi leivot. Keskellä päivää voi hyvin nukkua. Aurinko odottaa ja jos ei odota niin menee pois. Valosta tulee harmaata ja tunteet, joita luulit tunnettavan vain iltaisin, tekevät pesän keskelle aamua, kiertävät kuin kettu kuivassa heinikossa ja petaavat. Aamu oli avoin tie, päivä puunvärinen huone, iltapäivä hikinen lakana ja varpaita palelee kun nukkumattomat unet pakenevat niistä. Päivät ovat uusia ja outoja tässä maailmassa, missä ei ole vakuuksia ja radio soi samaa uudestaan ja uudestaan kaikilta kanavilta, aina vain samaa. Päivät ovat nelikulmaisia ja loppuvat äkkiä.

torstai 10. lokakuuta 2013

Sputnik

Ilta on tukkoinen ja hiljaa. Selkärankaa pitkin kulkee sammunut tähti. Kadulla bussi humisee ohi ja ikkunassa pimeä peilaa pimeää minun silmistäni. Valot ovat kemikaaleja täynnä ja suupielet hakevat maata. Pään kääntämisestä ei kuulu ääntä. On pitkä matka, enkä tiedä, missä on perillä. Taivaalla lentää sputnik, lentokone ja tähti, joista yhtäkään en näe. Pimeä leviää hengittäessä keuhkoihin. Yö särkee.

Oikeenlaista kemiaa

Vaikka Volvo on vielä alkutekijöissään, olen aina välillä tajunnut hyvin selvästi, että jonain päivänä annan sen jollekulle luettavaksi. Se ajatus taas on poikinut jatkoajatuksen, että kuka se ihminen on. Minulla on kavereina kaksi kourallista kanssakirjoittajia, joista löytyy montakin kommentoijaa novelleilleni ja muille raapaisuille. Mutta ei Volvolle. Siltä tuntuu ainakin nyt. Kun päästän Volvon käsistäni ja annan sen ensimmäisen kerran luettavaksi ja pyydän lukijaa antamaan siitä palautetta, ollaan perustavanlaatuisten asioiden äärellä. Alkuvaiheessaan tekstit tarvitsevat oikeanlaisia lukijoita.

En ole ihan varma, tunnenko ketään, jolle voisin antaa Volvon käteen ja luottaa siihen, että osaan suhtautua ja että lukija osaa suhtautua ja että vielä kerran minä osaan suhtautua. Tilannehan voi olla ihan eri sitten kun Volvo on kasassa, kunnollisessa kasassa siis. Että ehkä pohdin ihan turhaan, että apua, mistä saan koelukijan Volvolle sitten aikanaan. Tunnelma potentiaalisten lukijoiden suhteen voi olla ihan eri, kun Volvo on paketissa ja kokonainen. Mutta tällä hetkellä, jos ajattelen, että kelle antaisin Volvon ensimmäiselle kierrokselle, niin lista on kovin lyhyt. Yksi ihminen. Joka ei ole käytettävissä.

Palaute on herkkä asia. On eri asia hyssytellä ja ladella pelkkiä kehuja, kuin antaa palautetta hellästi ja rakentavasti ja optimistisessa hengessä. Ja on eri asia antaa tulla täyslaidallinen täysillä. Luulen, että Volvon ensimmäisellä kierroksella kaipaisin sitä hellää ja rakentavaa ja optimistista palautetta.  Tai ainakin hellän huumorintajuista. Sitä, että lukija näkee Volvossa potentiaalin, eikä pelkkiä virheitä. Myöhemmillä kerroilla, kun nahkani on vähän paksuuntunut Volvon suhteen, sitten sitä kestää rajuakin palautetta. Been there, done that.

(Novellien suhteen on usein eri juttu - juuri eilen pyysin palautetta yhdestä aika raa'asta ja sain palautteessa kylmää ja karua kyytiä, mutta se ei ollut ollenkaan näin perustavanlaatuinen asia. Se oli vain yksi novelli, ei Volvo.)

Joskus on tosi vaikea valita lukija. Se, joka sopii toiselle tekstille, ei tosiaan sovi toiselle tekstille. Vaikka vastustan kaikkea sitä, että kirjoittamisesta tehdään mystistä ja henkimaailman asia, niin tässä kohtaa on ehkä annettava vähän periksi. Kyse on tavallaan kemioista - tällä kertaa oletetuista kemioista tekstin ja lukijan välillä, eikä niinkään kirjoittajan ja lukijan välillä. Siitä, että tarvitaan turvallinen lukija.

