Onko pakko? Imuroida? On kyllä. Käydä ulkona? Hyvähän se olisi. Mennä huomenna töihin? Ei, ei ole pakko mennä huomenna töihin.
Järjestin tänään huomiset työni niin, että saatoin ottaa huomisen vapaaksi. Kiltti työkaveri suostui hoitamaan yhden kymmenen minuuttia vievän asian, joka oli ainoa, joka jäi vielä jäljelle kun fiksasin muut asiat. En mene huomenna töihin. Juuri tällä hetkellä en jaksa myöskään iloita siitä. Väsyttää niin jumalattomasti. Itkisin, jos jaksaisin. En tiedä, itkisinkö. On ollut toinen tosi raskas päivä putkeen. Tunteet ovat vaihtuneet aamun mahaa kiristävästä kiukusta lohduttomuuden kautta turtuneeseen ei-mitään-väliä-millään -oloon, pelkoon ja siitä väsymykseen. Nyt ei oikein jaksa tuntea mitään.
Seuraavaksi otan pölynimurin esille. Olen lykännyt sitä jo liian pitkään ja jos aion kerran olla huomisen kotona, on syytä tosiaan imuroida.
Olen pelännyt tänään. Pelkään nytkin niin, että alaleuka väpättää, jos alan ajatella. En haluaisi ajatella, mutta haluan sanoa sen ääneen. Kirjoittaa sen ääneen. Ehkä se pienenee sitten.
Pelkään ihan hirveästi sitä, että lakkaan uskomasta itseeni. Pelkään vielä enemmän sitä, että unohdan, miltä kirjoittaminen tuntuu sielussa (tai mikä se onkaan), että unohdan sen, mikä on tärkeintä. Jos unohdan ja lakkaan uskomasta, mitä minusta jää jäljelle? Mitä jää jäljelle? Ja kun pelkään, en muista kokonaan sitä, mikä on tärkeää eli kirjoittamista. Tiedän, että se on tärkeää, että sen pitäisi tuntua tärkeältä, mutta en pääse tunteen lähelle, siinä päällä on arjen keräämää sälää, turhautumista ja toisarvoisia asioita, ja tuntuu kuin en löytäisi sälän alta muuta kuin opitun pakkomielteen. Se pelottaa kaikkein eniten, koska tiedän, että kirjoittaminen on ainoa, mitä haluan.
Ehkä minä olen vain väsynyt. Minä olen vain väsynyt.
Rupean imuroimaan. Huomenna minulla on koko päivä kirjoittamiselle ja saan sen taas lähelle. Eikö niin?
4 kommenttia:
Huomenna oon uus päivä. Joko voit käydä salilla? Jos se päivä semmoisella lähtis käyntiin. Virtuaalihali.
Kun pelkäät, kirjoita pelkosi 10 min treeninä. Se auttaa. Vastarinta nostaa päätään Sinussa, mutta Sinulla on voimaa se nujertaa. Et Sinä kadota kirjoittamista, etkä uskoa itseesi. Ne ovat Sinussa aina, nyt vain tilapäisesti hetken hukuksissa. Kirjoittaminen kantaa, kun otat kynän käteesi ja annat mennä.
Lämmöllä,
TdW
Itse olen yrittänyt opetella ajattelemaan niin, että pelko jonkin menettämisestä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Koska jos pelkäät menettäväsi jotain, eikö se kerro siitä että se jokin on sinulla? Et voi menettää mitään sellaista, jota sinulla ei ole. Pelko ei vielä vie mitään pois.
Kuuntele, mutta älä vahvista pelkoa. Väitä sille vastaan. Puolustaudu. Pakota se nurkkaan, niin kuin se yrittää tehdä sinulle. Lyttää lattialle ja imuroi pölypussin uumeniin.
Kiitos kaikille rohkaisevista sanoista. Tuo ipin tapa ajatella pelosta on ihan hyvä. Pitää yrittää. Samoin kirjoittamista siitä silloin kuin se iskee. Ja salille, sinne pitäisi päästä. Yritän saada liikunnan taas päiväjärjestykseen ensi viikolla, ehkä sekin auttaa.
Pelossa on se vika, että se jotenkin halvaannuttaa. Pitää kai vain unohtaa se, ja kirjoittaa.
Lähetä kommentti