Sataa, ihanaa. Muuta erityisen ihanaa ei sitten olekaan. En ole imuroinut tai muuten raivannut kotia. Ei ole ehtinyt tai jos olisin ehtinyt, en ole jaksanut. Uni houkuttaa nytkin, silittää viilein sormin ohimoita. Se onkin ainoa täällä, joka silittää. Voisin mennä kylpyyn lukemaan ja pohtimaan syntyjä syviä, mutta en tiedä huvittaako. Ei ehkä vielä. Mietin uudestaan joskus yhdeksän kieppeillä. Kylvystä pitää päästä melko suorilta sänkyyn.
Kirjoittaminen. Se on kovin vaikeaa. En usko itseeni. Olen kirjoittanut tänään hiukan raakatekstiä, jopa yhden itseäni innostavan pätkän. Olen sen lisäksi miettinyt syntyjä syviä. Masentunut niistä hiukan. Onko minulla mitään toivoa, oikeasti? Vai lyönkö vain päätäni seinään? Ikuisesti? En ole hyvää seuraa tänä iltana, en vastaa puhelimeen, enkä jaksa tuntea siitä huonoa omaatuntoa - mikä taas aiheuttaa huonoa omaatuntoa.
Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että kirjoittamiseen pitäisi saada sitä jotain - irrottaa sovinnaisesta, päästää irti ja irrotella hiukan. Tuntuu etten edisty siinä. Olen tylsä, tasainen, moitteeton, mutta niin kovin mitäänsanomaton. Ai minäkö? Niin, minä tai kirjoitukseni - eivätkö ne ole samasta puusta, eikö kehittyminen kirjoittajana vaadi myös omien luonteenpiirteiden muokkausta? Olen hiukan kontrollifriikki, haluan aina olla oikeanlainen. Siksi kirjoitan "oikeanlaista" tekstiä, mutta "oikeanlaisuus" kun ei riitä, pitäisi olla säröä, jotain kiinnostavaa, johon jäädä kiinni. Enkö se ole minä? Eikö se tee minusta vajvaista, jos tekstini ovat? Tiedän kyllä, ettei tämä kuulosta fiksulta. Tiedän, etten ole sen enempää tai vähempää "hyvä ihminen", ihan sama miten kirjoitan. Voi apua, miksi ihmisellä pitää olla näitä fiksaatioita, että pitää olla jonkunlainen, pitää olla uskottava, pitää olla "oikeanlainen"? Juuri nyt tuntuu, että vaikka onnistuisinkin päästämään irti kirjoittaessani, en onnistu siinä kreikkalaisten kohdalla.
Tapaan kontaktin huomenna. Hän on lukenut kaikki kreikkalaiset ja sanoo niistä minulle jotain. Osa tästä kirjoittajaitsetunnottomasta olosta johtuu jännityksestä, ihan varmasti. Osa siitä, että alennan itseni valmiiksi, jottei se tunnu niin pahalta, kun Kontakti tekee sen huomenna. Ja osa on ihan oikeasti sitä, että tajuan taas, kuinka vaikeaa tämä kaikki on. Kirjoittaminen. Siinä kehittyminen. Se masentaa.
Tänään bongasin luvussa olevista kirjoista kaksi harjoitusta. Ensimmäinen oli se, että kirjoitetaan novellista kaksi ensimmäistä kappaletta sekä viimeinen kappale. Sitä kokeilin jo, se toimi yllättävän hyvin. Ja oli yllättävän hauskaa, kun ei tarvinnut tarkalla tasolla tietää, mitä tapahtui, vaan pystyi kirjoittamaan lopun ihan niin absurdiksi kuin halusi, vailla huolta siitä, että miten hitossa siihen päädyttiin. Ja tietenkin tehtävää voi jatkaa niin, että kun on ensin kirjoittanut alun ja lopun, kirjoittaa sen jälkeen keskikohdan.
Entä se toinen tehtävä? Kirjoita siitä, mistä et haluaisi kirjoittaa, siitä, mikä ei ole luontevaa. Epäluontevaa voi olla aihe tai tyyli tai molemmat, mutta tarkoitus on kokeilla epäluontevaa kirjoittamista siinä toivossa, että löytyy uusia tapoja käsitellä asioita tai tekstiä. Tämä harjoitus on vielä tekemättä ja painiskelen juuri itseni kanssa siitä, että alanko kirjoittaa, vai teenkö tämän joskus toiste. Aloitin jo sen verran, että kirjoitin raakatekstivihkoon kaksi tai kolme sivua aiheita, joista en halua tai joista en osaa kirjoittaa. Usein ne ovat sama asia. Nyt ei tarvitsisi kuin bongata tuosta listasta aihe, ja alkaa kirjoittaa. Ongelma vain on se, etten halua kirjoittaa niistä asioista.
Odotan huomista. Huomenna sammutetaan toivo ja osoitetaan minulle taas paikkani, joka on paljon alempana kuin toivon, haluan ja kuvittelen. Sitten jatkan taas aherrusta, siellä alhaalla. Hiukkasen murrettuna. Surullista ja ankeaa. Jollain tapaa lohdutonta, että aina joutuu pettymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti