May the Force be with you

torstai 30. lokakuuta 2014

Been here, done this

Olen laittanut käsikirjoituksia matkaan jo niin monta kertaa, että tunnistan nämä vaiheet, joita lähettämisen jälkeen tulee. Nyt on menossa häpeävaihe. Tuntuu siltä, että miten ihmeessä olen  a) voinut lähettää niin keskeneräisen käsikirjoituksen yhtään mihinkään ja b) voinut kuvitella, että siitä on johonkin ja että se olisi hyvä. Nyt ne optimismin hetket, kun olen ollut varma Volvon hyvästä laadusta ja hienoista mahdollisuuksista, tuntuvat lähinnä poskia kuumottavan noloilta. Ettäkö kuvittelin, että niin kapea, valoton, tylsä, vaatimaton, tyhjä, naiivi ja vajaa käsikirjoitus kelpaisi mihinkään? Mitä tyhmyyttä! Mitä typeryyttä! Mikä lapsellisuuden huipentuma! Enkö ole oppinut mitään näinä vuosina? Enkö ole oppinut mitään editoimisesta, juonesta, yhtään mistään? Että sellaista.

Tiesin jo silloin, kun olin ihan varma, että Volvo se on, minun esikoiseni, se käsikirjoitus, joka oikeasti saa kustannussopimuksen, että tämä vaihe tulisi vielä. Kaiken sen optimismin keskellä tiedostin, että jossain vaiheessa tämäkin tulee, mutta olin kyllin optimistinen myös ajatellakseni, että ehkä ei tulekaan. Että ehkä Volvo vain on niin hyvä, että ei tarvitse tuntea alemmuutta ja huonommuutta ja olla onnettoman huono. Ja optimismismini läpi tiesin, että tuo se vasta optimismia olikin.

Niin että here we go again. Hetkittäin nolottaa, että ne henkilöt, jotka lukivat kustantamoissa Kreikkalaiset ja innostuivat siitä tarpeeksi ottaakseen minuun yhteyttä, lukevat nyt Volvoa ja toteavat, että "jaa, se novellikokoelma, joka ei ollut kuitenkaan niin kovin hyvä, oli tältä kirjoittajalta kyllä ihan onnenkantamoinen ja tämä romaanintekele on ihan surkea".

Enkä kuitenkaan ole koko ajan tuolla alhossa. Suurimman osan aikaa en ajattele Volvoa lainkaan, tietenkään. Välillä sitten kolahtaa koko voimalla ja ne hetket, kun tajuan Volvon huonouden, tuntuvat niin vakuuttavilta, että puistattaa. Ja osan ajasta ajattelen, että eihän se täydellinen ole, onhan siinä vielä tekemistä, mutta ei se nyt ihan totaalihuonokaan ole. Paha vain, että semihyvä tai aika hyvä ei riitä, jos aikoo näinä päivinä allekirjoittaa sen paperin, jonka on halunnut allekirjoittaa ehkä aina.

Perussettiä siis. Ei mitään suureellista. Ei mitään yllättävää. Näin tämä menee ja varmaan kuuluukin mennä. Ja kyllä se siitä sitten taas ajallaan, kun on seuraavan vaiheen vuoro. Että eipä tässä mitään.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Yksinkertaista elämää

Luen parhaillaan Henni Kitin Elävän näköisiä. Vaikuttaa hyvältä ja kirja on sellainen, jota lukiessa tulee aina välillä väkisinkin analysoiduksi, että jaa, Kitti on tehnyt tuon asian noin ja tuossa kohdassa on leikkaus ja tällä tavalla on kirjoitettu tässä. Seuraavana (tai rinnakkaisina) luvussa tulevat olemaan Strandberg&Elfgrenin Piiri ja Christien Eikä yksikään pelastunut. Tämän päivän suunnitelmiin kuuluu se, että menen seuraavaksi sänkyyn ja luen ja sitten nukun.

En ole kirjoittanut, enkä kirjoitakaan ihan heti. Jollei nyt sitten tule sellaista ideaa, mikä pitää saada heti kirjoitettua muistiin. Tavoitteena on kuitenkin antaa itsensä vain olla. Töiden jälkeen on näitä tavallisia: liikuntaa, syömistä, lukemista ja kodinhoidollisia asioita niin kuin silittämistä, jota harrastin tänään. Yksinkertaista. Tekee ihan hyvää. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa Volvon takia - siis siksi, ettei kirjoita koko ajan. Kirjoittaminen on hauskaa, mutta tämä tauko on kyllä paikallaan. Tähän mennessä kaksi viikkoa. Saa nähdä kauanko kestää. Tiedän kyllä, mihin tartun, kun taukoni loppuu, sillä novelli, jonka koodinimi on Cooper, odottelee takaraivossa. Mutta nyt on hyvä vain lukea ja kerätä voimia. Sitäpaitsi kellojakin siirrettiin ja unirytmi häiriytyi. Ja pimeässä lehdettömien puiden takana kulkevien autojen valot ovat välkähdyksiä mustan keskellä. Kaupungin vastineita tähdenlennoille.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Jotenkin perussettiä

Tänään olen harrastanut ahkerasti (?) seuraavia asioita:
1. kukkien asettelua
2. shoppailua
3. kuntoilua
4. siivoamista
5. Helsinki Horse Shown katselemista telkkarista
6. siemennäkkärin tekemistä
7. syömistä
8. olikohan se sitten siinä, vai unohdinko jotain keskeistä?

Shoppailureissulla käteen osui ihan lopuksi - krhm - yksi - krhm - kirja. Juu tiedän, ihan kuin niitä ei olisi ollut ennestään... ja eilisestään... ja hyvänen aika, milloinpa minä en ostaisi kirjoja. No mutta siis. Agatha Christie. Koska olen vasta näin kypsällä iällä löytänyt Ms Christien, katson olevani jotenkin oikeutettu ostamaan Christien, jos siltä tuntuu. (Aika heikko selitys, vai mitä?) No, siltähän sitten tuntui. Joten. Tällä kertaa kirjan nimi on Eikä yksikään pelastunut. Olisin halunnut Neiti Marplea, mutta häntä ei ollut nyt saatavilla. Neiti Marplet tuntuvat olevan jotensakin aikuisten Viisikoita, paitsi että Neiti Marpleissa ei syödä koko ajan.

Seuraavaksi yritän olla syömättä enää yhtään enempää siemennäkkäriä ja menen sohvalle lukemaan.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Pakollinen messuraportti

Olin kirjamessuilla. En kuunnellut kuin yhden kirjailijahaastattelun. En inspiroitunut valtavasti kirjallisuuskeskusteluista. En pyytänyt nimmareita. En ostanut kasaa syksyn uutuusromaaneja. En nähnyt kuin muutamaa tuttua. En saanut oikein asiallista mahatäytettä kahvilasta. Sen sijaan: lonnin hetken ympäriinsä hyvän ystävän kanssa, ilman kiirettä, ilman velvollisuutta, ilman mitään. Vaihdoin kuulumiset niiden tuttujen kanssa, joita näin viimeksi vuosi sitten kirjamessuilla. Istuin nojatuolissa ja luin keittokirjaa sitten kun jalat sanoivat sopimuksen irti ja seuralainen halusi vielä kierrellä. Raahasin liian painavaa kirjakassia ja totesin, että nii-in, mitään ei pitänyt ostaa.

Alla olevassa kuvassa ostokseni. Kirjoja ei ole paljon, mutta ne olivat jotenkin harvinaisen painavaa sorttia jokainen! Siis fyysisesti. Sisällön painavuudesta voin kertoa sitten joskus myöhemmin. Ehkä neljän vuoden kuluttua, kun olen ehtinyt lukea edes puolet niistä. Valamo-kirja ei ole itselle, se on lahja. Emilia Karjulan toimittama Kirjoittamisen taide & taito kiinnostaa erityisesti. Sitä lähdin messuilta oikeastaan hakemaankin. Ja Granta oli ostettava, suurimmaksi osaksi siksi, että siinä on Emmi Itärannalta teksti. Alimmainen kirja on ruotsalaista nuortenkirjallisuutta, Piiri, ja sen otin, koska on ehkä hyvä tutustua muunkinmaalaiseen nuortenkirjallisuuteen kuin kotimaiseen tai jenkkilän hypetyksiin. Ja SKS:n kustantama Arkkitehdin pöydässä oli vain niin houkutteleva. Arkkitehtuuria ja ruokaa. Erinomainen kombo! Pari keittokirjaa jäi kaivelemaan, erityisesti se, jota luin väsähtäneenä nojatuolissa: Vera Jordanovan Don't miss a bite! Kirjan kansi ei mielestäni ole kaikkein onnistunein keittokirjan kanneksi, etenkin kun sisältö on paljon vakuuttavampaa kuin mitä kansi antaa olettaa. Jordanovan keittokirjan reseptit olivat oikeasti mielenkiintoisia, ruuat kauniisti kuvattuja ja olisin voinut valita seuraavaksi ateriakseni melkein minkä hyvänsä kirjan ruokalajeista. Joten vähän jäi kaivelemaan se, että kirjakassini oli jo niin painava, etten pystynyt ostamaan tuota keittokirjaa.

