May the Force be with you

tiistai 29. joulukuuta 2009

Uusi salainen ase

Tänään olen ollut kotona sairastamassa. Päivä on pitänyt sisällään makoilua, istumista, lukemista, puhelimessa puhumista ja aika paljon liman yskimistä irti keuhkoista. Lisäksi kirjoitin nyt illalla kaksi sivua raakatekstiä. Ei mitään odotuksia, ei todellakaan vaatimuksia, pientä testiä vain, että miten sana kulkee ja mitä ranne tykkää.

Ranteesta puheen ollen: sain kaverilta joululahjaksi Arnikaa, siis sellaista tököttiä, jota ohjeen mukaan hierotaan kipeään kohtaan ja laitetaan villaista päälle. Se, ja uudet kädenlämmittimet ovat uusin aseeni ranteen parantamisessa. Arnikan pitäisi kuulemma tehostaa verenkiertoa ja sitä käytetään jännevammoihin sekä lihas- ja ruhjevammojen paranteluun. Myös ja etenkin hevosille. Eli ei kun läträämään - ennen nukkumaanmenoa uusi satsi Arnikaa käteen.

Tauti alkaa ehkä (kop, kop) antaa periksi. Siitä kertoo se, että kaularauhaset, jotka ovat aina kipeänä ollessani turvonneet ja kipeät nekin, alkavat osoittaa rauhoittumisen merkkejä. Jospa yön jälkeen ja aamusta selvittyä alkaisi olla jo vähän normaalimpi olo. En vielä tiedä, menenkö töihin. Tänään en mennyt ja hyvä niin. Ehkä huomenna sitten?

maanantai 28. joulukuuta 2009

Kaukomatkaaja ja muita avattuja lahjoja

Joulu oli ja meni. Lahjoista mainitsen kirjalahjat: Sana Krasikovin Vielä vuosi, Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, Herta Müllerin Matala maa sekä ihanana yllätyksenä Gastronomian sanakirja.

Muista lahjoista mainitsen flunssan. Sain sen jo hiukan etuajassa ja neljä päivää se teki tuloaan, raapi kurkkua ja kipinöitsi kallon alla, mutta vasta sunnuntaiaamuna se iski päälle kunnolla. Joitain osia sain kyllä oikaista, eli ei ihan täysimittainen tauti oireiltaan, mutta ihan tarpeeksi mittava silti. Tänään olen nähnyt Kaukomatkaajaa ja pötkötellyt sohvalla. Sohvalta ylös nouseminen ja vessaan kävely käy urheilusta. Keuhkoihin on pesiytynyt suuri joukko räkää (en tajua mistä se sinne on päässyt) ja sen vuoksi hengityskapasiteetti on vähentynyt noin puolella. Yskin limaa ylös ja hengittelen välillä. Tämä päivä oli lomapäivä, mutta vietän huomisenkin sohvani hellässä huomassa. Keuhkot vähän parempaan kuosiin ja vasta sitten töihin, kiitos.

Joulun talvi oli ihana. Nyt ikkunalautaan napsuu vesi, Helsinki nauttii nollakelistä, minä en. Ehkä se tuosta vielä pakkaseksi muuttuu ja muuttaa joka ikisen jalkakäytävän luistinradaksi. Kyllä se vielä siitä, talvi, toivon.

Olen jutellut tänään Kaukomatkaajan kanssa ummet ja lammet - ripsiväreistä rakkauselämään ja ikäkriiseistä ilmankosteuteen. Oli mukavaa ja teki hyvää. Siinä puhuessa tajusin myös ensimmäistä kertaa odottavani ensi vuotta, sillä tavalla innokkaasti. Nyt joululomalla on ilmeisesti iskostunut päähän se fakta, että virkavapaaseen on enää puolitoista kuukautta aikaa, ja että niiden puolentoista kuukauden aikana minulla on vain kaksi täyttä työviikkoa; muut on pirstottu lomapäivillä vajaiksi. Odotan kirjoittamista, odotan virkavapaata ja odottaminen on hauskaa. Tunnelin päässä on sittenkin valoa ja se tuntuu - no, valoisalta. Lisäksi on muitakin valoja, toiset heikkoja, toiset vahvoja, jotkut himmeitä, mutta joissain lupaus vahvemmasta valosta. Sekin tekee tunnelman toiveikkaaksi. Että ehkä vielä kuitenkin tapahtuu jänniä ja hyviä asioita. Hauskaa.

Yskä ravistelee kylkiluita, lämmittää rintaa pienellä poltteella. Varpaat ovat huopatossuissa, peitto ja kone sylissä, sohva houkuttaa vaakatasoon, aikoo helliä minua lämpimällä ja pehmeällä, aikoo heijata kuin kehdossa, lupaa, ettei keuhkojen tarvitse ponnistella. Annan mielelläni periksi, painaudun syliin.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Valmiina jouluun

Joululoma on alkanut; silmissä väsymystikkuja. Eilen kirjoitin raakatekstiä, tänään pakkasin kirjoitusvihon mukaan joululomalaukkuun. Ehkä ehdin antaa lahjoja itselleni jossain välissä, muutaman sivun kerrallaan, yhden, kaksi. Kuuntelin pakatessani musiikkia, se teki hyvää. Nyt istun umpihiljaisessa kodissani ja se tekee hyvää. Ulkona pimeää pakkasta ja lunta. Ajatuksissa on tasainen pohja. Niskassa eilinen, lämmin käsi, kämmenenjälki. Ajatukset pyörittävät pientä lämmintä palloa hyvin veltosti, varpaita palelee. Alavatsaa juimii tuttu kipu, iltapalaksi särkylääkettä ja kuumavesipullo. Minulla on ikävä unta, menen sinne ihan kohta ja väsyn kokonaan. Omaan sänkyyn.

Lämmintä ja rentouttavaa joulua teille kaikille
toivoo Rooibos

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Lahjoja

Viimeinen adventti. Huomenna työpäivä, sitten joululoma. Mennyt viikko on sisältänyt kaikenlaista, sekä hyvää että huonoa. Tänään annoin itselleni lahjan. Kirjoitin raakatekstiä. Pitkästä aikaa. Neljä sivua. Sitten annoin käden levätä. Tuntui hyvältä, vaikkei raakateksti ollutkaan yhtään mitään muuta kuin puolentoista kuukauden kirjoitustauon jälkeen kirjoitettua ensimmäistä raakatekstiä. Se rauhoitti hiukan. Herätti sekä toivon että pelot. Ihan hyvä niin.

Lunta sataa. Se on päivän toinen lahja. Talvi on ihana asia; Helsingissä sitä saa niin harvoin, että silloin kun saa, nautin tosi paljon.

Eilen ostin joululahjoja. Vielä on ostamatta, mutta on jo ostettukin. Joulumieli alkaa hiipiä tännepäin, se vähän rennompi, joka nauttii siirtymisestä kotopuoleen enemmän lumen keskelle, sukulaisten sekaan, ihanien ruokien ääreen.

Satakieleltä sain haasteen. Satakieli on sen itse keksinyt ja siihenkin liittyy lahja. Lahja itselle. Ajattelin avata sen lahjan nyt, kun kerran on kirjoitettu raakatekstiäkin, joten kirjoittamista voi ajatella ilman katkeria reunoja. Tarkoitus on siis antaa kiitosta itselleen hyvin kirjoitetusta tekstistä. Valitsen siis ajatusteni kohteeksi yhden tekstin, kerron teille, mitä laatua tekstini on ja vähintään viisi asiaa, joiden takia teksti on onnistunut. Poimikoon haasteen eteenpäin kuka haluaa - tuolla sivupalkin alareunassa on simpukankuva, jonka saa liittää blogiinsa, kun on mukaan lähtenyt.

Arvoin hetken, mutta päädyin novelleistani Thetaan. Thetaa minä ajattelen nyt. Olen kirjoittanut sen moneen kertaan, olen miettinyt tekstiä paljon ja aivan lopusta en ole ihan vieläkään 110% varma, mutta Thetassa on myös tosi paljon hyviä puolia, joiden takia tykkään ja olen ylpeä siitä.

1. Aikatasot liukuvat tekstissä luontevasti limittäin ja leikkaukset ovat sujuvia. Tykkään siitä, miten Thetassa ajatus jatkuu aikatasoja erottavien lauseiden yli ja tuottaa tekstiin yhtenäisyyttä. Teksti venyy.

2. Thetan maisema on kaunis. Se, joka piirtyy päähän kun tekstiä lukee. Ei sokerisen kaunis, ei täydellinen, vaan hiukan kulunut, ja toivoakseni hyvin inhimillinen.

3. Thetan loppu kiepauttaa asetelmaa vielä kerran hiukan ympäri. Loppu ei ole turha, eikä se kiinnitä kaikkia langanpäitä, vaan jättää osan liehumaan vapaina.

4. Olen ylpeä siitä, miten olen mielestäni saanut Thetaan tosia osia. Tosia siinä mielessä, että kaikki naiset tietävät mistä puhutaan ja kuinka kipeää ja totta se on tietyssä vaiheessa. Theta ei kaunistele. Tykkään siitä, kuinka pieni, muka vähäpätöinen asia kuvaa aika pitkälti kaikkea sitä, miten päähenkilö on nähnyt itsensä koko elämänsä ajan.

5. Thetassa on henkeä ja se on ehjä, vähäeleinen kokonaisuus.

Täytyypä joskus tehdä tämä haasteharjoitus jollain toisellakin Kreikkalaisella. Ensimmäisenä mieleen valikoituvat tietenkin ne tekstit, joista on helppo keksiä hyvää sanottavaa, mutta tämä voisi tehdä hyvää sellaistenkin tekstien kohdalla, joista tykkää, mutta joissa ehkä on vielä jotain viilattavaa. Saa ainakin uuden näkökulman tekstiin.

Tässä tämän päivän lahjat. Toivottavasti lahjoja riittää vielä muillekin päiville :).

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Ei

Nyt alkaa ilmeisesti tuntua tämä viikkojen kirjoittamattomuus. Kivatkaan asiat eivät tunnu miltään. Väsyttää. Haluaisin vain itkeä. En halua olla yksin, mutta en halua puhua kenenkään kanssa; haluan olla hiljaa. Ajattelen vääriä asioita, painotan vääriä tunteita, en usko itseeni. Se on se pahin. En usko itseeni missään asiassa, en usko, että minulla on mitään annettavaa, tai että minusta on olemaan onnellinen. Ajattele nyt, ettei edes olemaan onnellinen. Kaikkihan sen osaavat, muka.

Kädestä on huomanut tänään, ettei se ole kunnossa. Sekin syö naista, ja takaa sen, etten uskalla kirjoittaa vielä.

Paha mieli. Harvinaisen paha mieli.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Pakastavaa

Pakkanen on ihana asia. Jumalainen. Mahtava. Kyllä, ylireagoin aina vahvasti, kun lämpötila valahtaa alle -5:n. Onneksi satoi myös lunta. On talvi. Odotan sitä, että pakkanen kiristyy lisää. Niin kylmäksi, etten enää laita hametta päälle lähtiessäni töihin. Niin kylmäksi, että pitää ottaa kovat keinot käyttöön; paljon paksuja paitoja, pitkiä pukeutumisia. Extremetalvisää saa minut tuntemaan itseni elävämmäksi.

Sairasloma oli ja meni. Totuttelen taas arkeen. En ole kirjoittanut vieläkään mitään, en ole uskaltanut. Pelkään ranteen puolesta. Se on ottanut töissä käymisen toistaiseksi ihan hyvin, tosin pakkasesta se ei tykkää. En uskalla kokeilla kepillä jäätä, en vielä. Ajattelin, että jos jouluun pitäisi kirjoituspakkolomaa vielä, kun aikaakaan ei oikein ole. Sen jälkeen sitten kokeilisin varovasti.

Sairaslomalla opin, että olin melko pahasti addiktoitunut tietokoneen käyttöön. Päivät eivät tuntuneet päiviltä, kun ei voinut avata konetta, olo oli levoton. Ensimmäisten päivien ajan päässä singahteli tuhat asiaa, joista halusin blogata. Tuhatsata asiaa, joista halusin kirjoittaa. Sitten se laantui, käänsin aivoni "nyt ei tehdä mitään" -asentoon ja tyydyin kohtalooni.

Tänään kylvin ristiriitaisia tunteita ja nyt yritän olla niittämättä sitä mitä kylvää. Yritän olla ajattelematta mitään, olla ihan vaan. Viikata pyykit, ripustaa puhtaat, avata telkkarin, paketoida ehkä joululahjan tai kaksi. Pakata repun, sillä huomenna on paljon tekemistä ja suoritettavaa töiden jälkeenkin. Töiden. Ehkä lähden huomenna töistä pois heti kun liukuma alkaa. Ehkä en ajattele tänään enää mitään, ehkä en houkuttele tylsiä, masentavia ajatuksia, vaan keskityn siihen, että ulkona on pakkasta ja että huomenna saan taas tarpoa pakkasen läpi töihin keuhkot kitisten, raukat.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Virityskuva

Rooibos alkaa pikkuhiljaa virittäytyä saikunloppumistunnelmaan. Maanantaina taas palkkatöihin ja loppuu tämä tarpeeksinukkuminen. Käsi (KOP KOP KOP puuta) saattaa tuntua jo paremmalta, mutta en uskalla mennä vannomaan mitään ennenkuin tästä vähän vanhenen. Lauantaipäivän aktiviteeteissa on "hyvä lapsenlapsi" -ohjelmaa. Tällä kertaa se tarkoittaa haahuilua ympäri kaupunkia kameran kanssa. Vaarille hiukan jouluylläreitä. Illalla leffaan. Huomenna kauneimpiin joululauluihin. Ja koko ajan toivon lisää pakkasta ja lunta.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Koneenkäyttökielto

Kirjoitan tätä taas pelkällä vasurilla ja lähinnä ilmoittaakseni, että tästä alkaa parin viikon mittainen radiohiljaisuus. Napsahti kaksi viikkoa sairaslomaa ranteelle. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tätä toivoinkin (lyhyttä saikkua), mutta on se silti vähän hämmentävää. Töiden takia tuli huono omatunto ja vähän on sellainen olo, että mitäs nyt. No, lähinnä kai lukemista ja oleskelua, ilman konetta. Rehab. Omituista. Ja takaraivossa koko ajan pieni (iso?) pelko käden puolesta,kirjoittamisen, virkavapaan puolesta.

Kai se tästä, sairasloma, kun tottuu. Palaan takaisin toivottavasti entistä ehompana ja ennen kuin huomaankaan.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Lyhyesti luetusta

Bongasin kirja-aiheisen kyselyn ja nyt naputan nopeasti (?) ja vasemmalla kädellä omat fiilarit tähän. Poimikoon ken haluaa.

1. Mikä kirja itketti?
Ruohometsän kansa. Aina.

2. Mikä nauratti?
En naura kirjoille. Oikeasti. Tajuan kyllä, että ne ovat hauskoja, mutta en naura niille. Paitsi harvoin. Viie kesänä pyrskähdin Hakalahden Uimataidon lapsikuvaukselle.

3. Mikä oksetti?
Joskus nuorena joku William Goldingin merimiesjuttu - ei siis Kärpästen Herra, vaan joku toinen, nimeä en muista.

4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Herranen aika. Lapsena lähes kaikkiin. Etenkin Uuden Kuun Emiliaan. Aikuisena vaikkapa Twilightin Bellaan (kyllä...).

5. Minkä kirjan jätit kesken?
Huh. Tämä on vaikea. Tai itse asiassa ei olekaan. Jätin kesken Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Yleensä pyrin lukemaan kirjat loppuun. Jotain luterilaista meininkiä kai, että pitää lopettaa jos on aloittanut.

6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Eipä tule mieleen.Kai niitä on ollut, mutta en nyt keksi.

