Haloo, onko minä puhelimessa?

Istun kotona, lattialla. Nenään tuoksuu äsken paistettu ja syöty pihvi (pröystäilyä, sanoo pankkitilin saldo), avoimesta tuuletusikkunasta valuu lattialle palanen maailman rouheimman värisen auringonlaskun tuntua.

Olen käynyt tänään salilla, shopannut monta uutta paitaa (jospa ikuiset työvaateongelmani olisivat nyt hetkeksi ohi)(pröystäilyä, sanoo pankkitilin saldo!) ja hengannut kaupungilla. Olen myös ajatellut kirjoittamista ja jutellut siitä puhelimessa erään kaverin kanssa. Olen ajatellut Alfaa, ensimmäistä, olen ajatellut Rosmariinia, viimeisintä. Rosmariini taitaa olla yksi Kreikkalaisista, vaikka nimestä voisi luulla muuta. Alfa taas - miksi en tajunnut sitä itse? Ehkä ajatus oli ollut jossain takaraivossa, mutta ei ollut pukeutunut vielä, niin tutulta se tuntui. Alfa pitää viipaloida. Viipaleista rakennetaan kaksi tekstiä. Tai vähintään se yksi, se pääasia. Kill your darlings. Ainakin tällä hetkellä olen varma, että Alfa toimii paremmin, kun halkaisen sen kahtia. Siinä on kaksi tarinaa, jotka tietyllä tavalla peilaavat toisiaan, mutta tavaraa taitaa olla liikaa yhteen novelliin. Voi olla, että jännitekin kärsii, kun välillä hypätään tarinasta toiseen. Taitaa olla siis viipalointihommia tiedossa ensi viikolla.

Lattialla vieressäni on järveksi levinnyt kasa Kreikkalaisten printtejä ja kaksi kirjoitusvihkoa. Yksi täysi ja yksi vasta aloitettu. Sohva selän takana on tumma ja tukeva, tuntuu turvalliselta. Toivon, että tänään virinnyt kalpea toiveikkuus kestää. Huomenna yritän keskittyä kirjoittamiseen ja käyn kunnon kävelylenkillä. Jospa saisin tasapainoa ja virtaa vietäväksi mukanani ensi viikkoon. Jospa saisin nukuttua paljon, karkotettua olan takana taukoamatta vaanivaa väsymystä.