Ulkona tuulee aika navakasti. Ihanaa, ettei tarvitse enää poistua neljän seinän sisältä, vaan voi istua kotona ja miettiä, ottaisiko käteen jonkun kirjan tuosta uusien pinosta, vai jonkun aiemmin ostetuista...


tiistai 21. lokakuuta 2014

Yksi iso eufemismi

Tekee mieli polkea jalkaa ja itkeä sen päälle. En millään jaksaisi huvittua, mutta joskus on pakko, vaikka ei huvita. Aika usein on, nykyään. Olen kiukkuinen, koska olen surullinen.  Ärsyttää kaikki paitsi Downton Abbey.

Tänään Hesarissa arvostelija kirjoitti jostain romaanista jotakuinkin niin, että kirja oli kirjoitettu kaikkien taiteen sääntöjen ja kirjoittajakoulutusten sääntöjen mukaisesti, ikävä kyllä. Ettei ollut yllättävyyksiä tai mitään uutta luovaa, jotakuinkin niin kriitikko sanoi. Minä vedin heti tietenkin yhtäläisyysmerkit tuon kommentin ja oman pikku Volvoni välille ja syljeksin vähän aikaa sanomalehtipaperia suustani ja näin varmasti ja kirkkaasti sen, että siinäpä syy, jonka takia Volvoa ei koskaan tulla julkaisemaan. Koska se on liian sisäsiisti, eikä luo uutta ja riko konventioita. Ei parantanut mielialaa tuo hetkellinen selvänäköisyys.

Katsoin Downton Abbeyn ja sen jälkeen itkin. Näköjään sekä pienet että isot asiat ovat pahoja silloin kun ikävöi sitä, joka on - . Kuollut.

Vihaan kuolemaa kuvaavia eufemismeja: menehtyä, nukkua pois, nukkua ikiuneen, siirtyä ajasta ikuisuuteen, poistua luotamme, lähteä, mennä taivaan kotiin. En käytä niitä kun puhun, enkä halua käyttää niitä kun kirjoitan. Mitä kuoleminen on jos ei kuolemista. Ja kuitenkin aina joskus se sana on kuin isku palleaan. Eikä siksi, että sanassa olisi mitään vikaa, vaan siksi, että se on totta ja joinain hetkinä ikävä vain niin - .

Pitäisi mennä nukkumaan. Jalkoja pakottaa. Lapsena lempilauluni oli "Pii pii, pikkuinen lintu". "Pakottaako jalkojas?" siinä laulettiin heti perään. Ehkä se oli oikeasti "paleltaako". En tiedä oliko. Taidan laittaa villasukat jalkaan. Kylläpä tämä blogikirjoitus tuntuu henkilökohtaiselta.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Ei irti

Olisiko minulla jotain sanottavaa? En tiedä, vähissä tuntuu olevan. En ole päässyt Volvosta vielä kunnolla irti, vaan ajattelen sitä aika paljon. Kunhan Volvon lähettämisestä on vähän enemmän kuin viikko, se painuu paremmin taka-alalle, eikä möyri mielen päällä ylimääräisesti. Kai se on ihan tarpeenkin, että se on mielessä - jos olen ajatellut sitä puolitoista vuotta intensiivisesti, niin mihin se ajattelu loppuisi pelkästään sillä, että kässäri on meilattu pois tai sullottu kuoreen ja tuupattu postin kuljetettavaksi.

