May the Force be with you

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Selibaatti

Pieni kirjoittamistauko. Ehkä tämän viikon pituinen. Alkuviikko omasta tahdosta, loppuviikko olosuhteiden pakosta. Ai että mikä on oma tahto pitää kirjoitustaukoa? Käsiparka. Käsiparat. Töissä eräs projekti vetelee viimeisiään ja kädet ovat sitä mieltä, että kiitti, meillekin riitti. Hermoja nyppii, kyynärvarsia jomottaa. Lepuutan nyt pari päivää. Haudon kylmäpakkauksella, pidän lämpimänä, suostuttelen särkyä pois, käyn hakemassa akupunktioneuloja, juttelen nätisti, käärin villaan, näytän telkkariohjelmia ja muuta elämää, pidän erossa näppäimistöstä ja kynästä. Tule tule hyvä käsi älä tule paha käsi.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Otsikoton

Aamupäivällä kävin lenkillä silloin, kun aurinko vielä pilkahteli. Ketunleipää, kieloja, kalliokieloja, pieniä miniatyyrikokoisia monivärisiä orvokkeja kallioilla. En koskaan muista niiden orvokkien nimeä, vaikka aina katson kasvikirjasta joka vuosi. Ehkä keto-orvokkeja? Nuupahtaneita valkovuokkoja ja parhaimmillaan olevia voikukkia. Oli ihanaa.

Kirjoituskahvila oli tänään täynnä. Niin täynnä, että siellä oli eräs kanssakirjoittajista. Kun vähän väljeni, hän tuli pöytääni. Ensin mietin, että häiritseekö se, että niin pienessä tilassa on läsnä joku, jonka tunnen, mutta ei se mitään häirinnyt. Istuimme samassa pöydässä, vaihdoimme jossain kohtaa muutaman sanan kirjoitusprojekteistamme ja kirjoitimme. Oli yllättävän rauhoittavaa ja mukavaa, että kädenkantaman päässä joku toinen kirjoitti myös.

Pitäisi - siis haluaisin - kirjoittaa raakatekstiä uudelleen, vihkosta koneelle. En kuitenkaan ole ihan varma, onko se vasta huomisen hommia. Ulkona on vuorotellen viileämpää ja lämpimämpää ja tuulee ja välillä ripsuttaa sadetta. Ehkä kirjoitan sen yhden hyvän, lyhyen, tänäänkirjoitetun pätkän koneelle nyt heti?

Mielessä heilahtelee kuvia, joista saan melkein kiinni. Onko se joku elokuva vai unia viime yöltä vai jotain, mitä en ole vielä kirjoittanut?

lauantai 25. toukokuuta 2013

Resepti (hämmentävää kyllä)

Kyllä. Tiedän, että kello on yli kaksi. Ei, en erityisesti pidä suklaasta edelleenkään. Tein tänään mutakakkua elämäni ensimmäisen kerran ihan vain siksi, että minusta se on niitä ruokia, joita pitää tehdä kerran elämässä. Jos teen niin vielä toiste, otan kopin tuosta mustapippurioptiostani, ja laitan sitä ½-1 teelusikallista. Tai mikä nyt hyvältä tuntuu. Yksinään suklaa on tylsää. Niin, lisäsin taikinaan myös 1/4 teelusikallista suolaa. Seuraavan kerran lisään vähän enemmän. Olihan se hyvää noinkin, vaniljajätskin kanssa, mutta väitän, että mustapippurin (tai vaikka sitruunankuoren) kanssa parempaa.


perjantai 24. toukokuuta 2013

Valinta II

Kirjoitin aamulla kahvilassa pari tuntia. Kävin kaupassa, söin lounasta, kävin pyöräilemässä. Nyt aloitan seuraavan parituntisen kirjoitussession. Jos kirjoitan tänään neljä tuntia, olen ollut tosi ahkera ja saanut paljon aikaan. Se on tavoite. Neljä tuntia ei tietysti kuulosta paljolta, mutta on se minulle. Kirjoittaminen ei ole pelkkää kirjoittamista, pitää olla myös aikaa ajatella kirjoittamista. Etenkin näinä aikoina, kun kirjoittaminen varastetaan vapaapäivinä työpäivien joukosta. Se ei ole koskaan samaa kuin kirjoittaa monta päivää peräkkäin ilman olalla istuvaa tietoisuutta siitä, että käytettävissä on vain tämä yksi päivä.

Kun pyöräilin kielontuoksun läpi ja nuukahtavien valkovuokkometsien halki, ajattelin näitä vapaapäiviäni. Miten järkevää on, että otan vapaapäiviä. Miten järjettömän paljon ne lisäävät elämänlaatuani. Miten paljon ne merkitsevät. Ja entä sitten syyskuu, jonka olen melkein kokonaan pois töistä. Siitä tulee ihanaa. Miten hienoa se on. Ja miten paljon siihen kuluu rahaa. Paljon enemmän kuin näihin palkattomiin vapaapäiviin, joita poimin aina silloin tällöin. Ja miten tänä vuonna tulen odottamaan syyskuuta vielä enemmän kuin tavallisesti.