7. Minkä kirjan luit uudestaan?
Oijoi. Ai että minkä? Siis mitkä... Viisikot, Runotytöt, Potterit, Twilightit, Britat, Hilja Valtosen tuotannon, Linnanneidon lokikirjan, Universumien tomu -trilogian, Tepperin Portti naisten maahan -romaanin, Ruohometsän kansan, Banana Yoshimoton Kitchenin ja N.P:n, Cameronin ja Goldbergin kirjat... Näitähän riittää. Ja nämä kaikki siis nimenomaan aikuisena.

8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Tämä on vaikea. En kerro tähän mitään ;).

9. Mitä kirjaa suosittelet?
Vaikkapa Jyrki Vainosen tuotantoa.

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
Vastataan tähän vaikka että Kalevalan ja Kantelettaren lukemisesta (tenttikirjoina itseasiassa), sillä Seitsemää veljestä en ole lukenut koskaan ;).


Sitten heitän bonuksena ilmaan toiveen: ottaisipa hän yhteyttä. Pian. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

To do vs. reality

To do

1. Elämänhallinta l. tiski, pyykkäys, imurointi, salilla käynti.
2. Taun kirjoittaminen (takaumien lihotusta, lisäinformaatiota).
3. Sosiaalinen elämä.
4. Muut kreikkalaiset.

Todelliset tapahtumat

1. En ehdi hoitaa kotia.
2. En voi kirjoittaa kun ranne on kipeä.
3. Sosiaalinen elämä on kivaa, mutta se onkin ainoa, mitä ehdin ja sen jälkeen olen tosi väsynyt.
4. Ks. kohta 2, lisäksi tähän ei olisi aikaakaan.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Rooibos vasurina

Hyvää "kirjoitetaan vain vasemmalla kädellä" -iltaa teillekin. Olen lähinnä istunut sohvassa, lukenut Vainosen Tornit-romaania ja kylmännyt oikeaa kättäni. Tänään alkoi nimittäin ihan toden teolla korveta ajatus pitkään rikkinäisestä kädestä ja päätin laittaa oikean käden koneenkäyttökaranteeniin. Vasenkaan ei ole paljoa joutunut hommiin, sillä - yllätys yllätys - minun kärsivällisyyteni ja yhdellä kädellä kirjoittaminen eivät ole parhaita ystävyksiä.

lauantai 21. marraskuuta 2009

In my dreams

Huh. Firman pikkujoulut takana. Pikkujouluissa ei tapahtunut mitään, mitä en olisi olettanut siellä tapahtuvan, eli oli aika perussetti. Viime yö ei kylläkään ollut perussettiä, sillä näin lämminhenkistä unta eräästä henkilöstä. Vähän liiankin lämminhenkistä, sillä uni ja tosielämän toiveet eivät ole kaukana toisistaan. Herääminen krapulassa tuntuikin sitten aika ankealta, kun piti todeta, että uni ei ollutkaan totta ;). Ystävä, jolle masentuneena tekstasin, että onpa nyt ankeaa, vastasi rohkaisevasti, että joskus unet toteutuvat. No, en jää pidättämään hengitystä sitä odotellessani.

Karmea sadekeli muuttui ihanaksi auringonlaskuksi. Taivas on jumalaisen kaunis, jääkaappi on täynnä ruokaa ja olo on ihan jees, paitsi että ramasee. Ei ollenkaan huono krapulapäivä. Nyt ajattelin ottaa levon kannalta ja hyysätä hiukan kättä: kylmäystä kiukustuneelle jännetupelle ja sitten mobilatintapaista päälle. Illalla sisko tulee käymään, huomenna urheilua ja elokuviin. Kuulostaa asialliselta.

ps. Kuulin firman pikkujouluissa huhun, että otin keväälle virkavapaata siksi, että olisin muuttamassa Kajaaniin. Sitä huhu ei kertonut, että mitä siellä Kajaanissa tekisin koko kevään.

torstai 19. marraskuuta 2009

Karanteenia

Selällään sohvalla läppäri sylissä. Nukkumaan? Voi tokkiinsa, piti olla jo! Huomenillalla on velvollisuuspirskeet, jotka eivät kiinnosta minua yhtään. No, kai siellä voi yhden illan teeskennellä, ei kai tuo niin vaarallista ole? Toivottavasti ei. Sunnuntaina pääsen sentään katsomaan New moon -leffaa, hauskaa.

En ole kirjoittanut. Viikko on sekä ollut tosi pitkä että hävinnyt johonkin ihan itsestään. Olen myös ollut kirjoittamatta ihan tarkoituksella; käsittääkseni jännetupentulehdukseen ei voi soveltaa perinteistä "sillä se lähtee millä se on tullutkin" -hokemaa. Kirjoittaminen ei kyllä ole aiheuttanut vaivaa, vaan hiiren käyttö, mutta yritän välttää nyt rasitusta, yhtä kaikki.

Taidan mennä nyt vihdoin sänkyyn ja lukea unilukemisiksi hiukan Viisikkoa. Kuulostaa rennolta. Huomenna on perjantai. Viikonloppuna saa nukkua.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Hauska tutustua

En ole tänään töissä. Työasiat tosin turskahtelevat mieleen vähän väliä, mutta yritän sysiä ne taka-alalle, tai mieluummin kokonaan pois mielestä. Olen kirjoittanut raakatekstiä. Olen lukenut Bird by birdiä. Olen pessyt koneellisen pyykkiä ja syönyt spagettia lounaaksi. Olen kirjoittanut Tauta. On ollut aika luksusta, vaikka en olekaan kovin rentoutunut tai stressitön.

Aamupäivällä kirjoitin raakatekstiä Bird by birdistä bongaamani ja aavistuksen muuntelemani idean pohjalta. Tarkoitus on valita henkilöhahmo ja kirjoittaa henkilöhahmon elämän kolmesta tapahtumasta tai asiasta, joista hän on ylpein. Eli toisin sanoen on tarkoitus tutustua henkilöhahmoon tutkimalla sitä, millaisista asioista hän on ylpeä ja mitä hän arvostaa. Harjoitusta varten voi halutessaan kehittää ihan uuden henkilöhahmon, mutta minä aloin kirjoittaa raakatekstiä Taun päähenkilöstä. Taun siksi, että tiesin, että Taulle pitää tehdä jotain ja siksi, ettei minun yhtään huvittanut käydä Taun kimppuun, kun en tiennyt, mitä sille tekisin.

Aika kiva harjoitus. Tutustuin Taun päähenkilöön paremmin ja se teki suhteellemme hyvää. Se teki hyvää myös Taulle, jota aloin kirjoittaa seuraavaksi. Katsoin ensin muistivihosta, miten Kontakti oli kommentoinut Tauta, selasin Taun läpi, pohdin yhtä hankalaa henkilöhahmoa ja päätin kiepauttaa asetelmaa aavistuksen verran ympäri. Sisäsiisteydestä sivuraiteelle. En halunnut tehdä mitään radikaalia aiheelle, koska Tau ei ole radikaali teksti, mutta jotain piti tehdä. Henkilökiepautuksen jälkeen kirjoitin Tauhun pätkän lisää em. harjoituksen pohjalta ja uusin lopun kokonaan.

Kuulostaa niin kuin olisin tehnyt hirveästi hommia, vaikka en ole. Ylläoleviin muutoksiin ei kulunut paljon aikaa, mutta ne muuttivat tekstiä ratkaisevasti toisenlaiseksi. Paremmaksi. Nyt Tau ei enää ärsytä minua, vaan se on alkanut kiinnostaa ihan uudella tavalla. Otan sen hyvänä merkkinä. Samoin kun sen, että syödessäni spagettia pääni kirjoitti Tauta edelleen, analysoi sitä ja löysi siitä merkityksiä, jotka olin kirjoittanut huomaamattani. Syödessäni totesin niistä asioista vain, että "vau, toden totta, no niinpäs onkin". On hienoa, että alitajunta kirjoittaa ja pulpauttelee tekstiin lisukkeita esimerkiksi syödessä tai kotitöitä tehdessä, mutta yhtä hienoa on se, että alitajunta kirjoittaa myös silloin kun kirjoitan. Sanavalinnat eivät olekaan sattumia, tekstin kuvasto alkaa täydentää aihetta ja teemaa itsestään, yrittämättä. Sellaisesta tulee luottavainen olo.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Ääneen luettua

Tänään päädyin tilanteeseen, jossa kirjoitin pienen kirjoitusharjoituksen ja sen jälkeen jouduin lukemaan tekstini ääneen. En ole aikoihin lukenut omiani ääneen kenellekään. En ole aikoihin päästänyt ketään edes lukemaan raakatekstiäni. Lukemisen alussa ehdin miettiä, että kas kun minua ei edes jännitä, mutta sieltä se jännitys sitten tuli tuttuun tapaan, ja piti pitää hengitystauko kesken tekstin. No, pääsin lukemisen loppuun jotakuinkin kunnialla. Sen jälkeen tilaisuuden vastuuhenkilö pyysi kuulijoita sanomaan tekstistä jotain. Kenelläkään ei ollut oikein mitään sanottavaa. Aina yhtä karu hetki, kun on ensin riisuutunut alastomaksi toisten edessä, ja sitten - ei mitään. Vastuuhenkilön omat kommentit tuntuivat vähätteleviltä ja epämääräisiltä ja minä luin raakatekstipätkäni uudestaan, vakuuttelin itseäni siitä, ettei tarvitse hävetä, ettei maailma vinksahtanut mihinkään suuntaan.

Sen siitä saa, kun niin harvoin lukee tekstejään muille. Toisaalta, juuri valmistuneen raakatekstin lukeminen on tietyllä tapaa aina riski. Valmiin novellin lukeminen ei olisi ongelma, mutta raakateksti on tullut sellaisena kuin se on tullut, sitä ei ole muokattu. Sen lukeminen tuntuu jollain tapaa suoralta väylältä kirjoittajan mieleen. Tai siltä, kuin riisuisit äkkiä itsesi alastomaksi ja sitten muut alkaisivat ruotia: "Kaula saisi olla pidempi, selkä lyhyempi. Lättäjalat, mutta solisluut ovat kyllä kivasti esillä." Siksi tilanteissa, joissa raakatekstiä, tai ylipäätään nopeasti, yhdellä kirjoittamisella tuotettuja tekstejä luetaan ääneen, pitäisi olla salliva ilmapiiri ja kirjoittajalle pitäisi antaa rohkaisevia kommentteja. Ei ole reilua arvostella vastasyntynyttä tekstiä, jonka kuulee lisäksi vain luettuna, samoilla kriteereillä kuin tekstiä, jota kirjoittaja on hionut kenties useamman vuoden tai ainakin kuukausia. Oiva muistutus siis: kun kuulen seuraavan kerran kirjoitusharjoitusten tekstejä luettuna ääneen, haluan sanoa kirjoittajalle, että hienoa, kaunista, ja kiitos, että luit sen ääneen meille, että olit rohkea.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Käsittää, käsi, käsitellä

Ehdin jo unohtaa maanantaisen vapaapäiväni. Muistin sen siinä vaiheessa kun kello oli puoli viisi ja katsoin töissä kalenterista, että ehtisinkö valmistaa esityksen erääseen tilaisuuteen tiistaiksi. Totesin, että tiukalle menee, kun en ole maanantaina töissä. Toistin itselleni, että en ole maanantaina töissä. Ou jes. Poissaoloilmoitus meiliin, saapikkaat jalkaan ja menoksi. Karkuun!

Nyt istun sohvalla. Mahassa on ruokaa, kuuntelen musiikkia ja koitan aloittaa rentoutumista pikku hiljaa. Musiikki aiheuttaa aina välillä kirvelyä kyynelkanavissa, välillä hymyä.

Työpaikkalääkäri sanoi tänään, että kipeä käpälä ei taida kärsiä tällä kertaa perinteisestä hiiriranteesta, vaan vaihteeksi jännetupentulehduksesta. Kahden viikon särkylääkekuuri, kolme kertaa päivässä pitäisi voidella jollain mobilatintyylisellä ja kauniiksi lopuksi sain reseptin mahalääkkeisiin, jotta minulla olisi suht ehjä maha särkylääkekuurin jälkeenkin. Varsinainen sekakäyttäjä. Toivon hartaasti, että lääkekuuri tepsii ja pysyn ehjänä virkavapaaseen asti. Toivon hartaasti, että virkavapaa tulee pian.

Kun vaihdoin kotivaatteet päälle töitten jälkeen, mieleeni heilahti hetkeksi se, että kun on kevät ja virkavapaa, minun on mahdollista määrittää itseni muun kuin työn kautta. Tajusin, että jos kovasti yritän, voin nähdä itseni nytkin ensisijaisesti kirjoittajana. Pysäyttävä ajatus. Maanantaina aion toteuttaa sitä koko päivän.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Iltaisin on vielä pimeämpää

Pientä ilta-ahdistusta alkoi pukata. Aika yllättäen. Pitäisi (vanha vihamieheni "pitäisi"...) nyt vain rauhoittua ja keskittyä olennaiseen. Ottaa arki haltuun. Laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, silittää, nukkua tarpeeksi. Siinä olisi hyvä alku. Huomenna en ehdi. Perjantaina pitää tehdä yhtä sun toista. Lauantaina on kaverin polttarit. Sunnuntaina toipumista ja toivottavasti elämänhallintaa. Maanantaina - ai niin! Maanantaina on vapaapäivä. Vapaapäivä. Olin unohtanut. Vapaapäivä. Jospa löydän itseni, jospa tähdet näkyvät tänne asti. Jospa. Tänään tähdet eivät näy ja maanantaihinkin on valovuosien matka. Ja voihan se olla, että avaruus ohjaa harhaan. Planeetta Maanantai on niin pieni ja sen voi ohittaa niin kovin monelta suunnalta.

"Kyllä se siitä, olet nyt vain väsynyt. Mene nukkumaan, niin huomenna kaikki näyttää paremmalta. Huomenna on taas ihan ok olo."

Niinpä kai.

Iltaisin on pimeää

Hillokuningatar ilahdutti iltaani tänään jälkikasvunsa kanssa. Teki tosi hyvää jutella niin työtilanteesta, vauvoista, äitiydestä, pitkävihaisuudesta, kirjoittamisesta kuin elämänmuutoksistakin. Hillokuningattaren jälkikasvu lähinnä söi, nukkui ja pötkötti. Sitä oli helppo viihdyttää - vauvat ovat kiitollista yleisöä, eikä esiintyjällä tarvitse olla mitään suodatinta päällä, sillä mitä hölmömpi juttu, sitä paremmin uppoaa. Etenkin, jos lapsi on niin pieni, ettei ymmärrä vielä puhetta...

Nyt kun ilta on asettunut takaisin arkiseksi illaksi, väsyttää taas. Merkitykset laimenevat, liukenevat. Motivaatiot kelluvat jossain kaukana. Yritän päästä suunilleen ihmisten ajoissa sänkyyn ja kirjoittaa pari unisivua kuten eilenkin. Unisivujen kirjoittaminen tuntui herättävän eilen jonkun uinuksissa olevan, tai ainakin liikauttavan sitä. Luulen, että se olin minä.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Nollasta neljääntoista

1. Tulin töistä.
2. Tiskasin osan tiskistä.
3. Tein ruokaa.
4. Söin.
5. Kävin jumpassa.
6. Ostin kotimatkalla kaksi syklaamia.
7. Latasin pesukoneen.
8. Kävin suihkussa.
9. Tiskasin loppuun ja siivosin keittiön.
10. Surffasin netissä ja kirjoitin sähköposteja.
11. Ripustin pyykit.
12. Otin hiukan iltapalaa.
13. Päätin, että huomenna otan aikaa ja kirjoitan.
14. Menen nukkumaan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Nolla

Ei mitään sanottavaa. Työpäivä oli melko pitkälti omituinen ja järkyttävä.

Sikainfluenssarokotus, jonka sain 36 tuntia sitten, alkaa juimia päätä.