Lukurintamalla pientä edistystä. Menossa Siri Kolun  IP. Takana Helena Wariksen Vuori. Vuori oli niin hyvä, että Warista pitää saada lisää. Tosin viikonloppuna menin sitten ostamaan taas kirjoja (...), joten luulen, että on pakko yrittää lukea jotain näistä olemassaolevista pois seuraavaksi. Tällä kertaa toinen ostos oli keittokirja ja toinen Aila Meriluodon Tältä kohtaa eli päiväkirjoja vuosilta 1975-2004. En tajua, miten selviän kirjamessuista tuplaamatta lukemattomien kirjojeni kasoja... En ole ikinä ostanut niin paljon kirjoja kuin viimeisen vuoden aikana. Sen täytyy olla sijaistoiminto. Freudilla tai ylipäätään jollain kyökkipsykologilla voisi olla sananen sanottavana tästä kirjanostovimmastani. Etenkin kun seuraavaksi ostoslistalla taitaa olla se uusi asunto, koska nykyiseen ei mahdu lisää kirjahyllyjä. Kuulostaapa muuten siltä, että olen suunnilleen vuorannut seinäni kirjahyllyillä, vaikka ei se niin ole. Minulla ei ole hyllytilaa hirveän paljon ja tässä se nyt kostautuu.

Ulkona on pimeää. Minua nukuttaa. Pitäisi silittää.

torstai 16. lokakuuta 2014

Hajanaista

Mitä tässä nyt sitten kirjoittaisi, kun ei kirjoita. Totuttelen vielä olooni. Ja vaikka olisin halunnut kirjoittaa tällä viikolla, en olisi ehtinyt. Enkä kyllä ole halunnutkaan. On ollut kaikkea, ystävien tapaamisia ja liikuntaa ja mitä näitä nyt onkaan arkielämässä. Saa jatkuakin näin vähän aikaa, koska olen edelleen aika väsynyt. Luvussa on Helena Wariksen Vuori ja aion mennä tänäänkin ajoissa sänkyyn, jotta ehdin lukea sitä mahdollisimman pitkälle, ennen kuin pitää käydä nukkumaan. Vuori on yllättänyt minut todella positiivisesti, ja jos voisin, lukisin sen loppuun yhdeltä istumalta. Koska on kuitenkin erinäisiä velvoitteita huomenna, en lue Vuorta loppuun tänään. Viikonloppuna sitten. Ja ensi viikonloppuna on Helsingin kirjamessut. Se on hyvä. Toivottavasti en osta kovin paljon kirjoja, kun nuo entisetkin ovat lukematta. Wariksen Vuorenkin lainasin kirjastosta, etten vaan vahingossakaan lukisi noita omaksi ostettuja kirjoja, jotka kansoittavat kirjoituspöytää... Krhm.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Elvis has left the building

Hämmentynyt, väsynyt, voitonriemuinen, surullinen, helpottunut, mietteliäs, toivoton, toiveikas, nuukahtanut, ylpeä, nääntynyt, nuopea, hervoton, tyytyväinen, tyyni, löysä, optimistinen, tylsistynyt.

Melkein nukahdan pystyyn. En tajua, miten pääsen huomennakaan ajoissa sängystä. Menen ja levitän itseni peiton alle.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Siksakkia vuoristorataa

Jaahans. Volvo on nyt lähtenyt kustantamoihin. Ei ihan joka paikkaan vielä, sillä loput hoidan huomenna. Mutta suurin osa lähetyksistä on hoidettu. Enkä edes tajunnut, kuinka iso juttu tämä oli henkisesti. Siis siinä mielessä, että se helpotuksen tunne - nyt Volvo on poissa minun käsistäni, ei tarvitse tehdä sille juuri nyt mitään, eläköön omaa elämäänsä - on aika iso.