Toivon, että osaan jatkossakin tehdä valintoja, jotka lisäävät elämänlaatuani ja kirjoittamisen määrää.

Pyöräilin metsän halki. Ketunleipä kukkii jo, ja sananjalat oikaisevat lehtiään tiukoilta rullilta.

Valinta

Miten on tällaisiakin päiviä, ettei tunnista tunteitaan ennen kuin on liian myöhäistä. Päiviä, joina taivas on tasainen ja puut vihreitä ja tuoreita ja ilma viileä eikä kuitenkaan kylmä ja vedessä väreitä vain pinnalla, muuten se on liikkumatonta. Muistan kesän kolmetoista vuotta sitten ja ajatuksen siitä, että jos pitää olla onneton, olisin ihan mielelläni onneton, jos vain se tapahtuisi Atlantin rannalla, missä rinteet ovat lempeän jyrkkiä ja korvissa aina meren hengitys, ei koskaan vähempää, ja missä linnut kerääntyvät iltaisin meren ylle pyörteileviksi pilviksi ennen nukkumaanmenoa.

Tänään olen oppinut taas, että voin valita. Vaikka kaikkea ei voi valita, niin niistäkin asioista, jotka tulevat annettuina, voi valita jonkun pienen, niihin liittyvän osan. Niin kuin sen, miten niihin asennoituu, miten suostuu asennoitumaan.

En voi lopettaakaan, mutta silti sanon, että kirjoittaminen on valinta.  Olen valinnut sen jo kauan sitten ja valitsen sen joka päivä uudestaan. Valitsen sen joka kerta uudestaan, kun kirjoitan. Kaikkea en voi valita tapahtuvaksi, tämän voin.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Vetinen päivä

Kävin kevään ensimmäisellä juoksulenkillä. Vaatimatonhan se oli (ja sitäkin vähää varmaan kadun huomenna, kun jalat ovat umpitukkia ja todennäköisesti melkein parantunut, kolme viikkoa podettu tautini innostuu uudelleen), mutta kiva. Ja märkä. Pääkaupungissa on nimittäin satanut tänään koko päivän ja erityisesti satoi silloin kun minä leikin vakavamielistä liikunnanharrastajaa. Ne muut hullut, jotka juoksivat kaatosateessa, näyttivät maratoonareilta ja etenivät kuin pikajuoksijat, ja sitten minä, hölkötellen, vesi valuen pitkin naamaa ja haistellen pisaroiden väleissä pursuvaa ilmaa. Menin lenkille, koska olin päättänyt niin, vaikka en tiedä oliko tuo nyt niin järkevää ja kuivuvatko lenkkarini ikinä. Osa juoksuhingustani johtuu varmaan siitä, että olen lukenut viime illat unilukemisena Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. No, nyt tuli käytyä. Eikä siitepöly vaivannut. Ei tuossa sateessa.

Väsyttää ihan hervottoman paljon. Arvon, että mitä teen. Vaihtoehtoja löytyy: tiskaaminen, sohvalla makaaminen, kirjoittaminen, taustamateriaalin lukeminen. En ole ihan vielä päättänyt, enkä tiedä jaksanko päättää. Ehkä vain katson, mitä tuleman pitää.

Huomenna on minulle perjantai, koska en ole töissä perjantaina. Ja syyskuu on minulle ihana, koska tänään varmistui, että olen syyskuussa neljä viikkoa vapaalla. Neljä viikkoa kirjoittamista ei ole paljon, mutta se on ihan älyttömän paljon verrattuna tähän, että iltaisin pari tuntia, eikä sitäkään joka päivä.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Mitäänsanomaton

Tänään ei ole ollut erityisen hyvä päivä. Penseä haluttomuus kävi kodiksi, eikä ole vieläkään väistynyt. Ehkä huominen on reippaampi. Ehkä nukun ensi yönä paremmin, sillä sekin voisi auttaa.

Ruuan kanssa selailin vähän uuteen projektiin liittyvää lähdekirjallisuutta. Taustamateriaalia. Siitä tuli vähän parempi mieli, sillä löysin tietoja yhden henkilöhahmon henkilöhistoriaan. En kyllä vieläkään voi väittää olevani mitenkään reippaudella tai hyväntuulisuudella pilattu, mutta ehkä aavistuksen vähemmän murjotuksissani.

Että sellaista. Mitä tässä muuta lätisemään.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Rooibos toistaa itseään

Toistan itseäni nykyään niin paljon, että mietin välillä, pitäisikö jättää bloggaamatta tänäkin päivänä. Mutta kun ei ole mitään uutta. Tätä vain: töissä, kahvilassa kirjoittamassa ja nyt illalla sitten jotain pientä arkijuttua. Ja kirjoittaminen, tasan tunti, sivuja tasan sen verran kuin tunnissa käsin ehtii kirjoitusvihkoon (12) ja taas pätkiä uuteen projektiin. Noita pätkiä pitäisi alkaa kiireesti kirjoittaa puhtaaksikin, eikä vaan suoltaa kirjoitusvihkoon, mutta kun on se ylellisyys, että raakatekstiä tulee, ja kun on niin vähän aikaa kirjoittamiselle, niin näin se kulkee. Jonain toisena päivänä kirjoitan puhtaaksi taas. Tai eihän se mitään puhtaaksikirjoittamista ole, vaan kirjoittamista, editoimista ja muokkaamista ja lihottamista ja sen ihmettelyä, että jaa, tälläisenkin pätkän olen kirjoittanut raakatekstinä, eikä siitä ole mitään muistijälkeä.

Kotona on kuuma. Seinät puhisevat lämmintä. Pitää ilmeisesti aloittaa kesäkausi ja ottaa peitto pois pussilakanasta, totutella taas nukkumaan pelkän pussilakanan alla. Nukuin huonosti viime yönä, heräilin ja näin outoja unia ja olin ihan katkonainen ja aamulla väsytti taas niin, että silmiä kirveli. Nytkin voisin vain nukkua, mutta en nuku vielä. Hiukan hidas tosin olen, mutta ei sillekään anneta nyt aikaa.

Kyselin silloin jollain menneellä viikolla niistä viimeisistä kustantamoista, että mitä Kreikkalaisille kuuluu, ja missä vaiheessa lukeminen on. Yhdeltä en ole saanut minkään valtakunnan vastausta, toisesta ilmoitettiin kauhean iloisesti ja herttaisesti, että tuolla se on vielä lukemattomien pinossa ja kolmannesta ilmoitettiin, että tutkivat asiaa ja palaavat. Ei se mitään, vaikka eivät palaisi, kukaan, Kreikkalaiset nukkuu ruususen unta ja minä keskityn uuteen projektiin ja siihen, että pitäisi pestä ja silittää ja laittaa ruokaa ja päästä lenkille vihdoin yskän jäljiltä ja odottaa muita elämän asioita malttamattomana ja malttaa niiden odottamisen kanssa ja olla sosiaalinen ja kevätkunnostaa pyörä ja nojata aurinkoon ja palauttaa kirjastokirjat ja raivata ja huohottaa ja nukkua ja nähdä unia ja olla optimistinen ja luottaa.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Ääneen ja ajatuksissa

Viime päivinä on tapahtunut yhtä sun toista ja varsinkin sitä kolmatta. Kaikkein parasta on kuitenkin se, että kaikesta tapahtumisesta huolimatta on tapahtunut myös kirjoittamista. Loppuviikon piti olla sellainen, etten ehdi kirjoittaa, ja äkkiä ehdinkin melkein joka päivä. Tätä lisää. Olen siis kirjoittanut. Istunut kirjoituskahvilassa melkein joka päivä. Juonut kuppikaupalla earl greytä, kupin pohjat aina kylmenneinä kun tee unohtuu ja käsi kirjoittaa. Olen alkanut kutsua uutta projektia ääneen kässäriksi, olen sanonut ihmisille, että sellainen on olemassa. Olen hymyillyt siitä puhuessani. Hassua ehkä sinänsä, puhua kässäristä, vaikka se on vielä käsinkirjoitettuna silppuna kirjoitusvihoissa, koneelle olen saanut sitä vasta yhdeksän, kymmenen sivua. Mutta ei se muoto vaan se ajatus. Tuntuu sitäpaitsi hyvältä olla jo tässä vaiheessa - että voin sanoa ääneen kirjoittavani uutta kässäriä. Olen tiennyt sen itse jo tammikuun ensimmäisestä viikosta asti, mutta aluksi en uskaltanut myöntää sitä melkein edes itselleni, etenkään kun ei ollut mitään takeita siitä, tuleeko koko jutusta mitään vai loppuuko sanottava heti alkuunsa.

Tänään löysin kahdelle sivuhenkilölle nimet. Luulen, että kun sain nimet, on helpompi löytää sekin, mikä on heidän tehtävänsä. Huomaan kirjoittaessani, että tietyt kuvat ja aiheet toistuvat tekstissä. En ole vielä varma, mitä ne tarkoittavat, mutta uskon, että jos alitajunta sinnikkäästi toistaa minulle noita kuvia, niin niillä on tarkoitus. Voi olla, että se tarkoitus selviää minulle vasta sitten, kun joku muu sen osoittaa, mutta ei se haittaa.

Pääni sisus ei ole ihan järjestäytynyt tänään, se on sumuinen palapeli, jonka palaset liikahtelevat ja vaihtavat paikkaa. Elimistö kirkuu päiväunia ja sitten kun olen nukkunut, syön. Käsivarressa on mustelma, josta en tiedä mistä se on tullut, sääressä toinen. Kaikki on ennallaan ja ei kuitenkaan ole. Ulkona on vihreää ja minulla on juuri niin raukea olo niin kuin usein kirjoittamisen jälkeen on.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Maadoittuminen

Haluan kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa. Sain lahjaksi huomisillallekin kirjoitusaikaa. Tänään kävin kirjoituskahvilassa. Oli autuasta. Eikä tarvinnut tilata teetä, vaan kun kävelin sisään ja tervehdin, tiskin takana alettiin jo valmistaa earl greytä. Kumma miten tuollaisesta asiasta voi tulla niin iloiseksi. Kai se on sitä, että ihminen kaipaa luonnostaan (?) sitä, että hänet huomataan. Ainakin jos se huomaaminen tulee sopivalta taholta.

Niin, menin kirjoituskahvilaan ja kirjoitin. Oli autuasta. Miten voikin olla vieläkin tuon uuden projektin kanssa autuasta. En ymmärrä, mutta otan vastaan kyllä, vähän hämmentyneenä ja nöyränä ja kiitollisena ja innostuneena. Ja tiedän, että jossain vaiheessa pitää alkaa kirjoittaa muitakin ääniä ja muita aikoja kuin tuota yhtä ja samaa, mutta ne muut ovat vielä hiukan hämärän peitossa, joten nautin nyt siitä, mitä on ja tulee. Sivujuonen päähenkilö on tiedossa, mutta se ei, että mitä hänen elämässään tapahtuu. Toinen aika on tiedossa, mutta sitä en voi kirjoittaa vielä, en vain voi, aika ei ole sopiva, enkä ole löytänyt ääntä. Luulen, että kun kirjoitan tuon toisen ajan, tarvitsen siihen monen monta päivää keskeytyksetöntä kirjoitusaikaa. Se ääni tulee olemaan sellainen, jota ei voi laittaa telakalle työpäivän ajaksi ja kutsua esiin parina iltana viikossa. Tiedän siis, ettei tämä tule olemaan kaikki tätä samaa, että menen ja kirjoitan ja aina löytyy joku kohta tai kohtaus, joka haluaa tulla kirjoitetuksi. Tulee olemaan hankalaa ja paljon pähkäiltävää. Siksi aionkin nauttia tästä sujuvasta autuudesta niin kauan kuin voin.

Kirjoittaminen on ollut viime aikoina sellaista, että tuntuu niin kuin juurtuisin ja maadoittuisin kirjoittaessani. Vartalo rentoutuu ensin, hakee rentoutta maasta ja kasvattaa juuret maahan. Hassuimman tuntuista on, että silloin sydän läpättää vielä levottomasti, kelluu hetken jotenkin liian ylhäällä rentoutuneeseen vartaloon verrattuna, mutta rauhoittuu sitten kirjoittamisen myötä, laskeutuu omalle paikalleen rintalastan taakse ja ottaa maadoittuneen rytmin. Sitten kaikki on vain sanoja. Sanokaa, että kirjoittaminen ei ole fyysinen kokemus, vaan pelkkää aivotyöskentelyä, niin minä puistan päätäni. Minun fysiikkani reagoi kirjoittamiseen, on aina reagoinut. Sekä tekstin sisältöön että myös kirjoittamiseen tekona. Ehkä siksi tykkään niin paljon käsin kirjoittamisesta, koska sekin on fyysistä.

Niin kauan kuin tätä helppoutta ja hyvää kirjoitusoloa jatkuu, otan sen vastaan niin kuin lahjan. Joka kerta olen yhtä ihmeissäni, että saan vielä pitää sen luonani. Kiitän siitä, vaikken tiedä ketä.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Riippuvuuksia

Tuntuu kuin kirjoittamisesta olisi kuukausi. Vuosi. Ihmisikä. Iäisyys. Siis viime viikosta. Tiedetään, tiedetään. Olen kuitenkin tottunut saamaan annokseni tasaisin väliajoin, joten hittoako minä sille voin, jos tulee vieroitusoireita. Ne kampataan huomenna. On tietysti muutakin hommaa, mutta on myös kirjoitushommia. Pakko päästä kynään käsiksi, koska ylihuomenna ja perjantaina sille ei ole aikaa. Viikottainen annos, siis.

Vieroitusoireita on myös muusta kuin kirjoittamisesta. Salmiakki. Ja nyt jopa niin paha, että ehkä jopa ylipäätään mikä tahansa makea. Vaarallista. Uneksin kirjoittamisesta, nukkumisesta ja suolaisista salmiakkiautonrenkaista. Taantuisi tämä sitkeä yskäni, niin pääsisin harrastamaan taas liikuntaa - se auttaa makeanhimoonkin. Ja suolaisen. Kirjoittamisriippuvuuteen se ei auta.


maanantai 13. toukokuuta 2013

Odottaa metsää puilta

Kyllästyin tänään siihen, että kustantamot A ja D eivät vastanneet parin kuukauden takaisiin kyselyihini novellikokoelmakässäristäni mitään. Niinpä kopistelin tänään vähän sekä A:ta että D:tä ja kaupan päälle vielä E:tä. Jos nytkään ei irtoa muuta kuin hiljaisuutta, pitäkööt minun puolestani hylsynsä - en minä niitä tarvitse jatkaakseni uuden projektin kanssa eteenpäin. Totesin vaan tänään, etten tykkää huudella kaiuttomaan metsään, joten laitoin ihan kiusallakin uutta kyselyä menemään. Katsotaan nyt, milloin metsä vastaa.

Puut vihertyvät silmissä. Onneksi tänään satoi, niin ilma puhdistui vähän siitepölyistä. Loppuviikko taitaakin sitten olla aurinkoista ja nättiä.

Tällä viikolla en kauheasti ehdi kirjoittaa. Tämä bloggauskin on siivoukselta varastettua aikaa. Huomenna on iltamenoja. Keskiviikkona pääsen ehkä kirjoituskahvilaan. Torstai ja perjantai ovat täyteen buukattuja. Ei se haittaa. Tai siis haluanhan minä kirjoittaa, enemmän kuin muuta, mutta siinä mielessä muutaman päivän taukoilu ei haittaa, että luotan uuden projektin odottavan minua. Sitten kun pääsen kynän varteen, se purskahtaa taas.

Lukemattomien kirjojen pino kasvaa kasvamistaan, vaikka olen urakoinut sitä vauhdilla. Ehkä taas jossain välissä. Nyt menen siivoamaan.


sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Viikonloppu

Hiirenkorvia.
Optimismia.
Kiukkua.
Päätöksiä.
Tyynnyttelyä.
Saunomista.
Jutustelua.
Talviturkin heitto.
Auton pesu.
Sinivuokkoja.
Maan tuoksua.
Auringonlaskua.
Isokoskeloita.
Unta.
Ruusu.
Grillausta.
Kukkapenkkiä.
Asenteen kasvatusta.
Odotusta.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Kun maailma ei riitä

Minussa on yksi vika kirjoittamisen suhteen: mikään ei koskaan tunnu olevan riittävästi. Olen ollut tänään tosi ahkera ja reipas ja saanut aikaan uuteen projektiin enemmän kuin yhtenäkään yksittäisenä päivänä tätä ennen. Olisi ihan normaalia olla tyytyväinen ja iloinen. Olen minä sitäkin, mutta nälkä kasvaa syödessä ja tyytyväisyys vähenee sitä mukaa kun nälkä kasvaa. Olen kirjoittanut tänään puhtaat neljä tuntia, mikä on paljon minulle. En ole vielä koskaan pystynyt kirjoittamaan esimerkiksi kahdeksaa tuntia päivässä, kymmenestä puhumattakaan. Neljä on hyvin. Siitä on puolet raakatekstiä ja puolet raakatekstien uudelleenkirjoittamista koneelle. Ja mitä teen minä, kun kello on viisi ja olen kirjoittamisen lisäksi myös tiskannut jättiläismäisen tiskin? "No onhan tuo ihan ok, mutta olisi sitä enemmänkin voinut". Äääh. "Tällä vauhdilla kunnollisen version aikaansaamiseen menee tosi pitkä aika". Äääh. Usko jo, että aikaa menee juuri sen verran kuin kässäri tarvitsee. Ja että neljä tuntia on hieno saldo. Osittainhan tämä johtuu siitä, että kun kirjoitusaikaa on vähän, tavoitteet ovat turhan korkealla, etenkin näin vapaapäivinä, mutta osittain tämä on ihan vain myötäsyntyinen tapa, josta ei enimmäkseen ole mitään hyötyä. Joten: keskityn siihen oloon, mikä minulla oli aamupäivällä kirjoituskahvilassa, keskityn siihen, että uusi projekti etenee, keskityn siihen, että olen nyt ja tässä enkä jossain puolen vuoden päässä ("Paljonkohan minulla on silloin tekstiä kasassa?") ja keskityn siihen, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä.

Tässä, nyt.

Voisin muuttaa kirjoituskahvilaani. Tänään istuin siellä autuaalliset kaksi tuntia. Söin leivän, join kolme kuppia teetä ja hiukan vettä ja kirjoitinkirjoitinkirjoitin. Eikä sekään riittänyt, vaan olin niin kovin onnellinen, ja yhtä aikaa tyynen rauhallinen ja tosi energinen. Kerta kaikkisen zen. Niin rauhassa, että vihloi.