Otin pari särkylääkettä. Toivottavasti ne auttavat sekä päänsärkyyn että päänsärkyyn. Huomisesta tulee raskas päivä, sillä joudun taistelemaan harvinaisen isoja tuulimyllyjä vastaan. Kirjoittaminen? - älä viitsi, hyvä jos tolpillani pysyn.

lauantai 31. lokakuuta 2009

007 ja lupa saada kaikki

Levoton olo. Se voi johtua pienestä krapulasta, jonka hankkimiseen käytin eilen ja viime yönä antaumuksellisia tuntikausia. Krapulan hankkimiseksi tehdyt toimet olivat hervottomia, hauskoja ja levottomilla ajatuksilla kuorrutettuja ja ehkä siitä johtuu se, että olen tänään levoton. Toisaalta on ihanaa, että voin keskittyä loppuviikonlopun itseeni: kirjoittamiseen, pyykkäämiseen, kirjoittamisesta puhumiseen, ruoanlaittoon. Sitten taas toisaalta tuntuu siltä, että eilen oli tosi hauskaa ja tänään ei ole elämää; että enkö voisi tänäänkin saada tehdä kaikkea jännää koko illan ja yön - toikkaroida katoilla ja katsella melkein näkymättömiä lumihiutaleita ja puhua merkityksillä ja huutaa ja nauraa - vaikka en oikeasti jaksaisikaan.

Kirjoittaminen odottaa ja minä odotan sitä. Ehkä hiukan pelonsekaisin ajatuksin. On ollut nyt niin paljon kaikkea muutakin, että olen päästänyt kirjoittamisen hiukan liian kauas. Aloittaminen arveluttaa, kun rutiini on päässyt rakoilemaan. Kyllähän minä tiedän, että sanat tulevat taas kun niiden antaa tulla, mutta rutiinin puute on rutiinin puutetta.

Paitsi että haluaisin sekä kirjoittaa että sosialiseerata ja juhlia täysin palkein, olen huomannut ympärilläni myös muutamia salskeita nuoria(?) miehiä, jotka eivät jätä minua aivan kylmäksi ja jotka eivät edesauta sitä ajatusta, että jäisin tyytyväisenä kotiin lauantai-illaksi. Hohhoijakkaa.

Tiedän kyllä, että kunhan loihdin jotain pientä murkinaa jääkaapista suuhuni, laitan kylpyveden valumaan ja varustaudun kylpyyn kirjojen, musiikin ja kynttilöiden kera, alan olla taas aika tyytyväinen siihen, että voin viettää hiukan laatuaikaa itseni kanssa. Sen lisäksi kuitenkin haluaisin tänään kaikkea muutakin - hyvää seuraa, hauskat juhlat, mielenkiintoisia ihmisiä jne. Kaikkitännehetinyt. Karkkiipurkkaajätskiisipsiilimppaa. Juu kyllä kiitos! Mieluiten gratinoituna ja pihvin kera. Ja hiukan lakritsikastiketta myös.

Joskus mietin, onko aikuistumista se, kun ymmärtää, ettei voi saada kaikkea haluamaansa. Kaipa minäkin sen ymmärrän, jotenkin, mutta oikeasti en vain halua ymmärtää, että miksen voisi oikeasti saada kaikkia vaihtoehtoja. Mitenniin en voi? Miksen muka? Jos ne kaikki vaihtoehdot ovat kuitenkin olemassa?

(ps. Sain tänään pienen valaistuksen dialogin kirjoittamisen kanssa, kiitos Kontaktin erään kommentin, johon palasin tuossa alkuillan tunteina. Täytyypä työstää soveliaissa Kreikkalaisissa sitä yksityiskohtaa, että dialogilla voisi virittää tunnelmaa ja jännitteitä sanomalla repliikissä päinvastaista tai enemmän kuin muu teksti antaa ymmärtää. Ettei repliikillä tarvitse toistaa mitään. Ihan ilmiselvä asiahan tuo on, mutta joskus asiat osuvat ja uppoavat vasta sitten, kun joku sanoo ne oikeilla sanoilla.)

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Rooiboksella täytetty neulatyyny

Akupunktiossa käynti tarkoittaa lempeää meininkiä loppuillaksi. Ei voi mennä salille rasittamaan neulojen pistelemiä käsiä, tekee mieli pitää itsensä lämpimänä ja hemmotella itseään.

Neulottamisen jälkeen makoilin sohvalla puolihorteessa tunnin ajan. Lopulta viritin ruokaa uuniin, pyykit koneeseen ja itseni takaisin sohvalle. Minä, torkkupeitto, pari tyynyä, kuppi rooibosta ja kirja. Syötyäni ripustin pyykit, keitin lisää rooibosta ja luin vielä muutaman sivun. Huuhtelin ne pari käsipyykkiä, jotka olin jättänyt likoamaan ämpäriinsä. Nyt vessassa haisee kodikkaasti pyykinpesuaine ja ilma on kostea. Istun lattialla rooiboskupillisen vieressä.

Olen lukenut Lamottin Bird by birdiä, joka on komeillut keskeneräisten kirjojen listalla jo jonkin aikaa. Luin sitä alkuunsa pääasiassa iltaisin sängyssä, enkä oikein päässyt kiinni. Tylsä kirja, jo moneen kertaan luettuja ajatuksia, blääh. Tänään, kun olen lukenut Bird by birdiä enemmän kuin sivun kerrallaan, olen alkanut muuttaa mieltäni. Ei se ole tylsä. Ei siinä ole kyllä ensimmäisen puolikkaan aikana ollut mitään maatamullistavan uutta, mutta nuo tutut asiat on kerrottu miellyttävästi. Bird by bird on saanut minut ajattelemaan tänään kirjoittamista, ja se on hyvä asia. Olen lukemisen lomassa miettinyt uudelleenkirjoittamista. Ajatukseni ovat hipaisseet Kreikkalaisia. Sitä, että niidenkin kanssa on varmasti edessä vielä paljonkin uudelleenkirjoitusta sen jälkeen, kun saan ne valmiiksi. Ei se haittaa. Se on kirjoittamista.

Tänään töissä, kun tein itselleni rooiboskupillista kahvihuoneessa (siis kuinka paljon olen juonut rooibosta tänään?), ajattelin virkavapaata. Sitä, kuinka kaukaiselta se tuntuu. Sitä, miltä tuntuisi olla kokonaisia päiviä vapaalla, omissa töissä, sellaisissa, jotka eivät sodi itseäni vastaan. Hetken murto-osan ajan sain mieleeni kuvan siitä, millaista keväällä tulee olemaan. Hymyilin. Oli lämmin olo, rauhallinen. Sitten hetki oli ohi, enkä pystynyt enää kuvittelemaan virkavapaata, joka tuntui olevan järkyttävän kaukana. Olkoon kaukana tai ei, se tulee silti, joka päivä lähemmäs. Liian hyvää ollakseen totta?

Ajattelin jatkaa Bird by birdin lukemista. Ajattelin oikolukea vähän Rakennegurulle. Voisin ottaa vielä kupin rooibosta ja hiukan tyrnimehua c-vitamiiniksi. Voisin lukea kirjoittamisesta ja antaa Kreikkalaisten hautua tänään hiljaisella tulella.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Puhdasta pyykkiä ja mieltä

Eilen kirjoitin yhden unisivun. Tänään voisin tehdä saman. Olen aikaisen nukkumaanmenon vireessä. Tai sanottaisiinko, että asialliseen aikaan tapahtuvan nukkumaanmenon vireessä. En ole kirjoittanut vielä tänään, siksi unisivut tuntuvat hyvältä idealta. Tämän päivän iltatyöt ovat sisältäneet oikolukemista Rakennegurulle - ajattelin jatkaa sitä sen aikaa kun pyykit peseentyvät loppuun. Pyykkien lisäksi kävin uudenlaisessa jumpassa. Tiesin, että tykkäisin siitä ja niin kävi. Harmi, että sitä on vain kerran viikossa. Ensi maanantaina sitten taas.

Juttelin eilen kirjoittamisestani Kontaktin kanssa. Kreikkalaisista ja siitä, miten niistä tulee kokoelma, joka julkaistaan. Sain hyviä neuvoja. Sain boostausta. Kontakti totesi virkavapaastani, että no niin, hyvä juttu, kirjoitat keväällä kokoelman loppuun, eihän tässä mikään kiire ole. Minä hymyilin onnea ja yhtä aikaa irvistin. Kiire - juuri se minulla on, haluan kustannussopimuksen nyt heti, haluan niin pian kuin mahdollista niin paljon kuin mahdollista! Ja samaan aikaan rauhallinen tunne siitä, että eihän tässä tosiaan mikään kiire ole. Jos olen odottanut koko tähänastisen elämäni, niin mitä yksi puoli vuotta tai vuosi siinä enää merkitsee? Tunne siitä, että matkasta määränpäähän tulee nautinnollinen, on vahva, ja tajuan, etten halua menettää siitä yhtään - kirjoittavasta elämästä, joka minua odottaa keväällä.

Tyyni, odottava olo. Päivisin siitä ei ole tietoakaan töiden kurimuksessa, mutta on ihanaa, että voin tavoittaa sen helman liepeen edes joinain iltoina kun istun näin, kone sylissä, sade ikkunan takana, pesukone kehräten vessassa. Kynttilöitä ja pimeää iltaa - piripintaan, kiitos. Ehkä minä tämän muistolla jaksan huomisen päivän ennen kuin tulee taas ilta ja minä itse.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Väsynyt käpälä

On ollut kiireinen viikonloppu, vieraita ja menoa sinne sun tänne. Nyt on sunnuntai-ilta, jalkani ovat väsyneet kirjamessuilla vaeltelusta ja mieli väsynyt muuten vaan. Tekisi mieli nukkua sohvalla kirjavan viltin alla, juoda rooibosta, saada päänsilitystä. Eipä taida onnistua. Koko viikonloppu on mennyt muihin puuhiin, nyt velvollisuus kutsuu. Velvollisuus ja halu.

Töissä on ollut viimeiset viikot tavallista aktiivisempaa tietokoneen ja etenkin hiiren kanssa. Hiirikiirettä tulee jatkumaan heti huomenna ja koko vuoden loppuun asti - pelkäänpä, että virkavapaaseeni asti. Ranteeni ei pidä hiirikiireestä. Huomenna on tilattava akupunktioaika. Ja toinen. Ja kolmas. Tähän ei auta kuin neulotuskuuri ja lepo, tiedän katkerasta kokemuksesta. Lepoa tuskin saan, joten pitää hankkia ne neulat ja keskittyä kiusaamaan vasenta rannetta, pitämään oikea lämpimänä ja toimettomana edes välillä. Sekin auttaa, etten kirjoita koneella vaan käsin.

Ranteen takia tämä bloggauskin jää lyhyeksi; kirjoitan Ksiitä vielä tänään ja tarvitsen rannetta siihen.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Aisteja

Sain kiertopalkinnon tai tunnustuksen Tirlittanilta.



Tunnustukseen kuuluu haaste ja se kuuluu näin:

1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Tässä siis aistejani:

Näkö
Näen. Luen. Hymyilen näkemälleni. En haluaisi olla ilman; jokapäiväinen riippumattomuus riippuu näöstä.

Kuulo
Ei priimakunnossa. Toivon, että saan pitää hänet vielä pitkään. Korvatulpat tarvittaessa ja hyvin vähän keikkoja. Kova melu saa minut huolestuneeksi ja olo tuntuu epämiellyttävältä.

Tunto
Iho. Kosketus. Kipu. Nautinto. Havunneulaset jalkapohjien alla, rantakivikko. Lumen viiltävä kosketus saunakuumalla alastomalla iholla. Hierojan lämpimät kädet. Toisen ihmisen iho omaa vasten. Tätä me kaikki tarvitsemme.

Haju
Minulle on tärkeää, että uudessa kodissani haisee vain koti, eikä sisällä polttavien naapureiden rööki. Että terveisiä vaan sinne entiseen kämppääni Haisulle - ei ole ikävä!

Maku
Tällä hetkellä maistuu salmiakki. Sitä ennen maistui tee ja marjapiirakka, sitä ennen kanawokki. Hyvät maut ovat tosi tärkeitä. Erityisesti salmiakin, teen, voin, lihan ja kasvisten maut - ne pitää olla kohdallaan, huonoa en syö (paitsi salmiakkia, etenkään teetä). Kunnon keitetty peruna, aaah! Yksinkertainen on hyvää. Myös makujen vaihtelu on tärkeää. Syön paljon enemmän, jos lautasella on monta eri ruokaa kuin jos siinä on kasa yhtä ruokaa. Paitsi jos se ainut ruoka on tosi hyvää. Ravintolaruokaa arvioidessa tärkeä kriteeri on se, tekisinkö itse parempaa. Jos en tekisi, annos alkaa olla melko mallikas. Tulen ruoanlaittajaperheestä.

Kirjoittaminen
Tällä aistilla määritän itseni suhteessa ympäristööni. Tällä aistilla teen kodin.

Koska en ikinä tottele näitä haasteita orjallisesti, haastan mukaan vain muutaman bloggaajan. Kesiksen, koska hän kirjoittaa terävästi. Viljonkan, jonka toivon vastaavan kuvin. Minnin, jonka kommenttiloota hylkii kommenttejani.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Silmiä kirvelee

Olen paistanut ja syönyt blinejä, olen juonut hiukan viiniä, olen puhunut ja kuunnellut. Olen kuunnellut muiden elämää ja vaikka ilta on ollut hyvä, tuli olo, että entä sitten oma elämäni, tämä vähäpätöinen. Tämä epäkiinostava. Työt maalaavat minut väärän väriseksi, sellaiseksi etten itsekään tunne. Toiset siirtyvät elämässä eteenpäin, minulla on yhä kaikki sama: ei esikoiskirjaa, ei edistystä siihen tai tuohon suuntaan. Tässä vain, aina tasan tässä.

Ei tämä ole mitään, mitä ei kunnon yöuni parantaisi. On vai niin - turtaa. Tekisi mieli itkeä. Edes hiukan. Ja sitten ei kuitenkaan. Jaksaako sitä, se on rankkaa, silmät turpoavat. Eikä se hyödytä mitään.

Hävitän itseni vähä vähältä. Saanko varmasti takaisin sitten kun on sen aika? Omaa aikaa on seuraavan kerran sunnuntai-iltana. Sinne on matkaa, paljon. Väsyttää. Enkö voisi vain nukkua tarpeekseni? Harkitsen huomisaamun venyttämistä, töihin yhdeksään. Miksi? Olenko tehnyt tunteja sisään nukkuakseni ne pois? Miksen olisi. Miksi kaikella pitäisi olla suurempi merkitys, jos minua väsyttää nyt?

Tiedän, että virkavapaan alkuun on muutamaa päivää vaille neljä kuukautta. Vain. Niin paljon. Neljä kuukautta on vain sanoja - niiden aikana ehtii tapahtua paljon sitäkin, mitä en halua tapahtuvaksi. Paljon pakotettua reippautta, paljon taistelua, paljon pahaa mieltä ja kärsimättömyyttä. Vähiä sanoja, joista tehdään paljoja tunteita, kun ei ole muutakaan moottoria kuin velvollisuus.

Joinain hetkinä olen kuitenkin pikkiriikkisen huolissani itsestäni. Tuntuu kuin näkisin kirkkaasti, vaikka kaikki onkin sumeaa. Ja juuri se huolestuttaa, että kaikki on sumeaa, vaikka näen ihan kirkkaasti.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Päivä, joka hankasi vastaan

Muut ovat saaneet tänään räntää ja luntakin, mutta ei Helsinki. Eipä sillä, tänään ei ole muutenkaan ollut minun päiväni. Aamulla oli käsittämättömän vaikea herätä. Töissä oli halutonta, motivaatio ryömi heti aamulla perimmäiseen nurkkaan työpöytäni alle, enkä saanut sitä pois sieltä edes potkimalla. Istuin töissä pitkähköön ja sitten tulin kotiin ajatuksena syödä ennen jumppaan lähtemistä. Jumppa alkoi kuitenkin 45 minuuttia aikaisemmin kuin olin luullut, joten en syönyt, vaan syöksyin pää kolmantena. Ehdin salille ajallaan, mutta jumppa oli jo täynnä. Yritin sitten olla salilla sen aikaa, että ilkesin lähteä takaisin kotiin. Siinä vaiheessa oli jo niin nälkä, että mikään elämässä ei tuntunut miltään. Taaskaan. Verensokerin hallinnassa taas pientä huomauttamista.