Tämä on sekavaa ja epämääräistä pohdintaa ja kuulostaa varmaan hölmöltä. No, tältä nyt vaan tuntuu. Olen joskus antanut tekstejä luettavaksi väärille ihmisille, ja olen oppinut kantapään kautta, ettei kaikille kannata näyttää kaikkia tekstejä. Väärä lukija saattaa horjuttaa kirjoittajaitsetuntoa pahastikin ja jättää pahan maun suuhun. Eikä se silti ole mitään mystiikkaa. Jotkut tykkäävät salmiakista ja toiset suklaasta. Toisille sopii violetit vaatteet ja toinen näyttää niissä ihan ruumiilta. Sama homma, mutta tekstin ja lukijan välillä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Tekemättömät työt, näkemättömät unet

Kylläpä on ollut sateinen päivä tänään. Kylläpä minulla on nälkä. Kylläpä teki hyvää käydä kirjoituskahvilassa. Kylläpä tekstiä syntyy kamalan hitaasti, kun pitää kirjoittaa töiden ohessa.

Volvon rakennearpajaiset eli rakenteella pelattava pasianssini on edelleen levällään lattialla. Pitäisi katsoa, että mitä sain aikaan männäiltana ja kyseenalaistaa kaikki ratkaisuni ja järjestää kohtaukset uuteen järjestykseen. Pitäisi myös kirjoittaa puhtaaksi tämänpäiväiset raakatekstit. Ja syyskuinen novellinraakilekin odottaa puhtaaksikirjoitusta. Lupasin sen luettavaksi Hillokuningattarelle, mutta sitä ennen sitä pitää editoida vielä. Hommia olisi. Flunssa kolkuttelee ovella. Se ei ole tervetullut vieras, sillä elämän muut kuin kirjoituskäänteet eivät nyt ollenkaan kaipaisi mitään tautia tähän saumaan, mutta pelkään, ettei minulta kysytä, tai jos kysytään niin vastauksesta ei välitetä. Olen ottanut yliannostuksen c-vitamiinia ja ajattelin jatkaa sillä linjalla.

Eniten haluaisin nukkumaan. Eilen illalla meni kirjoittamiseksi. Editoin yhtä ehkä julkaistavaksi päätyvää novellia (Kreikkalaisten Ksiitä) vielä vähän vaille kaksitoista. Sitten menin nukkumaan. Ja koska kroppani on viritetty sille taajuudelle, joka tarvitsee yhdeksän tunnin yöunet, viimeöiset (ja sitä edelliset ja sitä edelliset jne) seitsentuntiset unet eivät vain olleet tarpeeksi. No, jostainhan se kirjoitusaika on kiskottava. Toivoisin kyllä, että jostain muualta kuin yöunista, mutta se on melkein ainoa keino, miten päivään saa lisätunteja.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Vieroitusoireita

Syyskuisen kirjoitusvapaan jälkeen olen nyt ollut töissä puolitoista viikkoa. Tarkalleen seitsemän päivää. Välissä olevana viikonloppuna en ehtinyt kirjoittaa, mutta aloitin Volvon rakenteen miettimisen. Joka tapauksessa: puolitoista viikkoa kirjoittamatta. Sen jälkeen, kun olen neljän viikon ajan käyttänyt suurimman osan valveillaoloajastani siihen, että kirjoitan tai mietin kirjoittamista. Ja nyt arki. Huh. Vieroitusoireita kirjoittamisesta. Pahoja sellaisia.

Tänään meni kuppi siinä mielessä nurin, että kun tulin työmatkalta ja olin kotona, kello oli 17.33. Juoksin eteisestä kengät jalassa ja takki päällä sieppaamaan kirjoitusvihkoni ja ampaisin kirjoituskahvilaan. Oli vain kertakaikkiaan sellainen olo, että edes yksi sivu, edes yksi sivu, edes yksi sivu ennen kuin kirjoituskahvila menee kiinni (siihen oli 22 minuuttia aikaa siinä vaiheessa kun rynnistin kahvilaan). Yksi sivu siitä sitten tulikin, sillä olin kiireessä ottanut väärän, jo täyden kirjoitusvihon mukaan. Viimeisen lehden toinen puoli oli täyttämättä ja siihen sitten riipustelin jotain. Ja kun se sivu loppui, keskityin vain istumaan, juomaan teetä ja juttelemaan henkilökunnan kanssa. Sitten minulla olikin hymyssä pitelemistä, kun kävi ilmi, että kirjoituskahvilan henkilökunta pitää toisensa hyvin informoituina asiakkaista: tänään vuorossa ollut tyyppi kertoi, että kahvilan omistaja (joka kysyi minulta syyskuussa, että mitä minä oikein aina kirjoitan siellä, ja minä sitten kerroin) oli kertonut hänelle, että kirjallista tuotosta on syntymässä :). Täydensin sitten tämänpäiväisen henkilökunnan tietoja ja juteltiin muutenkin. Ja oli jotenkin aivan ihanaa kuulla, että henkilökunta jakaa hankitut tiedot keskenään - nimittäin siksi, että niin minäkin tekisin, jos olisin siellä töissä! Jotenkin niin älyttömän symppistä :)! Ja vaikka en halua, että yksikään työkaveri tietää, mitä puuhailen vapaa-ajallani, niin minulle ei ole mikään ongelma keskustella kirjoittamisestani kirjoituskahvilan henkilökunnan kanssa. Ihminen on outo, eikö?