Tekstiä tulee yhä. Raakatekstiä, ei mitään valmista tietenkään, mutta tulee aina kun istun ja otan kynän käteen ja joskus muulloinkin, niin että pitää keskeyttää muu ja kirjoittaa hetki. Tuntuu etuoikeutetulta ja kiitolliselta, että sitä tulee vieläkin ja että tajuan, kuinka paljon on vielä kirjoittamatta. Tiedän kyllä, ettei tämä ole varmaan pysyvä olotila. Tulee ongelmia ja kirjoittaminen tökkii vielä, ihan varmasti. Tätä on kestänyt jo kauan, että sanat tulevat melkein itsestään, on kestänyt koko tämän vuoden. Tiedän, että edessä on asioita, jotka täytyy ratkaista. Sivuhenkilöt haparoivat, enkä ole kirjoittanut heitä vielä juuri lainkaan. Toinen ääni puuttuu vielä kokonaan, ja tiedän kyllä, minkä tyylisen haluan siitä, mutta en tiedä, miten sen teen. Kolmas ääni - onko se tarpeen, tarvitaanko sitä, tekeekö se tästä vain sotkuisemman ja ennen kaikkea, kenen se on? Ja aika, aika, aika. Kirjoittaminen tuntuu niin hyvältä, että paluu arkeen kiristää mieltä ja hermoja. Miksi ihmeessä minun pitäisi tehdä jotain muuta kuin kirjoittaa, minä kysyn itseltäni ja etsin vastauksia, löydän niitä ja kyseenalaistan ne ja tiedän, että ne ovat oikeita vastauksia minulle juuri nyt ja yritän olla kyseenalaistamatta itseäni, koska nyt on nyt ja näin on näin ja tämä on minulle annettu. En kuitenkaan voi sille mitään, että asioiden tärkeysjärjestys on nyt terävä ja terästä ja selvä ja ne listan alimmaiset asiat aiheuttavat vastaanhangoittelua.

Tiedän, että tarvitsisin useamman päivän peräkkäin kirjoittamista varten. Yritän olla onnellinen, ja olenkin, näistä mitä on, ja keskittyä siihen, mitä on, eikä siihen, mitä ei ole.

Hyvä olo.

torstai 9. toukokuuta 2013

Valkoinen, sininen, vihreä

Olipa lämmin päivä. Paljon valkovuokkoja. Ne ovat minulle jotenkin eksoottisia, koska niitä ei ollut kotipuolessa rikkaruohoksi asti niin kuin täällä tuntuu olevan. Ne kasvavat mattoina ja tutisevat tuulessa. Kesä tuoksui ja maa ja kevät.

Luin Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta. Sitä on luettu paljon blogeissa ja siitä on pidetty. Niin minäkin. Kirkas ja kuulas ja kaunis ja sininen, niin kuin kirjan kaunis kansikin. Menneisyyttä ja nykyaikaa ja rakkaustarinoita. Ja hiukan hiljaista, ymmärtävää huumoria. Eniten pidän tästä lauseesta, jotensakin nerokas ja täynnä: "Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan." (s.12) Mitä tuohon voisi enää lisätä, tai olisi tarvetta lisätä? Ei mitään, ei yhtään mitään. Hieno.

Valkovuokkojen lisäksi näin hiirenkorvaisia, jo melkein vihreitä koivuja. Aurinko lämmitti ja istuttiin terassilla, syötiin raparperipiirakkaa ja jäätelöä ja minä teetä. Ilma oli niin lämmintä, että hämmensi. Teki mieli mönkiä ruohonkorsien sekaan olla yksi niistä.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Prioriteetit, osa kaksi

Tänään menin töiden jälkeen kirjoituskahvilaan ja kirjoitin. Oli jotenkin autuasta. Olen varmaan ehdollistunut siihen, että aina kun istun siellä ja kahvin tuoksu ympäröi minut, kahvimylly mekastaa ja puheensorina on ympärillä ja musiikki, niin alan kuolata onnellisuutta niin kuin Pavlovin koirat.

Koska priorisoin vielä tänä iltana vähän lisää, niin tästä bloggauksesta ei tule pitkä. Sanon vain, että kahlaan eteenpäin kohti etappia, joka on syksy. Ei minulla ole vielä mitään päivänselviä suunnitelmia ajankohdasta tai muusta, mutta syksyllä pidän muutaman viikon kirjoitusvapaata. Ja toivon hartaasti, että sanat eivät ole siihen mennessä jättäneet minua, vaan että ne tulevat yhä. Syksyyn on tietysti pitkä aika, kokonainen kesä välissä ja vaikka mitä ehtii tapahtua, mutta on se jotain, mitä odottaa ja mistä ottaa tukea, kun aallot rysäyttävät päin polvia ja uhkaavat lyödä makuulleen arjen alle.


ps.
Ei, en ole reipas, vaikka edellisestä saattaakin saada sen kuvan, kaikkine tormakkaine priorisointeineen. Väsyttää ihan armottomasti, sillä viimeviikkoinen flunssa ei ole vielä ihan taittunut ja takana on kuitenkin työpäivä ja pyykit pitää ripustaa ja olen kuitenkin puuhannut tänään yhtä sun toista ja nukuttaakin koska olen nukkunut flunssassa huonosti ja kotihommiakaan en ole tehnyt aikoihin niitä pitäisi tehdä mutten vain jaksa tänään ehkä sitten huomenna ja luojalle kiitos olen perjantaina lomalla että viikko on kolmipäiväinen ja viikonloppu nelipäiväinen ja ehdin ehkä kirjoittaa elämänhallinnallisten kotiasioiden lisäksi ja huolimatta ja siivellä.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Prioriteetit

Olen miettinyt tänään elämäni prioriteetteja aina niissä väleissä kun en ole yskinyt keuhkojani pihalle. Olen myös tullut tuloksiin tuon miettimisen kanssa. Prioriteetit ovat selvillä. Ne eivät ehkä ole ihan sellaiset kuin muilla ihmisillä, mutta minusta ne ovat erinomaisen kohdillaan ja perusteltavissa paitsi tunteelle, myös järjelle. Siis minun tunteelleni ja järjelleni, muista viis.