Jotenkin tämä päivä oli menetetty ennen kuin se pääsi kunnolla vauhtiinkaan. Enkä jaksa myöhäisen illalliseni lamaannuttamana ahertaa enää mitään, mikä pelastaisi tilanteen. Päätin keskittyä Rakennegurun romaanikäsikirjoituksen oikolukemiseen edes hetkeksi - jotain hyötyä minustakin tänään.

Eipä tässä sitten muuta kuin hommiin. Huomenna on uusi päivä ja samat vanhat velvollisuudet... Eikä ilmatieteen laitos lupaa edes lunta, vettä vain.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Leppoisa ja lämmin

Mitä tähän enää voisi sanoa? Päivä on kulunut hevosissa merkeissä. Nyt maha on täynnä herkkusalaattia ja veristä pihviä. Päälle pari palaa tummaakin tummempaa suklaata. Soimassa Emma Salokoski Ensemblen Veden alla. Ilta on pimeä ja koti on imuroitu.

Horse Showssa kävin moikkaamassa Kesäminkkiä, se oli jännää :). On aina ihmeellistä nähdä, minkälainen ihminen tekstien takaa paljastuu. Aivan samoin kuin silloin, jos on monesti puhunut jonkun kanssa puhelimessa ja viimein tapaa hänet livenä. Jännää.

Olin ajatellut, että ehkä ehtisin kirjoittaa tänään, mutta enpä taida ehtiä, enkä ota siitä mitään paineita. En ollut laskenut tämän viikonlopun varaan mitään muuta kuin rentoutumista. Huomisilta on varattu kirjoittamiselle.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kaksin aina kaunihimpi

Kirjoitin maanantaina Ksiistä version A ja tänään version B. Kaksi erillistä tiedostoa, kaksi tekstiä, jotka ovat sukua toisilleen, mutta eivät samanlaisia ollenkaan. Toisessa dialogi vei voiton, toisessa hillitsin sitä muualla paitsi lopussa. En vie molempia Ksiitä Kontaktille, vaan yhdistän niistä parhaat palat ja tarjoilen sekametelisopan Kontaktille vasta sitten.

Olen kirjoittanut tällä viikolla Ksiitä uusiksi kaksi iltaa. Suhteellisen hyvä saldo. Tänään kirjoitin yli puolitoista tuntia, alkaen puoli yhdeksästä. Tuntuu melko pitkälti siltä kuin olisin tehnyt kaksi työpäivää yhden päivän aikana. Niin kuin kai olenkin. Sen päivätyön ja sitten kirjoitustyön. Pää on jotenkin kipeä, silmiä väsyttää, niska on hervoton, haluan nukkua.

Perjantai on vapaapäivä. En kirjoita. Aion humputella oikeastaan koko viikonlopun Helsinki International Horse Showssa ja suomeksi sanottuna pitää lomaa. Viikonlopuntäysi kiiltäviä hevosia ja korkeita esteitä tehnee tehtävänsä: pieni breikki aivoille.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Valoa tunnelin päässä

Ihan yllättäen, yllytyshulluna ja sitten yllätettynä. Näinkö helppoa se kaikkien näiden jänkkäämisten, alustusten, suunnitteluiden ja muistutusten pohjustamana olikin. Miten hienoa. Miten rauhoittavaa. Miten zeniä. Miten ihanaa. Miten leveä hymy, aito, tunnen sen ilman peiliäkin, miten onnellinen.

Minä olen virkavapaalla 1.3.-6.6.2010 ja sitä ennen lomalla 18.-28.2.2010.

Jollei mitään katastrofaalista tapahdu. Ja sen verran minulla on vielä jäljellä naiivia uskoa ihmisiin, että vaikka pomonpomon nimeä ei ole paperissa, uskon, että se saadaan siihen ilman ongelmia.

Voinko nyt hengähtää syvään? Voinko nyt rauhoittua, odottaa tulevaa? Voinko nyt keskittyä olennaiseen?

maanantai 12. lokakuuta 2009

Lämmintä lämmöttä

Kaupunginosani lämmöt ja lämmin vesi on katkaistu täksi päiväksi. Ei lämmintä vettä klo 7.30 - 22.00. Pyykkikoneeni ei siitä välitä, se ottaa joka tapauksessa veden kylmänä sisäänsä ja lämmittää sen. Minä teen päin vastoin: otan teen kuumana sisuksiini ja lainaan siltä lämpöä. Villatossut, paksu huppari, huppu päässä. Kynttilät palavat, yksitoista tuikkua ja kaksi pöytäkynttilää. Eikä täällä oikeasti vielä kovin kylmä ole. Kolme astetta vähemmän kuin tavallisesti. Ulkona sataa ja räntii vuorotellen. Jätän jumpan väliin; kurkku tuntuu karhealta ja kirjoituttaa. Menen urheilemaan huomenna.

Sain Kontaktilta pikaisen kommentin Ksiistä tänään. Ksiistä, jota uudistin tuossa männä viikolla. Kontakti halusi lisää. Lisää sitä uudistusta siis. Se oli kuulemma kiinnostava kohta ja sitä voisi paisutella muiden kustannuksellakin. Ja silppuisuudesta pitäisi päästä. Jännitettä, jännitettä, pidä sitä yllä! Ja sitten erosimme, ajoin ratikalla kotiin ja ajattelin kuinka hyvin Kontakti osaa käsitellä tekstejäni. Ja minua kai siinä sivussa. Kuinka kirjoitushinku tarttuu hänen kommenteistaan, hankautuu ihooni, kutittaa sormien väleissä. Yksinkertaisesti tuo kirjoittamisen taas mieleeni tämän kaiken arkisen, töisen ja ankean keskellä. Muistuttaa siitä, mikä on tärkeää ja minkä tekemisestä minä tykkään enemmän kuin mistään.

Ehdin kirjoittaa töistä tultua puolitoista sivua villiä raakatekstiä, jota haluan jatkaa. Haluan kirjoittaa Ksiistä kaksi tarinaa, Ksii A:n ja Ksii B:n ja viedä molemmat Kontaktille. Haluan kaikenlaisia asioita. Onneksi syksy on maailman toiveikkainta aikaa ja minäkin jaksan toivoa ja uskoa aina välillä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Sunnuntai-iltana

Viime viikko oli tuskallinen. Toisin kuin edellisessä bloggauksessani toivoin, kaikki ei ollut paremmin huomenna. Harvinaisen epämiellyttävä viikko. Uskon kuitenkin, että tulevan viikon on pakko olla parempi. Ei nimittäin voi olla kahta yhtä kamalaa viikkoa putkeen. Lisäksi pahimmat tunnekuohut ovat laantuneet, joten toivottavasti pystyn suhtautumaan kaikkeen asian vaatimalla flegmaattisuudella ja kyynisyydellä. Se täytyy sanoa, että jollei kyynisyyteni kohoa lähiaikoina potenssiin kymmenen, ihmettelen suuresti. Jestas. En voi kyllä sanoa muuta kuin että työnteko ei sovi minulle.

Asiaan. En ole kirjoittanut yli viikkoon. Toivottavasti kirjoitan huomenna. Tai ylihuomenna. Toivottavasti tokenen yhdeksi palaksi taas pian.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Influenssarokotus ei suojaa väsymykseltä ja kyynisyydeltä

Tänään olen sekä ilahtunut että pettynyt. Ilahtunut siitä, että olin oikeassa, mutta pettynyt siihen, että kukaan töissä ei tee ongelmille mitään. Sitä kyllä oletinkin ja juuri siinä asiassa olin oikeassa, joten lopputulos ei kyllä ollut kauhean ilahduttava, sillä ongelmat eivät häviä mihinkään.

Olen myös väsynyt. Töiden jälkeen kävin hoitamassa sosiaalisia suhteita. Tapasin lapsen, joka ilmoitti nimekseen "minä!". Puoli yhdeksältä olin kotona ja nyt yhdeksältä olen ihan valmis pehkuihin. Sitäpaitsi otin tänään elämäni ensimmäisen influenssarokotuksen. Sekin vielä, varma vanhuuden merkki.

Kukaan ei tule ja kanna minua sänkyyn, joten kai se on sitten vain vääntäydyttävä ylös. Ai niin, nuo pyykit. Ja huomiseksi olisi silitettävä päällepantavaa... Milloin täällä saa levätä? Juon tyrnimehua ja otan D-vitamiinia ja palan suklaata. Huomenna kaikki(?) näyttää taas paremmalta.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Suoritus

Olin töissä yli 10 tehokasta tuntia, kirjoitin kirja-arvostelun ja pesin koneellisen pyykkiä. Se riittää tälle päivälle, olen tehnyt osuuteni. Tänä iltana en tee enää yhtään mitään.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Lukutöitä

Olen suorittanut tänään lukuhommia. Lupasin lukea yhden kirjan ja vähän niin kuin kirjoittaa epäjulkaistavan arvostelun siitä. Olen kahlannut kirjaa läpi ja pohtinut sitä, mikä tekee henkilöhahmosta tai kielestä sellaisen, että se tarttuu ihoon, enkä ole päässyt vielä selvyyteen. Sen tiedän, että jotkut kirjat eivät vain sytytä. Henkilöt, kieli ja tapahtumat jäävät ulkokohtaisiksi. Omasta mielestäni se tarkoittaa, että teksti ei ole kovin hyvää, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Joku muu saattaa samaistua kovastikin, tuntea kielen ihonsa alla ja haltioitua. Minun on vain tosi vaikea kuvitella, että kenellekään kävisi niin tuon kirjan kanssa, mutta onhan se mahdollista. Lukijat ovat erilaisia.

Seuraava lukutyö löysällä deadlinella on Rakennegurun romaanikässäri. Lupasin lukea ja antaa palautetta. Jännää. En ole vielä aloittanut, koska haluan lukea käsikirjoituksen rauhassa. Vähän pelottaa, että onko minulla mitään sanomista siitä, mutta luetaan nyt ensin ennen kuin saadaan alemmuuskomplekseja ;).

Tämä päivä on mennyt hirveää vauhtia eteenpäin, kroolannut maaliin ja yhtäkkiä siellä ollaan, illassa, eikä mitään muistikuvaa siitä, mitä tapahtui, mutta iso väsymys ja pää lerkkuu hervottoman niskan varassa. Hekumoin ajatuksella torstaisesta hierojakäynnistä, odotan sitä kuin - kuin - kuin -. No, kuin. On muutama asia, joista naisen ei kannata luopua. Yksi on vakiokampaaja, toinen vakiogynekologi ja kolmas vakiohieroja. Joissain asioissa vieraissa käynti ei vain kannata.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Sunnuntai-sunnuntai

Kuinka miellyttävä sunnuntai! Kunnon yöunien jälkeen oli ihana herätä sateen ropinaan. Tai lähinnä se pieksi ikkunalautoja, eikä ropissut sievästi. Säänkestävät vaatteet päälle ja sitten ulos. Kävelimme siskon kanssa reilut kaksi tuntia pitkin poikin. Oli ihanaa, kiiretöntä ja rentoa ja tavalliset kävelyreittimme autuaan autioita - suurin osa ihmisistä istui sisätiloissa pitämässä sadetta. Kotiin palattuani söin tuoretta, törkeän hyvää ruislimppua (100% ruista ja maku kuin lapsuuden leivissä) voin kanssa ja kokkasin kattilallisen huippuhyvää lihapataa. Söimme siskon kanssa mahamme täyteen ja päälle vähän siskon tekemää jälkkäriä ja sitten telkkarin katselua. Kokkaamisen lomassa myös luin yhtä kirjaa ja sytyttelin kynttilöitä. Ja koko ajan satoi, ja koko ajan sataa. Aika loistava päivä.

Nyt kello on nukkumaanmenoaika, mutta ajattelin fiilata vielä Ksiistä yhden kohdan. Sitten suljen koneen ja ryömin omaan pikku sänkyyn kuuntelemaan, miten sade napsuu ikkunalautoja vasten ja rummuttaa lasia lujin sormin. Nukun ja näen unia kaikesta, minkä haluaisin tapahtuvan (ja toivottavasti herään toiveikkaana ja uskoen ihmeisiin).

lauantai 3. lokakuuta 2009

Käytä kuivattuja yrttejä vain silloin, kun tuoreita ei ole saatavilla

Olen kirjoittanut Rosmariinia uudelleen. Toissailtana sain ajatuksen siitä, miten Rosmariinia voisi parantaa, miten voisin tuoda perusideaa sen verran lähemmäs, että joku muukin kuin minä osaisi lukea rivien välistä tekstin tarkoituksen. Nyt Rosmariini on hiukan parempi, mutta ei ollenkaan valmis vielä. Pikku hiljaa se siitä kuitenkin etenee. Kieleen pitää kiinnittää vielä huomiota paljon, mutta perusrakenne on nyt varmasti parempi. Voi olla, että kerrontakin tökkii yhä ja ainakaan miljöökuvaus ei ole vielä kohdillaan, mutta haluan ajatella, että etenen. Luulen, että ennen seuraavaa kirjoitussessiota minun pitää katsella tiettyjä vanhoja valokuvia saadakseni Rosmariinin tapahtumapaikan lähemmäs ja jotta muistaisin paremmin ne tunnelmat, jotka haluan mukaan tekstiin.

En ole ollenkaan täpinöissäni Rosmariinista ja sen etenemisestä, en vielä. Se on niin alkutekijöissään. On kuitenkin kivaa, että on jotain uutta kirjoitettavaa. Uuden luominen tuo potkua noihin vanhoihin Kreikkalaisiinkin. Kivointa on, jos on paljon eri vaiheissa olevia tekstejä työn alla - kaikkina päivinä kun ei huvita viilata ja hioa, eikä kaikkina päivinä huvita työskennellä alkujen kanssa. Joskus on hyvä päästä loppuun.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Reunoista pyöristyvää, alavilla mailla vuoristoa

Tänään on ollut moninainen päivä. Kirjoittamista siihen ei ole kuulunut, mutta aika paljon kaikkea muuta. Olen tehnyt töitä kuin pieni eläin, olen itkenyt myötätunnosta ystävää kohtaan. Olen ilahtunut toisen ystävän kertomasta kivasta uutisesta. Olen sytytellyt kynttilöitä. Olen tiskannut ja kokannut ja syönyt. Olen lukenut kirjaa. Olen istunut sohvalla. Olen kirjoittanut töissä meilin, jonka kirjoittaminen jännitti minua hirveästi ja joka vaiettiin kuoliaaksi, mutta jonka kirjoittamisesta olen aika ylpeä; minä sentään sanon asiat ääneen ja nyt olen tehnyt kaiken mitä voin tehdä. Olen katsellut ikkunasta ulos ja kuvitellut, että kaupungin takana näkyvä pilvireunus onkin horisontissa näkyvä vuoristo, ja nähnyt Helsingin ihan eri näköisenä.

Tuo vuoriston kuvitteleminen Helsingin taustalle on uusi harrastukseni. Jännittävä sellainen. Kaupunki muuttaa luonnettaan heti, kun lännessä avautuu Alpit.

Tällä hetkellä minulla on vaihtoehtoja ja mietin juuri, minkä niistä poimin käteeni. Voisin vetäytyä sohvalle lukemaan Harry Potteria ja katsomaan telkkaria. Voisin kaapia kaikki voimani kasaan ja työstää Rosmariinia ja Ksiitä. Voisin valuttaa itselleni kuuman kylvyn. Voisin lukea.

En muista milloin viimeksi minulla on ollut näin pyöreä olo ihan vaan muuten vaan. Taidan nautiskella siitä ja tehdä juuri sitä ja juuri sen verran kuin sattuu huvittamaan. Kynttilöiden liekit värisevät, peilaavat itseään ikkunasta. Ilta on hiljaa.

torstai 1. lokakuuta 2009

Aurinkoa risukasaan, vähän

Odotan ruoan valmistumista kieli pitkällä. Pää on hiukan kipeä, niska vähän enemmän. Taudilla on pitkät sormet, mutta kyllä se tästä. Töissä oli ihan siedettävää olon puolesta. Ehkä olin vähän väsynyt ja kalpea tänään, etenkin iltapäivällä, mutta kyllä se siitä, kun saa taas ruokaa.

Aamulla oli kyllä kamala herätä. Olen onnistunut sairastamaan unirytmini sekaisin, eikä eilisiltaista nukahtamista auttanut yhtään, että nukuin liian myöhäiset yöunet. Lisäksi luin sängyssä erästä novelliantologiaa på engelska.

Erään antologian novellin tunnelmassa ja kuvastossa oli jotain, joka toi mieleen oman Ksiini. Ksiin, jonka kanssa olen pähkäillyt jo vuoden, että mitä ihmettä sille pitää tehdä, että se tuosta tokenee, ettei ole tasapaksu ja lattea, pelkkä kuva. Ja sitten se tulla pulpahti päähäni. Parannus Ksiihin. Ensin oli kaksi vaihtoehtoa, mutta hylkäsin sen ensimmäisen ja niin kovin ilmeisen ja kallistuin toisen vaihtoehdon puoleen. Siinä vaiheessa olikin sitten jo pakko sytyttää valo ja kirjoittaa uudistukset muistiin. Kirjoitin ja sitten sammutin valon vain sytyttääkseni sen uudestaan ja kirjoittaakseni vähän lisää. Uudestaan: valot pois, hyvä nukkuma-asento. Ksii kuitenkin kirjoitti itseään päässäni ja ei muuta kuin valot päälle ja kynä käteen. Leikin tätä valot pois - valot päälle -leikkiä varmaan kolme kertaa ennen kuin sain kaikki tulollaan olevat sanat paperille ja pystyin keskittymään nukahtamiseen, joka kyllä kesti Ksiin aiheuttaman adrenaliiniryöpyn jälkeen jonkin aikaa.

Tänään töissä yritin aina välillä muistuttaa itseäni siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä. Muistuttaa itseäni, että muutama tunti enää ja kotona odottaa Ksii, johon pääsen kirjoittamaan yöllä raakatekstiksi luonnostelemani asiat. Väsytti aika paljon, työasioiden turhauttavuus masensi jonkun verran, mutta kun lähdin töistä pois, en voinut olla hymyilemättä ihan vähän sisäänpäin sille ajatukselle, että olin menossa kotiin kirjoittamaan.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Tuumaustauko

Tänään on ollut jo paljon parempi olo kuin eilen. Fyysisestikin kyllä, mutta myös henkisesti. En ole murjottanut. En ole kiukutellut itselleni. Olen muistanut, että kirjoittaminen on tärkeää ja että pidän siitä.

Luin loppuun Cameronin Tyhjän paperin nautinnon. Se ei ollut oikean sivupalkin luettavissa kirjoissa, koska olen lukenut sen jo aikaisemmin ja pidän tuossa lukulistassa vain niitä kirjoja, joiden kanssa on menossa eka kerta. Joka tapauksessa: luin Cameronin loppuun. Kirjoittamisesta lukeminen asetti asioita taas vähän paremmin perspektiiviin. Kirjoitan siksi, että pidän kirjoittamisesta. Kirjoitan siksi, että se tuntuu hyvältä. Niinpä. Ja keväällä minua odottaa virkavapaa, kävi miten kävi, keinolla millä hyvänsä. Kolme ja puoli kuukautta omaa aikaa. Tuskin maltan odottaa. Tänään virkavapaan ajatteleminen ei ahdsta. Viime aikoina se on ollut stressimöykky rinnan alla, sekin, koska virkavapaan saaminen riippuu työprojektin etenemisestä ja se ei etene, enkä pysty vaikuttamaan sen etenemiseen loputtoman paljon. Tänään muistin, että virkavapaa on ihana asia, ja että sitä pitäisi ajatella riemulla, ei ahdistuksella. Helpotus!

Ylläolevan lisäksi olen todennut, että haluan ehkä vähän relata. Haluan iloista rutiinia kirjoittamiseen, en ryppyotsaista. Enkö voisi ajatella, että kiireisenä päivänä se kymmenen minuutin kirjoittamishetki on voitto? Siis sen sijaan, että ruoskin itseäni siitä, että kirjoitin vain kymmenen minuuttia, en puolta tuntia tai tuntia.

Nämä kaksi ajatusta voisi kiteyttää yhteen: Haluaisin olla taas hyväntuulinen. En ole ollut sitä pitkään aikaan. Olen antanut töiden myrkyttää mieltäni sekä töissä että työajan ulkopuolella, eikä siinä ole mitään järkeä. En ole ollut oma itseni viime aikoina. Pohjimmiltani minä olen ihan oikeasti hyväntuulinen ihminen. Ja ihan mukava. Työt saavat minut kuitenkin tuntemaan itseni kiukkuiseksi, alhaiseksi, epäviehättäväksi, inhottavaksi ja luotaantyöntäväksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jonka ystävä en itse haluaisi olla. Jospa tämän flunssabreikin jälkeen jaksaisin taas hetken taistella oikean itseni puolesta. Toivotaan niin.

Vastapainoa

Kolmas päivä kotona. Tänään tokenen, huomenna menen töihin.

Sairastelun hyviä puolia on se, että voi lukea yömyöhään ilman, että seuraavana aamuna manaa itsensä alimpaan tiedät-kyllä-mihin. Edellisyönä luin loppuun Mossen Kryptan (no joo) ja viime yönä viimeistelin Marjo Heiskasen Idiootin valinnan. En oikein tiedä, mitä mieltä olen Idiootin valinnasta. Yritin miettiä sitä tänä aamuna, kun makasin sängyssä ja kulutin aikaa. Romaanin rakenne (äidin osuudet "tavallista" kertovaa tekstiä ja 14-v pojan osuudet "blogitekstiä") hiukan hämää. Pidin kerrontaratkaisuista, ei sillä, mutta hiukan jäi hämmentämään. Lähinnä kai ne blogitekstiosuudet näin jälkeenpäin, vaikka niistä pidin enemmän kuin äidin äänestä. Kuitenkin kirjan "blogattu" osuus jotenkin etäännytti tapahtumista ja jouduin hetken miettimään, että niin, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan. Loppu oli kovasti avoin, uskottava kyllä, mutta jätti langanpäitä auki. Olisinkohan kaivannut edes hiukan lankojen yhteensolmimista? En tiedä. Taitavaa kirjoittamista, yhtä kaikki, mutta hiukan pitää vielä sulatella.

Nyt kun luettava on loppu, voikin ruveta miettimään, että mitä seuraavaksi lukee. Onhan noita keskeneräisiäkin tosin ihan tarpeeksi - jospa tarttuisin johonkin niistä. Katsotaan. Keskeneräiset houkuttavat kyllä, sillä kirjan saamisessa loppuun on tietty tyydytyksensä. Olisi ihan mukavaa, jos tämän sairastelun tiliin voisi merkitä vielä yhden loppuunluetun kirjan. Sitä ennen voisin kuitenkin katsoa, josko vääntelisin hiukan pattereita. Syksy on tullut ja varpaat palelevat.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Rooibos murjottaa ja mutisee

Tänään meitä ottaa pattiin. Tauti ei ole kokenut ihmeparantumista, vaan hiipuu hiljalleen. Hiljalleen hiipuminen on olotila, joka voi myös pysähtyä ja jumittaa pienessä lämmössä ja väsymyksessä vaikka pari kuukautta. Mikä on itse asiassa kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Siis että tauti tekee niin. Ja meitä ottaa pattiin.

Ai että mikä tässä pattiin ottaessa, kun voi pötkötellä kotona Keiko-puvun pusero päällä (housut ovat hukuksissa juuri nyt) ja pehmeät lempifarkut jalassa? Minäpä kerron.

Pattiin ottavia asioita: 1. Työstressi. Mitä pitempään makaan kotona, sitä pahempi töiden kannalta. Juuri nyt kun sattuu olemaan sellainen projektin vaihe, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa kuutisen viikkoa (samoin odottivat kaikki muutkin). Sitten kun se saadaan vihdoin aikaiseksi, minä makaan kotona, enkä edistä omaa osuuttani lainkaan. Hienoa. 2. Kirjoitusstressi. Maata nyt kotona arkipäivänä, kirjoittamatta?! Vaikka niin monta kreikkalaista on hiomatta, Rosmariini kaipaa substanssia ja Alfa leikkuria? Hyihyi, huono ja laiska Rooibos! Ja siinä minä sitten makaan ja yritän todistella, että on pakko levätä, että fysiikka ei kestä, mutta ei kestä kohta enää pääkään, jos lepoa ja rentoutusta ei tule. Selitykset uppoavat järkeen, mutta tunteeseen eivät. Paha omatunto. 3. Liikunta. Juu, ehdinkin taas aloittaa sen sopivasti viime flunssan jäljiltä, ennen kuin tulin uudestaan sairaaksi. 4. Syksy. Ulkona tulee oikea syksy, ja mitä teen minä? Makaan elämäni ohi. Onneksi eilen illalla satoi sentään vettä niin että minäkin kuulin ja saatoin kuvitella olevani osa syksyä. 5. Taudin hidas paraneminen. 6. Se, etten osaa rentoutua. En pysty vain olemaan ja lepuuttamaan ruumista ja mieltä. Koko ajan on huono omatunto. Jos vaiennan työstressin äänen, kirjoitusstressi saa äänensä kuuluville. Ei ole rentoutunut olo. Enkä muista, milloin viimeksi oli. Typerintä tässä on, että minä haluan kirjoittaa, ja silti se aiheuttaa stressiä ja syyllisyyttä.

Välihuomautus: Ulkona sataa. Ihanaa. Kaupunki peittyi harmaaseen villaviittaan, jonka reunoilla on hiukan valoa. Sade hakkaa ikkunoihin ja ikkunalautoihin pieniä kiviä. Äkillinen tuuli reuhtoo vaahteroilta hiukset päästä. Ikkunalaudat kumisevat, rätisevät ja kopisevat.

Takaisin asiaan. Jollain konstila minun pitäisi katkaista tämä flunssakierre ja tämä kaikesta stressaaminen. Ajattelin panostaa rentoutumisharjoituksiin ja ostaa fakiirimaton. Se on varmaan humpuukia, mutta jos se saa minut makaamaan paikallani ja ajattelemaan vain piikkejä selän alla, eikä esimerkiksi töitä, tai kaikkea mitä "pitäisi", niin se on jo saavutus sinänsä.

Liikunta olisi hyvä keino katkaista stressiä, mutta liiku tässä sitten, kun on joku typerä tauti kolmen viikon välein. Tautien jälkeen on pakko pitää kunnon varoaika, sillä olen monesti aiemmin todennut olevani jälkitautien luvattu maa, jollen pidä varaani vaan lähden liikkuman liian aikaisin.

Uskon, että stressiä helpottaisi myös se, että hankkii uusia kokemuksia. Sellaisia, jotka innostavat. Jos vain olen kunnossa parin viikon päästä, pääsen hirvimetsälle ajomieheksi. Se on jännää. Lisäksi siihen kuuluu haahuilua syksyisessä metsässä, mikä on tosi jees. Hirvikeikan jälkeen voisi sitten kehittää jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa.

Näillä yritetään, liikunnalla ja uusilla kokemuksilla, kunhan tästä joskus parannutaan.

Sade loppuu. Otan naistenlehden, karkit, juotavaa ja menen sänkyyn. Siellä odottaa tyynyjen ja peittojen pesä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Ja ketäänhän ei yllätä, että olen taas kipeänä. Lämmittelen täällä kolmekasin kuumeessa ja pohdiskelen, että montakohan päivää vietän tällä kertaa sängynpohjalla.

torstai 24. syyskuuta 2009

Lintu suussa

Männäyönä näin unta. Unessa minulla oli suussani puoliksisyöty pikkulintu, peräisin jostain eksoottisesta ruokalajista. Juoksin ympäri ystävän pihaa etsien kompostia, johon pulauttaa tuo mahastani noussut, vaaleanpunainen, muhentunut ja muutamalla höyhenenjäänteellä koristettu linnunraato. Perässäni juoksi ystävän kiinalainen, keski-ikäinen, tukevahko kotiapulainen.

Omituinen uni.

Unta edeltävänä päivänä olin puhunut koko päivän, kurkku oli kipeä kaikesta siitä puhumisesta. Lisäksi saman päivän iltana keskustelimme Hillokuningattaren uudesta astianpesukoneesta. Lintu ja kotiapulainen, ihan selkeästi ;).

Nyt menen nukkumaan, katselemaan mitä eläimiä suustani tällä kertaa löytyy kun laitan silmät kiinni. Päivän aktiviteetteihin liittyen uskoisin, että ensi yönä syödään siiliä ja perässäni juoksee ehkä hierova tuoli. Iloisia unia teillekin!

tiistai 22. syyskuuta 2009

Ostetaan vähänkäytettyä aikaa

Edellisen bloggaukseni kommenteissa Tirlittan pohdiskeli, että miksi meitä kirjoittavia ihmisiä vaivaa ajanpuute. Hyvä kysymys. Päätin heti suorittaa pienimuotoisen ruumiinavauksen arjelleni ja miettiä, että mikä mättää, kun aina valitan, ettei ole aikaa tehdä sitä tai tätä tai ainakaan kirjoittaa.

Ensimmäinen ja suuri syy ajanpuutteelle on tietenkin päivätyö. Sitä syytän mielelläni ihan kaikesta. Toistan: ihan kaikesta. Töissä kuuluu viettää päivittäin vähintään se 7 tuntia ja 45 minuuttia. Joskus (aika harvoin) vietän hiukan vähemmän, joskus enemmän. Jos tulen töistä suoraan tai pikaisen ruokakaupan kautta kotiin, olen kotona viiden maissa, hiukan jälkeen ehkä. Sen jälkeen teen tai lämmitän ruokaa, syön ja luen hesarin. Kello on keskimäärin kuusi. Kodinhoidollisiin asioihin menee myös aikaa, ehkä puolisen tuntia. Kello on puoli seitsemän. Avaan koneen, tarkistan meilit, luen seurannassa olevat blogit. Puoli tuntia lisää. Kello on seitsemän.

Kuvitteellisen arkipäiväni kello on nyt seitsemän illalla. Ei paha. Rutkasti aikaa kirjoittamiselle. Esimerkiksi kaksi tuntia kello yhdeksään asti, jonka jälkeen voin hengata netissä vielä jonkun aikaa, ottaa ehkä pientä iltapalaa, katsoa telkkaria ja sitten kello on kymmenen, jonka jälkeen käyn valmistelemaan itseäni siihen, että nukkumaankin voisi mennä. Ei ollenkaan huonon kuuloinen päivä, vai mitä?

Ajankäytölliset ongelmat alkavat siitä, kun todetaan, että tuollaisia päiviä ei juurikaan ole. Ihmisellä on ihan pakko olla muutakin elämää kuin työ-koti-ruoka-koneen ääreen. Esimerkiksi liikunta. Tunti, puolitoista vilahtaa tosi nopeasti kävelylenkillä tai salilla. Kirjoittamiselle jää aikaa tunti tai vähän vajaa tunti. Entä sitten sosiaalinen elämä? Ystävät ovat ihana asia ja heidän näkemisensä antaa kummasti voimia. Joskus pitää myös käydä kaupungilla töiden jälkeen hoitamassa asioita. Aina ei kodinhoitoonkaan riitä se puoli tuntia, pitää imuroida, pestä vessa ja pyyhkiä pölyt. Niin joo ja kirjoja olisi tosi kivaa ja tarpeellista lukea. Aina ei edes pääse lähtemään töistä ideaaliaikaan, vaan on pakko viipyä pitempään ja se on sitten pois kirjoittamisajasta.

Ei siis tarvitse puuhata mitään erikoista, ei tarvitse olla kuutta harrastusta ja kolmea harrastuskerhoa ja silti aika on kortilla. Lisäksi joskus on ihan pakko vain levätä. Sen minäkin alan tajuta. Levännyt ja virkeä kirjoittaja saa ihan eri tavalla aikaan kuin kirjoittaja, joka ei osaa rentoutua hetkeksikään. Lisäksi lepääminen tekee hyvää mielenterveydelle.

Lisätkää tähän soppaan vielä parisuhde ja lapset, niin saatte monen kirjoittajan arjen pohjapiirustuksen. Ei ole helppoa, ei.

Mikä siis on lopputulema? Enkö osaa priorisoida? Minusta tuntuu, että enempää en voi priorisoida niin kauan kuin pitää käydä töissä ja viettää siellä ne kahdeksan tuntia päivässä. Sitä paitsi olen jo priorisoinut: ratsastus jäi, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole kaikkeen. Ilmeisesti nyt täytyy vain tehdä parhaansa sillä ajalla, mitä käytettävissä on ja luottaa siihen, että olen ensi keväänä virkavapaalla ja voin keskittyä kirjoittamiseen. En oikein keksi muutakaan ratkaisua. Eespäin lumessa, mummot!

maanantai 21. syyskuuta 2009

Tänään x 4

x 1
Tänään on taas ajateltu kirjoittamista ja puhuttu kirjoittamisesta. Miellyttävää. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Alfa on oikeasti kaksi tarinaa. Alan uskoa siihen, että saan Alfan a-tarinasta oikein hyvän novellin ja lisäksi alan myös aavistella, että Alfan b-tarinastakin voisi tulla ihan oikeasti kelpo setti. Niin, kirjoittamaanhan en tosin ole vielä alkanut, mutta aikeet ovat siis hyvät. Toivon totisesti, että tämä "neljäs kerta toden sanoo" alkaa sitten olla viimeinen uudelleenkirjoitus Alfan kohdalla. Olisi jo aika saada se valmiiksi.

x 2
Tänään sain käsiini yhden Kustannusosakeyhtiö Siltalan tämänsyksyisistä kustannustoiminnan tuotteista, Marjo Heiskasen romaanin Idiootin valinta. Se odottaa kirjahyllyssä tuolla lukemattomien pinossa sitä, että saisin lukea sen. Odotukset ovat korkealla, kirja kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja toivon, että se paikkaa omalta osaltaan sitä tyhjää aukkoa, jonka tunnen sivistyksessäni aina kun puhutaan sellaisista asioista kuin syksyn esikoisista tai vuoden romaanisadosta. Tulee luettua loppupeleissä niin vähän, liian vähän. Halua olisi, mutta se kuuluisa aika, sitä puuttuu (huomaatteko muuten, että syytän oikeastaan kaikesta ajan puutetta? pitäisikö vaihtaa levyä?).

x 3
Tänään posti toi kirjeen enoltani. Se ei ole ensimmäinen, jonka olen enolta saanut, mutta ei niitä kyllä montakaan ole. Ei tämä kirje ihan vain kuulumisten vaihtamiseen ollut, oli siinä asiaakin, mutta jotenkin sympaattista yhtä kaikki saada enoltaan ihan oikea kirje. Kirjeen mukana oli pari valokuvaa mummini 90-vuotispäiviltä ja sekin oli kivaa.

x 4
Tänään on ollut siedettävä työpäivä ja mukava ilta. Pitäisi mennä nukkumaan, lepäämään huomista varten. Kaikkia tämän viikon huomisia varten. Lyhyesti nukuttu yö alkuviikosta kostautuu koko loppuviikolle. Menen sänkyyn, menen menen. Otan sinne kirjoitusvihkoni mukaan, ja kynän, ja koitan olla piirtämättä kovin paljon lakanoihini kun kirjoitan pitkästä aikaa unisivut.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Kartatta paras

Tänään on ollut akkujenlatauspäivä. Nukuin pitkään, söin liian vähäisen aamupalan ja sitten pyörän selkään. Aurinko paistoi, oli uskomattoman lämmintä ja keskuspuistossa oli ihana tuoksu. Siirtolapuutarha toisensa perään, kitkerän keltaisia kukkia, aurinkoa, varjoa, aurinkoa, varjoa, taluttamista mäkien päälle, extempore-reittivalintoja, suklaakarkkeja energiatankkaukseksi, iloista viiletystä, palsamien tuoksuttelua, kova hiekkatie renkaitten alla. Sitten tukeva leipä välipalaksi, sitten kotiin. Pesin koneellisen pyykkiä, tiskasin ja tiskauskirjoitin neljä sivua raakatekstiä. Kokkasin. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Pinaattihöystö tuoreella valkosipulilla maustettuna oli jumalaista. Tällaisia päiviä tarvitaan. Kirjoittaminen on ollut mielessä ja olen kirjoittanut, mutta olen myös nähnyt uusia maisemia, nähnyt asioita, joita en tiennyt olevan olemassa. Olen tuntenut tunteita. Olen ollut monta tuntia ulkona.

Pyöräretki oli loistokas myös siksi, että löysin retkeltä asioita, joista tiedän haluavani ehdottomasti kirjoittaa. Tärkeitä asioita. Koskettavia asioita. Kirjoitin niistä jo hiukan raakatekstiä ja yritän olla ajattelematta, suunnittelematta kovin paljon. Niin monta kertaa olen jo todennut, että jos minulla on suunnitelma, kun alan kirjoittaa, tekstin saattaminen säädylliseen kuntoon on todella vaikeaa. Jos taas alan kirjoittaa ilman mitään aavistusta siitä, minne päädyn, teksti on yleensä valmiimpaa ja ylipäätään se vaatii vähemmän itkua ja potkimista. Suunnitelmat eivät koskaan toteudu, en saa niitä oikeanlaisina paperille, ne pidättelevät minua ennalta määrätyllä polulla, enkä näe tienhaaroja ja parempia polkuja, vaikka risteykset olisi varustettu stop-merkein ja tienviitoin. Kun vain kirjoittaa ilman tietoa siitä, mihin on menossa, saattaa löytää itsensä jostain hienosta ja ihmeellisestä paikasta, johon ei olisi ikinä päätynyt, jos olisi suunnitellut asian etukäteen.

Tämänpäiväinen pyöräretkikin oli kai siksi niin hauska, ettei meillä siskon kanssa ollut etukäteen juurikaan suunnitelmia. Menimme sinne, mihin polkupyörät halusivat, koukkailimme sivupoluille, löysimme aarteita.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Haloo, onko minä puhelimessa?

Istun kotona, lattialla. Nenään tuoksuu äsken paistettu ja syöty pihvi (pröystäilyä, sanoo pankkitilin saldo), avoimesta tuuletusikkunasta valuu lattialle palanen maailman rouheimman värisen auringonlaskun tuntua.

Olen käynyt tänään salilla, shopannut monta uutta paitaa (jospa ikuiset työvaateongelmani olisivat nyt hetkeksi ohi)(pröystäilyä, sanoo pankkitilin saldo!) ja hengannut kaupungilla. Olen myös ajatellut kirjoittamista ja jutellut siitä puhelimessa erään kaverin kanssa. Olen ajatellut Alfaa, ensimmäistä, olen ajatellut Rosmariinia, viimeisintä. Rosmariini taitaa olla yksi Kreikkalaisista, vaikka nimestä voisi luulla muuta. Alfa taas - miksi en tajunnut sitä itse? Ehkä ajatus oli ollut jossain takaraivossa, mutta ei ollut pukeutunut vielä, niin tutulta se tuntui. Alfa pitää viipaloida. Viipaleista rakennetaan kaksi tekstiä. Tai vähintään se yksi, se pääasia. Kill your darlings. Ainakin tällä hetkellä olen varma, että Alfa toimii paremmin, kun halkaisen sen kahtia. Siinä on kaksi tarinaa, jotka tietyllä tavalla peilaavat toisiaan, mutta tavaraa taitaa olla liikaa yhteen novelliin. Voi olla, että jännitekin kärsii, kun välillä hypätään tarinasta toiseen. Taitaa olla siis viipalointihommia tiedossa ensi viikolla.

Lattialla vieressäni on järveksi levinnyt kasa Kreikkalaisten printtejä ja kaksi kirjoitusvihkoa. Yksi täysi ja yksi vasta aloitettu. Sohva selän takana on tumma ja tukeva, tuntuu turvalliselta. Toivon, että tänään virinnyt kalpea toiveikkuus kestää. Huomenna yritän keskittyä kirjoittamiseen ja käyn kunnon kävelylenkillä. Jospa saisin tasapainoa ja virtaa vietäväksi mukanani ensi viikkoon. Jospa saisin nukuttua paljon, karkotettua olan takana taukoamatta vaanivaa väsymystä.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Rosmariini

Yletyn tänään taas melkein laidasta laitaan näiden mielialojeni kanssa. Tuon edellisen postauksen jälkeen ripustin pyykit, latasin koneen uudelleen ja kirjoitin eilen hahmottelemani raakatekstinovellin puhtaaksi koneelle. Se sai koodinimen Rosmariini. Luulen, että tästä lähtien koodaan tekstini mausteyrteillä.

Rosmariinin sanotaan poistavan väsymystä. En usko, että homma hoituu sillä, että nimeän tiedoston rosmariiniksi, mutta vähän parempi mieli on. En ole enää niin toivoton. En samalla tavalla väsynyt kuin ennen kirjoittamista. Silti mietin vähän, että joskus pitäisi kai levätäkin, ilman stressiä. No, ehtiihän sen huomenna, tai ylihuomenna, tai ensi viikolla ja viimeistään ensi kuussa, eikö vain? Ja huomenna, kun tulen töistä, kiroan taas matalaa verensokeriani ja masentuntutta oloani... Olen niin ennalta-arvattava.

Älä ota sitä henkilökohtaisesti

Minussa tuntuu olevan kaksi määräävää asiaa tällä hetkellä. Verensokeri ja hormonit. Ysätäväni lohdutti minua tänään hormoneista ja niiden aiheuttamista mielenrauhan heilahteluista puhuessamme, että "Älä ota sitä henkilökohtaisesti. Se ei ole henkilökohtainen vaan lajiominaisuus". Aivan totta. Yritän siis olla ottamatta henkilökohtaisesti sitä, että hormonini saavat mielenrauhani järkkymään. Verensokerin otan kyllä jo pikku hiljaa henkilökohtaisesti, sillä se saa minut epäilemään mielenterveyttäni joka ikinen päivä. Tai ei yksin verensokeri, mutta se auttaa, se auttaa kovasti. Enkä ole löytänyt vielä sellaista välipalaa, joka pitäisi minut järjissäni siihen asti, että ehdin työpäivän jälkeen kotiin ja saan ruokaa. Jos on hyviä ehdotuksia, kertokaa toki, ettei tarvitse joka päivä töiden jälkeen nieleskellä itkua kotimatkalla.

Tämä on neljässadas bloggaukseni tähän blogiin. Kun huomasin nelisatasen lähestyvän viime viikolla, ajattelin, että toivottavasti saan kirjoitettua jotain älykästä sen kunniaksi. Ei tainnut onnistua. Äly on täältä kaukana, sen sijasta tosin löytyy runsain mitoin haluttomuutta, väsymystä, pientä masennusta ja pessimismiä. Paljonko laitetaan? Tänään vain 2,50e/100 grammaa! Tarjoushinta, voimassa vain niin kauan kuin tavaraa riittää! (Ja sitähän riittää...)

En tiedä. (Lempialoitukseni, kun alan selittää jotain.) Jos haluttomuus, näköalattomuus ja tunne, ettei elämässäni ole mitään (korostan: ei mitään) sisältöä jatkuvat vielä kovin monta päivää, alan huolestua itsestäni. Tällä hetkellä taistelen laiskasti itseni kanssa: aivottomaksi sohvalle, mahdollisesti päiväunet vaiko kirjoittamista? Luulen, että kirjoittaminen voittaa ihan vain siitä syystä, että jos nyt nukun, en saa illalla unta ja sitten tulee epätoivo. Ja jos en kirjoita, sitten elämässäni ei ainakaan ole sisältöä.

Vaikutanko epävakaalta? Ei se mitään, niin minunkin mielestäni. Jostain syystä tasapainoa on vähän vaikea pitää yllä näinä päivinä. Tiedän syytkin siihen, mutta en oikein pysty tekemään asioille mitään. Ei siis auta kuin yrittää. Tai olla yrittämättä. Onko sillä loppujen lopuksi niin kovin paljon eroa, kun lopputulos on kuitenkin sama?

tiistai 15. syyskuuta 2009

Hyvä hallitsija

Kirjoittaminen on jännittävän tuntuista. Aina vain uudestaan ja uudella tavalla ja vanhoilla tavoilla ja kaikilla tavoilla. Olen kirjoittanut tänään, vaikka suurten väsymysten aikakausi jatkuu; se on hyvä hallitsija, ne eivät halua syöstä sitä valtaistuimelta. Olen kirjoittanut, ihan vain kirjoittanut. Sitten menin kävelylle, ihan vain kävelylle, ja taivaalla on taas hento mustelma, purppurainen, haalean oranssi, korkea väri. Askeleet kuljettivat minut sisemmäs siihen, mitä kirjoitin ennen kävelylle lähtemistä, toivat sanoja. Ei ollut muistikirjaa mukana, kirjoitusvihkoa, kirjoitin mieleen, alleviivasin ja toistin, jotta muistaisin kotonakin. Muistin, kirjoitin ylös. Näin lähemmäs, kirjaimien väleihin edes hiukan.

Ihanan värinen ilta. Laitan seuraavaksi kynttilöitä. Ne vetävät katseen itseensä, pois tiskeistä, pois pyykkikasasta. Menen ajoissa nukkumaan niin kuin eilenkin, tai siis oikeaan aikaan, en sen aikaisemmin eilen. Ehkä pääsen tänään vähän aikaisemmin, venymään lakanoiden väliin.

Ajattelin ensin, että kirjoitan seuraavaksi puhtaaksi tuon aiemmin kirjoittamani uuden tekstin. Uuden ja uuden, löyhä ajatus siitä on muhinut päässä jo keväästä. No, vaikka ajatus ei ole uusi, teksti on. Nyt ajattelen, että ehkä en sittenkään kirjoita puhtaaksi enää tänään. Suurten väsymysten aikakausi ei ole ohi, juurihan sen tuossa totesin. Annan sen hallita niin kuin se parhaaksi näkee, lepään hiukan. Se ei voi olla pahasta, jos ei oikein tunne jaksavansa.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Mustelmainen ilta

Uusi viikko, uudet velvollisuudet. Sama vanha väsymys.

Töiden jälkeen kävin salilla. Taisin treenata vähän liian reippaasti ottaen huomioon, että oli ensimmäinen kerta sen muinosen tautini jälkeen, kun lähdin salille. Salin jälkeen tulin kaupan kautta kotiin ja tein ison kattilallisen kaalipataa. Sitä olisi tarkoitus syödä aika monta päivää tästä eteenpäin. Nyt kello on vähän yli kahdeksan ja minä olen vielä väsyneempi kuin töistä lähtiessä.

Pitää opetella kaikki taas uudestaan. Verensokerin hallinta tälle viikolle. Urheileminen taas kerran. Kirjoittaminen. Viime keskiviikon lempeä kirjoittamisvarmuus on vaihtunut väsymykseen. Kyllä se siellä on, mutta se nukkuu nyt.

