Yletyn tänään taas melkein laidasta laitaan näiden mielialojeni kanssa. Tuon edellisen postauksen jälkeen ripustin pyykit, latasin koneen uudelleen ja kirjoitin eilen hahmottelemani raakatekstinovellin puhtaaksi koneelle. Se sai koodinimen Rosmariini. Luulen, että tästä lähtien koodaan tekstini mausteyrteillä.
Rosmariinin sanotaan poistavan väsymystä. En usko, että homma hoituu sillä, että nimeän tiedoston rosmariiniksi, mutta vähän parempi mieli on. En ole enää niin toivoton. En samalla tavalla väsynyt kuin ennen kirjoittamista. Silti mietin vähän, että joskus pitäisi kai levätäkin, ilman stressiä. No, ehtiihän sen huomenna, tai ylihuomenna, tai ensi viikolla ja viimeistään ensi kuussa, eikö vain? Ja huomenna, kun tulen töistä, kiroan taas matalaa verensokeriani ja masentuntutta oloani... Olen niin ennalta-arvattava.
8 kommenttia:
Hieman samanlaisten ajatusten kanssa painiskellessani keksin tänään muka ratkaisun siihen, miten työikäinen väki saadaan jaksamaan ja miten työttömyys vähenee: systeemiksi viikko töitä, viikko vapaata.
Jos tuollainen tilaisuus tarjoutuisi, tarttuisin välittömästi kiinni. :)
Ei tuo tuollainen kuitenkaan oikeasti toimisi, mutta ainahan sitä saa unelmoida...
Hippiehurrey: Saa unelmoida, toki! Ihan ok vaihtoehto olisi myös yksi päivä töitä viikossa ;). Saahan sitä unelmoida... ;)
Tuo yksi viikko töitä ja toinen vapaata toimii muuten ihan oikeasti! Sellaiseen kun pääsisi tässä elämänvaiheessa kiinni, niin mukavaa olisi. Tosin tuo päivä viikossa töitä ei myöskään kuulosta pahalta....hmm...valinnanvaikeutta ilmassa;)Minulle tuli Rooibos tuosta edellisestä viestistäsi surullinen olo, vaikutit niin kovin väsyneeltä...Voimia!
Tirlittan - kiitos voimatoivotuksesta. Voimia taidetaan tarvitakin. En tiedä, mikä tässä väsymisessä nyt on, mutta ankealta se tuntuu, kun mikään ei oikein huvita. Pitäisi kai opetella lepäämään kotonakin, ilman sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei kirjoita. Tai sitten pitäisi hankkia elämä ;).
Rooibos hei. Miten valtavan lohdullista oli taas lukea näitä tekstejäsi. Minulla on ihan samaa. Uin mustassa vedessä, uppoan syvemmälle ja syvemmälle. Hormonit ja verensokeri eivät helpota oloa ollenkaan, tuntuu että pahemmaksi on mennyt.
Ei oikein jaksa edes yrittää enää, kun tuntuu täysin turhalta ja vesi on niin sakeaa. Melkein antautuu tälle ololle eikä se vaikuta kauhean hyvältä vaihtoehdolta, pikemminkin pelottavalta.
Tirlittan ehdotti yhtä päivää viikossa töitä ja loput vapaata. Minulla on nyt suurin piirtein niin, oikeastaan vähemmän, mutta... kirjoittaminen vaatii taloudellista tukea. On epävarmaa ja ahdistavaa kirjoittaa, kun oikeasti pitäisi olla rahatöissä. Kaikki väliajat menevät stressaamiseen (miten selvitä laskuista ja saada perheelle ruokaa). Tällainen haahuilu syö itsetuntoa, ei Suomessa arvosteta ihmisiä jotka eivät ole päivittäin töissä, palkkatyö määrittelee ihmisen arvon. Minä pyörittelen alan vaihtoa, etsin tässä ohessa väylää tehdä työtä jota voi tehdä kokopäiväisesti ja joka ei tulisi totaalisena kotiin mukaan ja vaivaisi lomilla ja viikonloppuina, kuten opetyö. Pitää itse jaksaa uskoa siihen, että vielä tästä tulee jotakin. Ja kun ei itsekään kuitenkaan aina usko. (Huokaus.)
Katja - kuvasit tunteitasi juuri niin kuin minustakin tuntuu. Syvää vettä, melkein halua antautua, ja se saa aikaan hirveän pelon. Jos minä en jaksa yrittää, kukaan muu kuin minä ei kärsi siitä :/.
Tuo on varmasti totta, että vaikka päivä viikossa töitä on ajallisesti ihanaa, se ei ole sitä taloudellisesti. Aina on joku asia, joka stressaa kirjoittamisen päästä.
Mutta yritetään - tsemppiä Katja sinne, pienin askelin eteenpäin, tai pysytään edes paikallaan, ei valuta taaksepäin. Voimahalaus!
Kyllä ihan oikeasti on masentavaa, kun talous ei anna periksi siinä, mitä ruumis ja henki janoaa. Samalla viivalla näköjään ollaan kaikki... Unelmat on unelmia ja todellisuus jotain ihan muuta. Mistä tulisi se rikkaus; tipahtaisi taivaalta? Ja antaisi kirjoittajalle vapautuksen rahan kahleesta?? Runollista, eikö?;) Välillä ottaa kyllä pattiin niin perskatisti tämä finanssipolitiikka. juu, huokaus ...)
Tirlittan: Mutta kun minä en suostu siihen, että unelmat on unelmia ja tosielämä tosielämää, en suostu, en! *polkee jalkaa* Enenenenenen!! Kaikki tänne heti nyt!
Ai mitenniin kärsimätön? Ai mitenniin jääräpäinen ;)? Mutta kun ihan oikeasti, minä en suostu, minä en halua suostua siihen, että epäonnistun! *polkee jalkaa varmuuden vuoksi vielä vähän lisää*
Lähetä kommentti