Prioriteettien pohtimisen lisäksi olen ajatellut kirjoittamista. Tai siis tietenkin: olen ajatellut etenkin kirjoittamista. Paljon. Voimalla. Tunteella. En tiedä, onko kirjoittamisen suhteen ollut koskaan tällaisia tuntemuksia. Että en pelkästään halua, vaan nyt on eri tavalla pakko kuin ennen, ja se pakko tulee sisältä, jostain syvältä, sieltä mistä kirjoittaessa sanatkin tulevat. Onhan tätä tietysti ollut ennenkin, mutta silti nyt on jotain uutta. Se hätä ja tuska ja tarve, joka on melkein fyysistä. Se onni, joka on oikein fyysistä.

Aletaan siis elää prioriteettilistan mukaan. Järjestetään vähän, ollaan ahneita ja valppaita. Toivon, että onnistuu. Toivon, että muinakin iltoina taivas on yhtä keltainen kuin tänään ja ettei uusi projektini jätä minua ennen kuin se on aivan aivan valmis. Että saan sen aivan aivan valmiiksi ja että se kehrää ympärilleen ja rivienväleihin kaiken sen, minkä minä näen siinä olevan, vaikkei sitä ole vielä olemassakaan. Että lopputulos on yhtä siunattu kuin miltä alkutaival on tuntunut.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Sohvan pohjalta

Tänään minä olen rohisevaa henkitorvea ja henkitoretta aina yskimisen jälkeen. Hohhoijaa. Ei kuulemma oli vielä keuhkoissa (hyvä!). Tule sitten takaisin ensi viikolla, kyllä se sitten on jo laskeutunut keuhkoihin asti (ai kun kiva...). Sain tämän piristävän tulevaisuudenkuvan lisäksi pari reseptiä ja käskyn lepäillä. Käskystä. Tosin heräsin aamulla puoli kahdeksan, enkä saanut enää unta. Arvatkaa kävisikö näin koskaan terveenä ja työaamuna? Juuei.

Kun makasin vaihteeksi sohvalla sängyn sijasta, luin Helmi Kekkosen novellikokoelman Kotiin, jonka voitin taannoin Helmin blogin arvonnasta. Olen jonkunkin kerran ajatellut, että pitäisi lukea Kekkosta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt sain ja hyvä niin. Kotiin oli hyvä ja hieno. Muistan, että sitä kehuttiin paljon blogeissa sen ilmestyttyä, mutta sanon nyt vielä tässäkin, että Kotiin oli kaunis ja kuulas ja Helmi Kekkonen onnistuu sanomaan pienessä tilassa hirveän paljon. Lisäksi lauseissa oli sellainen rauha, että harvoin on. Suosittelen.

Sen sijaan en suosittele tätä tautia. Olen yskinyt niin paljon, että pää on kipeä. Ymmärtäähän sen, että on, kun joka yskäisyllä aivot törmäävät pääkalloon. Siltä se ainakin tuntuu. Siltä se lopputuloskin tuntuu. Ja nyt tuntuu siltä, että menen taas sohvalle.

torstai 2. toukokuuta 2013

Taantuma

Sitäpaitsi kiukuttaa hirveästi. Mikään ei ole hyvin. Itkupotkuraivaroisin jos jaksaisin ja jos ei alkaisi yskittää. Ärsyttää, kiukuttaa, masentaa, jurppii ja olen pettynyt. En kärsivällinen edes yhden tunnin vertaa, puhumattakaan kaikesta siitä ajasta, joka väistämättä kuluu, ennen kuin saan kaiken, mitä haluan. Ennen kuin saan mitään, mitä haluan. Tekee mieli niskoitella. Tekee mieli kertoa kaikille, miten epäreilua kaikki on. Tekee mieli vaatia, että maailmankaikkeuden pitää nyt korjata kaikki, mitä haluan korjatuksi. Tekee mieli murjottaa. Tekee mieli listata asioita, jotka ovat hyvin ja jotka eivät ole hyvin, ja keksiä eivät ole hyvin -listaan paljon enemmän asioita ja huudahtaa että mitä minä sanoin. Sen jälkeen kuitenkin katsoisin hyvin olevien asioiden listaa ja häpeäisin kiukutteluani, koska hyvin olevien listassa on painavia asioita, jotka yliajavat ja joiden pitäisi yliajaa melkein kaikki sen huonosti olevien listan asiat. Kyllä ne ajavatkin. Melkein kaikkien yli. Ja sitten ne asiat, jotka ovat huonosti, ja joihin eivät hyvin olevat asiat vaikuta, niin niille minä en voi juuri nyt mitään, koska makaan kipeänä sänkyvaltamerilaivassa ja murjotan. Enkä voisi mitään vaikka en murjottaisikaan. Joten kannattaako murjottaa, kysyn itseltäni ja saan vastauksen, että kannattaa! paha olo! ei huvita! älä yritä! sattuu keuhkoihin! äää! miksi aina minä! miksen koskaan minä! senkin! kiukuttaa! yskittää! äää!

