Tänään meitä ottaa pattiin. Tauti ei ole kokenut ihmeparantumista, vaan hiipuu hiljalleen. Hiljalleen hiipuminen on olotila, joka voi myös pysähtyä ja jumittaa pienessä lämmössä ja väsymyksessä vaikka pari kuukautta. Mikä on itse asiassa kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Siis että tauti tekee niin. Ja meitä ottaa pattiin.
Ai että mikä tässä pattiin ottaessa, kun voi pötkötellä kotona Keiko-puvun pusero päällä (housut ovat hukuksissa juuri nyt) ja pehmeät lempifarkut jalassa? Minäpä kerron.
Pattiin ottavia asioita: 1. Työstressi. Mitä pitempään makaan kotona, sitä pahempi töiden kannalta. Juuri nyt kun sattuu olemaan sellainen projektin vaihe, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa kuutisen viikkoa (samoin odottivat kaikki muutkin). Sitten kun se saadaan vihdoin aikaiseksi, minä makaan kotona, enkä edistä omaa osuuttani lainkaan. Hienoa. 2. Kirjoitusstressi. Maata nyt kotona arkipäivänä, kirjoittamatta?! Vaikka niin monta kreikkalaista on hiomatta, Rosmariini kaipaa substanssia ja Alfa leikkuria? Hyihyi, huono ja laiska Rooibos! Ja siinä minä sitten makaan ja yritän todistella, että on pakko levätä, että fysiikka ei kestä, mutta ei kestä kohta enää pääkään, jos lepoa ja rentoutusta ei tule. Selitykset uppoavat järkeen, mutta tunteeseen eivät. Paha omatunto. 3. Liikunta. Juu, ehdinkin taas aloittaa sen sopivasti viime flunssan jäljiltä, ennen kuin tulin uudestaan sairaaksi. 4. Syksy. Ulkona tulee oikea syksy, ja mitä teen minä? Makaan elämäni ohi. Onneksi eilen illalla satoi sentään vettä niin että minäkin kuulin ja saatoin kuvitella olevani osa syksyä. 5. Taudin hidas paraneminen. 6. Se, etten osaa rentoutua. En pysty vain olemaan ja lepuuttamaan ruumista ja mieltä. Koko ajan on huono omatunto. Jos vaiennan työstressin äänen, kirjoitusstressi saa äänensä kuuluville. Ei ole rentoutunut olo. Enkä muista, milloin viimeksi oli. Typerintä tässä on, että minä haluan kirjoittaa, ja silti se aiheuttaa stressiä ja syyllisyyttä.
Välihuomautus: Ulkona sataa. Ihanaa. Kaupunki peittyi harmaaseen villaviittaan, jonka reunoilla on hiukan valoa. Sade hakkaa ikkunoihin ja ikkunalautoihin pieniä kiviä. Äkillinen tuuli reuhtoo vaahteroilta hiukset päästä. Ikkunalaudat kumisevat, rätisevät ja kopisevat.
Takaisin asiaan. Jollain konstila minun pitäisi katkaista tämä flunssakierre ja tämä kaikesta stressaaminen. Ajattelin panostaa rentoutumisharjoituksiin ja ostaa fakiirimaton. Se on varmaan humpuukia, mutta jos se saa minut makaamaan paikallani ja ajattelemaan vain piikkejä selän alla, eikä esimerkiksi töitä, tai kaikkea mitä "pitäisi", niin se on jo saavutus sinänsä.
Liikunta olisi hyvä keino katkaista stressiä, mutta liiku tässä sitten, kun on joku typerä tauti kolmen viikon välein. Tautien jälkeen on pakko pitää kunnon varoaika, sillä olen monesti aiemmin todennut olevani jälkitautien luvattu maa, jollen pidä varaani vaan lähden liikkuman liian aikaisin.
Uskon, että stressiä helpottaisi myös se, että hankkii uusia kokemuksia. Sellaisia, jotka innostavat. Jos vain olen kunnossa parin viikon päästä, pääsen hirvimetsälle ajomieheksi. Se on jännää. Lisäksi siihen kuuluu haahuilua syksyisessä metsässä, mikä on tosi jees. Hirvikeikan jälkeen voisi sitten kehittää jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa.
Näillä yritetään, liikunnalla ja uusilla kokemuksilla, kunhan tästä joskus parannutaan.
Sade loppuu. Otan naistenlehden, karkit, juotavaa ja menen sänkyyn. Siellä odottaa tyynyjen ja peittojen pesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti