May the Force be with you

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Tuumaustauko

Tänään on ollut jo paljon parempi olo kuin eilen. Fyysisestikin kyllä, mutta myös henkisesti. En ole murjottanut. En ole kiukutellut itselleni. Olen muistanut, että kirjoittaminen on tärkeää ja että pidän siitä.

Luin loppuun Cameronin Tyhjän paperin nautinnon. Se ei ollut oikean sivupalkin luettavissa kirjoissa, koska olen lukenut sen jo aikaisemmin ja pidän tuossa lukulistassa vain niitä kirjoja, joiden kanssa on menossa eka kerta. Joka tapauksessa: luin Cameronin loppuun. Kirjoittamisesta lukeminen asetti asioita taas vähän paremmin perspektiiviin. Kirjoitan siksi, että pidän kirjoittamisesta. Kirjoitan siksi, että se tuntuu hyvältä. Niinpä. Ja keväällä minua odottaa virkavapaa, kävi miten kävi, keinolla millä hyvänsä. Kolme ja puoli kuukautta omaa aikaa. Tuskin maltan odottaa. Tänään virkavapaan ajatteleminen ei ahdsta. Viime aikoina se on ollut stressimöykky rinnan alla, sekin, koska virkavapaan saaminen riippuu työprojektin etenemisestä ja se ei etene, enkä pysty vaikuttamaan sen etenemiseen loputtoman paljon. Tänään muistin, että virkavapaa on ihana asia, ja että sitä pitäisi ajatella riemulla, ei ahdistuksella. Helpotus!

Ylläolevan lisäksi olen todennut, että haluan ehkä vähän relata. Haluan iloista rutiinia kirjoittamiseen, en ryppyotsaista. Enkö voisi ajatella, että kiireisenä päivänä se kymmenen minuutin kirjoittamishetki on voitto? Siis sen sijaan, että ruoskin itseäni siitä, että kirjoitin vain kymmenen minuuttia, en puolta tuntia tai tuntia.

Nämä kaksi ajatusta voisi kiteyttää yhteen: Haluaisin olla taas hyväntuulinen. En ole ollut sitä pitkään aikaan. Olen antanut töiden myrkyttää mieltäni sekä töissä että työajan ulkopuolella, eikä siinä ole mitään järkeä. En ole ollut oma itseni viime aikoina. Pohjimmiltani minä olen ihan oikeasti hyväntuulinen ihminen. Ja ihan mukava. Työt saavat minut kuitenkin tuntemaan itseni kiukkuiseksi, alhaiseksi, epäviehättäväksi, inhottavaksi ja luotaantyöntäväksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jonka ystävä en itse haluaisi olla. Jospa tämän flunssabreikin jälkeen jaksaisin taas hetken taistella oikean itseni puolesta. Toivotaan niin.

Vastapainoa

Kolmas päivä kotona. Tänään tokenen, huomenna menen töihin.

Sairastelun hyviä puolia on se, että voi lukea yömyöhään ilman, että seuraavana aamuna manaa itsensä alimpaan tiedät-kyllä-mihin. Edellisyönä luin loppuun Mossen Kryptan (no joo) ja viime yönä viimeistelin Marjo Heiskasen Idiootin valinnan. En oikein tiedä, mitä mieltä olen Idiootin valinnasta. Yritin miettiä sitä tänä aamuna, kun makasin sängyssä ja kulutin aikaa. Romaanin rakenne (äidin osuudet "tavallista" kertovaa tekstiä ja 14-v pojan osuudet "blogitekstiä") hiukan hämää. Pidin kerrontaratkaisuista, ei sillä, mutta hiukan jäi hämmentämään. Lähinnä kai ne blogitekstiosuudet näin jälkeenpäin, vaikka niistä pidin enemmän kuin äidin äänestä. Kuitenkin kirjan "blogattu" osuus jotenkin etäännytti tapahtumista ja jouduin hetken miettimään, että niin, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan. Loppu oli kovasti avoin, uskottava kyllä, mutta jätti langanpäitä auki. Olisinkohan kaivannut edes hiukan lankojen yhteensolmimista? En tiedä. Taitavaa kirjoittamista, yhtä kaikki, mutta hiukan pitää vielä sulatella.

Nyt kun luettava on loppu, voikin ruveta miettimään, että mitä seuraavaksi lukee. Onhan noita keskeneräisiäkin tosin ihan tarpeeksi - jospa tarttuisin johonkin niistä. Katsotaan. Keskeneräiset houkuttavat kyllä, sillä kirjan saamisessa loppuun on tietty tyydytyksensä. Olisi ihan mukavaa, jos tämän sairastelun tiliin voisi merkitä vielä yhden loppuunluetun kirjan. Sitä ennen voisin kuitenkin katsoa, josko vääntelisin hiukan pattereita. Syksy on tullut ja varpaat palelevat.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Rooibos murjottaa ja mutisee

Tänään meitä ottaa pattiin. Tauti ei ole kokenut ihmeparantumista, vaan hiipuu hiljalleen. Hiljalleen hiipuminen on olotila, joka voi myös pysähtyä ja jumittaa pienessä lämmössä ja väsymyksessä vaikka pari kuukautta. Mikä on itse asiassa kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Siis että tauti tekee niin. Ja meitä ottaa pattiin.

Ai että mikä tässä pattiin ottaessa, kun voi pötkötellä kotona Keiko-puvun pusero päällä (housut ovat hukuksissa juuri nyt) ja pehmeät lempifarkut jalassa? Minäpä kerron.

Pattiin ottavia asioita: 1. Työstressi. Mitä pitempään makaan kotona, sitä pahempi töiden kannalta. Juuri nyt kun sattuu olemaan sellainen projektin vaihe, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa kuutisen viikkoa (samoin odottivat kaikki muutkin). Sitten kun se saadaan vihdoin aikaiseksi, minä makaan kotona, enkä edistä omaa osuuttani lainkaan. Hienoa. 2. Kirjoitusstressi. Maata nyt kotona arkipäivänä, kirjoittamatta?! Vaikka niin monta kreikkalaista on hiomatta, Rosmariini kaipaa substanssia ja Alfa leikkuria? Hyihyi, huono ja laiska Rooibos! Ja siinä minä sitten makaan ja yritän todistella, että on pakko levätä, että fysiikka ei kestä, mutta ei kestä kohta enää pääkään, jos lepoa ja rentoutusta ei tule. Selitykset uppoavat järkeen, mutta tunteeseen eivät. Paha omatunto. 3. Liikunta. Juu, ehdinkin taas aloittaa sen sopivasti viime flunssan jäljiltä, ennen kuin tulin uudestaan sairaaksi. 4. Syksy. Ulkona tulee oikea syksy, ja mitä teen minä? Makaan elämäni ohi. Onneksi eilen illalla satoi sentään vettä niin että minäkin kuulin ja saatoin kuvitella olevani osa syksyä. 5. Taudin hidas paraneminen. 6. Se, etten osaa rentoutua. En pysty vain olemaan ja lepuuttamaan ruumista ja mieltä. Koko ajan on huono omatunto. Jos vaiennan työstressin äänen, kirjoitusstressi saa äänensä kuuluville. Ei ole rentoutunut olo. Enkä muista, milloin viimeksi oli. Typerintä tässä on, että minä haluan kirjoittaa, ja silti se aiheuttaa stressiä ja syyllisyyttä.

Välihuomautus: Ulkona sataa. Ihanaa. Kaupunki peittyi harmaaseen villaviittaan, jonka reunoilla on hiukan valoa. Sade hakkaa ikkunoihin ja ikkunalautoihin pieniä kiviä. Äkillinen tuuli reuhtoo vaahteroilta hiukset päästä. Ikkunalaudat kumisevat, rätisevät ja kopisevat.

Takaisin asiaan. Jollain konstila minun pitäisi katkaista tämä flunssakierre ja tämä kaikesta stressaaminen. Ajattelin panostaa rentoutumisharjoituksiin ja ostaa fakiirimaton. Se on varmaan humpuukia, mutta jos se saa minut makaamaan paikallani ja ajattelemaan vain piikkejä selän alla, eikä esimerkiksi töitä, tai kaikkea mitä "pitäisi", niin se on jo saavutus sinänsä.

Liikunta olisi hyvä keino katkaista stressiä, mutta liiku tässä sitten, kun on joku typerä tauti kolmen viikon välein. Tautien jälkeen on pakko pitää kunnon varoaika, sillä olen monesti aiemmin todennut olevani jälkitautien luvattu maa, jollen pidä varaani vaan lähden liikkuman liian aikaisin.

Uskon, että stressiä helpottaisi myös se, että hankkii uusia kokemuksia. Sellaisia, jotka innostavat. Jos vain olen kunnossa parin viikon päästä, pääsen hirvimetsälle ajomieheksi. Se on jännää. Lisäksi siihen kuuluu haahuilua syksyisessä metsässä, mikä on tosi jees. Hirvikeikan jälkeen voisi sitten kehittää jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa.

Näillä yritetään, liikunnalla ja uusilla kokemuksilla, kunhan tästä joskus parannutaan.

Sade loppuu. Otan naistenlehden, karkit, juotavaa ja menen sänkyyn. Siellä odottaa tyynyjen ja peittojen pesä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Ja ketäänhän ei yllätä, että olen taas kipeänä. Lämmittelen täällä kolmekasin kuumeessa ja pohdiskelen, että montakohan päivää vietän tällä kertaa sängynpohjalla.

torstai 24. syyskuuta 2009

Lintu suussa

Männäyönä näin unta. Unessa minulla oli suussani puoliksisyöty pikkulintu, peräisin jostain eksoottisesta ruokalajista. Juoksin ympäri ystävän pihaa etsien kompostia, johon pulauttaa tuo mahastani noussut, vaaleanpunainen, muhentunut ja muutamalla höyhenenjäänteellä koristettu linnunraato. Perässäni juoksi ystävän kiinalainen, keski-ikäinen, tukevahko kotiapulainen.

Omituinen uni.

Unta edeltävänä päivänä olin puhunut koko päivän, kurkku oli kipeä kaikesta siitä puhumisesta. Lisäksi saman päivän iltana keskustelimme Hillokuningattaren uudesta astianpesukoneesta. Lintu ja kotiapulainen, ihan selkeästi ;).

Nyt menen nukkumaan, katselemaan mitä eläimiä suustani tällä kertaa löytyy kun laitan silmät kiinni. Päivän aktiviteetteihin liittyen uskoisin, että ensi yönä syödään siiliä ja perässäni juoksee ehkä hierova tuoli. Iloisia unia teillekin!

tiistai 22. syyskuuta 2009

Ostetaan vähänkäytettyä aikaa

Edellisen bloggaukseni kommenteissa Tirlittan pohdiskeli, että miksi meitä kirjoittavia ihmisiä vaivaa ajanpuute. Hyvä kysymys. Päätin heti suorittaa pienimuotoisen ruumiinavauksen arjelleni ja miettiä, että mikä mättää, kun aina valitan, ettei ole aikaa tehdä sitä tai tätä tai ainakaan kirjoittaa.

Ensimmäinen ja suuri syy ajanpuutteelle on tietenkin päivätyö. Sitä syytän mielelläni ihan kaikesta. Toistan: ihan kaikesta. Töissä kuuluu viettää päivittäin vähintään se 7 tuntia ja 45 minuuttia. Joskus (aika harvoin) vietän hiukan vähemmän, joskus enemmän. Jos tulen töistä suoraan tai pikaisen ruokakaupan kautta kotiin, olen kotona viiden maissa, hiukan jälkeen ehkä. Sen jälkeen teen tai lämmitän ruokaa, syön ja luen hesarin. Kello on keskimäärin kuusi. Kodinhoidollisiin asioihin menee myös aikaa, ehkä puolisen tuntia. Kello on puoli seitsemän. Avaan koneen, tarkistan meilit, luen seurannassa olevat blogit. Puoli tuntia lisää. Kello on seitsemän.

Kuvitteellisen arkipäiväni kello on nyt seitsemän illalla. Ei paha. Rutkasti aikaa kirjoittamiselle. Esimerkiksi kaksi tuntia kello yhdeksään asti, jonka jälkeen voin hengata netissä vielä jonkun aikaa, ottaa ehkä pientä iltapalaa, katsoa telkkaria ja sitten kello on kymmenen, jonka jälkeen käyn valmistelemaan itseäni siihen, että nukkumaankin voisi mennä. Ei ollenkaan huonon kuuloinen päivä, vai mitä?

Ajankäytölliset ongelmat alkavat siitä, kun todetaan, että tuollaisia päiviä ei juurikaan ole. Ihmisellä on ihan pakko olla muutakin elämää kuin työ-koti-ruoka-koneen ääreen. Esimerkiksi liikunta. Tunti, puolitoista vilahtaa tosi nopeasti kävelylenkillä tai salilla. Kirjoittamiselle jää aikaa tunti tai vähän vajaa tunti. Entä sitten sosiaalinen elämä? Ystävät ovat ihana asia ja heidän näkemisensä antaa kummasti voimia. Joskus pitää myös käydä kaupungilla töiden jälkeen hoitamassa asioita. Aina ei kodinhoitoonkaan riitä se puoli tuntia, pitää imuroida, pestä vessa ja pyyhkiä pölyt. Niin joo ja kirjoja olisi tosi kivaa ja tarpeellista lukea. Aina ei edes pääse lähtemään töistä ideaaliaikaan, vaan on pakko viipyä pitempään ja se on sitten pois kirjoittamisajasta.

Ei siis tarvitse puuhata mitään erikoista, ei tarvitse olla kuutta harrastusta ja kolmea harrastuskerhoa ja silti aika on kortilla. Lisäksi joskus on ihan pakko vain levätä. Sen minäkin alan tajuta. Levännyt ja virkeä kirjoittaja saa ihan eri tavalla aikaan kuin kirjoittaja, joka ei osaa rentoutua hetkeksikään. Lisäksi lepääminen tekee hyvää mielenterveydelle.

Lisätkää tähän soppaan vielä parisuhde ja lapset, niin saatte monen kirjoittajan arjen pohjapiirustuksen. Ei ole helppoa, ei.

Mikä siis on lopputulema? Enkö osaa priorisoida? Minusta tuntuu, että enempää en voi priorisoida niin kauan kuin pitää käydä töissä ja viettää siellä ne kahdeksan tuntia päivässä. Sitä paitsi olen jo priorisoinut: ratsastus jäi, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole kaikkeen. Ilmeisesti nyt täytyy vain tehdä parhaansa sillä ajalla, mitä käytettävissä on ja luottaa siihen, että olen ensi keväänä virkavapaalla ja voin keskittyä kirjoittamiseen. En oikein keksi muutakaan ratkaisua. Eespäin lumessa, mummot!

maanantai 21. syyskuuta 2009

Tänään x 4

x 1
Tänään on taas ajateltu kirjoittamista ja puhuttu kirjoittamisesta. Miellyttävää. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Alfa on oikeasti kaksi tarinaa. Alan uskoa siihen, että saan Alfan a-tarinasta oikein hyvän novellin ja lisäksi alan myös aavistella, että Alfan b-tarinastakin voisi tulla ihan oikeasti kelpo setti. Niin, kirjoittamaanhan en tosin ole vielä alkanut, mutta aikeet ovat siis hyvät. Toivon totisesti, että tämä "neljäs kerta toden sanoo" alkaa sitten olla viimeinen uudelleenkirjoitus Alfan kohdalla. Olisi jo aika saada se valmiiksi.

x 2
Tänään sain käsiini yhden Kustannusosakeyhtiö Siltalan tämänsyksyisistä kustannustoiminnan tuotteista, Marjo Heiskasen romaanin Idiootin valinta. Se odottaa kirjahyllyssä tuolla lukemattomien pinossa sitä, että saisin lukea sen. Odotukset ovat korkealla, kirja kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja toivon, että se paikkaa omalta osaltaan sitä tyhjää aukkoa, jonka tunnen sivistyksessäni aina kun puhutaan sellaisista asioista kuin syksyn esikoisista tai vuoden romaanisadosta. Tulee luettua loppupeleissä niin vähän, liian vähän. Halua olisi, mutta se kuuluisa aika, sitä puuttuu (huomaatteko muuten, että syytän oikeastaan kaikesta ajan puutetta? pitäisikö vaihtaa levyä?).

x 3
Tänään posti toi kirjeen enoltani. Se ei ole ensimmäinen, jonka olen enolta saanut, mutta ei niitä kyllä montakaan ole. Ei tämä kirje ihan vain kuulumisten vaihtamiseen ollut, oli siinä asiaakin, mutta jotenkin sympaattista yhtä kaikki saada enoltaan ihan oikea kirje. Kirjeen mukana oli pari valokuvaa mummini 90-vuotispäiviltä ja sekin oli kivaa.

x 4
Tänään on ollut siedettävä työpäivä ja mukava ilta. Pitäisi mennä nukkumaan, lepäämään huomista varten. Kaikkia tämän viikon huomisia varten. Lyhyesti nukuttu yö alkuviikosta kostautuu koko loppuviikolle. Menen sänkyyn, menen menen. Otan sinne kirjoitusvihkoni mukaan, ja kynän, ja koitan olla piirtämättä kovin paljon lakanoihini kun kirjoitan pitkästä aikaa unisivut.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Kartatta paras

Tänään on ollut akkujenlatauspäivä. Nukuin pitkään, söin liian vähäisen aamupalan ja sitten pyörän selkään. Aurinko paistoi, oli uskomattoman lämmintä ja keskuspuistossa oli ihana tuoksu. Siirtolapuutarha toisensa perään, kitkerän keltaisia kukkia, aurinkoa, varjoa, aurinkoa, varjoa, taluttamista mäkien päälle, extempore-reittivalintoja, suklaakarkkeja energiatankkaukseksi, iloista viiletystä, palsamien tuoksuttelua, kova hiekkatie renkaitten alla. Sitten tukeva leipä välipalaksi, sitten kotiin. Pesin koneellisen pyykkiä, tiskasin ja tiskauskirjoitin neljä sivua raakatekstiä. Kokkasin. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Pinaattihöystö tuoreella valkosipulilla maustettuna oli jumalaista. Tällaisia päiviä tarvitaan. Kirjoittaminen on ollut mielessä ja olen kirjoittanut, mutta olen myös nähnyt uusia maisemia, nähnyt asioita, joita en tiennyt olevan olemassa. Olen tuntenut tunteita. Olen ollut monta tuntia ulkona.