Siitä on nyt reilu puolitoista vuotta, kun itkin täällä blogissa Kreikkalaisten siirtämistä telakalle. Kuinka outoa oli olla ilman kässäriä, joka on kierroksella ja miten outoa oli ylipäätään olla kirjoittaja ilman kässäriä. Siitä ei ole kuin hetki ja tässä minä taas olen. Lähettämässä käsikirjoitusta. Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jo tämän! Hyvin monta. Hyvin monen kässärin kohdalla. Ja tosiaan, eihän siitä ole kuin hetki, kun olin ilman kässäriä. Outoa, hirveän outoa.

Ja sitten taas - muuttaako tämä mitään? Ei. Volvo on matkassa, mutta sillä aikaa kun se pöristelee maailman turuilla ja toreilla, minulla on muita tekstejä kirjoitettavana. Ja sitten Volvo tulee takaisin hylsyjä takakontissa, ehkä joku lausuntokin mukanaan, ja alan taas kirjoittaa sitä uudestaan. Niinhän se menee. Mutta siltikin, vaikka olen käynyt tämän läpi jo monta kertaa, siltikin olen vähän hämmentynyt. Että Volvosta tuli niin valmis. Eihän se valmis ole, mutta sen verran valmis, että sen saattoi lähettää kustantamoihin. Ei se olisi muuten niin outoa, mutta kun Volvo on pisin kässäri, jonka olen ikinä kirjoittanut, ja kirjoitin sen nopeammin kuin minkään kässärin tätä ennen. Ja että kirjoitin sen vielä tällaisena aikana, kun elämässä on ollut huolta, murhetta ja surua ääriään myöten. Se minua hämmästyttää. Eikä suru menneistä tapahtumista mihinkään mene. Joten sekalaista tunnetta on. Aika paljon.

Luulen, että nyt kun Volvo on lähtenyt kustantamoihin, niin minä venyttelen vähän aikaa. Harrastan liikuntaa, luen paljon, bloggailen, keskityn kirjamessuihin ja kotiin ja ystäviin ja ruuanlaittamiseen ja siihen, että niinsanotusti täytän kaivoa. Sitähän voisi vaikka mennä elokuviin tai taidenäyttelyihin tai ties mitä. Ja sitten kun olen lepuuttanut vähän aikaa, aloitan seuraavan tekstin kanssa. Hyvä suunnitelma.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Ei mitään

Tänään oli siivouspäivä. Siivosin myös pari Volvon vanhaa printtiä roskikseen. Pyyhin kirjoituspöydän pölystä, piilotin vanhat kirjoitusvihkot kaappiin - ne olivat lojuneet pöydällä, koska ovat täynnä Volvoa. Nyt kirjoituspöytäni on niin siisti kuin se nyt ylipäätään voi olla: neljä - eikun viisi pinoa kirjoja, yksi pino levyjä, kynä-&sälätekotelo, pallo, kynttilänjalka, skarabee, pari postikorttia, menossa oleva kirjoitusvihko. Oli jotenkin ihanaa siivota Volvon keskeneräisyyteen viittavaavat asiat pois näkyvistä.

Pari viimeistä yötä on mennyt huonoilla unilla, joten ensi yönä on hyvä hetki paikata unitilannetta. Sitäpaitsi minulla on kesken Turtschaninoffin Maresi, jota ajattelin seuraavaksi lukea. Sohva, viltti ja kirja. Kyllä tämä tästä.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Siinä

Tehty. Saatekirje hahmoteltu (hyvin lyhyt), Volvo saatettu kuosiin. Seuraavaksi Volvo starttaa matkaan ominensa. Mietiskelen tätä asiaa vielä iltapäivän ajan. Viikonloppuna en todennäköisesti ajattele mitään. Maanantaina laitan sähköpostin laulamaan ja tuuppaan Volvon matkaan.

Että on taas tämä aika vuodesta - tämä aika tästä kaikesta. Viides kerta, kun laitan käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa matkaan. Viides käsikirjoitus. Ei mitään "kolmas kerta toden sanoo", vaan aina vaan kerta kiellon päälle.

Aina vaan kerta kiellon päälle. Maanantaina.

Huomenna siivoan kodin. Tänään luen loppuun Turtschaninoffin Anachén.

Tänään syön hyvän lounaan hyvän ystävän kanssa.

