Edellisen bloggaukseni kommenteissa Tirlittan pohdiskeli, että miksi meitä kirjoittavia ihmisiä vaivaa ajanpuute. Hyvä kysymys. Päätin heti suorittaa pienimuotoisen ruumiinavauksen arjelleni ja miettiä, että mikä mättää, kun aina valitan, ettei ole aikaa tehdä sitä tai tätä tai ainakaan kirjoittaa.
Ensimmäinen ja suuri syy ajanpuutteelle on tietenkin päivätyö. Sitä syytän mielelläni ihan kaikesta. Toistan: ihan kaikesta. Töissä kuuluu viettää päivittäin vähintään se 7 tuntia ja 45 minuuttia. Joskus (aika harvoin) vietän hiukan vähemmän, joskus enemmän. Jos tulen töistä suoraan tai pikaisen ruokakaupan kautta kotiin, olen kotona viiden maissa, hiukan jälkeen ehkä. Sen jälkeen teen tai lämmitän ruokaa, syön ja luen hesarin. Kello on keskimäärin kuusi. Kodinhoidollisiin asioihin menee myös aikaa, ehkä puolisen tuntia. Kello on puoli seitsemän. Avaan koneen, tarkistan meilit, luen seurannassa olevat blogit. Puoli tuntia lisää. Kello on seitsemän.
Kuvitteellisen arkipäiväni kello on nyt seitsemän illalla. Ei paha. Rutkasti aikaa kirjoittamiselle. Esimerkiksi kaksi tuntia kello yhdeksään asti, jonka jälkeen voin hengata netissä vielä jonkun aikaa, ottaa ehkä pientä iltapalaa, katsoa telkkaria ja sitten kello on kymmenen, jonka jälkeen käyn valmistelemaan itseäni siihen, että nukkumaankin voisi mennä. Ei ollenkaan huonon kuuloinen päivä, vai mitä?
Ajankäytölliset ongelmat alkavat siitä, kun todetaan, että tuollaisia päiviä ei juurikaan ole. Ihmisellä on ihan pakko olla muutakin elämää kuin työ-koti-ruoka-koneen ääreen. Esimerkiksi liikunta. Tunti, puolitoista vilahtaa tosi nopeasti kävelylenkillä tai salilla. Kirjoittamiselle jää aikaa tunti tai vähän vajaa tunti. Entä sitten sosiaalinen elämä? Ystävät ovat ihana asia ja heidän näkemisensä antaa kummasti voimia. Joskus pitää myös käydä kaupungilla töiden jälkeen hoitamassa asioita. Aina ei kodinhoitoonkaan riitä se puoli tuntia, pitää imuroida, pestä vessa ja pyyhkiä pölyt. Niin joo ja kirjoja olisi tosi kivaa ja tarpeellista lukea. Aina ei edes pääse lähtemään töistä ideaaliaikaan, vaan on pakko viipyä pitempään ja se on sitten pois kirjoittamisajasta.
Ei siis tarvitse puuhata mitään erikoista, ei tarvitse olla kuutta harrastusta ja kolmea harrastuskerhoa ja silti aika on kortilla. Lisäksi joskus on ihan pakko vain levätä. Sen minäkin alan tajuta. Levännyt ja virkeä kirjoittaja saa ihan eri tavalla aikaan kuin kirjoittaja, joka ei osaa rentoutua hetkeksikään. Lisäksi lepääminen tekee hyvää mielenterveydelle.
Lisätkää tähän soppaan vielä parisuhde ja lapset, niin saatte monen kirjoittajan arjen pohjapiirustuksen. Ei ole helppoa, ei.
Mikä siis on lopputulema? Enkö osaa priorisoida? Minusta tuntuu, että enempää en voi priorisoida niin kauan kuin pitää käydä töissä ja viettää siellä ne kahdeksan tuntia päivässä. Sitä paitsi olen jo priorisoinut: ratsastus jäi, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole kaikkeen. Ilmeisesti nyt täytyy vain tehdä parhaansa sillä ajalla, mitä käytettävissä on ja luottaa siihen, että olen ensi keväänä virkavapaalla ja voin keskittyä kirjoittamiseen. En oikein keksi muutakaan ratkaisua. Eespäin lumessa, mummot!
10 kommenttia:
Erityiskivaa silti kun kävit!
Puspus ja onnistumisia ajan tasapainoiluun.
Oli huippukivaa käydä ja niin kuin kirjoitin, ei tuossa setissä ole mitään, mistä voisi enää luopua - ystävistä etenkään! Toivottavasti nähdään useammin taas!
Ystävistä ei saa luopua koskaan! Ystävät ovat elämän suola, vaikka eivät aina ymmärräkään sitä, että joku jaksaa kirjoittaa monta tuntia päivässä...
Rooibos: vuosikausia taistelleena työvuorojen 8-16 kanssa, olen voinut siirtyä epämääräisempiin työvuoroihin.Heti helpotti.
Aamuvuoropainotteinen työ ei todellakaan omasta mielestäni kannusta jaksamiseen, saatikka sitten säännölliseen kirjoittamiseen.
Tirlittan: Ystävistä ei todellakaan saa luopua.
8-16 -työ on tosiaan hiukan hankala kirjoittamisen kannalta. Toisaalta en voi kuvitella tekeväni myöskään iltatöitä. Lyhyempi työaika voisi olla ihan jees, tai lyhyempi työviikko, jos siellä töissä nyt ylipäätään pitää käydä ;). Luulen kyllä, että pitää. Pankkitilini taitaa olla vahvasti sitä mieltä...
Oletko kokeillut lyhyitä kirjoitussessioita pahoina päivinä? Määräsin itselleni viisi minuuttia kirjoittamista päivässä. Useimmiten aika venyy vaikkapa puolituntiseksi, hyvässä lykyssä pidemmäksikin ajaksi. Mutta jos pahana päivänä ei saa enempää kuin viisi minuuttia, siinäkin syntyy ihan kelpo läjä raakatekstiä muistikirjaan. Yllättävän paljon
Anonyymi: tuo on kyllä ihan hyvä konsti, lyhytkin setti tuottaa tekstiä ja hillitsee kirjoittamattomuudesta aiheutuvaa pahaa oloa. Eikä sillä ole väliä, milloin sen viisi minuuttia tai yhden sivun kirjoittaa - aamulla, päivällä tai vaikka illalla sängyssä. Tuppaa vain unohtumaan kiireisinä päivinä se, että viisi minuuttia kyllä löytyy. Lisäksi joskus on muka niin vaikea kiskoa itseään kirjoittamaan edes viideksi minuutiksi, jos on ihan puhkipoikkikuollut. Mutta pidänpä mielessä tuonkin taas!
Positiivisia puolia nykyisestä työstäsi: olet töissä paikassa jossa todennäköisesti onnistuu lyhennetty työviikko / lyhyempi työaika.
t. ensimmäinen anonyymi
Eka anonyymi: Mutku - mutku - mutku - tahtoo kaiken, eikä vaan vähän ;). En tiedä, todennäköisesti se olisi sitten se neljän päivän viikko, jos olisi pakko valita, eikä olisi sitä vaihtoehtoa, että "ei töitä". Niin. Kai sitäkin voisi miettiä jossain vaiheessa, jos ei tilanne tästä parane radikaalisti. Kovasti sitä haluaa aina kaikki tai ei mitään ja jättää helposti ajattelematta sen fifty-fifty-vaihtoehdon (fifty-sixty).
Kyllä kyllä, säännöllisyys on melkeinpä tärkeämpää kuin se, kuinka monta minuuttia voi käyttää kirjoittamiseen viikoittain. Tunne siitä, että teksti edistyy, vaikka hiljalleenkin, on omiaan pitämään epätoivon etäällä. Koettaa vain käyttää hyvin sen ajan, mikä on.c
Rutiinit rules, niinpä ;).
Lähetä kommentti