Pyöräretki oli loistokas myös siksi, että löysin retkeltä asioita, joista tiedän haluavani ehdottomasti kirjoittaa. Tärkeitä asioita. Koskettavia asioita. Kirjoitin niistä jo hiukan raakatekstiä ja yritän olla ajattelematta, suunnittelematta kovin paljon. Niin monta kertaa olen jo todennut, että jos minulla on suunnitelma, kun alan kirjoittaa, tekstin saattaminen säädylliseen kuntoon on todella vaikeaa. Jos taas alan kirjoittaa ilman mitään aavistusta siitä, minne päädyn, teksti on yleensä valmiimpaa ja ylipäätään se vaatii vähemmän itkua ja potkimista. Suunnitelmat eivät koskaan toteudu, en saa niitä oikeanlaisina paperille, ne pidättelevät minua ennalta määrätyllä polulla, enkä näe tienhaaroja ja parempia polkuja, vaikka risteykset olisi varustettu stop-merkein ja tienviitoin. Kun vain kirjoittaa ilman tietoa siitä, mihin on menossa, saattaa löytää itsensä jostain hienosta ja ihmeellisestä paikasta, johon ei olisi ikinä päätynyt, jos olisi suunnitellut asian etukäteen.

Tämänpäiväinen pyöräretkikin oli kai siksi niin hauska, ettei meillä siskon kanssa ollut etukäteen juurikaan suunnitelmia. Menimme sinne, mihin polkupyörät halusivat, koukkailimme sivupoluille, löysimme aarteita.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Haloo, onko minä puhelimessa?

Istun kotona, lattialla. Nenään tuoksuu äsken paistettu ja syöty pihvi (pröystäilyä, sanoo pankkitilin saldo), avoimesta tuuletusikkunasta valuu lattialle palanen maailman rouheimman värisen auringonlaskun tuntua.

Olen käynyt tänään salilla, shopannut monta uutta paitaa (jospa ikuiset työvaateongelmani olisivat nyt hetkeksi ohi)(pröystäilyä, sanoo pankkitilin saldo!) ja hengannut kaupungilla. Olen myös ajatellut kirjoittamista ja jutellut siitä puhelimessa erään kaverin kanssa. Olen ajatellut Alfaa, ensimmäistä, olen ajatellut Rosmariinia, viimeisintä. Rosmariini taitaa olla yksi Kreikkalaisista, vaikka nimestä voisi luulla muuta. Alfa taas - miksi en tajunnut sitä itse? Ehkä ajatus oli ollut jossain takaraivossa, mutta ei ollut pukeutunut vielä, niin tutulta se tuntui. Alfa pitää viipaloida. Viipaleista rakennetaan kaksi tekstiä. Tai vähintään se yksi, se pääasia. Kill your darlings. Ainakin tällä hetkellä olen varma, että Alfa toimii paremmin, kun halkaisen sen kahtia. Siinä on kaksi tarinaa, jotka tietyllä tavalla peilaavat toisiaan, mutta tavaraa taitaa olla liikaa yhteen novelliin. Voi olla, että jännitekin kärsii, kun välillä hypätään tarinasta toiseen. Taitaa olla siis viipalointihommia tiedossa ensi viikolla.

Lattialla vieressäni on järveksi levinnyt kasa Kreikkalaisten printtejä ja kaksi kirjoitusvihkoa. Yksi täysi ja yksi vasta aloitettu. Sohva selän takana on tumma ja tukeva, tuntuu turvalliselta. Toivon, että tänään virinnyt kalpea toiveikkuus kestää. Huomenna yritän keskittyä kirjoittamiseen ja käyn kunnon kävelylenkillä. Jospa saisin tasapainoa ja virtaa vietäväksi mukanani ensi viikkoon. Jospa saisin nukuttua paljon, karkotettua olan takana taukoamatta vaanivaa väsymystä.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Rosmariini

Yletyn tänään taas melkein laidasta laitaan näiden mielialojeni kanssa. Tuon edellisen postauksen jälkeen ripustin pyykit, latasin koneen uudelleen ja kirjoitin eilen hahmottelemani raakatekstinovellin puhtaaksi koneelle. Se sai koodinimen Rosmariini. Luulen, että tästä lähtien koodaan tekstini mausteyrteillä.

Rosmariinin sanotaan poistavan väsymystä. En usko, että homma hoituu sillä, että nimeän tiedoston rosmariiniksi, mutta vähän parempi mieli on. En ole enää niin toivoton. En samalla tavalla väsynyt kuin ennen kirjoittamista. Silti mietin vähän, että joskus pitäisi kai levätäkin, ilman stressiä. No, ehtiihän sen huomenna, tai ylihuomenna, tai ensi viikolla ja viimeistään ensi kuussa, eikö vain? Ja huomenna, kun tulen töistä, kiroan taas matalaa verensokeriani ja masentuntutta oloani... Olen niin ennalta-arvattava.

Älä ota sitä henkilökohtaisesti

Minussa tuntuu olevan kaksi määräävää asiaa tällä hetkellä. Verensokeri ja hormonit. Ysätäväni lohdutti minua tänään hormoneista ja niiden aiheuttamista mielenrauhan heilahteluista puhuessamme, että "Älä ota sitä henkilökohtaisesti. Se ei ole henkilökohtainen vaan lajiominaisuus". Aivan totta. Yritän siis olla ottamatta henkilökohtaisesti sitä, että hormonini saavat mielenrauhani järkkymään. Verensokerin otan kyllä jo pikku hiljaa henkilökohtaisesti, sillä se saa minut epäilemään mielenterveyttäni joka ikinen päivä. Tai ei yksin verensokeri, mutta se auttaa, se auttaa kovasti. Enkä ole löytänyt vielä sellaista välipalaa, joka pitäisi minut järjissäni siihen asti, että ehdin työpäivän jälkeen kotiin ja saan ruokaa. Jos on hyviä ehdotuksia, kertokaa toki, ettei tarvitse joka päivä töiden jälkeen nieleskellä itkua kotimatkalla.

Tämä on neljässadas bloggaukseni tähän blogiin. Kun huomasin nelisatasen lähestyvän viime viikolla, ajattelin, että toivottavasti saan kirjoitettua jotain älykästä sen kunniaksi. Ei tainnut onnistua. Äly on täältä kaukana, sen sijasta tosin löytyy runsain mitoin haluttomuutta, väsymystä, pientä masennusta ja pessimismiä. Paljonko laitetaan? Tänään vain 2,50e/100 grammaa! Tarjoushinta, voimassa vain niin kauan kuin tavaraa riittää! (Ja sitähän riittää...)

En tiedä. (Lempialoitukseni, kun alan selittää jotain.) Jos haluttomuus, näköalattomuus ja tunne, ettei elämässäni ole mitään (korostan: ei mitään) sisältöä jatkuvat vielä kovin monta päivää, alan huolestua itsestäni. Tällä hetkellä taistelen laiskasti itseni kanssa: aivottomaksi sohvalle, mahdollisesti päiväunet vaiko kirjoittamista? Luulen, että kirjoittaminen voittaa ihan vain siitä syystä, että jos nyt nukun, en saa illalla unta ja sitten tulee epätoivo. Ja jos en kirjoita, sitten elämässäni ei ainakaan ole sisältöä.