Tänään olen tyyni ja päättäväinen ja vääjäämätön. En niinkään hilpeä, mutta tyyni ja tyytynyt.

torstai 9. lokakuuta 2014

Solkkusaavi ja kuuseen kurkottamista samalla nuolaisten sitä, mikä ei ole tipahtanut

Huomenna ei tarvitse herätä seitsemältä, vaan vasta kahdeksalta, jee! Tavoite on, että kello yhdeksän tönötän kirjoituskahvilassa juomassa päivän ensimmäistä teekupillista ja haarukoimassa sitä, että mitä kirjoitan vielä Volvoon. Ongelmana on vielä siis yksi kohtaus/luku ja kunhan saan sen kuosiin, Volvo lähtee kustantamokierrokselle. Niin tai siis sitten kun Volvo on kunnossa, minä irvistelen vielä vähän aikaa saatekirjeen kanssa ja sen jälkeen Volvo lähtee kustantamokierrokselle ;).

Kässäreitten saatekirjeitä on vähän ällö kirjoittaa. Tietyllä tapaa sama kuin työhakemusten kirjoittaminen. Kehu nyt siinä itseäsi. Olisi hauska kirjoittaa joskus ihan omaksi ilokseen sellainen saatekirje, joka ei jätä mitään arvailujen varaan, vaan pursuaa ylisanoja ;). Mukaansatempaava... syvällinen... tuore ja maukas... älykäs rakenne ja henkilöhahmot, joita rakastaa ehdoitta... taitava ja taidokas, juuri se käsikirjoitus, jota olette aina etsineet. Krhm. No, jääkön kirjoittamatta edes omaksi iloksi. Tyydytään ihan vaan perinteiseen saatekirjeeseen. Olen minimalismin kannattaja: vain hiukan olennaisia tietoja ja kässäri sanokoon loput puolestaan.

Ja ollaanpa sitä taas asioiden edellä. Pitäisi kirjoittaa Volvo ensin loppuun. Huomisen hommia. Tänään en, vaan luen hiukkasen Maria Turtschaninoffin Anachéa. Siinä vasta mukaansatempaava, herkullinen ja maukas! Oikeasti, Anachéa ei vaivaa se, mistä aina välillä mutisen lanufantasian kohdalla, eli maailman ohuus. Ei ole ohutta, on paksua. Olen lukenut noin kolmasosan ja olen ihan varma, että kun olen päässyt kirjan loppuun, olen edelleen sitä mieltä, että se on hyvä.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Skonssi

Tänään on parempi päivä kuin eilen tai toissapäivänä. Johtuu ehkä siitä, että ymmärsin tänään, miksi skonsseista pidetään meteliä. Ja miten luksusta on se, kun saa istua kauniissa ympäristössä sohvalla ja joku tuo eteesi kello viiden teen kaikkine tilpehööreineen samppanjasta alkaen. Ne kurkkuvoileivät, häränrintasandwichit, miniatyyrikokoiset toast skagenit, ne kaikki pienet makeat ja etenkin ne skonssit. Luoja, ne skonssit. Ylensyönti. Skonssiöverit. Kahdesta miniskonssista. Huh. En halua nähdä yhtään makeaa leivonnaista hetkeen. Mutta teetä - jotenkin ne kaksi pannullista Earl Grey Specialia, joka maistui siltä kuin olisin ollut ulkomailla, saivat vain teehingun heräämään. Kunhan olen kirjoittanut tämän skonssiavautumisen loppuun, käyn laittamassa veden pannuun. Hiukan pu'erhiä ehkä...

Joskus pieni luksus tekee niin hyvää. Kuten vaikka tuo iltapäivätee. Se, ettei itse tarvitse laittaa rikkaa ristiin. Joskus luksusta on se, että kesken kirjoituspäivän menee hyvälle lounaalle ja tikahtuu melkein, koska ruoka on niin ihanaa. Tai se, että voi pitää kirjoituspäivän. Se vasta luksusta onkin.

Päivä on ollut harmaa. Pilvet valuvat katuja pitkin sadevesiviemäreihin. Kaiken kääntöpuolella on suru. Mutta että on hetkiä, joina voi juoda teetä kauniista kupista, katsoa isoista ikkunoista ulos sateeseen ja ottaa vielä yhden herkkupalan. Kyllä ne hyvää tekevät.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Oletettua reippautta

Jotenkin ajattelin eilen, että kunnon yöunet, liikunnan harrastaminen ja päivän vaihtuminen toiseksi saisivat mielialan nousemaan ihan eri sfääreihin kuin missä se oli eilen. No jaa. Ei minua aktiivisesti murjotuta, mutta ei tässä kovin hilpeitäkään olla. Huolimatta siitä, että kävin kyllä liikkumassa ja ruokaakin on syöty. Volvo pyörii päässä, mutta ei erityisen hyvällä tavalla. Jotenkin vain tahmeaa. Huomenna sen sijaan kaikki on paremmin ;)! Krhm. Ainakin uskon siihen tällä hetkellä kovasti...

Perjantaina kirjoituspäivä. Siihen mennessä minun pitää kaivaa esille innostunut, leikkisä, avoin, seikkailuun valmis mieli. Etenkin viimeksi mainittu, koska sitähän se on - iloinen seikkailu - siis Volvon viimeisen ongelmakohdan selvittäminen, eikö? Ehkä sen pitäisi olla? Ainakin se voisi olla. Pitää antaa mahdollisuus Volvolle, eikä tahmata sitäkin tällä tarttisella mielialalla.

Toivon, että tunnelma paranee sitten kun Volvo on heitetty pois kotoa. Olen muistellut kevättä 2010, kun taas yksi versio Kreikkalaista kirjaimista (se edellinen kässärini, novellikokoelma) oli hilkkua vaille valmis. Olin virkavapaalla ja kirjoitin ja viilasin ja höyläsin Kreikkalaisia. Jossain vaiheessa laitoin deadlineksi, että kahden viikon päästä valmista. Hyvä, deadlinet ovat aina hyvä asia. Niin silläkin kertaa, vaikkakin se kahden viikon päähän asettuva dedis teki minusta ihan monsterin. Kolme päivää kiukuttelin, viilasin tekstiä kunnes en enää löytänyt mielekästä viilaamista ja kiukuttelin lisää. Potkiskelin kaikkea kuvitteellisesti nilkkaan ja ärisin ja olin yhteistyökyvytön. Puolitoista viikkoa deadlinen loppuun. Hermo meni. Kunnes joku pieni ääni päässäni sanoi, että hittoako minä kiukuttelen ja kärvistelen. Jos Kreikkalaiset on valmis, niin se on valmis, ihan sama, vaikka deadlineen on vielä aikaa. Siinä kohtaa ryhdistäydyin, kirjoitin saatekirjeen ja laitoin Kreikkalaiset eteenpäin. Ja nautin elämästä. Yhtäkkiä kaikki olikin taas kivaa ja helppoa ja mukavaa ja kirjoittaminen jännittävää ja hauskaa. Mitä tästä opimme? En ole ihan varma, voiko noita oppeja soveltaa muihin käsikirjoituksiin, mutta luulen, että tämä minun kiukutteluni tällä viikolla on osittain sitä, että haluan vain Volvosta eroon. En tosin usko, että sen lähettäminen kustantamokierrokselle avaa mitään riemukasta tunnevarastoa sepposen selälleen, mutta jospa lopettaisin tämän yleismurjotukseni sen jälkeen.

Eikö muuten ole kätevää? Laittaa kaikki yleinen haluttomuus ja murjotuksellisuus pienen Volvo-raukan syyksi ;)? Ensi viikolla sen kai sitten huomaa, olinko ihan hakoteillä ylläolevassa teoriassani. Ehkä Volvo ei olekaan syyllinen, vaan joku ihan muu asia ;).




maanantai 6. lokakuuta 2014

Ärrinmurrin

Onpa harmaa ja tympeä päivä, kaikin puolin. Olisi vapaa ilta kirjoittamista varten, mutta en taatusti. Kypsää suhtautumista, eikö? Lähinnä sellainen olo, että haluaisin syödä karkkia ja maata peiton alla ja kieltäytyä kaikesta. Eipäsjuupas.