Viikonloppu meni sukujuhlissa, olin perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään sosiaalinen, hymyilevä ja smalltalkaava. Pidin seuraa, hekottelin, tiskasin kahvikuppeja kuohuviinilaseja kakkulautasia. Lepohetkiä sai vain illalla saunassa ja eilen iltapäivällä puolentoista tunnin sienimetsäilyllä. Saisinpa uuden viikonlopun, saisinpa hiljaisuutta ja lepoa.

Samalla kun kitisen väsymystäni ja haluan levätä, en halua olla yksin. Haluan, että minulle tapahtuu kaikkea jännittävää. Tai edes jotain jännittävää. Haluan aktiviteetteja, en halua, että arki on näin - arkista. Näin epäkirjoittavan arkista.

Kirjoittaminen auttaisi tasapainottamaan, mutta tänään en yksinkertaisesti jaksa. Pienenpienet päänsäryt sivelevät ohimoita: antaudu meille, meillä on unohdus, meillä on kipu, meillä on pimeän armas huppu.

Ilta on violetti, ellenthesleffinvärinen. Taivas himmeän mustelmainen. Tällaisina iltoina olisi ihanaa, kun olisi joku, joka pitäisi huolta.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Fakta

Se nyt vain on niin, että mikään muu työ kuin kirjoittaminen ei anna minulle tällaista tasapainoa ja rauhaa.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Älä tule paha päivä, tule hyvä päivä

Onko pakko? Imuroida? On kyllä. Käydä ulkona? Hyvähän se olisi. Mennä huomenna töihin? Ei, ei ole pakko mennä huomenna töihin.

Järjestin tänään huomiset työni niin, että saatoin ottaa huomisen vapaaksi. Kiltti työkaveri suostui hoitamaan yhden kymmenen minuuttia vievän asian, joka oli ainoa, joka jäi vielä jäljelle kun fiksasin muut asiat. En mene huomenna töihin. Juuri tällä hetkellä en jaksa myöskään iloita siitä. Väsyttää niin jumalattomasti. Itkisin, jos jaksaisin. En tiedä, itkisinkö. On ollut toinen tosi raskas päivä putkeen. Tunteet ovat vaihtuneet aamun mahaa kiristävästä kiukusta lohduttomuuden kautta turtuneeseen ei-mitään-väliä-millään -oloon, pelkoon ja siitä väsymykseen. Nyt ei oikein jaksa tuntea mitään.

Seuraavaksi otan pölynimurin esille. Olen lykännyt sitä jo liian pitkään ja jos aion kerran olla huomisen kotona, on syytä tosiaan imuroida.

Olen pelännyt tänään. Pelkään nytkin niin, että alaleuka väpättää, jos alan ajatella. En haluaisi ajatella, mutta haluan sanoa sen ääneen. Kirjoittaa sen ääneen. Ehkä se pienenee sitten.

Pelkään ihan hirveästi sitä, että lakkaan uskomasta itseeni. Pelkään vielä enemmän sitä, että unohdan, miltä kirjoittaminen tuntuu sielussa (tai mikä se onkaan), että unohdan sen, mikä on tärkeintä. Jos unohdan ja lakkaan uskomasta, mitä minusta jää jäljelle? Mitä jää jäljelle? Ja kun pelkään, en muista kokonaan sitä, mikä on tärkeää eli kirjoittamista. Tiedän, että se on tärkeää, että sen pitäisi tuntua tärkeältä, mutta en pääse tunteen lähelle, siinä päällä on arjen keräämää sälää, turhautumista ja toisarvoisia asioita, ja tuntuu kuin en löytäisi sälän alta muuta kuin opitun pakkomielteen. Se pelottaa kaikkein eniten, koska tiedän, että kirjoittaminen on ainoa, mitä haluan.

Ehkä minä olen vain väsynyt. Minä olen vain väsynyt.

Rupean imuroimaan. Huomenna minulla on koko päivä kirjoittamiselle ja saan sen taas lähelle. Eikö niin?

maanantai 7. syyskuuta 2009

Osa 2: tunteita pinossa

Tiskasin, niin kuin uhosin äskeisen kirjoituksen lopussa. Tiskatessa ajattelin. Niin kuin melkein aina tiskatessa. Kirjoittamista ja kaikenlaista. Sitä, että haluaisin pitää vapaapäivän tällä viikolla, kirjoittamisvapaapäivän. En kuitenkaan pysty pitämään neljää viikkoa lomaa marraskuussa, joten voin hyvin ottaa päivän sieltä, toisen täältä, ja rakentaa niistä mielenrauhaa. Ainakin niin kauan kuin työprojekti polkee paikallaan. Kyllä voin. Voin ottaa yhden viikon niistä neljästä, ripotella pitkin poikin irtopäiviksi. Ja yhden viikon taatusti pidän lomaa. Ja ne kaksi muuta, ne siirrän ensi keväälle virkavapaan jatkoksi. Näin teen. Vähintäänkin.

Ajattelin tiskatessa muutakin kuin vapaapäiviä. Ajattelin tunteitani. Väsyttää toki, kunnia sille jolle kunnia kuuluu, mutta silti. Tietyllä tapaa pikkuisen surullinen tai alavireinen sivujuonne. Johtunee suurista odotuksista, jotka onneksi torppasin eilen illalla jo hyvin ansiokkaasti. Toisaalta on tyynen reipas olo, joka johtuu siitä toivonkipinästä, jonka Kontakti taas puhalsi eloon. Ehkä, joskus, sittenkin, minäkin. Päässä huutaa joku, että "ei, ei joskus, vaan nyt heti", mutta sellainen se on, kärsimätön. Ehkä se kärsimätön auttaa minua tekemään töitä nyt eikä kohta, kaikessa hoputtamisessaan. Toivon niin.

Miten väsyttääkin. Miten olisinkin valmis, yöunien jälkeen, ottamaan kynän käteen, läppärin syliin, kirjoittamaan koko päivän, pistelemään kynällä pilviin reikiä niin että sataisi ikkunalaudalle. Olisin valmis.

Milloin ihminen saa sen, mitä haluaa?

Tunteita ja sisäsiisteyttä

Huh, mikä päivä. Tulin kotiin kaksitoista tuntia sen jälkeen kun kotoa aamulla lähdin. Väliin mahtui yhtä sun toista. Paljon tunteita myös, laidasta laitaan. Nyt väsyttää. Päätin blogata lyhyesti samalla kun tiskaan ja sitten menen nukkumaan.

Niin. Tunteita siis. Viimeisimmät tunteet aiheutuivat Kontaktin tapaamisesta. Hän oli lukenut kreikkalaiset. Ei tullut teilausta ja en pettynyt, vaikka pelkäsinkin sitä paljon, mutta tapaaminen ei toisaalta mennyt niin yläkanttiin kuin olin iltaisin sängyssä unelmoinut.

Puhuimme lyhyesti jokaisesta tekstistä ja kun Kontakti lopuksi kysyi, oliko minulla vielä jotain kysyttävää, minä kysyin tietenkin sen pateettisimman kysymyksen, että luuleeko hän, että kreikkalaisista voisi tulla jotain, oikeasti. Kontakti sanoi luulevansa, sanoi, että toivoo myös niin. Noin puolet kreikkalaisista oli hänen mielestään melko valmiita, lopuissa enemmän tai vähemmän hiomista. Jostain kreikkalaisesta Kontakti sanoi ihan suoraan, että kerronta on hyvää ja toinen lukija tykkäisi novellista tosi paljon, mutta että häneen se ei syystä tai toisesta uppoa. Jokin jää puuttumaan. Mutta että oli siellä niitäkin, joista hän piti kuulemma tosi paljon.

Sitä mukaa kun kävimme novelleja läpi, Kontakti latoi niitä kahteen pinoon. Hymyilytti, kun huomasin, että kreikkalaiset jakautuivat pinoihin melko tarkasti sen jakauman mukaan, mitä osasin odottaakin. Koko ajan kreikkalaisissa on mielestäni ollut kahdenlaisia tekstejä. On niitä, joissa tunne on vahva ja se on vienyt mukanaan myös kirjoittaessa ja melko pitkälti sinne minne haluaa. Toiset taas ovat suoraviivaisempia, niissä juoni kulkee selkeänä suuntaan X ja ne ovat olleet koko ajan tekstejä, joilla on kartta kädessään. Oli jännä huomata, että myös muut näkevät sen eron. En itse sano, että kumpikaan joukkue olisi parempi toista. Tunnepuolen teksteissä on niitä, jotka ovat vieneet autuaasti mukanaan niin kuin ihana tulvavirta, mutta myös järkipuolen teksteissä on sellaisia, joihin olen oikein tyytyväinen. Ne ovat vain erilaisia. Kaksi puolta, järki ja tunteet, kenties. Kontakti piti enemmän tunneteksteistä ja ymmärrän kyllä miksi.

Olen väsynyt rankasta päivästä, mutta Kontaktin tapaamisen aiheuttama innostus ja samanaikainen tyyneys kuplivat väsymyksen rinnalla. Haluaisin, että olisi aikaa kirjoittaa. Että voisin nukkua hyvät yöunet ja sitten alkaa muokata kreikkalaisia taas. Alfasta otan yhden kohtauksen kokonaan pois, typistän sitä muutenkin. Kontaktin neuvo oli tiivistää sitä, mutta niin, etteivät henkilöhahmot kärsi siitä, koska ne olivat kuulemma hyvin rakennettuja ja sympaattisia. Ksiille täytyy tehdä jotain, en yhtään tiedä mitä; se on hangannut vastaan jo pitkään. Kappa ja Pii ovat ok, Theta ja Myy ok muuten, mutta niiden loppuja pitää vielä viilata. Sigma, Gamma, Omega ja Tau kärsivät liiasta sisäsiisteydestä. Eeta ehkä samoin. Epsilonista Kontakti ei pitänyt, sanoi, että se on ainoa, jonka pointti jää hänelle täysin hämäräksi. Muutaman korjattavan kohdan osaan sanoa Epsilonista heti, mutta muuten kyllä koen, että se on ihan ok noin. Iotan loppuun Kontakti kiinnitti huomiota, yksi dialoginpätkä siellä ei kuulemma puolusta paikkaansa ja niin se taitaa olla kun itsekin mietin. Muuten Iota oli Kontaktin mielestä melko valmis.

Ajellessani ratikalla kotiin tapaamisestamme, mietin myös sitä, että nyt alkaa olla se vaihe, kun joistain omista ratkaisuista täytyy pitää kiinni. Ehkä jopa vahvistaa niitä. Tau on esimerkiksi sellainen, mistä minun pitää miettiä, että mitä haluan oikeasti sanoa sillä. Olen saanut siitä nyt kahta, aika vastakkaista palautetta. Oma tuntemukseni on se, että se on kieltämättä hiukan lattea ja että jotain sille pitää tehdä. En tiedä mitä - jotain aivan radikaalia (kuten toinen lukija ehdotti), vai muuttaisinko vain yhden keskeisen henkilöhahmon toisenlaiseksi (kuten Kontakti ehdotti).

Kontakti käytti tällä kertaa useampaan otteeseen sanoja ilmeinen ja siisti. Pitäisi olla vähemmän ilmeistä ja vähemmän sisäsiistiä. Eli toisin sanoen pitäisi päästää irti, unohtaa kirjoittavansa novellia. Liika sisäsiisteys on selkeästi ongelmani tällä hetkellä.

Mutta nyt tiskaamaan - sen verran sisäsiisti on pakko olla!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Pessimisti ei pety

Sataa, ihanaa. Muuta erityisen ihanaa ei sitten olekaan. En ole imuroinut tai muuten raivannut kotia. Ei ole ehtinyt tai jos olisin ehtinyt, en ole jaksanut. Uni houkuttaa nytkin, silittää viilein sormin ohimoita. Se onkin ainoa täällä, joka silittää. Voisin mennä kylpyyn lukemaan ja pohtimaan syntyjä syviä, mutta en tiedä huvittaako. Ei ehkä vielä. Mietin uudestaan joskus yhdeksän kieppeillä. Kylvystä pitää päästä melko suorilta sänkyyn.

Kirjoittaminen. Se on kovin vaikeaa. En usko itseeni. Olen kirjoittanut tänään hiukan raakatekstiä, jopa yhden itseäni innostavan pätkän. Olen sen lisäksi miettinyt syntyjä syviä. Masentunut niistä hiukan. Onko minulla mitään toivoa, oikeasti? Vai lyönkö vain päätäni seinään? Ikuisesti? En ole hyvää seuraa tänä iltana, en vastaa puhelimeen, enkä jaksa tuntea siitä huonoa omaatuntoa - mikä taas aiheuttaa huonoa omaatuntoa.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että kirjoittamiseen pitäisi saada sitä jotain - irrottaa sovinnaisesta, päästää irti ja irrotella hiukan. Tuntuu etten edisty siinä. Olen tylsä, tasainen, moitteeton, mutta niin kovin mitäänsanomaton. Ai minäkö? Niin, minä tai kirjoitukseni - eivätkö ne ole samasta puusta, eikö kehittyminen kirjoittajana vaadi myös omien luonteenpiirteiden muokkausta? Olen hiukan kontrollifriikki, haluan aina olla oikeanlainen. Siksi kirjoitan "oikeanlaista" tekstiä, mutta "oikeanlaisuus" kun ei riitä, pitäisi olla säröä, jotain kiinnostavaa, johon jäädä kiinni. Enkö se ole minä? Eikö se tee minusta vajvaista, jos tekstini ovat? Tiedän kyllä, ettei tämä kuulosta fiksulta. Tiedän, etten ole sen enempää tai vähempää "hyvä ihminen", ihan sama miten kirjoitan. Voi apua, miksi ihmisellä pitää olla näitä fiksaatioita, että pitää olla jonkunlainen, pitää olla uskottava, pitää olla "oikeanlainen"? Juuri nyt tuntuu, että vaikka onnistuisinkin päästämään irti kirjoittaessani, en onnistu siinä kreikkalaisten kohdalla.

Tapaan kontaktin huomenna. Hän on lukenut kaikki kreikkalaiset ja sanoo niistä minulle jotain. Osa tästä kirjoittajaitsetunnottomasta olosta johtuu jännityksestä, ihan varmasti. Osa siitä, että alennan itseni valmiiksi, jottei se tunnu niin pahalta, kun Kontakti tekee sen huomenna. Ja osa on ihan oikeasti sitä, että tajuan taas, kuinka vaikeaa tämä kaikki on. Kirjoittaminen. Siinä kehittyminen. Se masentaa.

Tänään bongasin luvussa olevista kirjoista kaksi harjoitusta. Ensimmäinen oli se, että kirjoitetaan novellista kaksi ensimmäistä kappaletta sekä viimeinen kappale. Sitä kokeilin jo, se toimi yllättävän hyvin. Ja oli yllättävän hauskaa, kun ei tarvinnut tarkalla tasolla tietää, mitä tapahtui, vaan pystyi kirjoittamaan lopun ihan niin absurdiksi kuin halusi, vailla huolta siitä, että miten hitossa siihen päädyttiin. Ja tietenkin tehtävää voi jatkaa niin, että kun on ensin kirjoittanut alun ja lopun, kirjoittaa sen jälkeen keskikohdan.

Entä se toinen tehtävä? Kirjoita siitä, mistä et haluaisi kirjoittaa, siitä, mikä ei ole luontevaa. Epäluontevaa voi olla aihe tai tyyli tai molemmat, mutta tarkoitus on kokeilla epäluontevaa kirjoittamista siinä toivossa, että löytyy uusia tapoja käsitellä asioita tai tekstiä. Tämä harjoitus on vielä tekemättä ja painiskelen juuri itseni kanssa siitä, että alanko kirjoittaa, vai teenkö tämän joskus toiste. Aloitin jo sen verran, että kirjoitin raakatekstivihkoon kaksi tai kolme sivua aiheita, joista en halua tai joista en osaa kirjoittaa. Usein ne ovat sama asia. Nyt ei tarvitsisi kuin bongata tuosta listasta aihe, ja alkaa kirjoittaa. Ongelma vain on se, etten halua kirjoittaa niistä asioista.

Odotan huomista. Huomenna sammutetaan toivo ja osoitetaan minulle taas paikkani, joka on paljon alempana kuin toivon, haluan ja kuvittelen. Sitten jatkan taas aherrusta, siellä alhaalla. Hiukkasen murrettuna. Surullista ja ankeaa. Jollain tapaa lohdutonta, että aina joutuu pettymään.

torstai 3. syyskuuta 2009

Elämäni aakkoset, osa 1 A-K

Lueskelin blogeja viime viikolla sairaslomaa viettäessäni. Paljon blogeja. Sellaisiakin, joissa en normaalisti vieraile. Uusia blogeja. Monessa blogissa näytti olevan tuoreena juttuna meemi, jossa Gloria-lehden tapaan kerrottiin kirjoittajan elämän aakkosista. Osa porukasta oli sijoittanut elämänsä aakkoset pelkästään kirjahyllyyn. Minä taidan liittyä tähän meemiin ihan itse ja ihan pyytämättä. Tällaisena päivänä, kun on muutenkin pohtinut syntyjä syviä, ollut hiukan alakuloinen ja hiukan selkärankamanipuloitu, voi hyvin kertoa ensimmäisen osan elämäni aakkosista.

A
Ajattelin ensin, että a niin kuin alakulo, joten laitetaan se sitten. Jonkinlainen perusmelankolia minussa asuu, sellainen, joka ei häiritse ja josta en tunne tarvetta päästä eroon. Se vain on. Ei kaikkien tarvitse aina nauraa ja olla iloisia. Sitäpaitsi melankolia tai alakulo voi olla erittäin luova tila, jollei se lipsahda itsesäälin puolelle.

B
Banaani. Ehdottomasti. Lapsena lempiaamiaiseni ja iltapalani oli riisimurot banaanijugurtilla. Tai riisimuroja, banaania ja maitoa. Nykyään en voi sietää banaania. Maku on paha. Syön noin kaksi banaania vuodessa ja aina jonkun mielenhäiriön alaisena. Tämän vuoden banaanikiintiö on jo täynnä. Joskus harmittelen sitä, etten pidä banaaneista. Se olisi näppärä ja terveellinen välipala. Mutta kun ei, niin ei. B-kirjain on myös blogi ja bloggaaminen - en olisi uskonut, kuinka tärkeä osa kirjoittamisesta puhumista tästä tulikaan.

C
Ei c-kirjaimeen voi keksiä mitään. Ei ihan oikeasti voi. Tulee mieleen vain kirjailijoita: Coelho, Cameron, Charles Dickens, eivätkä ne tunnu tarpeeksi, että omistaisin heille kokonaisen kirjaimen.

D
Darling. Kill your darlings. Niin vaikea kuin se aina onkin, jälkeenpäin tajuaa tehneensä ainoan oikean ratkaisun.

E
Emmentaali. Vuosikausia kartoin emmentaalia. Sen maku pisti, oli kova ja kitkerä. Kunnes tapasin mustaleiman. Miksei kukaan kertonut aikaisemmin, ettei mustaleima ole sitä samaa kitkeränkatkeraa kamaa kuin muut emmentaalit? Että se ei ole lainkaan kitkerää? E on myös Emilia, pieni runotyttö.

F
Freesaaminen. Ruuanlaitto on ihanaa. Freesaaminen, kalttaaminen, pilkkominen, höyryttäminen, hienontaminen, glaseeraus. Sanoja, jotka tarkoittavat herkullista lopputulosta. Nam.

G
Gradu. Paras osa opiskelua. Nautin oikeasti gradun tekemisestä ja se ilmeisesti näkyi lopputuloksessakin. Gradustani olen myös vilpittömästi ylpeä - yksi harvoista asioista, joista voin sanoa noin.

H
Hevoset. Ratsastusharrastus on tauolla ajanpuutteen takia, mutta onko mitään eläin niin kuin hevonen? Ei ole. Pitääpä hankkiutua äkkiä hevosen selkään, viime kerrasta on seitsemän kuukautta. Sitä paitsi ratsastaminen on paras tietämäni tapa nollata pää kaikesta stressistä.

I
Innostus. Sitä etsin. Elämä kyynistää ja kyynisenä on vaikea innostua mistään asiasta aidosti ja vilpittömästi. Aidot ja vilpittömät tunteet tekevät ihmisen onnellisemmaksi.

J
Jesh! Kamut-sarjakuvan kissan vakiokommentti. Kamut on yksi harvoista luettavista asioista, joille nauran ääneen. Yhä uudelleen ja uudelleen. En kaikille Kamuille, mutta siellä on joukossa logiikan helmiä, joille ei voi muuta kuin kikattaa.

K
Kirjoittaminen. Kirjat. Kirjallisuus. Tarvitseeko tätä perustella? Ei varmaankaan. K on myös koti, samoin kirjoittaminen on koti, niin kuin monesti olen sanonut. Sekä fyysinen että psyykkinen koti ovat tärkeitä asioita. Oma pikku koti on oma pikku turvasatama. K on myös kuulo. Se saisi olla parempi. Näiden lisäksi K on kaverit. Ystävät ovat erikseen, mutta kaverit ovat tärkeitä myös.


Kirjamilla leikkiminen loppuu tältä erää tähän. Palataan joskus asiaan, kun jaksan taas keskittyä hetken aikaa. Nyt viritän kynttilät (kynttilät kuuluvat myös K:hon!) ikkunalaudoille ja yritän vähän rentoutua.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Ei irtoa

Lämpöä on edelleen. Väsyttää työpäivän jäljiltä vähän liikaa, vaikka olen ottanut töiden jälkeen lunkisti. Ei huvita, juurikaan mikään. Varpaita palelee vaikka on huopatöppöset. Olo on lähinnä lattea ja haluton. En todellakaan aio ottaa kynää käteen tänään.

maanantai 31. elokuuta 2009

Pata lappuja soimaa

Tänään maanantai tarkoitti paluuta arkeen. Kun lähdin töistä, olin hirveän väsynyt ja aika masentunut. Mikään ei huvittanut yhtään. Mietin innottomana, että kai sitä pitää, ja että niin sitten varmaan. Kotiin ja ruokaa ja koko ilta. Tauti, vaikka hellittääkin jo, painoi työpäivän raskauttamia hartioita entistä lysympään. Mietin hiljaa mielessäni, pitäisikö minun olla huolestunut itsestäni.

Ruoka tekee ihmeitä. Samoin virikkeet. Syödessäni lautastani tyhjäksi luin päivän Hesarin melkein kokonaan ja postiluukusta kolahtaneen Lumoojan melkein kokonaan. Sitten pitikin jo rynnätä hakemaan kirjoitusvihkoa ja toimivaa kynää. Kolme sivua raakatekstiä, kolme itsekseen rupattelevaa sivua, jotka purin äsken kahdeksi runoksi. Ei mitään suureellista, mutta tekstiä, assosiaatioketjuja. Tuli rauhallinen olo. Paluu perusasioiden äärelle: ruokaa ja runoa. Ei ollenkaan huono yhdistelmä. Sekä ruumis että mieli virkistyivät raskaan työpäivän jäljiltä. Elämässä on taas mieltä. En kaipaa enää unen unohdusta, olen ihan mielelläni hereillä.

Postitin kreikkalaiset viime torstaina Kontaktille. Hän on saanut ne jo, hyvässä lykyssä lukee parhaillaan. Jännittävää. Kontakti on luvannut lukea ne viikossa, tapaamme ensi maanantaina. Toivon hartaasti, että ensi maanantai on hyvä. Etten tipu. Pysyisinpä samalla tasolla missä olen nyt, se olisi loistavaa. Välillä olen luottavainen, että ehkä Kontakti pitääkin kreikkalaisista, välillä näen näkyjä siitä, kuinka hän on sitä mieltä, että kolmestatoista ehkä kolme on sellaisia, joita kannattaa työstää eteenpäin, niissäkin vielä enemmän työtä kuin valmista, ja loput silkkaa silkkoa. En ajattele sitä nyt. En. Pysyn positiivisena. Ajattelen arkea, ajattelen kesällisiä raakatekstin sirpaleita, joista ajattelin alkaa kasata novellia. Ihan uutta. Nyt heti. Saa nyt nähdä, tuleeko siitä nuttua, tuleeko liivit vaiko kaulaliina - mistä tuli mieleeni, etten tajua, mihin olen työntänyt parhaat patalappuni, mummilta saadut. Paikallaan ne eivät ainakaan olleet ja koska en usko, että kerrostaloissa asuu kotitonttuja, minun on täytynyt piilottaa ne itse, eilen; toissapäivänä käytin niitä.

perjantai 28. elokuuta 2009

Seitsemäntenä päivänä

Aamulla kirjoitin sängyssä aamusivut, unet ja vähän siitä ympäriltä. Sen jälkeen en tehnyt oikein mitään ennen kuin rakas ystävä hätyytti minut lounaalle kanssaan. Käytiin lähellä, ja sitten kahvilla ja hetken tuntui niin kuin olisi ollut jotenkin normaali. Paitsi että tuli hiki kaikesta. Sitten ystävä lähti. Minä kävin kaupassa, tulin kotiin. Mitä olen tehnyt sen jälkeen? En muista. Nukuin, makasin tietoa vailla sohvalla. Välillä kävin vessassa, jatkoin taas. Ei erityisesti väsyttänyt, mutta ei huvittanut tehdä muutakaan. Äsken havahduin, "puoli seitsemän... pakko herätä tai en saa nukkua yöllä". Joten heräsin. Taivaan väri on muuttunut. Valo on pehmeämpää ja tulee eri kulmasta. Kaikki muu onkin samalla tavalla kuin ennen nukkumistani, samalla tavalla kuin eilen, toissapäivänä.

Tämä ei sovi minulle, tämä sairastaminen. "Älä stressaa, ota se kirjoituslomana", joku sanoo. Mitä kirjoituslomaa tämä on, tauti? Lievä tauti, kyllä, mutta ei loma. En ole oma itseni, väsähdän helposti, mikään ei huvita, nukun kolmen tunnin päiväunia, en jaksa tai viitsi imuroida. Kyllä kirjoittamiseenkin tarvitaan terve, virkeä pää, ei pelkkää kotonaoloa. Vaikka olenhan minä kirjoittanut, raakatekstiä, ajatellut kirjoittamista, mutta silti. Silti. Ja vähän väliä työasiat kierähtävät mieleen kuin siili, joka nukkuu keränä ja vaihtaa kylkeä. On irrallinen olo, mutta levännyt? Kai hiukan, mutta kirjoituslomaa? Ei tämä totisesti siltä tunnu.

Kunhan paranen tästä ja olen taas töiden kurimuksessa, minulla on huono omatunto ja soimaan itseäni. Tunnen sen jo tulevan. Kunhan olen terve, kysyn minäkin itseltäni, että miksi en ottanut tätä tautia kirjoituslomana, miksi vain olin kotona, päivät pitkät, tekemättä sen enempää. Syytän itseäni siitä, että jos oikeasti haluaisin kirjoittaa, olisin käyttänyt tämän taudin paremmin hyväkseni. Kirjoittanut, kirjoittanut. Juuri nyt tekee mieli potkaista parantunutta minääni polveen. Aika lujaa.

Huomenna aion leikkiä, että on tavallinen lauantai. Käyn torilla niin kuin olisi mikä tahansa lauantai. Käyn kahvilla. Teen asioita, joita lauantaisin tehdään. Tiskaan.

Ehkä tämä tästä, ennen kuin vajoan kokonaan. Tänään en ole edes yllättänyt kuumemittaria hiipimästä yli 37 asteen - ehkä se on merkki siitä, ettei tämä ikuisesti kestä? Edes kahta viikkoa? Onhan?

torstai 27. elokuuta 2009

Lukua, ei kirjoitusta

Pieni katsaus luettuun (ei tässä muutakaan tekemistä näköjään ole, kun ei voi nukkua enää päikkäreitä ja telkkarista ei tule mitään).

Kesälomalla luin Niina Hakalahden Uimataidon. Olin käännellyt kirjaa monesti käsissäni, mutta kun kansikuva on niin ruma (sori, mutta kun se on!), olin laskenut sen aina takaisin kaupan hyllyyn. Lopulta ostin sen. Hyvä että ostin. Uimataito oli aika, miten sen sanoisi, jotenkin valloittava. Eniten pidin kirjassa sen rytmistä ja sen hauskuudesta. Olen niin tosikkomainen lukija, että yleensä en naura hauskoillekaan kohdille. Totean vain, että "joo, olipas hauskaa", ilmeeni ei värähdäkään ja jatkan lukemista. En voi kehua lukeneeni kovinkaan monta hauskaa kirjaa elämässäni. Yhden käden sormilla laskettavissa. Tai vähemmälläkin. Uimataito oli kuitenkin hauska. Kikatin kerran ääneen kun luin sitä, mikä on oikeasti aikamoinen ihme. En naura proosalle ääneen. Ikinä. Sarjakuville kyllä, mutta en proosalle, en runolle. Uimataidon huumori ei ollut alleviivaavaa, se vain oli, se vain tuli henkilöhahmojen ja heidän repliikkiensä yhdistelmistä. Kirja oli jotenkin virkistävä kokemus, kiitos siitä.

Stieg Larssonin kirjoista taisinkin sanoa eilen kaiken haluamani. En ole ollenkaan varma, että luen sitä kolmatta Larssonia. Ehkä luen, ehkä en. Larssonin kliseet raapivat kurkkua pahemmin kuin tämä sekundaflunssa.

Nyt luen Riikka Ala-Harjan Jättiläistä, sitä, jonka ostin liian halvalla. Jättiläinenkin on sellainen kirja, jota olen pyöritellyt monesti kaupassa, mutta ostin sitten vasta, kun osui kohdalle hyperalennettuun hintaan. En ole päässyt vielä loppuun, mutta voin kertoa, että olisin mielelläni maksanut tuosta lukukokemuksesta enemmänkin. Tykkään Ala-Harjan kielestä Jättiläisessä, siitä, miten hän kuljettaa eri ääniä tekstissä, sujuvasti ja lomittain, helposti ja luontevasti. Taitavasti. Lisäksi henkilöhahmot ovat jotenkin ihan valtavan sympaattisia ja teini-ikäisen pojan pään sisäinen maailma on kovin uskottava. En tosin ole ollut koskaan teini-ikäinen poika, mutta Jättiläinen menee täydestä.

Tänä syksynä julkaistaan tai on julkaistu paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, tai voisin lukea. "Voisin lukea" on laimeampi ilmaisu "haluaisin lukea":lle. "Voisin lukea" sisältää sen oletuksen, että minulla olisi hiukan (paljon) enemmän aikaa kuin nyt.

Syksyn uutuuksista haluaisin/voisin lukea Marko Hautalan Käärinliinat, Teemu Kaskisen Sinulle, yö, Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin, josta oli arvostelu tämän päivän Hesarissa, Leena Landerin Liekin lapset ja tietenkin, ehdottomasti Jyrki Vainosen Tornit.

Todennäköisesti Akateemisen kirjakaupan esittelemän kirjapaljouden edessä haluaisin lukea edes puolet kaikesta näkemästäni, tai sitten runsaudenpula iskee. Tuo Vainonen on kyllä saatava omaksi, Hautala ja Carlson ovat hyvää joululahjamateriaalia (itselleni, muilta!) ja voi kai sitä itselleenkin ostaa jonkun pikku piristyksen jo ennen joulua, jos tämä tauti aikoo asettautua oikein kunnolla taloksi?