Vaikka Volvo on vielä alkutekijöissään, olen aina välillä tajunnut hyvin selvästi, että jonain päivänä annan sen jollekulle luettavaksi. Se ajatus taas on poikinut jatkoajatuksen, että kuka se ihminen on. Minulla on kavereina kaksi kourallista kanssakirjoittajia, joista löytyy montakin kommentoijaa novelleilleni ja muille raapaisuille. Mutta ei Volvolle. Siltä tuntuu ainakin nyt. Kun päästän Volvon käsistäni ja annan sen ensimmäisen kerran luettavaksi ja pyydän lukijaa antamaan siitä palautetta, ollaan perustavanlaatuisten asioiden äärellä. Alkuvaiheessaan tekstit tarvitsevat oikeanlaisia lukijoita.
En ole ihan varma, tunnenko ketään, jolle voisin antaa Volvon käteen ja luottaa siihen, että osaan suhtautua ja että lukija osaa suhtautua ja että vielä kerran minä osaan suhtautua. Tilannehan voi olla ihan eri sitten kun Volvo on kasassa, kunnollisessa kasassa siis. Että ehkä pohdin ihan turhaan, että apua, mistä saan koelukijan Volvolle sitten aikanaan. Tunnelma potentiaalisten lukijoiden suhteen voi olla ihan eri, kun Volvo on paketissa ja kokonainen. Mutta tällä hetkellä, jos ajattelen, että kelle antaisin Volvon ensimmäiselle kierrokselle, niin lista on kovin lyhyt. Yksi ihminen. Joka ei ole käytettävissä.
Palaute on herkkä asia. On eri asia hyssytellä ja ladella pelkkiä kehuja, kuin antaa palautetta hellästi ja rakentavasti ja optimistisessa hengessä. Ja on eri asia antaa tulla täyslaidallinen täysillä. Luulen, että Volvon ensimmäisellä kierroksella kaipaisin sitä hellää ja rakentavaa ja optimistista palautetta. Tai ainakin hellän huumorintajuista. Sitä, että lukija näkee Volvossa potentiaalin, eikä pelkkiä virheitä. Myöhemmillä kerroilla, kun nahkani on vähän paksuuntunut Volvon suhteen, sitten sitä kestää rajuakin palautetta. Been there, done that.
(Novellien suhteen on usein eri juttu - juuri eilen pyysin palautetta yhdestä aika raa'asta ja sain palautteessa kylmää ja karua kyytiä, mutta se ei ollut ollenkaan näin perustavanlaatuinen asia. Se oli vain yksi novelli, ei Volvo.)
Joskus on tosi vaikea valita lukija. Se, joka sopii toiselle tekstille, ei tosiaan sovi toiselle tekstille. Vaikka vastustan kaikkea sitä, että kirjoittamisesta tehdään mystistä ja henkimaailman asia, niin tässä kohtaa on ehkä annettava vähän periksi. Kyse on tavallaan kemioista - tällä kertaa oletetuista kemioista tekstin ja lukijan välillä, eikä niinkään kirjoittajan ja lukijan välillä. Siitä, että tarvitaan turvallinen lukija.
Tämä on sekavaa ja epämääräistä pohdintaa ja kuulostaa varmaan hölmöltä. No, tältä nyt vaan tuntuu. Olen joskus antanut tekstejä luettavaksi väärille ihmisille, ja olen oppinut kantapään kautta, ettei kaikille kannata näyttää kaikkia tekstejä. Väärä lukija saattaa horjuttaa kirjoittajaitsetuntoa pahastikin ja jättää pahan maun suuhun. Eikä se silti ole mitään mystiikkaa. Jotkut tykkäävät salmiakista ja toiset suklaasta. Toisille sopii violetit vaatteet ja toinen näyttää niissä ihan ruumiilta. Sama homma, mutta tekstin ja lukijan välillä.
2 kommenttia:
Olen samaa mieltä koelukijakemiasta. Koelukijalta vaaditaan muutakin kuin hyviä istumalihaksia, nimittäin tilanneherkkyyttä. Hyvä koelukija tietää mistä kannattaa huomauttaa tiukemmin ja mistä antaa kehuja. Välillä kauhistuttaa kuulla juttuja sellaisista koelukijoista, jotka eivät anna kehuja lainkaan (!), se kun ei mukamas kehitä kirjoittajaa. :(
Toivottavasti Volvolle löytyy juuri oikea lukija, kun aika on kypsä. ;D
Vaarna: Ihan totta, tilanneherkkyys on tosi tärkeää. Ja tuo, ettei anneta lainkaan kehuja, niin se on kyllä psykologisesti huonoa palautteenantoa. Plus että jos ei kehuta lainkaan, niin kirjoittaja ei välttämättä itse hahmota, että mikä tekstissä toimii. Ja "korjaa" sen toimivan sitten pois sieltä ;).
Enköhän keksi Volvolle jonkun ystävällismielisen lukijan sitten joskus, kun homma on ajankohtaista - todennäköisesti käy niin, että joku niistä ihmisistä, joka vaikuttaa tällä hetkellä "ei"-vaihtoehdoilta, onkin lopulta "joo"-vaihtoehto :).
Lähetä kommentti