Pakkanen on ihana asia. Jumalainen. Mahtava. Kyllä, ylireagoin aina vahvasti, kun lämpötila valahtaa alle -5:n. Onneksi satoi myös lunta. On talvi. Odotan sitä, että pakkanen kiristyy lisää. Niin kylmäksi, etten enää laita hametta päälle lähtiessäni töihin. Niin kylmäksi, että pitää ottaa kovat keinot käyttöön; paljon paksuja paitoja, pitkiä pukeutumisia. Extremetalvisää saa minut tuntemaan itseni elävämmäksi.
Sairasloma oli ja meni. Totuttelen taas arkeen. En ole kirjoittanut vieläkään mitään, en ole uskaltanut. Pelkään ranteen puolesta. Se on ottanut töissä käymisen toistaiseksi ihan hyvin, tosin pakkasesta se ei tykkää. En uskalla kokeilla kepillä jäätä, en vielä. Ajattelin, että jos jouluun pitäisi kirjoituspakkolomaa vielä, kun aikaakaan ei oikein ole. Sen jälkeen sitten kokeilisin varovasti.
Sairaslomalla opin, että olin melko pahasti addiktoitunut tietokoneen käyttöön. Päivät eivät tuntuneet päiviltä, kun ei voinut avata konetta, olo oli levoton. Ensimmäisten päivien ajan päässä singahteli tuhat asiaa, joista halusin blogata. Tuhatsata asiaa, joista halusin kirjoittaa. Sitten se laantui, käänsin aivoni "nyt ei tehdä mitään" -asentoon ja tyydyin kohtalooni.
Tänään kylvin ristiriitaisia tunteita ja nyt yritän olla niittämättä sitä mitä kylvää. Yritän olla ajattelematta mitään, olla ihan vaan. Viikata pyykit, ripustaa puhtaat, avata telkkarin, paketoida ehkä joululahjan tai kaksi. Pakata repun, sillä huomenna on paljon tekemistä ja suoritettavaa töiden jälkeenkin. Töiden. Ehkä lähden huomenna töistä pois heti kun liukuma alkaa. Ehkä en ajattele tänään enää mitään, ehkä en houkuttele tylsiä, masentavia ajatuksia, vaan keskityn siihen, että ulkona on pakkasta ja että huomenna saan taas tarpoa pakkasen läpi töihin keuhkot kitisten, raukat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti