Tänään on ollut akkujenlatauspäivä. Nukuin pitkään, söin liian vähäisen aamupalan ja sitten pyörän selkään. Aurinko paistoi, oli uskomattoman lämmintä ja keskuspuistossa oli ihana tuoksu. Siirtolapuutarha toisensa perään, kitkerän keltaisia kukkia, aurinkoa, varjoa, aurinkoa, varjoa, taluttamista mäkien päälle, extempore-reittivalintoja, suklaakarkkeja energiatankkaukseksi, iloista viiletystä, palsamien tuoksuttelua, kova hiekkatie renkaitten alla. Sitten tukeva leipä välipalaksi, sitten kotiin. Pesin koneellisen pyykkiä, tiskasin ja tiskauskirjoitin neljä sivua raakatekstiä. Kokkasin. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Pinaattihöystö tuoreella valkosipulilla maustettuna oli jumalaista. Tällaisia päiviä tarvitaan. Kirjoittaminen on ollut mielessä ja olen kirjoittanut, mutta olen myös nähnyt uusia maisemia, nähnyt asioita, joita en tiennyt olevan olemassa. Olen tuntenut tunteita. Olen ollut monta tuntia ulkona.
Pyöräretki oli loistokas myös siksi, että löysin retkeltä asioita, joista tiedän haluavani ehdottomasti kirjoittaa. Tärkeitä asioita. Koskettavia asioita. Kirjoitin niistä jo hiukan raakatekstiä ja yritän olla ajattelematta, suunnittelematta kovin paljon. Niin monta kertaa olen jo todennut, että jos minulla on suunnitelma, kun alan kirjoittaa, tekstin saattaminen säädylliseen kuntoon on todella vaikeaa. Jos taas alan kirjoittaa ilman mitään aavistusta siitä, minne päädyn, teksti on yleensä valmiimpaa ja ylipäätään se vaatii vähemmän itkua ja potkimista. Suunnitelmat eivät koskaan toteudu, en saa niitä oikeanlaisina paperille, ne pidättelevät minua ennalta määrätyllä polulla, enkä näe tienhaaroja ja parempia polkuja, vaikka risteykset olisi varustettu stop-merkein ja tienviitoin. Kun vain kirjoittaa ilman tietoa siitä, mihin on menossa, saattaa löytää itsensä jostain hienosta ja ihmeellisestä paikasta, johon ei olisi ikinä päätynyt, jos olisi suunnitellut asian etukäteen.
Tämänpäiväinen pyöräretkikin oli kai siksi niin hauska, ettei meillä siskon kanssa ollut etukäteen juurikaan suunnitelmia. Menimme sinne, mihin polkupyörät halusivat, koukkailimme sivupoluille, löysimme aarteita.
2 kommenttia:
Keskuspuisto on ihana. Minulla oli siellä hyvä suppilovahveropaikka vuosia sitten, mutta metsän harvennuksen myötä sienet katosivat. :( On niitä paikkoja varmasti muitakin, mutta en ole vielä jaksanut lähteä etsimään.(Polkupyörästäkin on takakumi rikki, höh)
Olen myös huomannut, että luonnossa liikkuminen saa ajatukset virtaamaan ja helpottaa luontokuvausten tekemistä. Talvisin, kun istuu melkein koko ajan sisällä ja liikkuu kaupungin ankeilla kaduilla, luonto tuntuu usein niin hirvittävän kaukaiselta. Nautitaan siis lämpimästä syksystä niin kauan kun sitä kestää!
Suppilovahverot keskuspuistosta kuulostavat aika rouhealta :). Minä olen huomannut, että mikä tahansa uusi kokemus antaa kirjoittamiseen sysäyksiä. Siksi kannattaa tehdä ennen tekemättömiä asioita.
Lähetä kommentti