Joten, vaikka en sitten saanut kirjoitettua tosiaan kuin puutaheinää yhden onnettoman sivun verran, niin oli tosi kiva lepohetki kirjoituskahvilassa. Hyvää teetä, loistokas ympäristö ja juttuseuraa. Sielu lepäsi.

Sielun lepäämisestä aiheutuikin sitten ongelma huomiselle: pitää tehdä valinta fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin väliltä - tai jotain sinnepäin. Siis että menenkö suoraan töiden jälkeen liikkumaan vai kirjoituskahvilaan kirjoittamaan (ja myöhemmin illalla kävelylenkille). Se ei onnistu, että ensin liikkumaan ja sitten kirjoittamaan, koska kirjoituskahvila menee kiinni, enkä ehdi tuossa järjestyksessä. Joten voittaako fysiikka vai henki? Kun haluaisin molemmat... tietenkin. Ja olen sen verran realisti, että tiedän, että jos käyn ensin liikkumassa ja sitten tulen kotiin ja syön ja niin edelleen, niin olen sen verran naatti, että on aika epätodennäköistä, että saisin kirjoitettua kotona enää mitään.

Aika vahvasti tuntuu, että kirjoituskahvila voittaa huomenna. Vieroitusoireet ovat olleet sen verran pahoja ja kun nyt sain pienen maistiaisen kirjoituskahvilan hyväätekevästä tunnelmasta, niin on aika vaikea kieltäytyä siitä.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Keskeneräistä

Tuleekohan tuosta Volvon rakenteesta jotain asiallista vielä joskus. Minun pasianssini kiemurtelee pitkin mattoa, mutta se ei todellakaan ole vielä lopullisessa muodossaan. Mikä ihme se lopullinen muoto sitten onkin. Ei mitään tietoa. Joistain peruskohtauksista on tosi helppo sanoa, että mihin järjestykseen ne tulevat, mutta sitten tuo kaikki muu sälä... augh. Ja toista kertojaääntä pitää kirjoittaa lisää. Tiesin sen kyllä, mutta en tiennyt, että noin paljon. Ettätuota. Jatkuu huomenna...

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pasianssia

Pasianssin pelaamiseen tarvitaan seuraavat välineet:
- sekavassa tilassa oleva kässäri
- paperia
- kynä
- sakset
- tasainen alusta

Ohje: Käy läpi kässäri ja kirjoita jokaisesta kohtauksesta muutama avainsana väljästi allekkain paperille. Merkitse eri aikamuodot ja eri kertojat jotenkin  Kun koko kässäri on käyty läpi ja kohtaukset kirjoitettu muistiin, leikkaa jokainen kohtaus irti paperista niin, että sinulla on n kappaletta paperisuikaleita, joissa jokaisessa on yksi kohtaus. Mätä lappuset tasaiselle alustalle (pöydälle, jos löytyy tarpeeksi suuri, lattialle, ei liian pörröiselle matolle) ja ala pelata niillä pasianssia. Pasianssi on mennyt läpi, kun tajuat löytäneesi täydellisen rakenteen kässärillesi. Toivo, ettei kukaan sotke täydellistä rakennettasi ennen kuin saat sen ikuistettua.

Vakavastipuhuen. Kävin Volvon läpi ja kirjoitin kohtaukset paperille. Ripustin pyykit. Leikkasin kohtaukset irti toisistaan. Nyt pitäisi pelata pasianssia. Toivottavasti myös huomaan, mihin kohtiin pitää saada lisää matskua ja millaista matskua. Eli kai tämä on myös roadmap tulevaa kirjoittamista varten. Oli mitä oli, pasianssi tai roadmap tai mitä tahansa, löysin kuitenkin yhden asian. Syyskuun kirjoitusvapaan jälkeen otin äsken Volvon esimmäistä kertaa koneelle auki ja ylipäätään ajattelin sitä. Ja se on siellä. Se on vielä siellä. Missä siellä? En minä tiedä, mutta Volvo vain odotti minua ja kun palasin sen ääreen, se kutsui minut heti itseensä, veti hupun silmilleni ja näytti oman todellisuutensa. Olen ensinnäkin helpottunut (siitä, että Volvossa on jotain, joka imee minua mukaan tarinaan ja että sen työstäminen tuntuu todella mielekkäältä), toisekseen kiitollinen (ettei Volvo tai kirjoittaminen tai ajattelu ole mennyt pois, vaikka päivätyöt alkoivat taas) ja kolmennekseen innostunut (Volvosta! ja siitä, että olen innostunut siitä!) ja tuntuu ihanalta, että kaiken keskellä Volvo on odottanut minua kuin uskollinen koira ja toivottaa minut taas tervetulleeksi kotiin.

