Tänään on ollut jo paljon parempi olo kuin eilen. Fyysisestikin kyllä, mutta myös henkisesti. En ole murjottanut. En ole kiukutellut itselleni. Olen muistanut, että kirjoittaminen on tärkeää ja että pidän siitä.
Luin loppuun Cameronin Tyhjän paperin nautinnon. Se ei ollut oikean sivupalkin luettavissa kirjoissa, koska olen lukenut sen jo aikaisemmin ja pidän tuossa lukulistassa vain niitä kirjoja, joiden kanssa on menossa eka kerta. Joka tapauksessa: luin Cameronin loppuun. Kirjoittamisesta lukeminen asetti asioita taas vähän paremmin perspektiiviin. Kirjoitan siksi, että pidän kirjoittamisesta. Kirjoitan siksi, että se tuntuu hyvältä. Niinpä. Ja keväällä minua odottaa virkavapaa, kävi miten kävi, keinolla millä hyvänsä. Kolme ja puoli kuukautta omaa aikaa. Tuskin maltan odottaa. Tänään virkavapaan ajatteleminen ei ahdsta. Viime aikoina se on ollut stressimöykky rinnan alla, sekin, koska virkavapaan saaminen riippuu työprojektin etenemisestä ja se ei etene, enkä pysty vaikuttamaan sen etenemiseen loputtoman paljon. Tänään muistin, että virkavapaa on ihana asia, ja että sitä pitäisi ajatella riemulla, ei ahdistuksella. Helpotus!
Ylläolevan lisäksi olen todennut, että haluan ehkä vähän relata. Haluan iloista rutiinia kirjoittamiseen, en ryppyotsaista. Enkö voisi ajatella, että kiireisenä päivänä se kymmenen minuutin kirjoittamishetki on voitto? Siis sen sijaan, että ruoskin itseäni siitä, että kirjoitin vain kymmenen minuuttia, en puolta tuntia tai tuntia.
Nämä kaksi ajatusta voisi kiteyttää yhteen: Haluaisin olla taas hyväntuulinen. En ole ollut sitä pitkään aikaan. Olen antanut töiden myrkyttää mieltäni sekä töissä että työajan ulkopuolella, eikä siinä ole mitään järkeä. En ole ollut oma itseni viime aikoina. Pohjimmiltani minä olen ihan oikeasti hyväntuulinen ihminen. Ja ihan mukava. Työt saavat minut kuitenkin tuntemaan itseni kiukkuiseksi, alhaiseksi, epäviehättäväksi, inhottavaksi ja luotaantyöntäväksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jonka ystävä en itse haluaisi olla. Jospa tämän flunssabreikin jälkeen jaksaisin taas hetken taistella oikean itseni puolesta. Toivotaan niin.
4 kommenttia:
Sinä taas kirjoitat niin minun olojani! Ihan samoin mietin stressistä ja siitä, miten olen joku muu (pahantuulinen ja luotaantyöntävä epäminä), kun hajotan olemustani esim. työhön. Mutta sinulla kirjoittamiselle omistettu virkavapaa, mahtavaa.
Ole tosiaan armollinen itsellesi kirjoittamisen kanssa. Minä pidän välillä surutta monenkin päivän taukoa, pääni kaipaa lepoa, silti tapahtuu näkymättömissä, omaksi yllätykseksenikin. Minulla toimii paremmin tuollainen systeemi, sanat ikään kuin pakkautuvat ja odottavat sitten sitä hetkeä, kun asetun koneen ääreen.
Katja - hauskaa, kuinka meillä on taas samat meiningit :).
Armollisuus on ehkä maailman vaikein asia ja jos se liittyy kirjoittamiseen, hommasta ei tee yhtään helpompaa se, että kirjoittaminen on niin kovin tärkeää itselle. Ei auta kuin yrittää :).
En yleensä lue blogeja, mutta tänne jostakin eksyin. Ja hyvä niin. Minäkin nimittäin tuskailen kirjoittamisen ja palkkatyön kanssa. Yritän muistuttaa itselleni, että olen itse valinnut kirjoittamisen ja että vuorokaudessa on 24 tuntia, mutta silti toisinaan kiireen tunne stressaa ja tekee minusta ärtyneen, ihmisen joka on täynnä myrkkyä ja hiljaista raivoa. Siis ihmisen joka en halua olla. Tai joka en (mielestäni) oikeasti ole. Lohduttavaa lukea tutuista tunnoista - eipähän näitä työpaikan kahvipöydässä juuri viitsi vuodattaa.
Anonyymi - kiva kun eksyit tänne ja tervetuloa uudelleenkin! Tuo kuvauksesi myrkystä ja hiljaisesta raivosta osuu ja uppoaa aivan tosi kohdalleen. Jotenkin vielä kestäisin palkkatyön muut kurimukset, mutta että se muuttaa minut toiseksi ihmiseksi, sitä on vaikea kestää. Mutta ei kai auta kuin taistella ja toivoa - tsemppiä!
Lähetä kommentti