Ehkä tällaisina hetkinä olisi parempi olla hiljaa.

En ole

Aina kipeänä kaikki tuntuu pahemmalta. Optimismi makaa sykkyrässä sängyn alla nurkassa ja uikuttaa, jos siihen yrittää koskea. Päässä löyhähtelee sanoja, joita ei olisi pitänyt sanoa ja niitä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt sanoa, hymyjä, jotka olisi pitänyt hymyillä ja sympatioita, jotka olisi pitänyt ilmaista paremmin. Hymyjä, joita ei olisi pitänyt hymyillä. Niska on kuuma ja kipeä niin kuin se olisi kolmekymmentä vuotta nuorempi ja käsivarret tuntuvat saman verran liian vanhoilta. Viileä on kylmää ja kuuma on tarttista nahkeutta, joka tukehduttaa ihohuokoset ja painaa tyynyn kasvoille. Huominen ja muut päivät tuntuvat olevan kaukana, eivätkä ne ikinä tule, eivät ainakaan hyväntuoksuisina ja valoisina.

Jos olisin mies, minulla olisi nyt man flu, mutta en ole, joten ei ole.

Kevätpörriäinen

En tiedä yhtään, mitä eilen illalla tapahtui, paitsi että kurkkua kuristi ja alkoi yskittää. Tänä aamuna heräsin keuhkot täynnä räkää ja ääni jossain polvien paikkeilla. Iltapäivällä tulin kotiin ja linnoittauduin sänkyyn. Mikä tämä sitten onkin, se tuli nopeasti ja salakavalasti. Keuhkot painavat ja kurkku on kipeä. Jotain vikaa olematta flunssa. Väsyttääkin. Käveleminen keittiöön saa sydämen hakkaamaan niin kuin olisin rakastunut.

Että tällaisen sitten lykkäsi. Olen vähän myrtynyt. Ei olisi huvittanut sairastaa juuri nyt. Eikä siitä ole niin kovin kauaa, kun söin antibiootteja poskionteloihin. En tiedä, pitäisikö syyttää siitepölyä vai mitä hittoa. Onneksi on tuo uusi sänkyvaltamerilaiva, jonka päälle voi kivuta ja sen kyydissä voi purjehtia töyssyistä vettä unessa ja puolikoomassa. Yskiminen ei huvita, mutta yskin kuitenkin kun yskittää. Poskilla on punaiset pilkut.

Joku pieni, hyvin pieni epäkunto olisi ollut parempi, mutta tähän ei auta asenne, niin kuin olisi auttanut pieneen epäkuntoon. Ajatukset kiertävät kehää ja sanovat, että hyvä ettei ensi viikolla (joka on ihan täpötäynnä kaikkea sekä siviilielämässä että sen ulkopuolella) ja hyvä ettei sitä seuraavalla viikolla (jolloin tapahtuu muuten kivoja), mutta pitikö tämän tulla nyt sitten ollenkaan. Sitäpaitsi olisin ymmärtänyt, jos koivu kukkisi jo, mutta ei edes kuki.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Pakkomielteinen optimisti

Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä kirjoitan. Joskus sitä toteaa olevansa optimisti: toivoa se on epätoivokin. Joskus tulee siihen johtopäätökseen, että ei ole loogisia syitä, vaan kirjoitan vain siksi, että kirjoitan.

Uusi projekti on niin alkutekijöissään, että ihan hirvittää, joten en ajattele sitä, miten pitkä matka on vielä kuljettavana. Mietin sen sijaan sitä, mitä teen sen kanssa seuraavaksi. Kirjoitan tietysti, mutta että. Mietin myös sitä, että edellisessä kirjoitusvihossa lojuu yksi novellinraakile ja sen lisäksi toinen, joka voi olla hauska, tummasävyinen pikkuprojekti sitten joskus, kun minulla on aikaa. Kun, ei "jos". Jos aikaa ei muuten ole, sitä tehdään.

Luin tänään Vilja-Tuulia Huotarisen toimittaman kokoelman Taskunovellit. Erityisesti tykkäsin Tiina Raevaaran, Laura Lindstedtin ja Taija Tuomisen novelleista.

Erityisesti tykkäsin auringonpaisteesta. Erityisesti tykkäsin sanoista, joita valutin raakatekstinä kirjoitusvihkoon. Erityisesti tykkäsin optimistisista ajatuksista, jotka alkoivat sanalla "kun" eikä sanalla "jos".