Haluaisin, että Volvo olisi jo valmis. Hiivatin viimeinen ongelmakohtaus. Jos sitä ei olisi, tai jos se olisi kirjoitettu jo kuntoon, ei Volvo kuiskisi huonoa omaatuntoa jossain alitajunnassa. Tekemättömät työt antavat kuulua itsestään. Ja jos on jo valmiiksi vähän murjottavaisella tuulella, niin pieni huonon omantunnon nakerrus jossain takaraivossa tekee olosta vielä murjottavamman. Äh ja pöh ja eipäsjuupas.

Ehkä vähän pitemmät yöunet ensi yölle ja nyt illalla jotain ajankulua, joka auttaa unohtamaan kaiken murjotuttavan. Ehkä. En tiedä. Väsyttää ja kaikki suusta ikinä pulpahdelleet sammakot muistuvat mieleen, oma laiskuus tuntuu vaikealta kestää ja tiskit samoin, mutta ihan kiusallanikaan en tee tänään millekään asialle mitään. Olen jo ripustanut pyykit ja sitä sun tätä. Nyt en tee mitään. Huomenna olen ehkä taas reippaampi, tai viimeistään perjantaina, kun laitan Volvon siihen kuntoon, että sen voi lähettää pois kotoa maleksimasta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Ihmeitä odotellessa

Poskionteloni eivät todellakaan rakasta minua. Eivät ne ihan täysin vihaakaan, mutta ei tätä nykytilannetta myöskään voi sanoa rauhaisaksi rinnakkaiseloksi. En tykkää. Poskionteloiden takia olen joutunut hissuttelemaan muutaman viime päivän ja liikunta on jäänyt väliin. Siitäkään en tykkää. Eilen sain sentään Volvoa aikaiseksi, ja tänään menin töiden jälkeen kirjastoon kirjoittamaan. Viivyin siellä vajaan tunnin, ja se oli ihan kivaa. En saanut mitään kuningasideoita Volvoon, mutta kirjoitin kuitenkin raakatekstiä. Yksi Volvon kohtaus/luku pitää laittaa uusiksi ja se hiukkasen hankaa vastaan, toistaiseksi. Onneksi nämä poskiontelot ovat olleet edes sen verran yhteistyökykyisiä, että olen voinut kirjoittaa, enkä ole esimerkiksi maannut iltoja peiton alla kykenemättä mihinkään. Nyt olen tosin luovuttanut tältä päivältä ja lojun sohvalla teemukin kanssa ja toivon, että ensi yönä tapahtuu ihmeparantuminen.

Niin, siitä minun piti kertoa, että hain kirjastosta pari kirjaa, joista toista aloin lukea heti. Minulla on (ainakin) neljä kirjaa kesken, mutta tuo kirjastokirja kiilasi niiden edelle. Kysessä on Veera Salmen Puloboin ja Ponin kirja. Luettuani Puluboita noin kahdeksan sivua ja syyskuun alussa Salmen aikuistenromaanin Kaikki kevään merkit, alan olla vakuuttunut ja vaikuttunut. Puluboi tuntuu melko anarkistiselta (etenkin kun vertaa viimemmäksi lukemaani lanuun, eli Viisikko lähtee merelle -kirjaan...) ja Kaikki kevään merkit oli hieno. Salmi taitaa olla multitalentti. Aion lukea Puluboin viikonloppuna - se tuntuu ihan täydelliseltä "ota pikku breikki kaikesta vakavasta"-kirjalta.

Niin paljon kaikkea kivaa luettavaa ja niin vähän aikaa. Niin paljon kaikkea kivaa kirjoitettavaa ja niin vähän aikaa. Yritän olla stressaamatta siitä Volvon ongelmakohtauksesta. Kyllä se löytää muotonsa, jotenkin, jostakin, jolloinkin. Ennemmin kuin myöhemmin, kunhan en käy päälle kuin yleinen syyttäjä.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Töitä

Minä ja poskionteloni emme ole ihan sovussa toistemme kanssa, joten liikunta jäi tänään väliin. Liikunnan sijasta päätin panostaa Volvoon. Nyt olen korjannut viimeisimmän lukukierroksen korjausmerkinnät käsikirjoitustiedostoon. Enää pitää ratkaista yhden luvun kohtalo. Siihen pitää saada jotain toimintaa. En yhtään tiedä mitä, mutta jospa se tulisi kirjoittamalla esille. Ei tosin tänään. Olen aika naatti ja nyt on iltapalan aika.