Nyt pitäisi enää tietää, mihin asentoon järjestää nuo lippulappuset, että saa jotain rotia kässärin rakenteeseen. Krhm.


lauantai 5. lokakuuta 2013

Kylmää kyytiä

Tällaistako tämä tosiaan olikin? Ettei ehdi ehkä edes ajatella kirjoittamista, tai ehtii ajatella, muttei ehdi tehdä mitään sen eteen? Huh. Miten olen ikinä saanut Kreikkalaiset aikanaan kuosiin töiden ohella? No, takana on kirjoitusvapaan jälkeen ensimmäinen työviikko ja tiesin kyllä etukäteenkin, että ekalla viikolla kaikki energia menee totuttelemiseen. Ensi viikolla näyttää vähän rauhallisemmalta ja aion ehtiä liikunnan lisäksi kirjoituskahvilaan kirjoittamaan. Ehdottomasti. Ja jos huomenna jää aikaa, aion kirjoittaa Volvon kohtaukset lapuille ja aloittaa pasianssin pelaamisen niillä - pitää löytää oikea järjestys niille. Siivosin juuri, joten on ainakin tilaa levitellä lattioille paperilappuja, kun muut tavarat on raivattu lattioilta paikoilleen.

Töiden alkamisen huomaa taas hiirikädessäkin. Tai tenniskyynärpää sen oikea nimi on. Tällä kertaa kokeillaan siihen jotain hermoratoja avaavia outoja jumppaliikkeitä ja kinesioteippausta. Sain eilen käteen kirkkaan siniturkoosin teipin ja sen kanssa nyt sitten. Ja kylmäpussin kanssa myös. Ei sillä, kylmäpussi on ollut melkein jokailtainen kaverini kesäloman loppumisesta asti, että se ei ole mitenkään uusi asia.

Jotenkin tuossa äsken imuroidessani hämmästelin sitä, miten helppo on ollut solahtaa siihen, että ei ehdi kirjoittaa. Miten erilaista kaikki on yhtäkkiä - syyskuussa oli aikaa kirjoittaa vaikka ja kuinka, ja nyt se pitää erikseen suunnitella ja raivata se aika. No, on sitä tehty ennenkin, joten tehdään jatkossakin. Hassua vain, millainen muutos arjessa, kun ensin on kaikki aika kirjoittamista varten ja sitten on kaikki aika jotain ihan muita asioita varten. Vaatii vähän totuttelua.

Jääkaappi on täynnä vihanneksia. Haluaisin syödä pelkkää porkkanaa ja kyssäkaalia. On siellä muutakin. Taidan tehdä jotain pientä syötävää ja huokaista hetken.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Kellopelikuninkaasta ja lanusta

Luin äsken loppuun Magdalena Hain Kellopelikuninkaan. Tykkäsin jo edellisestä Gigi ja Henry -kirjasta, mutta Kellopelikuningas oli kyllä parempi kuin Kerjäläisprinsessa. Ehkä se johtuu osittain päähenkilöiden kasvamisesta, mutta minusta Magdalena Hai on saanut Kellopelikuninkaaseen ylipäätään paremman imun, tummemman tunnelman ja paremmat juonenkäänteet. Lopussa symppasin Gigiä ihan sydämeni pohjasta. Joten: lukekaa Kellopelikuningas! Olen ihan varma, että sarjan seuraava osakin tarjoaa taas jotain yllättävää luettavaa Gigin elämästä.

Minulla on luettujen sivupalkista päätellen lanu-kausi taas. En voi sanoa lukevani lasten- ja nuortenkirjoja paljon, mutta aina välillä tulee näitä kausia, että luen melkein pelkkää lanua. Olen kyllä huomannut itse, millaisiin elämänvaiheisiin lanu-kirjat liittyvät, ja jollain tapaa ne toimivat lohtukirjoina, olivat ne uudella lukukierroksella tai ihan ensimmäistä kertaa luvussa. Minulla on ollut parikin Diana Wynne Jones -kautta ja sitten on välillä Britta- ja Viisikko-kausia (molemmat sarjat löytyvät omasta hyllystä), Harry Potter -kausia ja Twilight-kausia. Ja sitten kaikki ne muut lasten- ja nuortenkirjat. Nytkin on pari vielä varauksessa kirjastossa. Ehkä lanu-kirjoissa on se, että aika monet niistä päättyvät hyvin, ja se tekee niistä lohdullista luettavaa aikuisellekin.

Mitähän lukisin seuraavaksi :)?