Vaikutanko epävakaalta? Ei se mitään, niin minunkin mielestäni. Jostain syystä tasapainoa on vähän vaikea pitää yllä näinä päivinä. Tiedän syytkin siihen, mutta en oikein pysty tekemään asioille mitään. Ei siis auta kuin yrittää. Tai olla yrittämättä. Onko sillä loppujen lopuksi niin kovin paljon eroa, kun lopputulos on kuitenkin sama?

tiistai 15. syyskuuta 2009

Hyvä hallitsija

Kirjoittaminen on jännittävän tuntuista. Aina vain uudestaan ja uudella tavalla ja vanhoilla tavoilla ja kaikilla tavoilla. Olen kirjoittanut tänään, vaikka suurten väsymysten aikakausi jatkuu; se on hyvä hallitsija, ne eivät halua syöstä sitä valtaistuimelta. Olen kirjoittanut, ihan vain kirjoittanut. Sitten menin kävelylle, ihan vain kävelylle, ja taivaalla on taas hento mustelma, purppurainen, haalean oranssi, korkea väri. Askeleet kuljettivat minut sisemmäs siihen, mitä kirjoitin ennen kävelylle lähtemistä, toivat sanoja. Ei ollut muistikirjaa mukana, kirjoitusvihkoa, kirjoitin mieleen, alleviivasin ja toistin, jotta muistaisin kotonakin. Muistin, kirjoitin ylös. Näin lähemmäs, kirjaimien väleihin edes hiukan.

Ihanan värinen ilta. Laitan seuraavaksi kynttilöitä. Ne vetävät katseen itseensä, pois tiskeistä, pois pyykkikasasta. Menen ajoissa nukkumaan niin kuin eilenkin, tai siis oikeaan aikaan, en sen aikaisemmin eilen. Ehkä pääsen tänään vähän aikaisemmin, venymään lakanoiden väliin.

Ajattelin ensin, että kirjoitan seuraavaksi puhtaaksi tuon aiemmin kirjoittamani uuden tekstin. Uuden ja uuden, löyhä ajatus siitä on muhinut päässä jo keväästä. No, vaikka ajatus ei ole uusi, teksti on. Nyt ajattelen, että ehkä en sittenkään kirjoita puhtaaksi enää tänään. Suurten väsymysten aikakausi ei ole ohi, juurihan sen tuossa totesin. Annan sen hallita niin kuin se parhaaksi näkee, lepään hiukan. Se ei voi olla pahasta, jos ei oikein tunne jaksavansa.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Mustelmainen ilta

Uusi viikko, uudet velvollisuudet. Sama vanha väsymys.

Töiden jälkeen kävin salilla. Taisin treenata vähän liian reippaasti ottaen huomioon, että oli ensimmäinen kerta sen muinosen tautini jälkeen, kun lähdin salille. Salin jälkeen tulin kaupan kautta kotiin ja tein ison kattilallisen kaalipataa. Sitä olisi tarkoitus syödä aika monta päivää tästä eteenpäin. Nyt kello on vähän yli kahdeksan ja minä olen vielä väsyneempi kuin töistä lähtiessä.

Pitää opetella kaikki taas uudestaan. Verensokerin hallinta tälle viikolle. Urheileminen taas kerran. Kirjoittaminen. Viime keskiviikon lempeä kirjoittamisvarmuus on vaihtunut väsymykseen. Kyllä se siellä on, mutta se nukkuu nyt.

Viikonloppu meni sukujuhlissa, olin perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään sosiaalinen, hymyilevä ja smalltalkaava. Pidin seuraa, hekottelin, tiskasin kahvikuppeja kuohuviinilaseja kakkulautasia. Lepohetkiä sai vain illalla saunassa ja eilen iltapäivällä puolentoista tunnin sienimetsäilyllä. Saisinpa uuden viikonlopun, saisinpa hiljaisuutta ja lepoa.

Samalla kun kitisen väsymystäni ja haluan levätä, en halua olla yksin. Haluan, että minulle tapahtuu kaikkea jännittävää. Tai edes jotain jännittävää. Haluan aktiviteetteja, en halua, että arki on näin - arkista. Näin epäkirjoittavan arkista.

Kirjoittaminen auttaisi tasapainottamaan, mutta tänään en yksinkertaisesti jaksa. Pienenpienet päänsäryt sivelevät ohimoita: antaudu meille, meillä on unohdus, meillä on kipu, meillä on pimeän armas huppu.

Ilta on violetti, ellenthesleffinvärinen. Taivas himmeän mustelmainen. Tällaisina iltoina olisi ihanaa, kun olisi joku, joka pitäisi huolta.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Fakta

Se nyt vain on niin, että mikään muu työ kuin kirjoittaminen ei anna minulle tällaista tasapainoa ja rauhaa.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Älä tule paha päivä, tule hyvä päivä

Onko pakko? Imuroida? On kyllä. Käydä ulkona? Hyvähän se olisi. Mennä huomenna töihin? Ei, ei ole pakko mennä huomenna töihin.

Järjestin tänään huomiset työni niin, että saatoin ottaa huomisen vapaaksi. Kiltti työkaveri suostui hoitamaan yhden kymmenen minuuttia vievän asian, joka oli ainoa, joka jäi vielä jäljelle kun fiksasin muut asiat. En mene huomenna töihin. Juuri tällä hetkellä en jaksa myöskään iloita siitä. Väsyttää niin jumalattomasti. Itkisin, jos jaksaisin. En tiedä, itkisinkö. On ollut toinen tosi raskas päivä putkeen. Tunteet ovat vaihtuneet aamun mahaa kiristävästä kiukusta lohduttomuuden kautta turtuneeseen ei-mitään-väliä-millään -oloon, pelkoon ja siitä väsymykseen. Nyt ei oikein jaksa tuntea mitään.

Seuraavaksi otan pölynimurin esille. Olen lykännyt sitä jo liian pitkään ja jos aion kerran olla huomisen kotona, on syytä tosiaan imuroida.

Olen pelännyt tänään. Pelkään nytkin niin, että alaleuka väpättää, jos alan ajatella. En haluaisi ajatella, mutta haluan sanoa sen ääneen. Kirjoittaa sen ääneen. Ehkä se pienenee sitten.

Pelkään ihan hirveästi sitä, että lakkaan uskomasta itseeni. Pelkään vielä enemmän sitä, että unohdan, miltä kirjoittaminen tuntuu sielussa (tai mikä se onkaan), että unohdan sen, mikä on tärkeintä. Jos unohdan ja lakkaan uskomasta, mitä minusta jää jäljelle? Mitä jää jäljelle? Ja kun pelkään, en muista kokonaan sitä, mikä on tärkeää eli kirjoittamista. Tiedän, että se on tärkeää, että sen pitäisi tuntua tärkeältä, mutta en pääse tunteen lähelle, siinä päällä on arjen keräämää sälää, turhautumista ja toisarvoisia asioita, ja tuntuu kuin en löytäisi sälän alta muuta kuin opitun pakkomielteen. Se pelottaa kaikkein eniten, koska tiedän, että kirjoittaminen on ainoa, mitä haluan.

Ehkä minä olen vain väsynyt. Minä olen vain väsynyt.

Rupean imuroimaan. Huomenna minulla on koko päivä kirjoittamiselle ja saan sen taas lähelle. Eikö niin?

maanantai 7. syyskuuta 2009

Osa 2: tunteita pinossa

Tiskasin, niin kuin uhosin äskeisen kirjoituksen lopussa. Tiskatessa ajattelin. Niin kuin melkein aina tiskatessa. Kirjoittamista ja kaikenlaista. Sitä, että haluaisin pitää vapaapäivän tällä viikolla, kirjoittamisvapaapäivän. En kuitenkaan pysty pitämään neljää viikkoa lomaa marraskuussa, joten voin hyvin ottaa päivän sieltä, toisen täältä, ja rakentaa niistä mielenrauhaa. Ainakin niin kauan kuin työprojekti polkee paikallaan. Kyllä voin. Voin ottaa yhden viikon niistä neljästä, ripotella pitkin poikin irtopäiviksi. Ja yhden viikon taatusti pidän lomaa. Ja ne kaksi muuta, ne siirrän ensi keväälle virkavapaan jatkoksi. Näin teen. Vähintäänkin.

Ajattelin tiskatessa muutakin kuin vapaapäiviä. Ajattelin tunteitani. Väsyttää toki, kunnia sille jolle kunnia kuuluu, mutta silti. Tietyllä tapaa pikkuisen surullinen tai alavireinen sivujuonne. Johtunee suurista odotuksista, jotka onneksi torppasin eilen illalla jo hyvin ansiokkaasti. Toisaalta on tyynen reipas olo, joka johtuu siitä toivonkipinästä, jonka Kontakti taas puhalsi eloon. Ehkä, joskus, sittenkin, minäkin. Päässä huutaa joku, että "ei, ei joskus, vaan nyt heti", mutta sellainen se on, kärsimätön. Ehkä se kärsimätön auttaa minua tekemään töitä nyt eikä kohta, kaikessa hoputtamisessaan. Toivon niin.

Miten väsyttääkin. Miten olisinkin valmis, yöunien jälkeen, ottamaan kynän käteen, läppärin syliin, kirjoittamaan koko päivän, pistelemään kynällä pilviin reikiä niin että sataisi ikkunalaudalle. Olisin valmis.

Milloin ihminen saa sen, mitä haluaa?

Tunteita ja sisäsiisteyttä

Huh, mikä päivä. Tulin kotiin kaksitoista tuntia sen jälkeen kun kotoa aamulla lähdin. Väliin mahtui yhtä sun toista. Paljon tunteita myös, laidasta laitaan. Nyt väsyttää. Päätin blogata lyhyesti samalla kun tiskaan ja sitten menen nukkumaan.

Niin. Tunteita siis. Viimeisimmät tunteet aiheutuivat Kontaktin tapaamisesta. Hän oli lukenut kreikkalaiset. Ei tullut teilausta ja en pettynyt, vaikka pelkäsinkin sitä paljon, mutta tapaaminen ei toisaalta mennyt niin yläkanttiin kuin olin iltaisin sängyssä unelmoinut.

Puhuimme lyhyesti jokaisesta tekstistä ja kun Kontakti lopuksi kysyi, oliko minulla vielä jotain kysyttävää, minä kysyin tietenkin sen pateettisimman kysymyksen, että luuleeko hän, että kreikkalaisista voisi tulla jotain, oikeasti. Kontakti sanoi luulevansa, sanoi, että toivoo myös niin. Noin puolet kreikkalaisista oli hänen mielestään melko valmiita, lopuissa enemmän tai vähemmän hiomista. Jostain kreikkalaisesta Kontakti sanoi ihan suoraan, että kerronta on hyvää ja toinen lukija tykkäisi novellista tosi paljon, mutta että häneen se ei syystä tai toisesta uppoa. Jokin jää puuttumaan. Mutta että oli siellä niitäkin, joista hän piti kuulemma tosi paljon.

Sitä mukaa kun kävimme novelleja läpi, Kontakti latoi niitä kahteen pinoon. Hymyilytti, kun huomasin, että kreikkalaiset jakautuivat pinoihin melko tarkasti sen jakauman mukaan, mitä osasin odottaakin. Koko ajan kreikkalaisissa on mielestäni ollut kahdenlaisia tekstejä. On niitä, joissa tunne on vahva ja se on vienyt mukanaan myös kirjoittaessa ja melko pitkälti sinne minne haluaa. Toiset taas ovat suoraviivaisempia, niissä juoni kulkee selkeänä suuntaan X ja ne ovat olleet koko ajan tekstejä, joilla on kartta kädessään. Oli jännä huomata, että myös muut näkevät sen eron. En itse sano, että kumpikaan joukkue olisi parempi toista. Tunnepuolen teksteissä on niitä, jotka ovat vieneet autuaasti mukanaan niin kuin ihana tulvavirta, mutta myös järkipuolen teksteissä on sellaisia, joihin olen oikein tyytyväinen. Ne ovat vain erilaisia. Kaksi puolta, järki ja tunteet, kenties. Kontakti piti enemmän tunneteksteistä ja ymmärrän kyllä miksi.

Olen väsynyt rankasta päivästä, mutta Kontaktin tapaamisen aiheuttama innostus ja samanaikainen tyyneys kuplivat väsymyksen rinnalla. Haluaisin, että olisi aikaa kirjoittaa. Että voisin nukkua hyvät yöunet ja sitten alkaa muokata kreikkalaisia taas. Alfasta otan yhden kohtauksen kokonaan pois, typistän sitä muutenkin. Kontaktin neuvo oli tiivistää sitä, mutta niin, etteivät henkilöhahmot kärsi siitä, koska ne olivat kuulemma hyvin rakennettuja ja sympaattisia. Ksiille täytyy tehdä jotain, en yhtään tiedä mitä; se on hangannut vastaan jo pitkään. Kappa ja Pii ovat ok, Theta ja Myy ok muuten, mutta niiden loppuja pitää vielä viilata. Sigma, Gamma, Omega ja Tau kärsivät liiasta sisäsiisteydestä. Eeta ehkä samoin. Epsilonista Kontakti ei pitänyt, sanoi, että se on ainoa, jonka pointti jää hänelle täysin hämäräksi. Muutaman korjattavan kohdan osaan sanoa Epsilonista heti, mutta muuten kyllä koen, että se on ihan ok noin. Iotan loppuun Kontakti kiinnitti huomiota, yksi dialoginpätkä siellä ei kuulemma puolusta paikkaansa ja niin se taitaa olla kun itsekin mietin. Muuten Iota oli Kontaktin mielestä melko valmis.

Ajellessani ratikalla kotiin tapaamisestamme, mietin myös sitä, että nyt alkaa olla se vaihe, kun joistain omista ratkaisuista täytyy pitää kiinni. Ehkä jopa vahvistaa niitä. Tau on esimerkiksi sellainen, mistä minun pitää miettiä, että mitä haluan oikeasti sanoa sillä. Olen saanut siitä nyt kahta, aika vastakkaista palautetta. Oma tuntemukseni on se, että se on kieltämättä hiukan lattea ja että jotain sille pitää tehdä. En tiedä mitä - jotain aivan radikaalia (kuten toinen lukija ehdotti), vai muuttaisinko vain yhden keskeisen henkilöhahmon toisenlaiseksi (kuten Kontakti ehdotti).

Kontakti käytti tällä kertaa useampaan otteeseen sanoja ilmeinen ja siisti. Pitäisi olla vähemmän ilmeistä ja vähemmän sisäsiistiä. Eli toisin sanoen pitäisi päästää irti, unohtaa kirjoittavansa novellia. Liika sisäsiisteys on selkeästi ongelmani tällä hetkellä.

Mutta nyt tiskaamaan - sen verran sisäsiisti on pakko olla!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Pessimisti ei pety

Sataa, ihanaa. Muuta erityisen ihanaa ei sitten olekaan. En ole imuroinut tai muuten raivannut kotia. Ei ole ehtinyt tai jos olisin ehtinyt, en ole jaksanut. Uni houkuttaa nytkin, silittää viilein sormin ohimoita. Se onkin ainoa täällä, joka silittää. Voisin mennä kylpyyn lukemaan ja pohtimaan syntyjä syviä, mutta en tiedä huvittaako. Ei ehkä vielä. Mietin uudestaan joskus yhdeksän kieppeillä. Kylvystä pitää päästä melko suorilta sänkyyn.

Kirjoittaminen. Se on kovin vaikeaa. En usko itseeni. Olen kirjoittanut tänään hiukan raakatekstiä, jopa yhden itseäni innostavan pätkän. Olen sen lisäksi miettinyt syntyjä syviä. Masentunut niistä hiukan. Onko minulla mitään toivoa, oikeasti? Vai lyönkö vain päätäni seinään? Ikuisesti? En ole hyvää seuraa tänä iltana, en vastaa puhelimeen, enkä jaksa tuntea siitä huonoa omaatuntoa - mikä taas aiheuttaa huonoa omaatuntoa.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että kirjoittamiseen pitäisi saada sitä jotain - irrottaa sovinnaisesta, päästää irti ja irrotella hiukan. Tuntuu etten edisty siinä. Olen tylsä, tasainen, moitteeton, mutta niin kovin mitäänsanomaton. Ai minäkö? Niin, minä tai kirjoitukseni - eivätkö ne ole samasta puusta, eikö kehittyminen kirjoittajana vaadi myös omien luonteenpiirteiden muokkausta? Olen hiukan kontrollifriikki, haluan aina olla oikeanlainen. Siksi kirjoitan "oikeanlaista" tekstiä, mutta "oikeanlaisuus" kun ei riitä, pitäisi olla säröä, jotain kiinnostavaa, johon jäädä kiinni. Enkö se ole minä? Eikö se tee minusta vajvaista, jos tekstini ovat? Tiedän kyllä, ettei tämä kuulosta fiksulta. Tiedän, etten ole sen enempää tai vähempää "hyvä ihminen", ihan sama miten kirjoitan. Voi apua, miksi ihmisellä pitää olla näitä fiksaatioita, että pitää olla jonkunlainen, pitää olla uskottava, pitää olla "oikeanlainen"? Juuri nyt tuntuu, että vaikka onnistuisinkin päästämään irti kirjoittaessani, en onnistu siinä kreikkalaisten kohdalla.

Tapaan kontaktin huomenna. Hän on lukenut kaikki kreikkalaiset ja sanoo niistä minulle jotain. Osa tästä kirjoittajaitsetunnottomasta olosta johtuu jännityksestä, ihan varmasti. Osa siitä, että alennan itseni valmiiksi, jottei se tunnu niin pahalta, kun Kontakti tekee sen huomenna. Ja osa on ihan oikeasti sitä, että tajuan taas, kuinka vaikeaa tämä kaikki on. Kirjoittaminen. Siinä kehittyminen. Se masentaa.

Tänään bongasin luvussa olevista kirjoista kaksi harjoitusta. Ensimmäinen oli se, että kirjoitetaan novellista kaksi ensimmäistä kappaletta sekä viimeinen kappale. Sitä kokeilin jo, se toimi yllättävän hyvin. Ja oli yllättävän hauskaa, kun ei tarvinnut tarkalla tasolla tietää, mitä tapahtui, vaan pystyi kirjoittamaan lopun ihan niin absurdiksi kuin halusi, vailla huolta siitä, että miten hitossa siihen päädyttiin. Ja tietenkin tehtävää voi jatkaa niin, että kun on ensin kirjoittanut alun ja lopun, kirjoittaa sen jälkeen keskikohdan.

Entä se toinen tehtävä? Kirjoita siitä, mistä et haluaisi kirjoittaa, siitä, mikä ei ole luontevaa. Epäluontevaa voi olla aihe tai tyyli tai molemmat, mutta tarkoitus on kokeilla epäluontevaa kirjoittamista siinä toivossa, että löytyy uusia tapoja käsitellä asioita tai tekstiä. Tämä harjoitus on vielä tekemättä ja painiskelen juuri itseni kanssa siitä, että alanko kirjoittaa, vai teenkö tämän joskus toiste. Aloitin jo sen verran, että kirjoitin raakatekstivihkoon kaksi tai kolme sivua aiheita, joista en halua tai joista en osaa kirjoittaa. Usein ne ovat sama asia. Nyt ei tarvitsisi kuin bongata tuosta listasta aihe, ja alkaa kirjoittaa. Ongelma vain on se, etten halua kirjoittaa niistä asioista.

Odotan huomista. Huomenna sammutetaan toivo ja osoitetaan minulle taas paikkani, joka on paljon alempana kuin toivon, haluan ja kuvittelen. Sitten jatkan taas aherrusta, siellä alhaalla. Hiukkasen murrettuna. Surullista ja ankeaa. Jollain tapaa lohdutonta, että aina joutuu pettymään.

torstai 3. syyskuuta 2009

Elämäni aakkoset, osa 1 A-K

Lueskelin blogeja viime viikolla sairaslomaa viettäessäni. Paljon blogeja. Sellaisiakin, joissa en normaalisti vieraile. Uusia blogeja. Monessa blogissa näytti olevan tuoreena juttuna meemi, jossa Gloria-lehden tapaan kerrottiin kirjoittajan elämän aakkosista. Osa porukasta oli sijoittanut elämänsä aakkoset pelkästään kirjahyllyyn. Minä taidan liittyä tähän meemiin ihan itse ja ihan pyytämättä. Tällaisena päivänä, kun on muutenkin pohtinut syntyjä syviä, ollut hiukan alakuloinen ja hiukan selkärankamanipuloitu, voi hyvin kertoa ensimmäisen osan elämäni aakkosista.

A
Ajattelin ensin, että a niin kuin alakulo, joten laitetaan se sitten. Jonkinlainen perusmelankolia minussa asuu, sellainen, joka ei häiritse ja josta en tunne tarvetta päästä eroon. Se vain on. Ei kaikkien tarvitse aina nauraa ja olla iloisia. Sitäpaitsi melankolia tai alakulo voi olla erittäin luova tila, jollei se lipsahda itsesäälin puolelle.

B
Banaani. Ehdottomasti. Lapsena lempiaamiaiseni ja iltapalani oli riisimurot banaanijugurtilla. Tai riisimuroja, banaania ja maitoa. Nykyään en voi sietää banaania. Maku on paha. Syön noin kaksi banaania vuodessa ja aina jonkun mielenhäiriön alaisena. Tämän vuoden banaanikiintiö on jo täynnä. Joskus harmittelen sitä, etten pidä banaaneista. Se olisi näppärä ja terveellinen välipala. Mutta kun ei, niin ei. B-kirjain on myös blogi ja bloggaaminen - en olisi uskonut, kuinka tärkeä osa kirjoittamisesta puhumista tästä tulikaan.

C
Ei c-kirjaimeen voi keksiä mitään. Ei ihan oikeasti voi. Tulee mieleen vain kirjailijoita: Coelho, Cameron, Charles Dickens, eivätkä ne tunnu tarpeeksi, että omistaisin heille kokonaisen kirjaimen.

D
Darling. Kill your darlings. Niin vaikea kuin se aina onkin, jälkeenpäin tajuaa tehneensä ainoan oikean ratkaisun.

E
Emmentaali. Vuosikausia kartoin emmentaalia. Sen maku pisti, oli kova ja kitkerä. Kunnes tapasin mustaleiman. Miksei kukaan kertonut aikaisemmin, ettei mustaleima ole sitä samaa kitkeränkatkeraa kamaa kuin muut emmentaalit? Että se ei ole lainkaan kitkerää? E on myös Emilia, pieni runotyttö.

F
Freesaaminen. Ruuanlaitto on ihanaa. Freesaaminen, kalttaaminen, pilkkominen, höyryttäminen, hienontaminen, glaseeraus. Sanoja, jotka tarkoittavat herkullista lopputulosta. Nam.

G
Gradu. Paras osa opiskelua. Nautin oikeasti gradun tekemisestä ja se ilmeisesti näkyi lopputuloksessakin. Gradustani olen myös vilpittömästi ylpeä - yksi harvoista asioista, joista voin sanoa noin.

H
Hevoset. Ratsastusharrastus on tauolla ajanpuutteen takia, mutta onko mitään eläin niin kuin hevonen? Ei ole. Pitääpä hankkiutua äkkiä hevosen selkään, viime kerrasta on seitsemän kuukautta. Sitä paitsi ratsastaminen on paras tietämäni tapa nollata pää kaikesta stressistä.

I
Innostus. Sitä etsin. Elämä kyynistää ja kyynisenä on vaikea innostua mistään asiasta aidosti ja vilpittömästi. Aidot ja vilpittömät tunteet tekevät ihmisen onnellisemmaksi.

J
Jesh! Kamut-sarjakuvan kissan vakiokommentti. Kamut on yksi harvoista luettavista asioista, joille nauran ääneen. Yhä uudelleen ja uudelleen. En kaikille Kamuille, mutta siellä on joukossa logiikan helmiä, joille ei voi muuta kuin kikattaa.

K
Kirjoittaminen. Kirjat. Kirjallisuus. Tarvitseeko tätä perustella? Ei varmaankaan. K on myös koti, samoin kirjoittaminen on koti, niin kuin monesti olen sanonut. Sekä fyysinen että psyykkinen koti ovat tärkeitä asioita. Oma pikku koti on oma pikku turvasatama. K on myös kuulo. Se saisi olla parempi. Näiden lisäksi K on kaverit. Ystävät ovat erikseen, mutta kaverit ovat tärkeitä myös.


Kirjamilla leikkiminen loppuu tältä erää tähän. Palataan joskus asiaan, kun jaksan taas keskittyä hetken aikaa. Nyt viritän kynttilät (kynttilät kuuluvat myös K:hon!) ikkunalaudoille ja yritän vähän rentoutua.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Ei irtoa

Lämpöä on edelleen. Väsyttää työpäivän jäljiltä vähän liikaa, vaikka olen ottanut töiden jälkeen lunkisti. Ei huvita, juurikaan mikään. Varpaita palelee vaikka on huopatöppöset. Olo on lähinnä lattea ja haluton. En todellakaan aio ottaa kynää käteen tänään.